YHDESKOLMATTA LUKU.

Minä huomaan ystävyyden suloisuuden.

Paljon on nykyaikaan kirjoitettu ystävyydestä miehen ja naisen välillä.

Moni on ajatellut ja lausunutkin, että amerikalaisessa yhteis-elämässä

löytyy muuan vielä tutkimatoin ala, ja ovat maininneet matami

Recamier'in esimerkkinä siitä kuinka koko lauma miehisiä ystäviä voi

suosia kaunista naista, vähintäkään häiritsemättä kumpaisenkaan

perheellisiä suhteita, Ihailtu Julie on samalla Montmorency'n,

Chateaubriand'in ja monen muun taiteilijan ja kirjailijan ystävä, jotka

kaikki kunnioittavat ja suosivat häntä, saaden palkkioksi lämpimimmät

ystävyyden vakuutukset. Chateaubriand on joka aamupäivä Julie'n luona

ja joka ilta hellänä avio-miehenä kivuloisen vaimonsa luona, ja niin

kuluu vuosi vuodelta ilman minkäänlaista huolta tahi moitetta.

Joku tällainen jalo esikuva oli minullakin edessäni, kun sallin itseni

lankeamaan tuohon miellyttävään kiusaukseen, joka ilmaantui eteeni

tutustuessani Eva van Arsdel'in kanssa. Otaksuen, Jim'in sanain mukaan,

että hän jo oli kihloissa, ja kun en itse saattanut ajatellakaan

naimista, en huomannut mitään joka olisi estänyt minut nauttimasta

hänen seuraansa. Enhän itse ollut laisinkaan vaarassa ja olisihan ollut

varsin narrimaista luulla hänenkään olevan vaarassa. Jospa tuo muotin

ruhtinatar, jonka jalkain edessä koko maailma makasi, jospa hän

pitäisikin arvonsa mukaisena ystävällisesti ajatella kirjailija-parkaa,

mikäpä vaara siinä olisi? Jospa kuitenkin olisin ollut viisas, olisin

varmaankin antanut sen seikan varoittaa itseäni, että minä koko yön,

ensi esittelyn jälkeen, olin unta saamatta, muistissani kertoen joka

sanan, jonka hän lausui, ja että minä alituisesti luin päivät ja tiimat

tulevaan keskiviikkoon. Enpä olisi millään ehdolla sallinut, että Jim

arvaisi tunteitani ja mietteitäni ja suurella vaivalla ko'in pettää,

nukuttaa ja levoituttaa itseänikin, ikääskuin olisin ollut joku vieras

henkilö.

Varhain eräänä sumuisena aamuna heräsin unesta, jossa näin Evan, ja hän

oli niin elävänä ja luonnollisena edessäni, että minä karkasin ylös ja

luulin vieläkin näkeväni hänen kasvonsa edessäni.

Äkkiä kuulin soitettavan eräässä läheisessä kirkossa ja nyt muistui

mieleeni, että Eva oli sanonut aina käyvänsä aamu-kirkossa.

Mikäpä esti minua sinne menemästä ja häntä näkemästä! Olisihan tuo

virkistyttävä kävely, jo sekin olisi hyvä asia, ja sitte vielä

hartauden-hetki aamusella -- olisipa tuo todellakin niin sopivaa, että

ihmettelin miten nyt vasta tämän huomasin. Minä pukeuin kiireesti ja

riensin "Pyhän haudan kirkkoon", jossa uusi pappi, jota Eva kehui

hyväksi saarnamieheksi, piti aamurukouksia paaston aikana.

Minusta tuntui omituiselta olla noiden harvain kuulijoiden joukossa,

jotka tänä varhaisena aamu-hetkenä olivat kirkkoon kokoontuneet.

Aamu-aurinko säteili kirkon monivärisistä akkunoista sisään. Uruista

kaikui hiljaiset säveleet. Eräässä penkissä, aivan lähelläni istui Eva,

yksinkertaisessa mustassa puvussa, hartauteen vaipuneena.

Kun jumalan-palvelus loppui ja nuot harvat kuulijat riensivät kukin

haarallensa, asetuin minä kirkon ovelle Evaa tavatakseni.

"Hyvää huomenta, neiti van Arsdel," sanoin minä.

Hän säpsähti, katseli hämmästyneenä minuun ja punastui ankarasti.

"Herra Henderson! minä hämmästyin suuresti."

"Miksi niin?"

"Harvat ihmiset ovat näin aikaisin liikkeellä ja -- -- -- minä en

luullut teidän käyvän kirkossa".

"Käynpä kyllä, neiti Eva, vaikk'en ennen ole käynyt aamu-kirkossa, --

enkä juuri tässä kirkossa".

Neiti Eva oli varsin iloisella tuulella ja me jatkoimme keskusteluamme

kotimatkalla, puhellen vähäisistä asioista, jolloin suurimmaksi

ilokseni huomasin, että mielipiteemme olivat yhtäläiset varsin monessa

kohdassa. Aika kului täten hyvin pian, minun mielestäni liiankin

nopeasti, ja pian olimme neiti Evan kodon luona. Kun me erosimme

hymyili hän viehättävästi; kumma loihtuvoima tällä hymyllä oli! Kaikki

työni kävivät sinä päivänä niin helposti -- kaikki oli niin hauskaa

mielestäni.

Tuntuipa juuri kuin olisi uusi elo virtaillut suonihini. Lukijani

älköön sentähden ihmetelkö, että osoitin ymmärtäväni ihaella kauniita

aamu-saarnoja, säännöllisesti käymällä joka aamu niitä kuulemassa -- --

ja yhtä säännöllisesti saattamalla ihastuttavaa seurakumppaliani

kotiinsa.

Suuresti hämmästyin, huomatessani kuinka viehättäväksi prosaillinen,

vanha Newyorki oli käynyt näinä aamu-hetkinä. Me olimme nyt

huhtikuussa. Puitten nuput paisuivat, hento heinä pyrki esiin

katu-kivien välistä, pienet varpuiset visertelivät ja valmistelivat

pesiänsä kirkon räystähissä -- kaikki oli silmissäni niin uutta, niin

oudosti ihanaa.

Joka päivä vakuutin itselleni ett'en rakastanut Evaa, ja ett'en koskaan

rakastuisikaan häneen. Minä otin itseni todistajaksi, että

keskustelumme liikkuivat varsin tyvenellä, kaikesta tunnollisuudesta

vapaalla alalla, eikä laisinkaan kallistunut hellempään suhteesen.

Sittemmin olen huomannut, että Eva oli sellainen nainen, että

keskustelu-aine oli aivan yhden tekevä. Olipa puhe uskonnosta,

politikasta tahi jostakin muusta, tuo elähyttävä henki oli aina sama ja

koko hänen olennossansa oli jotakin magnetillista, joka teki kunkin

asian huvittavaksi. Keskustelun aine ei tehnyt näitä aamu-hetkiä niin

sanomattoman suloisiksi, vaan sen teki sulo-huvi olla yhdessä hänen

kanssansa, sillä me puhelimme kaikesta mitä auringon alla löytyy,

ihmetyttävällä yhtäpitäväisyydellä mielipiteissämme.

Jim'iltä salasin enenevän ystävyyteni Evan kanssa. Hän ei mielellänsä

noussut aikaisin ylös; ja sepä ilahuttikin minua suuresti, samoin kuin

sekin seikka -- häpeänpä sitä tunnustaa -- että niin harva kävi

kirkossa tänä aikaisena aamu-hetkenä. Vähitellen kävin niin varovaksi,

että menin sala-portin kautta ulos ja olin menevinäni varsin toiselle

suunnalle, sillä pelkäsin, että ehkä alituinen kulkuni samalle

suunnalle voisi herättää epä-luuloja. Sitten tein pienen mutkan

seuraavaan kulmaan, jossa käännyin toiselle suunnalle ja satuin Evan

tielle. Tämän hän kyllä huomasi ja katseli minua väliin hyvin

veitikkamaisesti. Varmaan oli hän nähnyt monen muunkin kalan

uiskentelevan hänen kultaisen verkkonsa ympärillä, yhtä

teeskentelemättömänä kuin minäkin.

Keskiviikkoa odotin koko viikon niinkuin kukko päivän nousua. Kun

vihdoin tuo toivottu ilta tuli, riensin Jim'in kanssa van Arsdel'in

pitoihin. Kun huoneet täyttyivät vierailla, ei Eva ollut minua

huomaavinansa enkä minä häntä. Väliin vaihdoimme toki silmäyksiä, jotka

olivat mielestäni paljon herttaisempia kuin kauniimmat sanat.

Suuren osan illastani olin Idan huoneessa, luultavasti Maria-tädin ja

rouva van Arsdel'in suureksi huviksi. Evakin kävi usein Idan huoneessa,

mutta katosi sieltä yhtä pian kuin oli tullutkin; hän välähti vaan

silloin tällöin, kuni kiilto-mato niityllä, ja vei sydämeni mukanansa

kaikkialle minne hän meni; minä olin toki niin varovainen, ett'ei

päällepäin näkynyt miten oli rinnassani laita.

Ida oli yksi näitä vakavia maltillisia naisia, joiden kanssa mies

saattaa ruveta ystävyyden liittoon, ilman että hellempää suhdetta

kumpaiseltakaan puolelta voi tulla kysymykseen. Koko hänen luonteensa

oli niin omantakeinen, että ystävyyden rajain yli meneminen oli aivan

mahdotointa. Luulenpa että hän piti sangen paljon minusta, mutta hän

arvosteli minua ainoastaan Evan vuoksi, ja suositteli tyvenellä

kestäväisyydellä hellyyttä, jonka hän huomasi lisääntyvän Evan ja minun

välillä. Hänen maalinsa oli jo kauan sitte määrättynä; hän oli

antautunut toimeen, josta ei kenkään mies saisi häntä luopumaan; mutta

Eva oli hänen silmäteränsä ja luulenpa että hänellä oli omat mietteensä

Evan tulevaisuudestakin -- sanalla sanoen, Ida oli paras liittolainen,

kuin minulla saattoi olla.

Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta · 第 26 / 58 题