Minä huomaan ystävyyden suloisuuden.
Paljon on nykyaikaan kirjoitettu ystävyydestä miehen ja naisen välillä.
Moni on ajatellut ja lausunutkin, että amerikalaisessa yhteis-elämässä
löytyy muuan vielä tutkimatoin ala, ja ovat maininneet matami
Recamier'in esimerkkinä siitä kuinka koko lauma miehisiä ystäviä voi
suosia kaunista naista, vähintäkään häiritsemättä kumpaisenkaan
perheellisiä suhteita, Ihailtu Julie on samalla Montmorency'n,
Chateaubriand'in ja monen muun taiteilijan ja kirjailijan ystävä, jotka
kaikki kunnioittavat ja suosivat häntä, saaden palkkioksi lämpimimmät
ystävyyden vakuutukset. Chateaubriand on joka aamupäivä Julie'n luona
ja joka ilta hellänä avio-miehenä kivuloisen vaimonsa luona, ja niin
kuluu vuosi vuodelta ilman minkäänlaista huolta tahi moitetta.
Joku tällainen jalo esikuva oli minullakin edessäni, kun sallin itseni
lankeamaan tuohon miellyttävään kiusaukseen, joka ilmaantui eteeni
tutustuessani Eva van Arsdel'in kanssa. Otaksuen, Jim'in sanain mukaan,
että hän jo oli kihloissa, ja kun en itse saattanut ajatellakaan
naimista, en huomannut mitään joka olisi estänyt minut nauttimasta
hänen seuraansa. Enhän itse ollut laisinkaan vaarassa ja olisihan ollut
varsin narrimaista luulla hänenkään olevan vaarassa. Jospa tuo muotin
ruhtinatar, jonka jalkain edessä koko maailma makasi, jospa hän
pitäisikin arvonsa mukaisena ystävällisesti ajatella kirjailija-parkaa,
mikäpä vaara siinä olisi? Jospa kuitenkin olisin ollut viisas, olisin
varmaankin antanut sen seikan varoittaa itseäni, että minä koko yön,
ensi esittelyn jälkeen, olin unta saamatta, muistissani kertoen joka
sanan, jonka hän lausui, ja että minä alituisesti luin päivät ja tiimat
tulevaan keskiviikkoon. Enpä olisi millään ehdolla sallinut, että Jim
arvaisi tunteitani ja mietteitäni ja suurella vaivalla ko'in pettää,
nukuttaa ja levoituttaa itseänikin, ikääskuin olisin ollut joku vieras
henkilö.
Varhain eräänä sumuisena aamuna heräsin unesta, jossa näin Evan, ja hän
oli niin elävänä ja luonnollisena edessäni, että minä karkasin ylös ja
luulin vieläkin näkeväni hänen kasvonsa edessäni.
Äkkiä kuulin soitettavan eräässä läheisessä kirkossa ja nyt muistui
mieleeni, että Eva oli sanonut aina käyvänsä aamu-kirkossa.
Mikäpä esti minua sinne menemästä ja häntä näkemästä! Olisihan tuo
virkistyttävä kävely, jo sekin olisi hyvä asia, ja sitte vielä
hartauden-hetki aamusella -- olisipa tuo todellakin niin sopivaa, että
ihmettelin miten nyt vasta tämän huomasin. Minä pukeuin kiireesti ja
riensin "Pyhän haudan kirkkoon", jossa uusi pappi, jota Eva kehui
hyväksi saarnamieheksi, piti aamurukouksia paaston aikana.
Minusta tuntui omituiselta olla noiden harvain kuulijoiden joukossa,
jotka tänä varhaisena aamu-hetkenä olivat kirkkoon kokoontuneet.
Aamu-aurinko säteili kirkon monivärisistä akkunoista sisään. Uruista
kaikui hiljaiset säveleet. Eräässä penkissä, aivan lähelläni istui Eva,
yksinkertaisessa mustassa puvussa, hartauteen vaipuneena.
Kun jumalan-palvelus loppui ja nuot harvat kuulijat riensivät kukin
haarallensa, asetuin minä kirkon ovelle Evaa tavatakseni.
"Hyvää huomenta, neiti van Arsdel," sanoin minä.
Hän säpsähti, katseli hämmästyneenä minuun ja punastui ankarasti.
"Herra Henderson! minä hämmästyin suuresti."
"Miksi niin?"
"Harvat ihmiset ovat näin aikaisin liikkeellä ja -- -- -- minä en
luullut teidän käyvän kirkossa".
"Käynpä kyllä, neiti Eva, vaikk'en ennen ole käynyt aamu-kirkossa, --
enkä juuri tässä kirkossa".
Neiti Eva oli varsin iloisella tuulella ja me jatkoimme keskusteluamme
kotimatkalla, puhellen vähäisistä asioista, jolloin suurimmaksi
ilokseni huomasin, että mielipiteemme olivat yhtäläiset varsin monessa
kohdassa. Aika kului täten hyvin pian, minun mielestäni liiankin
nopeasti, ja pian olimme neiti Evan kodon luona. Kun me erosimme
hymyili hän viehättävästi; kumma loihtuvoima tällä hymyllä oli! Kaikki
työni kävivät sinä päivänä niin helposti -- kaikki oli niin hauskaa
mielestäni.
Tuntuipa juuri kuin olisi uusi elo virtaillut suonihini. Lukijani
älköön sentähden ihmetelkö, että osoitin ymmärtäväni ihaella kauniita
aamu-saarnoja, säännöllisesti käymällä joka aamu niitä kuulemassa -- --
ja yhtä säännöllisesti saattamalla ihastuttavaa seurakumppaliani
kotiinsa.
Suuresti hämmästyin, huomatessani kuinka viehättäväksi prosaillinen,
vanha Newyorki oli käynyt näinä aamu-hetkinä. Me olimme nyt
huhtikuussa. Puitten nuput paisuivat, hento heinä pyrki esiin
katu-kivien välistä, pienet varpuiset visertelivät ja valmistelivat
pesiänsä kirkon räystähissä -- kaikki oli silmissäni niin uutta, niin
oudosti ihanaa.
Joka päivä vakuutin itselleni ett'en rakastanut Evaa, ja ett'en koskaan
rakastuisikaan häneen. Minä otin itseni todistajaksi, että
keskustelumme liikkuivat varsin tyvenellä, kaikesta tunnollisuudesta
vapaalla alalla, eikä laisinkaan kallistunut hellempään suhteesen.
Sittemmin olen huomannut, että Eva oli sellainen nainen, että
keskustelu-aine oli aivan yhden tekevä. Olipa puhe uskonnosta,
politikasta tahi jostakin muusta, tuo elähyttävä henki oli aina sama ja
koko hänen olennossansa oli jotakin magnetillista, joka teki kunkin
asian huvittavaksi. Keskustelun aine ei tehnyt näitä aamu-hetkiä niin
sanomattoman suloisiksi, vaan sen teki sulo-huvi olla yhdessä hänen
kanssansa, sillä me puhelimme kaikesta mitä auringon alla löytyy,
ihmetyttävällä yhtäpitäväisyydellä mielipiteissämme.
Jim'iltä salasin enenevän ystävyyteni Evan kanssa. Hän ei mielellänsä
noussut aikaisin ylös; ja sepä ilahuttikin minua suuresti, samoin kuin
sekin seikka -- häpeänpä sitä tunnustaa -- että niin harva kävi
kirkossa tänä aikaisena aamu-hetkenä. Vähitellen kävin niin varovaksi,
että menin sala-portin kautta ulos ja olin menevinäni varsin toiselle
suunnalle, sillä pelkäsin, että ehkä alituinen kulkuni samalle
suunnalle voisi herättää epä-luuloja. Sitten tein pienen mutkan
seuraavaan kulmaan, jossa käännyin toiselle suunnalle ja satuin Evan
tielle. Tämän hän kyllä huomasi ja katseli minua väliin hyvin
veitikkamaisesti. Varmaan oli hän nähnyt monen muunkin kalan
uiskentelevan hänen kultaisen verkkonsa ympärillä, yhtä
teeskentelemättömänä kuin minäkin.
Keskiviikkoa odotin koko viikon niinkuin kukko päivän nousua. Kun
vihdoin tuo toivottu ilta tuli, riensin Jim'in kanssa van Arsdel'in
pitoihin. Kun huoneet täyttyivät vierailla, ei Eva ollut minua
huomaavinansa enkä minä häntä. Väliin vaihdoimme toki silmäyksiä, jotka
olivat mielestäni paljon herttaisempia kuin kauniimmat sanat.
Suuren osan illastani olin Idan huoneessa, luultavasti Maria-tädin ja
rouva van Arsdel'in suureksi huviksi. Evakin kävi usein Idan huoneessa,
mutta katosi sieltä yhtä pian kuin oli tullutkin; hän välähti vaan
silloin tällöin, kuni kiilto-mato niityllä, ja vei sydämeni mukanansa
kaikkialle minne hän meni; minä olin toki niin varovainen, ett'ei
päällepäin näkynyt miten oli rinnassani laita.
Ida oli yksi näitä vakavia maltillisia naisia, joiden kanssa mies
saattaa ruveta ystävyyden liittoon, ilman että hellempää suhdetta
kumpaiseltakaan puolelta voi tulla kysymykseen. Koko hänen luonteensa
oli niin omantakeinen, että ystävyyden rajain yli meneminen oli aivan
mahdotointa. Luulenpa että hän piti sangen paljon minusta, mutta hän
arvosteli minua ainoastaan Evan vuoksi, ja suositteli tyvenellä
kestäväisyydellä hellyyttä, jonka hän huomasi lisääntyvän Evan ja minun
välillä. Hänen maalinsa oli jo kauan sitte määrättynä; hän oli
antautunut toimeen, josta ei kenkään mies saisi häntä luopumaan; mutta
Eva oli hänen silmäteränsä ja luulenpa että hänellä oli omat mietteensä
Evan tulevaisuudestakin -- sanalla sanoen, Ida oli paras liittolainen,
kuin minulla saattoi olla.