Liehakoitsemista.
"Katsos tuossa", sanoi Jim Fellows, heittäen hansikkaparin pöydälle,
"ne ovat tuolta jumalaiselta Alicelta".
"Lahjako?"
"Ei, veikan-lyönnillä ne voitin".
"Näyttääpä siltä, kuin aikoisit koettaa onneasi siellä päin".
"Niin, minä teen päiväni mitä hupaisimmiksi, ihailen ja lemmin j.n.e,"
sanoi Jim. "Ihastuttava Alice on aivan kuin madonna; me notkistamme
polvemme hänen edessänsä, vannomme ja teemme lupauksia, mutta emme voi
saada häntä omaksemme. Kuitenkin käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja
huvittelen itseäni niin kauan kuin taidan. Me olemme parhaimmat ystävät
maan piirillä ja minä kannan aina hänen väriänsä -- -- -- katsopas
tänne".
Tämän sanoessansa aukaisi Jim nuttunsa ja näytti kauniin,
heleän-punaisista nauhoista tehdyn sidelmän.
"Joku aika sitte puhelit sinä juuri kuin saisit heistä -- kenen vaan
tahtoisit ottaa".
"Ken uskaltaa väittää, ett'en nytkin saisi? Sanoohan kuolematoin
Shakespearekin: 'Hän on nainen, sentähdenpä voimme hänet voittaakin'.
Ethän aikone ruveta epäilemään Shakespeare'n sanoja?"
"Jatka, jatka ystäväni!"
"Niin, näetsen, me viisastumme enemmän ja enemmän joka päivä -- se on:
minä viisastun -- ja minä olen yhä enemmän vakaantunut päätöksessäni,
ett'ei meidän pidä ottaman noin rikkaita tyttöjä, vaikka heidät
saisimmekin".
"Mutta onhan heillä todellisia aatteita, tunteita ja todellista
sivistystäkin", sanoin minä innokkaasti.
"On -- yhtäpaljon kuin kasvihuoneen viini-rypäleissä on todellista
mehua. Mutta jos minä huomenna saisin kasvi-huoneen lahjaksi, milläpä
sitä ylläpitäisin? Nuot naiset ovat kasvatetut ruhtinattarien tavoin,
samoilla tavoilla ja samoilla vaatimuksilla; mitä me heillä tekisimme
jos voisimmekin heidät saada? Meillä ei ole mitään parlamenttia joka
määräisi meille elatus-rahaa tuhlaavien vaimojemme elättämiseksi.
Olisitpahan kuullut mitä tytöt tuona iltana, muistathan, lausuivat, kun
he kuulivat tuosta kihlauksesta; siinä sain kuulla mitä he vaativat kun
heidän vuoronsa tulee. Tiedätkö mitä on olla kihloissa?"
"Minun täytyy tunnustaa, ett'en ole ollut tilaisuudessa oppia sitä",
vastasin minä.
"No, kuule sitte. Ensin on kihla-sormus ostettava -- ei rakkauden
merkiksi, vaan esineeksi, josta puhellaan, ja jota verrataan kaikkiin
muihin kihla-sormuksiin. Sitte tulee hää-lahjat, hää-kustannukset, ja
häämatka kaikkein kalliimpiin seutuihin, mitä vaan löytyy. Tähän,
näetsen, tarvitaan pieni rikkaus, sillä nuot ihastuttavat olennot ovat
varsin rajattomia vaatimuksissansa. Sitte tarvitaan loistava asunto,
parhaimmassa kaupungin osassa, joka maksaa noin viisikymmentä tuhatta
dollaria ja siihen tarvitaan sitte huonekalut, hevoiset, vaunut, eri
teateri-sijat, -- -- -- niin, vanha van Arsdel'in perhe tulee hätimiten
toimeen miljonan koroilla. Perheessä löytyy kuusi lasta ja kukin heistä
tarvitsee tullaksensa toimeen elämässä, yhtäsuuret tulot. Mutta siinäpä
juuri tulee kysymykseen miten yksi miljona on jaettava kuuteen osaan
siten, että kukin osa on yksi miljona. Se on toki varsin helppoa; kukin
poika ja tytär on naitettava -- miljonan kanssa ja sitä seuraa sitte
sellainen mies tahi vaimo, kuin taivas heille suo".
"Mutta otaksu, että joku heistä lempisi miestä tahi vaimoa enemmän kuin
hopeaa ja kultaa ja haluaisi mieluummin lempeä kuin rahaa", sanoin
minä.
"Niin, no, voisihan sekin tapahtua", vastasi Jim; "nuot tytöt ehkä
kyllä olisivat valmiit sitä tekemään, mutta olisipa kuitenkin kovin
ankaraa pitää heitä sanoistansa kiini. Mitä he tietävät talouden
hoidosta? Ainoa taito keitto-mysterioissa, jonka meidän kätevimmät
naiset joskus aikovat saavuttaa, on sokuri-kakkujen leipominen. Uskonpa
että he, kun aikovat mennä naimisiin, paistavat tuollaisen kakun ja
valmistavat jonkun salaatin, jonka niin ja näin tehtyänsä pitävät
itsensä kypsyneinä vaimon ja äidin tärkeään ammattiin, josta nykyaikaan
niin paljon puhutaan. Tuo ruhtinaallinen Alice on varsin oiva tyttö;
hän haastaa ranskaa, saksaa ja italian kieltä, mutta hänen tietonsa
esimerkiksi luonnon-tieteissä on varsin vähäinen. Hän varmaankin
luulee, että hansikkaita kasvaa niputtain puissa, että taiteellisesti
tehdyt kukat kasvatetaan siemenistä ja että uudet vaatteukset
muodostuvat luonnon muuttumattomien lakien mukaan kolme, neljä kertaa
vuodessa. Jospa minä saisinkin tuon ihastuttavan olennon lentämään
syliini, ja ukko antaisi hänelle sellaiset myötäjäiset, kuin hänen
varansa kannattavat, niin miten minä sitten häntä lohduttelisin kun hän
saisi tietää mitä hansikkaat, jalkineet ja muut elämän tarpeet
maksavat? Luulenpa melkeen, että tuo tyttö-parka silloin olisi valmis
henkeni riistämään siitä hyvästä, että autoin häntä saamaan itseni,
tahtonsa mukaan. Tästä kaikesta huomannet, ettei kihla-sormus kiiltele
Jim'in sormella tänä vuonna". Vastaukseksi hyräilin itsekseni:
"Näki liukas kettu ennen
Marja-tertun sivumennen;
'Hapanta' hän irvistellen
Kiljasee, kun hyppiellen
Niitä ei voi saavuttaa".
"Laula, laula ystäväni", sanoi Jim. "Olkoonpa menneeksi, että minä olen
kettu, mutta minäpä olenkin liian viisas pistämään pääni ansaan. Sen
miehen täytyy olla rikas, joka naipi Alice'n, tahi jonkun hänen
vertaisensa. Nykyaikaan maksaa vaimo enemmän kuin vaunut ja omatunto,
ja molemmat nämät ovat liian kalliita ylellisyyksiä Jimille".
"Jim! Jim!!" huudahdin minä nuhdellen; mutta tuo parantamatoin Jim
rupesi rallattamaan säveleitä jostakin operasta ja teki moniaita
hyppyjä, jotka panivat ilman sellaiseen liikkeesen, että paperini
lentelivät ympäri laattiaa.
"Ja nyt, jäähyvästi sä jumalainen Alice; Jim'in täytyy palata työhönsä.
Minä menen nyt palvelemaan vanhaa Mam'ia".
"Ken tuo vanha Mam on?" kysyin minä.
"Mitä, etkö sinä sitä siedä? Se on sinun ja minun haltijatar, tuo vanha
valheen Mammona, jonka me olemme tehneet naispuoliseksi. Hänen
valtikkansa alla on kaikki täällä maan päällä. Sinun täytyy hyväillä
vanhaa Mam'ia, muutoin menee kaikki nurin. Jim tekee uutterasti työtä
hänen palveluksessansa ja Mammonan täytyy sentähden hankkia Jimille
eläkkeen".
"Mutta löytyyhän monta jotka ovat onnensa saavuttaneet, häntä
palvelemattakin".
"Löytyy kyllä; mutta he ovat varsin harvinaisia ja hitaasti se heiltä
käypi. Jim ei jouda odottamaan. Hän palvelee Jumalaa tahi Mammonaa aina
sen mukaan, kuka paremmin vaan maksaa".
"Ole nyt jo vaiti, ilkeä harakka", sanoin minä ja panin käteni hänen
suullensa: "älä tee itseäsi huonommaksi kuin olet".
* * * * * *
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Viime kirjeessäni lupasin Sinulle kertoa lopun pienestä novellistani ja
tuliko "eräkäs" tahi ei. Niin, armas ystäväni, hän tuli todella ja sekä
äiti että me kaikki muutkin pidimme varsin paljon hänestä, hän oikein
valloittamalla voitti meidät kaikki. Idakin, joka muutoin ei suvaitse
vieraita luonansa, oli niin armelias, että laski hänet pyhyyteensä,
sillä hän on ankara nykyaikaisen ylellisyyden vastustaja. Oletko
"Talvitiessä" lukenut kirjoituksen "nykyajan naisista?" Se on hänen
kirjoittama ja oli aivan Idan mieleen, mutta monias kohta tuossa
kirjoituksessa harmittaa minua sangen suuresti; "Muoti perhoset" ja
monet muut samanlaiset sanat ovat liian tosia, ollaksensa mieleemme.
Minä en laisinkaan välitä, vaikka Ida lausuu samoin, sillä hänkin
on nainen ja täytyyhän tunnustaa, että meissä todella onkin
turhamaisuutta. Jos meitä väliin huvittaa keskenämme jutella
siitä, teemme sen yhtä salaa kuin jos perhe-piirissä puheleisimme
suku-salaisuuksistamme; mutta kun "luonnon herra" rupeaa niitä
tuomitsemaan ja latelee esiin vikaluettelomme, niin silloin minua,
harmittaa. Minä ottelin vähän hänen kanssansa sukupuoleni
puolustukseksi ja keskustelumme kestäessä loi hän usein hämmästyneenä
silmänsä minuun, (näin meidän kesken voin sinulle ilmaista, että
hänellä on sangen kauniit silmät). Hän oli, viattomana muka,
hämmästyvinään, kun minä niin ankarasti ahdistelin häntä ja vaadin
häntä edesvastaukseen lauseistansa. Näetsen, nämät herrat lausuvat
varsin ankarasti meistä, silloin kun he eivät meitä näe eikä kuule,
vaikk'eivät vähintäkään tunne meitä; mutta kun he kohtaavat jonkun
todellisen, elävän naisen, joka vaatii heitä tilille perusteista,
joiden johdosta he moittivat naisia, niin silloin joutuvat hämille.
Minun täytyy toki myöntää, että kysymyksessä oleva herra _voipi_ puhua
hyvin, kun hän vaan tahtoo. Hän on tyyni, vakava ja jalo mies, joka
lausuu hyvin ja jonka silmät puhuvat, kun suu on vaiti! Alku-osan
illasta puhelimme taiteista, Italiasta ja Jumala tiesi mistä, ja meillä
oli aivan samat mieli-piteet -- olipa se todellakin kummallista!
Mutta samahan se on; me emme luultavasti enään häntä näe. Äitini kyllä
vaati häntä tulemaan luoksemme joka keskiviikko, mutta "eräkäs"
vakuutti, ett'eivät hänen ankarat työnsä sitä myönnä. Siinä kohden,
näetsen, miehillä on suuri etuus meidän tyttöjen suhteen. Heillä on
jotakin määrättyä, jolla he viettävät aikansa, täyttävät sydämensä ja
ajatuksensa -- meillä ei ole mitään. Sentähdenpä _me_ ajattelemmekin
heitä, -- ainoastaan työttömyytemme tähden, ja _he_ unhoittavat meidät
-- töittensä paljouden tähden. Olenpa melkeen varma, ett'ei hän ikinä
enään palaa tänne. Ja miksi hän sen tekisikään? Jos minä olisin hänen
sijassansa niin enpä varmaankaan tulisi. Hän ei tanssi, eikä hän ole
tyhjäntoimittaja, joka huolettomana viettää päivänsä, ja ehkäpä hän
päälle päätteeksi pitää meitä, nykyajan naisia, varsin ikävinä
seurusteltavina. Mutta olenpa vakuutettu, että hän ihmettelee Idaa ja
Ida olikin niin kohtelias häntä kohtaan, että oikein hämmästyn, kun
muistan että Ida on Ida --; Ida salli hänen päästä pyhyyteensä, jossa
ei muuta puhuta kuin järjellisiä asioita.
Mutta saammepahan nähdä!
Minua suuresti harmittaa, että ihmiset yhä vielä luulevat olevani
kihloissa herra Sydney'n kanssa mutta minä vakuutan vielä kerran,
ett'en minä ole kihloissa, en, en, en! Johan minä sanoin sen viime
kirjeessänikin sinulle ja nyt minä lisään siihen vielä enemmän, ett'en
minä _voi_, enkä _tahdo_ koskaan mennä kihloihin hänen kanssansa. Tämän
olen itsekseni päättänyt; mutta miten pääsen siitä verkosta, joka on
ympärilleni punottuna, -- sitä en ymmärrä. Minun asemani on varsin
tukala ja vaikea, ja käypi vielä vaikeammaksi sen kautta, että
omaisillani on aina ollut suuret toiveet tästä avio-liitosta. Mutta en
minä voi, enkä uskalla valhetella Jumalani edessä, en tahdo, kaiken
maailman rikkauksiakaan voittaakseni, tehdä väärää valaa alttarin
edessä.
Nyt olemme tuossa tavallisessa kevät-kuumeessa pukujemme tähden.
Kodissamme ei nyt enään muuta kuule puhuttavan, kuin hatuista, kukista,
hameista, koristeista ja muista turhuuksista.
Usein ajattelen: miksikähän annamme murheet pu'uistamme niin tykkänänsä
vallata meidät ja anastaa kaiken huolemme, jopa koko elämämmekin. Onhan
se turhamaista ja surkeata!
Meillä erittäinkin on aina kauhea puuha tähän aikaan vuodesta. Joshan
edes olisi ainoastaan oma itse tyydytettävä, -- joka ehkä joskus kävisi
vaikeaksi sekin, -- mutta siinä ei ole kyllin; äiti ja kaikki tytöt,
joilla kullakin on omat mietteensä kustakin eri asiasta, ovat
tyydytettävät, ja kun heidän tahtonsa ovat yhteen sommitellut niin
tulee Maria-täti, juhlallisempana ja jyrkempänä kuin kukaan muu ja
väittää, ett'ei mikään kelpaa, kunnes vihdoin väsymme ja tuskaunnumme
niin, että pidämme vaivana elääkin.
Mainittuna iltana sanoin herra Henderson'ille keskustellessamme, että
minä kadehdin miehiä syystä, että he voivat elää suurta, jaloa
sankarin-elämää, jota vastoin meidän elämämme kuluu vähäpätöisyyksissä
ja jokapäiväisyydessä, mutta hän väitti miehen elämän olevan kovaa ja
vaivaloista, ja sanoi että nainen voipi tehdä elämän idealiseksi,
jalon hengen vuodattamisella jokapäiväisyyteen. Enpä luule, että
hänellä tässä on aivan oikein, mutta kyllä haa monessa kohden puhui
tottakin. Hän puhui ihastuksella monesta naisesta, joiden jalo, puhdas
luonne sulostutti koti-elämän. Ehkä hän tällä tarkoitti äitiänsä.
Varmaankin hän tunsi jonkun jalon naisen, sillä hänen silmänsä
säteilivät tästä puhuessansa. Voi kuinka kirjeeni on venynyt
ja mitä sekamelskaa se sitte on! Minä en uskalla lukea sitä
läpi, sillä olenpa varma, että se silloin joutuisi tulen
omaksi. Kirjoita piakkoin, armas ystäväni, uskolliselle
Evallesi.