Nuori tieto-viisas.
Nuori nainen, joka istui ja luki kirjoitus-lampun ääressä, katsahti
ylös meihin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja yksivakaisuutta.
Hänen kastanjan ruskeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, à la Rosa
Bonheur, hänen poskillansa hohti terveyden pune ja nuot suuret, harmaat
silmät osoittivat tyyntä päättäväisyyttä ja suurta tarkastus-voimaa.
Kasvultansa oli hän keskinkertaista lyhempi.
Huoneen yksinkertaiset huonekalut näkyivät olevan sopu-soinnussa tuon
nuoren tieto-viisaan luonteen kanssa. "Herra Henderson", sanoi neiti
Eva, esiteltyänsä minut ja istuttuamme, "te olette nyt neiti Ida van
Arsdel'in vastaan-otto huoneessa, jossa isäni ja Ida yhdessä pitävät
valtikkaa, ja niinkuin näette, on se pyhitetty menneiden aikojen
muistolle. Täällä on kaikki ne vanhat huonekalut, jotka isällä oli
naimisiin mennessänsä. Isä parka! Hän on askel askeleelta pakoitettu
koristeihin ja ylellisyyteen, kunnes nämät olivat ainoat jäännökset
hänen vanhoista huonekaluistansa, ja niille valmisti Ida turva-paikan.
Uskotteko, että tämä on ainoa huone, jossa isämme viihtyy! Näette,
hän on syntynyt maa-kartanossa, ja häneen on tuo taipumus
yksinkertaisuuteen aivan juurtunut. Mutta eikö tämä Idan pyhyys ole
mielestänne aivan kuin säästö-huone vanhoille huonekaluille?"
"Ei, täällä on hyvin miellyttävää", vastasin minä.
"Minä rakastan näitä vanhoja huonekaluja", sanoi Ida. "Rakastan kaikkea
yksinkertaista ja olen aivan kyllästynyt hentouteen, ylöllisyyteen ja
liialliseen mukavuuteen. Me naiset kuihdumme höyhen-polstarilla ja
tukehdumme nykyajan ylellisyydestä. Mutta minä tahdon pitää ruumiini ja
sieluni terveenä niinkau'an kuin elän, voidakseni toimittaa jotakin;
sentähden en tahdo itse, enkä salli muidenkaan hemmoitella itseäni. --
Tuosta muistuu mieleeni, herra Henderson", jatkoi Ida, "sallikaat minun
kiittää teitä kirjoituksestanne 'Talvitiessä' 'nykyajan naisista'. Se
on oivallinen kappale ja vaikuttaa varmaankin paljon".
"Ja minä", sanoi Eva leimuavalla vilkkaudella, "minä tahdon sanoa
teille, ett'ette laisinkaan tunne meitä suuren-maailman tyttöjä. Emme
me ole tuollaisia surkeita höpäköitä, joina te meitä pidätte ja siinä
teette vallan väärin, että ajatte meidän syyksi kaikki seura-elämän
hulluudet".
"Minä vakuutan, neiti Eva", sanoin minä ihmetellen hänen intoansa,
"ett'en tiedä lausuneeni mitään, joka antaisi teille oikeutta
tuollaiseen otaksumiseen".
"Ette, luonnollisesti! Te olette ainoastaan käyttäneet noita
läpikuluneita lause-parsia, samoin kuin muutkin moralin saarnaajat,
jotka ovat niin tottuneet esittelemään meitä tyttö-parkoja viallisiksi,
ett'eivät he enään huomaakaan koska sen tekevät. 'Muotinukkeja',
'perhosia', ynnä monta muuta kauniisti sointuvaa lausepartta, käytetään
moralin ja kielen kiihoittavana kaunistuksena ja me, nykyajan tytöt, me
olemme syypäät kaikkeen pahuuteen, joka tapahtuu maailmassa. Mutta minä
väitän, että nykyajan naiset eivät ole hituakaan huonommat nykyajan
miehiä ja enpä todellakaan ymmärrä miks'ei moralin-saarnaajat yhtähyvin
valitse heitä saarnainsa esineiksi".
"Mutta minä en voi muistaa sanoneeni mitään tuollaista", sanoin
hämmästyneenä.
"Olette kyllä. Ette ainoastaan te, vaan jokainen muukin, joka
istuu kirjailemaan ja saarnaajan äänellä koettaen parannella
yhteiskunnan vikoja, puhuu meidän ylellisyydestämme puvussa, meidän
tuhlaavaisuudestamme, meidän hulluuksistamme ja sydämettömyydestämme.
Me, muka, petämme ja saatamme mies-parat perikatoon! Se on tuo vanha
kertomus Aatamista: 'Eva minut petti!'"
"Huomaattehan", sanoi Ida, "että Evalla on paha omatunto; sepä hänet
tekeekin niin arkatuntoiseksi".
"Se on kyllä totta", vastasi Eva. "Minä elän maailman tohussa; Ida on
siitä vetäynyt pois, senpätähden hän voipi istua levollisena ja matkia
aina vaan: 'johan minä sen sanoin teille'. Mutta minä, joka elän ulkona
maailmassa, olen vakuutettu, ett'ei puolikaan siitä, mitä meistä
sanotaan, ole totta, ja juuri tämä vakuutus saattaa minut niin
ankarasti vastustamaan kaikkea, mitä meistä lausutaan liiaksi. Mutta
jospa kaikki olisikin totta, niin me emme ole siihen syylliset.
Suuressa maailmassa kuljemme eteenpäin aivan kuin rautatien-vaunussa,
ja emme voi estää, että väliin matkustamme sellaisienkin seutujen läpi,
jotka eivät meitä miellytä".
"Voisittehan te nousta pois jossakin pysähdys-paikassa", lausui Ida.
"Niinpä kyllä; mutta siihen vaaditaan lujaa päättäväisyyttä, kun kaikki
muut vaunussa varoittavat meitä ja nauravat meille. Minä en luota
kyllin itseheni voidakseni tätä tehdä, ja pysyn sentähden alallani
vastoin tahtoanikin, vaikka kyllä toivon, että kaikki olisimme
paremmalla uralla, kuin olemme".
"Tämä on seuraus pintapuolisesta kasvatuksesta, joka jo lapsuudessa
opettaa naiselle, että hänen tulee ainoastaan olla kaunis ja viehkeä,
ja joka totuttaa hänet pitämään itseänsä kukkana, jonka korkein
tarkoitus on miellyttää, ihastuttaa".
"Minä myönnän, että olemme heikkoja, että rakastamme kauneutta,
rikkautta ja ylellisyyttä", sanoi Eva, "mutta meidän sisimmässä löytyy
toki jotakin parempaakin, enemmän kuin miehet tahtovat myöntää. Muistuu
mieleeni, että muuan kirjailija sanoo tekevämme väärin, jos väitämme,
että huvin ja palkinnon toive innostuttaa miestä sankaritöihin.
Vähimmälläkin kuolevaisella on aina jotakin jalompaa. Köyhimmällä
sotilaallakin, joka palkan edestä antaa tappaa itsensä, on
sotilas-kunniansa, joka hänet kohoittaa yli jokapäiväisen orjallisen
työn, huonon voiton tähden. Väärin on väittää, että mukavuus ja
ylellisyys houkuttelee miestä, sillä hän antautuupi vaivoihin ja
itsensä-kieltämiseen, jos vaan hänen sisempi, korkeampi henkinen
elämänsä on herätetty. Sytytä tämä kipinä, ja huomaa miten siitä pian
syttyy liekki, joka polttaa tuhkaksi kaikki huonot perusteet! Tämän
voimme yhtä hyvin sanoa naisista kuin miehistäkin", jatkoi neiti Eva,
hehkuvin poskin, "sillä vaimo voi yhtä hyvin kärsiä vastuksia kuin
mieskin, ja _tosi-naista_ ei houkuttele mukavuus eikä ylellisyys. Kukin
_tosi-nainen_ tunteekin tämän sydämensä sisimmässä ja tämä tukahdutettu
tunne onkin syynä moneen suruun naisen elämässä. Te miehet olette
tilaisuudessa tätä ilmaisemaan -- se on teillä suuri etuus. Te olette
kutsutut sankareiksi, teidän aikanne tulee ennemmin tahi myöhemmin,
mutta me hautaannumme jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyksien alle".
"Ja kuitenkin, neiti Eva", sanoin minä, "en usko että me olemme paljoa
onnellisemmat kuin te naiset. Useimmille miehille on elämä täynnä
halpoja pyrinnöitä, jotka eivät itsessänsä sisällä mitään suurta,
ylevätä, jalostuttavaa, ja jos emme opi itse jalostamaan
jokapäiväisyyttä ja siihen vuodattamaan jaloa henkeä, niin täytyy
meidän kulkea elämän läpi, voimatta saattaa tätä jalompaa halua ilmiin.
Tässä nainen onnistuu paremmin kuin me miehet ja huomattava etuus on
naisella tuo kyky tehdä elämän ja vieläpä itse sen vähäpätöisyydetkin
idealisiksi".
Keskustelumme keskeytyi, kun herra van Arsdel astui huoneesen, joukko
sanomalehtiä kädessä.
"Nuorisolla on varsin hupaista tuolla sisällä", sanoi hän ja asetti
silmä-lasit nenällensä; "senpätähden tulin tänne saadakseni rauhassa
lukea lehteni".
"Samaapa isä sanoo jok'ainoa ilta", muistutti Eva.
"Niin, herra Henderson", sanoi herra van Arsdel ystävällisesti,
"näetten, Ida ja minä viihdymme täällä erittäin hyvin, sillä tässä
pienessä sopessa on juuri samat huonekalut, jotka vaimollani ja minulla
olivat, kun häitämme vietimme. Nämät huonekalut ovat minun vanhoja
ystäviäni, minä pidän niistä varsin paljon, enkä tahdo lähettää niitä
huutokaupalla myytäviksi, vaikkapa ovatkin vähän kömpelömäisiä".
"Ja pidäthän ne aina, rakas isäni?" sanoi Eva ja kietoi hyväellen
käsivartensa hänen kaulallensa. -- "Mutta tulkaa nyt herra Henderson;
tuo iloinen seura varmaankin kaipaa meitä".
Minä nousin ylös, jäähyväiset jättääkseni.
"Herra Henderson", sanoi Ida, "minä en tahdo kauemmin pidättää teitä
salonki-elämästä; mutta muistakaa, että te voitte tulla tänne koska
vaan haluatte saada rauhallisesti keskustella. Meistä pian tulee hyvät
ystävät", sanoi hän ojentaen minulle kätensä ruhtinattaren tavoin.
"Te suotte minulle liian suuren kunnian, neiti van Arsdel", vastasin
minä.
"Tulkaa, tulkaa herra Henderson", sanoi Eva; "me emme voi sallia että
meidän etevä kirjailija piileilee erityisessä huoneessa. He odottavat
teitä, sillä olen luvannut esitellä teidät kumminkin parille tusinalle
tyttöjä".
Äkkiä olin tämän iloisen, viehättävän ruusutarhan loistavassa
keskuudessa, jossa kauneus ja ihanuus olivat vallan päällä. Vieraissa
maissa olin isänmaallisella ylpeydellä nauttinut siitä ihastuksesta,
jonka maani naiset ovat herättäneet. Amerikan naisien kauneus on
sanan-parreksi joutunut, ja Newyorkin nuorien naisien seurassa
hurmautuu silmämme nähdessään heidän suloutensa ja ihanuutensa.
Ulkomaalaiset moittivat meidän naisiemme käytöstapaa; mutta itse
luonne vapaa-valloissa antaa naisillekin suuremman vapauden kuin
perustus-laillisissa valtioissa. Ei löydy mitään hovia eikä mitään
ylimys-säätyä, joka säätäisi lakia Amerikan hienoimmille perheille.
Itseomaista vapautta arvosteluissa ja toimissa opimme joka koulussa,
sitä me hengitämme ilmastakin. Kukin amerikalainen nainen tuntee
sisällisen ylhäisyytensä, voimansa ja mahtinsa ja uskaltaa sentähden
tehdä paljon, jota muiden maiden naisille ei sallita.
Mutta jos ken tahtoisi väärinkäyttää tätä teeskentelemätöintä vapautta,
niin piankin huomaisi, että Dianalla on nuolensa tallella, ja että
hänen käyntinsä on vapaa ainoastaan sentähden, että hän on voimakas,
tuntee itsensä ja asemansa yhteiskunnassa.
Keskustelu oli vilkkaimmallansa. Siinä viskeltiin kaikki mitä taivaassa
ja maan päällä löytyy toiselta kauniilta huuli-parilta toiselle,
lhanimmalla ja miellyttävimmällä logikalla keskusteltiin tässä
saarnoista, seuraelämästä, köyhäin-kouluista, teaterista, vaimon
oikeuksista, muoti-väristä ja monesta muusta päivän tärkeimmästä
kysymyksestä. Kello 11 olin jällensä kadulla tuon väsymättömän Jim'in
kanssa, joka laulellen ja vihellellen käveli vieressäni, valppaana
ja raittiina kuin aamu-rastas. Päätäni huimasi, nyt olin joutunut
seura-elämään -- onnekseniko tahi onnettomuudekseni? sen pian
huomaamme.