Minä joudun seura-elämään.
Bolton'illa ja minulla oli täysi työ vasta ulos tulleiden kirjojen
kanssa, joita parina päivänä olimme koonneet ympärillemme. Ne olivat
lehdessämme ilmoitettavat ja minä kääntelin niiden lehtiä, haukoitellen
väsymyksestä.
"Minä olen aivan perin väsynyt! Mikä ijankaikkinen romu-kasa! Kaksi
tahi kolme melkoista mietettä, kyhättynä ja sommiteltuna laveaksi
kirjaksi, leveillä reunusteilla -- se on nykyaikaisen kirjan malli.
Tahtoisinpa mieliäni olla ankara halla, joka yhtenä yönä palelluttaisi
kaikki nuot".
"Päivällisesi ei näy sinua maittaneen", sanoi Bolton katsahtaen ylös
tieteellisestä teoksestansa, jota hän ihmeteltävällä kärsivällisyydellä
tutki, tehden muistutuksiansa reunusteihin. "Jätä nuot kirjat Jim'ille
hän kyllä taitaa ne ilmoittaa. Hänellä on pari tusinaa malleja, joihin
ei tarvitse muuta lisätä kuin kirjan ja kirjoittajan nimen -- ja työ on
tehty".
"Mikä ilveilys", sanoin minä.
"Arvostelut ovat yhtä hyviä kuin kirjatkin", sanoi Bolton, "ja jotakin
niistä on lausuttavaa, tyydyttääksemme kirjan tekijää ja kustantajaa.
Arvostelumme on yleensä ainoastaan ilmoitus, että sellaista tavaraa
löytyy kaupaksi ja minä luulen, että meidän arvostelumme varsin vähän
vaikuttavat yleisön mielipiteisin".
"Uskotko", kysyin minä, "että voimme koskaan toivoa oikeata
tunnon-mukaista arvostelua, joka voisi olla todellisena johdatuksena
yleisölle ja neuvona kirjailijoille".
"Tähän kysymykseen on vaikea vastata", sanoi Bolton, "ja me vaadimme
liian paljon ihmisluonteelta, jos aina vaadimme puoluetointa ja
todellista lausuntoa. Jos tähän lisäämme nykyajan kiiruun ja häiriön,
sekä kirjallisien tuotteiden paljouden, joka alinomaa vaan lisääntyy,
ja muistamme, että sanomalehtien toimittajat ja kritikoitsijat ovat
kuolevaisia ihmisiä hekin, jotka ovat uupumaisillansa väsymyksestä ja
liiallisesta työstä, niin emme saa ihmetellä, jos useimmilta puuttuu
voimia läpilukemaan ja huomaamaan oikean tarkoituksen ja hengen yhdessä
kirjassa sadasta. Paraimmissa lehdissämme saamme toki lukea
huolellisesti ajateltuja ja tunnon mukaisesti kirjoitettuja
arvosteluja, jotka voivat lukevalle yleisölle antaa todellisen
johdatuksen, ja jos en pety niin kirjailijain joukko, joka antautuu
puolueettomalle arvostelulle, enenee".
Keskustelumme keskeytti Jim, joka tuli jyristen portaita myöten ylös,
laulellen täyttä kulkkua.
"Taivahan nimessä, Jim, mitä elämää sinä pidät", sanoin minä; "mitä nyt
on tapahtunut?"
"No taivahan nimessä, Harry, miks'et sinä pukeu? Etkö tule mukaani
yrttitarhaan nähdäksesi vaimon ja käärmeen ja kaiken muun?" kysyi hän
ja tarttui kursastelematta kaulukseeni. "Tule nyt häkkiisi ja soristele
suortuvasi sillä:
'Ketään odota
Ei aika kiireinen! --
Pois joutuun kiiruhda
Luo neitoin kaunoisten'."
Näin laulellen ahdisti Jim minut alas portaita myöten, työnsi minut
huoneeseni ja riensi itse omaan suojaansa, jossa minä kuulin hänen
säveltävän pukemistemppujansa joillakuilla makupaloilla viimeiseksi
näytetystä operasta, johon hän löi tahtia hivusharjallansa.
Jim oli todella luonnon ihmeellisimpiä ilmiöitä, sillä hän oli aina
iloinen ja hänen henkiset haltijansa olivat alituisessa liikkeessä,
joka hetki tuottaen pinnalle mitä hulluimpia ja naurettavimpia
ilve-kuplia. Oli aivan yhdentekevää olipa hänen seurassansa kuinka
yksivakainen tahansa -- hänen kestäväisyytensä ja kokkapuheittensa
vaihettelevaisuus olisi voinut häiritä synkimmän erakonkin juhlallisen
totisuuden.
Bolton oli tottunut näkemään hänen syöksyvän sisään koska tahansa,
sellaisella vauhdilla, että kaikki hänen paperinsa lentelivät ympäri
laattiaa. Hän nojautui silloin istuimellensa ja sanoi ystävällisellä
hymyllä, tulipa häiriö sitte kuinka sopimattomalla hetkellä tahansa:
"vai niin, Jim'kö se on?"
"Nyt on aika lähteä", huusi Jim, kolkutellen harjallansa oveeni,
pukeutumisensa loputtua. "Tule pois nyt poikaseni; rientäkäämme!"
Minä aukaisin oven ja Jim tarkasti minua oikein isällisesti kireestä
kantapäähän saakka ja käänteli minua joka taholle, ikääskuin olisin
ollut lasten-kodin poika, puettu näytettäväksi.
"Noilla tyttö-lapsilla on niin mainion tarkat silmät", muistutti hän;
"kas niin, kyllä sinä kelpaat, ja oikein tarkoin katsellen etpä olekaan
aivan ruma", lisäsi hän mielistellen. "Tule pois nyt. Minä olen saanut
kuulla koko joukon uutisia, joilla ai'on nostaa huomiota tänä iltana
tyttö-parvessa".
"Mitä ne siis?"
"Oh, minä olen saanut tietää moniaita huvittavia erityiskohtia tuossa
uudessa kihlauksessa, joka vasta julkaistiin. Minä tiedän mistä
kihlasormus ostettiin, mitä se maksoi, tiedän mistä morsiamen kalliit
kivet ovat ostetut, ja minkä näköiset ne ovat -- salaisuuksia, näetsen,
jotka ovat varsin suuresta arvosta, -- mutta Jim ne tuntee, hänpä ne
tunteekin! Saathan nähdä mikä elämä nousee kyyhkyis-parvessa. Minä
lupaan, jos tahdot jatkaa tuttavuuttasi neiti Evan kanssa, pitää kaikki
muut niin ympärilläni kiinnitettyinä, ett'eivät he sinua muistakaan".
Täytyy myöntääni, että olin vähän hämilläni, ajatellessani että saan
heittää silmäyksen seura-elämän salaisuuksiin, ja katselin vähäisellä
kateudella Jim'in liikuntojen mukavuutta ja varmuutta. Hän oli
mielestäni oikea keikailija ja senpätähden antauin hänen suojeluksensa
alle puoleksi ilolla, puoleksi kärsivällisyydellä.
Kun nuori mies, jonka täytyy itse raivata tiensä elämän läpi ja olla
säästäväinen, joutuu nuorten ja rikkaiden nykyajan naisien pariin,
tuntuu juuri kuin hän olisi äkkiä muutettu Novaja Semliasta kuumaan
ilman-alaan. Hän on joka-päivä ankarassa työssä ja suuressa
itsensäkieltämisessä, jota vastoin nuoret Amerikan naiset, jotka
kansallisessa suhteessa ovat hänen vertaisiansa, jotka hänet lumoavat
ja joiden seuraan hän pyrkii, elävät kuin linnut ilmassa ja kukat
maassa ajattelemattakaan työtä, vaivaa tahi vastoinkäymistä. He ovat
iloisia, huolettomia olennoita, jotka elävät ainoastaan nauttiaksensa,
huvitellaksensa, tullaksensa hyvin kasvatetuiksi, vaatetetuiksi,
elätetyiksi ja mielistellyiksi ja herkku-päiviä pitääksensä.
Englannissa syntyvät _miehet_ tuollaiseen asemaan, rikkauksien
perillisiksi, työttömyyteen ja velttouteen ja heistä tuleekin sentähden
usein laiskureita, jotka elävät ainoastaan tuhlataksensa ja
nauttiaksensa. Mutta Amerikassa, jossa eivät mitkään lait pidätä
rikkauksia yksinomaan joissakuissa erityisissä perheissä, on yleinen
sääntö, että kukin saapi itse hankkia rikkautensa, ja sen, joka niitä
tahtoo hankkia, täytyy alkaa jo nuoruudessansa. Ainoa ylimys-sääty,
joka täällä löytyy, on nuori naimatoin nainen, jolla on oikeus odottaa,
kunnes velvollisuutensa tulevat hänen luoksensa.
Talo, jonne tänä iltana tulin, oli yksi näitä Newyorkin palatseja,
jotka ovat mitä hienoimmasti varustetut parahimpain europalaisten
mallein mukaan, ja joissa huone-rivit aukaisevat eteemme mitä ihanimmat
näyt. Kallis-arvoiset maalaukset kaunistivat seiniä ja silminnähtävästi
oli sillä, joka oli koonnut tämän suuren paljouden taide-teoksia,
erinomainen kauneuden-tunne. Tämä ei ollut mikään tavallinen rikkauden
loisto, vaan näkyi olevan tarkkuudella valikoittu kokoelma.
Jim, joka toimitti seremonia-mestarin virkaa, esitteli minut herra ja
rouva van Arsdel'ille ja nuorille naisille, joiden huulilla välähti
vaarallinen hymy, kun minä kumarsin heidän edessänsä.
Herra van Arsdel oli yksinkertainen, hiljainen ja harvasanainen
mies, joka ei huomannut eikä pitänyt suurta lukua niistä taide- ja
koriste-teoksista joita hänen vaimonsa ja tyttärensä kokosivat hänen
ympärillensä, vaan myöntyi tyvenesti heidän tahtoonsa ja pyyntöihinsä,
salaa ollen kyllä ylpeä heidän korkeammasta sivistyksestänsä.
Pörsissä oli herra van Arsdel mahtava ja hänen sanansa painoivat siellä
paljon. Siellä hän oli kuin itsevaltias, sillä hän seisoi tunnetulla
pohjalla, mutta kodissansa, ympäröittynä suurien mestarien teoksilta ja
oppineilta tyttäriltänsä, jotka puhuivat "monilla kielillä", oleskeli
hän hiljaa ja oli varsin nöyrä ja vaatimatoin.
Rouva van Arsdel oli nuoruudessansa ollut kaunotar ja oli vieläkin
sangen kaunis nainen, hyvin tottunut hienoon kohtelemis-viisauteen,
tuohon äärettömään taitoon, jolla Aatamin poikia ohjataan.
Eipä konsanaan joutsen, kauniin poikueensa etupäässä purjehdi eteenpäin
pöyhkeämmin, kuin hän, johdattaessansa ihania tyttäriänsä tyttö-vuosien
ahtaan salmen läpi avioliiton korkeille kummuille.
Hän huomasi heti ensi silmäyksellä hänelle esitellyn nuoren
miehen arvon, ja asetti hänet määrättyyn luokkaan, ilman että
tämä arvosteleminen vähääkään häiritsi hänen ystävällistä
kohteliaisuuttansa. Hän oli vilkas luonteeltansa ja varsin miellyttävä;
piti mielellänsä loistavaa hovia, hyvin tietäen minkä loisteen joukko
liehakoivia ihmettelijöitä tuopi mukanansa.
"Herra Henderson", sanoi hän pehmeällä, kauniisti soivalla naurulla,
"tässä olen juuri sanonut Evalle, ett'ei niin pahaa, jota ei seuraisi
jotakin hyvää, sillä Evan tavallista ajattelemattomuutta meidän nytkin
tulee kiittää siitä, että saamme päästä teidän tuttavuuteenne".
"Äiti tavallisesti puhuu meistä tytöistä varsin hirvittävällä tavalla",
sanoi Eva; "jos kerran satumme olemaan hieman muistamattomat tahi
huolimattomat, niin äiti puhuu siitä niinkuin me aina olisimme
huolimattomat. Minä olen kumminkin sata kertaa matkannut Brooklyn'ista,
enkä ole vielä koskaan ennen ollut ilman pientä rahaa".
"Senpätähden saanen pitää tämän varsin onnellisena sallimana
_minulle_", sanoin minä, häntä lähestyen, kun rouva van Arsdel kääntyi
muita vieraita ottamaan vastaan.
Tänä iltana olin tilaisuudessa ihmetellä, millä miellyttävällä
keveydellä Jim piti lupauksensa ko'ota kaikki nuoret naiset
ympärillensä, joten sain tilaisuutta olla kahden kesken uuden tuttavani
kanssa.
Näin hänen istuvan sohvalla neiti Alice'n ja hänen kahden nuoremman
siskonsa kanssa, jotka viimemainitut eivät vielä olleet seura-elämään
lentäneitä, ja jotka kaikki kolme olivat eri suhteissa varsin
ihastuttavia; he huusivat kilpaa: "ah, herra Fellows, teidän täytyy
kertoa miten se oli!" -- -- "minä olen aivan hulluna uteliaisuudesta!"
-- "Kuinka _te_ saitte sen tietää?"
Jim ymmärsi yhtähyvin, kuin nykyajan romaninkirjoittaja, kuinka
suuresta painosta himmeä salaisuus on, ja antoi sentähden uteliaisuutta
kiihoittavimmalla tavalla tuon tuostakin ainoastaan niin monta
uutis-kipinää lentää tyttö-parveen, että uteliaisuuden liekki yhä pysyi
eleillä ja kuulijat kiintyivät hänen ympärillensä. "Voih -- te olette
varsin julma, herra Fellows", huudahti yksi. -- "Onpa todellakin julmaa
kiusoitella meitä täten", lausui toinen. -- "Minä rikon ystävyyteni
kanssanne", sanoi kolmas uhkaellen, jolloin Jim kävi varsin surullisen
näköiseksi, laski kätensä sydämellensä ja vakuutti, että hän on
kertoja-marttiira, kunnes vihdoin syntyi sellainen sekamelske naurusta
ja puheesta, ett'ei sieltä eroittanut yhtään mitään.
Että ihmiset kahdeksantoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, ja
vielä vanhemmatkin, voivat noin kauan olla innoissansa mitättömän asian
tähden, herättää aina vanhain taitavain ihmisten ihmetystä, jotka eivät
muista kerran olleensa tuossa onnellisessa ijässä, jolloin kaikki
naurattaa.
Pian enentyi hälinä ja into tuossa pienessä piirissä vielä suuremmaksi,
kun pari uutta nuorta herraa tuli lisää ja nousi vihdoin niin
korkealle, että minä jäin aivan sivulle. Tämä ei huolettanut minua,
sillä neiti Eva otti ihastuttavalla suloisuudella ja hempeydellä
seurustellaksensa kanssani ja täyttääksensä emännän velvollisuudet,
johon meidän amerikalaisilla naisilla on erinomainen taipumus.
"Tiedättekö, herra Henderson", sanoi hän, "me tuskin uskalsimme
odottaakaan teitä, sillä olemme kuulleet, että te pysytte aivan
erillänne seura-elämästä".
"Todellakin?" sanoin minä.
"Niin; teidän ystävänne, herra Fellows on kuvannut teidät todelliseksi
Diogeneeksi, joka on niin mieltynyt tynnyriinsä, ett'ei hän millään
ehdolla tahdo sitä jättää!"
"Minä en ole aavistanutkaan", vastasin nauraen, "että nimelläni on
ollut kunnia tulla mainituksi seurassanne".
"Oh, herra Henderson, te herrat kirjailijat, jotka teette itsenne
lukijainne uskollisimmiksi ystäviksi, olette paljon paremmin tunnetuita
kuin aavistattekaan. Minä olen jo kauan ollut tuttu monen teidän
mietteenne kanssa".
Kuka kirjailia olisi tunnotoin tuollaisia kiitoksia kuullessansa,
etenkin noin ihanilta huulilta! Minä tunnustan, että otin ne mielelläni
vastaan ja olisin ollut valmis ottamaan vielä enemmän, jos niitä vaan
olisi tarjottu; minä olin sanomattomasti ihastunut tavatessani
kauneuden yhdistyksessä kirjallisen aistin kanssa.
"Herra Henderson", jatkoi hän, huoneiden täyttyessä vierailla, "tulkaa
kanssani ja suokaa minun näyttää teille, jos olen oikein käsittänyt
teidän makunne. Tulkaa 'Italiaani', niinkuin minä sitä kutsun".
Hän nosti, tämän sanoessansa, ovi-peitteen ja me astuimme pieneen,
ihastuttavaan huoneesen, jonka huonekalut olivat päällistetyt
siintävällä silkki-damastilla. Seinät olivat kaunistetut kopioilla Fra
Angelico'n enkeleistä. Marmori pesän yläpuolella riippui myöskin oiva
kopia "Paratiisista".
"Katsokaa", lausui hän iloisella hymyllä, "olenko oikein käsittänyt?"
"Olette todella, neiti van Arsdel. Mitkä ihanat maalaukset! Ne
muuttavat minut jällensä Florenz'iin".
"Katsokaa", lisäsi hän, avaten sametti-kotelon, "tässä on varmaankin
jotakin, jonka hyvin tunnette, sillä minä olen lukenut teidän
mietteenne siitä".
Se oli oiva kopia Fra Angelicon ihanimmasta kuvasta "neitsy Marian
kuolin-vuode", jonka joskus, kau'an aikaa sitte, olin ottanut pienen
runoelman esineeksi ja jonka neiti Eva nyt niin kohteliaasti muistutti
mieleheni.
"Tiedättekö", lausui hän, "että ainoa tunne, joka voipi häiritä
ihmetystämme, kun luemme runoa, jossa omat aatteemme lausutaan, on
kateus, joka synnyttää sydämessämme ajatuksen: miksi en minäkin voinut
lausua samaa?"
"Neiti van Arsdel", sanoin minä, "muistatteko Longfellows'in runoa: 'Mä
nuolen ilmaan lennätin'?"
"En; miten se kuuluu?"
Minä lausuin:
"Mä nuolen ilmaan lennätin,
Se putosi maahan takaisin;
Mut missä?... Se lens' välehen;
En lentoa sen nähnyt, en!
Mä taivoon laulun lähetin --
Se laski maahan takaisin,
Mut missä? ... silmä kellä on,
Mi seurais' lentoo laulelon?
Sen jälkeen -- Onnen leikkiä! --
Nuol' löyttiin tammest' eheä. --
Mut laulu?... Sekin löydetään
Syvältä povest' ystävän!"
"Tietäkää", lisäsin minä, "että tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä
runoilija tarvitsee: ei ihmettelemistä, vaan myötätuntoisuutta.
Runot ovat koe-kirjoituksia, jotka lähetetään elämän avaruuteen,
hankkiaksemme juuri tuota ominaisuutta. Niiden kautta voimme saada
selville kenen tunteet todellakin ovat samanlaatuiset kuin meidän omat,
ja ne, ne ovat meidän todellisia ystäviämme, olkootpa he sitte etäällä
tahi lähellä. Tällaisien ystävien hankkiminen on runoilijan suloisin
palkinto".
"Luulenpa, että olette väärässä herra Henderson, sanoessanne
'_hankkiaksemme_' ystäviä", lausui hän; "ystäviä ei _hankita_, niitä
ainoastaan _löydetään_, sillä löytyy ihmisiä, jotka itse luonteensa
kautta ovat ystäviä, vaikk'eivät he tunne toisiansa; mutta eräät
esineet, niinkuin runot, soitto, maalaukset, ne ovat ikääskuin salaisia
merkkejä, jotka saattavat salaisuuden tuntijat toistensa tuttaviksi".
Täten kului aika miellyttävien keskustelujen kestäessä, katsellessamme
kokoelmia ja piirroksia, jotka aina antoivat meille uutta
keskustelu-ainetta. Ajatuksissamme vaelsimme läpi loistoisan Italian,
uneksimme, että olimme vanhan Pietarin-kirkon kupu-katon alla ja
kuljeskelimme Kapitolium'in raunioiden yli; sanalla sanoen, me vietimme
yhdessä moniaita noista ihanista hetkistä, jolloin pari kiihkoista
nuorta muistelee muutamia elämänsä onnellisimpia ja iloisimpia päiviä.
Päätäni huimasi. Kultainen utu ympäröi minut, enkä tiennyt varmaan
olinko elossa, tahi en. Tuntui juuri kuin olisimme aina olleet
tuttavia, niin helposti ja luonnollisesti kävi aatteiden vaihtaminen
välillämme ja niin nopeasti ymmärsimme toisiamme.
"Mutta", sanoi hän äkkiä ja kavahti seisomaan, "jos me täten jatkamme,
niin eivät keskustelu-aineet ikinä lopu, ja minä lupasin Ida-siskolleni
tuoda teidät tänä iltana hänen kirjastoonsa ja esitellä teidät
hänelle".
"Täällä on niin varsin viehättävää", uskalsin lausua, sillä en ollut
laisinkaan tyytyväinen kovaan kohtaloon, joka tempasi minut
unelmistani.
"Oh, te ette tiedä, herra Henderson, mikä suosio, armo sille
osoitetaan, jonka Ida-sisareni antaa esitellä itsellensä. Minä
vakuutan, että se on kunnia, jota tuskin koskaan osoitetaan
vieraillemme. Saan ilmoittaa teille, että Ida-sisareni on tykkänänsä
vetäytynyt seura-elämästä; hän aina vaan työskentelee opin hakemisella
ja se on varsin harvinaista, että hän sallii jonkun vieraan tulla
luoksensa".
"Sepä oli kovin miellyttävää minulle", sanoin minä, ja seurasin neiti
Evaa erääsen varsin yksinkertaiseen työhuoneesen, jonka yksinkertaisuus
tuntui vielä suuremmalta verratessani sitä muiden huoneiden
loistoisuuteen ja kauneuteen.