Nykyajan tytöt.
Kirje Eva van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.
Lemmitty ystäväni ja opettajattareni!
Tuskinpa enään uskallan katsoa miltä päivältä teidän ystävällinen
kirjeenne on. Onko todellakin mahdollista, että kokonainen vuosi on
kulunut siitä ilopäivästä, jona minä sain tämän kirjeen, ja olenko
todella voinut olla kokonaisen vuoden vastinta kirjoittamatta? Voi,
armas ystäväni! ollessani johdantonne alla olin minä paljon parempi,
kuin nyt olen. Silloin täytin velvollisuuteni, enkä koskaan jättänyt
toistaiseksi, mitä oli tehtävänä ja olinpa väliin sangen tyytyväinen
itseheni. Nyt minä elän alituisessa huvien hälinässä, -- hälinässä,
joka ei koskaan lopu. Siinä kuluu minulta päivä päivän, viikko viikon
ja kuukausi kuukauden perään, eikä minulla ole muuta nautintoa kuin
nuot "hyvät päivät", joiksi nykyajan tytöt niitä nimittävät. Jos luen
jotakin, niin luen aina romaneja; minä en lue, en kirjoita, en ompele,
en piirusta, soita tahi laula toden perästä -- minä elän vaan "maailman
tohussa", niinkuin sanotaan. Minä olen laiska, enkä kelpaa muuhun, kuin
koristamaan sitä kotia, jossa laiskureita suurella vieraanvaraisuudella
kestitään. Siinä on kaikki.
Nyt on paaston aika ja minä olen hyvin iloinen, että saan vähän
levähtää kesteistä ja tansseista; mutta tämä aika tekee minut toki
alakuloiseksi, sillä se antaa minulle tilaisuutta vähän _ajatella_;
-- ja sitäpaitsi kun kaikki nämä hurmaukset ovat hetkeksi lakanneet,
tunnen kuinka väsyneeksi ne ovat minut saaneet. Ja sitten muistuu
mieleeni kaikki mitä te sanoitte minulle elämän todellisesta
päämaalista, kaikki mitä minä koulu-ajallani päätin tehdä ja toimia --
silloin rupean epäilemään omaa voimaani!
Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun pääsin seura-elämään. Silloin
olin paljon onnellisempi, kuin sittemmin olen ollut, sillä silloin olin
tyytyväinen itseheni. Te sanoitte aina, rakas ystäväni, että olin hyvä
oppilas, ja että tyysti toimitin velvollisuuteni; siihen aikaan, kun
minulla oli määrätty toimitus joka tunnille, ja kun tein tehtäväni
hyvin, olin paljon onnellisempi, kuin nyt. Silloin olin huvitettu
lukemisesta. Nautin myöskin kolmevuotisesta matkastani Europassa,
sillä, vaikka minulla sielläkin oli paljon vaihetusta ja monta huvia,
jatkoin toki aina säännöllisesti lukujani. Minä todella opin jotakin ja
silloin tunsin etten ollut ainoastaan tyhjäntoimittaja.
Mutta sitte, kun jouduin n.k. suureen maailmaan, olen tuskaantunut
itseheni. Ensi vuonna oli se minulle uutta, outoa; minä olin
ajattelematoin ja tuo oli mielestäni erittäin hauska ajan-vietto.
Todella olikin varsin miellyttävää pukeutua, matkata, katsella, tulla
ihmetellyksi ja keikailla. Tunnustan, että kaikki tämä miellytti minua
ja minä antauin siihen luonteeni koko vilkkaudella -- kestiä, tanssia,
näytelmiä, soittajaisia koko talven ajan Newyorkissa ja huvi-matkoja,
tansseja y.m. kesä-ajalla kylpy-paikoissa. Minä olin ikääskuin
pyörryksissä. En laisinkaan pysähtynyt, vähänkään _ajatellakseni_ ja
elin, perhon tavoin, ainoastaan hetken huvia nauttien. Oi mitä
hulluuksia puhelin ja tein! Minä punastun kun niitä ajattelen -- mutta
te tiedätte, että innostun pian ja joudun väliin niin huumauksiin,
ett'en jäljestäpäin tiedä mitä olen sanonut tahi tehnyt.
Mutta tämän _pitää_ loppuman, tavalla tahi toisella; täten seurata
seura-elämää ei voi ijän kaiken kestää. Meidän täytyy mennä naimisiin
-- se on meidän määräyksemme, niinhän sanotaan, ja tuo on vihdoinkin
lopettava kaiken tämän pukeutumisen, tanssimisen ja liehakoitsemisen;
senpätähden ovatkin äitini ja Maria tätini kuni kuumilla kivillä,
ennenkuin pääsevät minusta erille ja saavat minut hyvään kotiin. Minä
olen kolmena kesänä ollut kylpypaikoissa ja olen kolmenkolmatta vanha.
Alice on nykyään päässyt seura-elämään, ja luonnollisesti toivotaan
minun kunnialla poistuvan hänen tieltänsä. Sanomattanikin arvaatte,
että olen antanut rukkaset tuolle tavalliselle määrälle kosijoita,
jotka pyörivät asemallani olevien tyttöjen ympärillä, ja kuitenkaan en
ole vielä nähnyt ainoatakaan, joka olisi minua vähääkään miellyttänyt.
Herra Sydney on nyt jällensä täällä; hänelle minä viime syksynä annoin
rukkaset, ainoastaan sentähden, ett'en häntä lempinyt, joka silloin
olikin mielestäni riittävä syy rukkasien antamiseksi. Nyt ovat äitini
ja Maria tätini uudestaan ryhtyneet asiaan ja vakuuttavat, että minä
olin varsin typerä tyttö, kun hylkäsin sellaisen tarjouksen, hylkäsin
sävyisän miehen, jolla on hyvä luonne ja hyvä asema yhteiskunnassa,
miehen, joka on erinomaisen taitava asioitsija ja joka sitä paitsi on
varsin rikas. Minä vastasin, ett'en minä häntä lempinyt; mutta silloin
he vakuuttivat ett'en minä ollut vielä oikein koittanutkaan sitä tehdä,
ja että minä varmaan kyllä _voisin_ lempiä häntä jos vaan _tahtoisin
koettaa_ ja, arvelivat he, eihän löydy mitään syytä, miksi en kokisi.
Sitten tuli isäni, jolla muutoin on varsin harvoin jotakin sanottavaa
meille tytöille, ja vakuutti suuresti ihastuvansa, jos hän saisi nähdä
minut naituna miehelle, joka saattaisi tarjota minulle sellaisen aseman
kuin herra Sydney. Täten joka haaralta kiusattuna lupasin minä
_ystävänä_ kärsiä hänen kohteliaisuuttansa, totuttaakseni itseäni häntä
rakastamaan. Siitä ajasta on kukkia ja makeisia satamalla sadellut
ympärilläni, ja joka päivä olemme tulleet aina ystävällisempään
suhteesen toisiemme kanssa.
Lemminkö häntä todella? En laisinkaan. Totta puhuakseni, armas
ystäväni, en tahdo salata tuota kauhistuttavaa totuutta, ett'en
viitsisi koskaan häntä ajatellakaan, ell'ei hän olisi niin _rikas_. Jos
hän olisi köyhä, vasta-alkava, nuori mies, niin en hetkeäkään muistaisi
häntä, eikä varmaankaan äitini, tätini eikä kenkään muukaan meistä sitä
tekisi. Mutta nyt tulevat kaikki nämät maalliset edut kysymykseen, ja
myöntää täytyy, että ne ovat minut so'aisseet. Minä olen ymmärtämätöin,
heikko ja kunnian himoinen. Minä tahdon mielelläni voittaa huvi-ajan
korkeimman palkan, korkeimman hinnan markkina-paikalla! Minä tiedän,
että moni kadehtii minua, ja vaikkapa onkin varsin väärin, olen
kuitenkin siitä iloinen. Sitä paitsi, vaikk'en lemmi häntä, niin en
lemmi ketään muutakaan. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa
tyvenellä, vakavalla tavalla ja äitini sekä Maria tätini vakuuttavat,
että lempi kyllä tulee -- häiden jäljestä. Mahtaako niin käydä? Teenkö
oikein? Onko tämä tosi avioliitto?
Kuitenkin, näetten, täytyy minun mennä naimisiin _jonkun_ kanssa; sehän
on selvä. He näkyvät pitävän minua jonkunlaisena kauppa-tavarana, joka
vanhenee ja sentähden on myytävä mitä pikemmin, sitä parempi; joka
päivä kuulen heidän hokevan: jos sinä hylkäät tuon tarjouksen, niin
sinä kadut sitä kaiken ikäsi.
Väliin toivon todellakin, että löytyisi luostareita, joihin saisi
vetäytyä pois maailmasta. Serkkuni Sofia Sevell on ruvennut
Juhana-siskoin liittokuntaan ja vakuuttaa olevansa hyvin onnellinen.
Hän on aina onnellisen näköinenkin, on toimessa aamusta iltaan ja tekee
niin paljon hyvää suurelle joukolle köyhiä lapsia, että oikein kadehdin
häntä.
Mutta minä en voi ruveta "siskoksi". Mitähän äitini sanoisi, jos hän
tietäisi, että olen ajatellut edes sinnepäin? Kaikki ihmiset pitäisivät
minua hulluna.
Tiedättehän, armas ystäväni, kuinka suuresti Ida-siskoni itsepäinen,
harvinainen käytös äköittää äitiäni; mutta minä en todella voi muuta
tehdä, kuin ihmetellä ja kunnioittaa Idaa ja hänen luonteensa lujuutta,
joka minulta puuttuu. Hän oli ainoastaan lyhyen ajan tässä iloisessa
kirjavassa seura-elämässä, ennenkuin hän sen jätti, niinkuin minä
luulen, varsin tukevista syistä. Hän sanoi, että tuollainen elämä
heikontaa sekä ruumiin että sielun voimia, ett'ei siitä ole mitään
hyötyä, että se piakkoin tekisi hänet sekä ruumiillisesti että
hengellisesti voimattomaksi, jos hän siinä eläisi ja että hän sentähden
tahtoo elää jonkun korkeamman päämaalin saavuttamiseksi. Hän tahtoi
lähteä Parisiin, lukeaksensa itsensä lääkäriksi, mutta ei isä, ei äiti
eikä kukaan koko perheestä tahtonut sitä kuullakaan. Hän pysyi
kuitenkin päätöksessänsä ryhtyä johonkin ja vihdoin antoi isäni kaiken
ulkomaalaisen kirjeenvaihdon hänen hoidettavaksensa, jonka hän tekeekin
erinomaisen hyvin, käyttäen hyväksensä kieli-taitojansa. Isäni maksaa
hänelle ensimmäisen kirjan-pitäjän palkan ja nämät rahat panee hän
säästöön, -- vihdoinkin täyttääksensä aikeensa.
Ida on hyvä, jalo nainen, suurella mielen lujuudella ja itsenäisyyden
halulla, joka minulta kokonansa puuttuu. Minä olen heikko ja
horjuvainen päätöksissäni, minut voipi saattaa mihin toimeen tahansa,
ilman että minä voin sitä vastustaa.
Mutta minun onkin vaikea yksin pysyä lujana omaa sydäntäni ja
perhettäni vastaan, etenkin kun en monessa tapauksessa tiedä mikä on
oikein mikä väärin. Maria-tätini on kaikessa hyväntahtoisuudessansa
pitänyt minussa hereillä turhamaisuutta ja loiston halua. Hänen hartain
toivonsa on aina ollut, että minä olisin etevin, enin suosittu koko
yhteiskunnassamme, että minua ihmeteltäisiin ja mieliteltäisiin ja että
vihdoin joutuisin rikkaasen, loistavaan naimiseen; jos minä nyt Idan
tavoin vetäytyisin pois maailmasta, sortuisi varmaankin sekä hänen että
äitini sydän.
Ida sanoo olevan väärin valvoa yöt tansseissa ja sitten, invalidin
tavoin, maata vuoteellansa koko seuraavan päivän, olevan väärin panna
henkensä alttiiksi, ilman mitään järjellistä tarkoitusta -- ja
kuitenkin teemme me tytöt niin. Me riennämme toiselta huvimatkalta
toiselle, soittajaisista tansseihin ja tansseista taas muihin huveihin.
Me tanssimme kolme, neljä kertaa viikossa ja kun sunnuntai tulee,
menemme kirkkoon huveista ja valvomisista väsyneellä ajatusvoimalla,
jaksamatta ottaa osaa Jumalan palveluksen korkeaan totuuteen.
Mutta minä palaan takaisin aviooni. Herra Sydney ei ole mikään Jumalata
pelkäävä mies: hän elää ainoastaan tämän maailman tähden ja enpä luule,
että minä tämän yhdistyksen kautta parantuisin vähääkään.
Toivon varsin hartaasti, että löytyisi joku, joka voisi herättää ja
ylläpitää jalompaa puolta minussa -- --. Minä uneksin jalosta,
ylevästä, Jumalisesta miehestä. Häntä tahtoisin minä seurata, vaikkapa
jättäisinkin kaiken muun! Mutta, valitettavasti ei löydy ketään
sellaista näillä seuduilla, en minä kumminkaan ole tavannut ketään --
ja kuitenkin tunnen, että minä voisin lempiä, lempiä kuolohon saakka,
jos vaan löytäisin jalon esineen lemmelleni. Tuonoin luin seuraavan
mietelmän: "ei ole niin vaikeata kuolla jonkun edestä, kuin löytää
joku, jonka edestä kuolisimme".
Nyt arvaan, että huomaatte miten kaikki tämä vihdoin on loppuva. Seikat
ja suhteet työntävät meitä yhä edelleen, enkä laisinkaan hämmästyisi
jos tulisin pakoitetuksi menemään tähän avio-liittoon. Minä näen kaikki
jo edeltäpäin: loistavat häät, jotka saattavat koko Newyorkin
liikkeelle; kalliita kiviä, kasimiri huivia ja äärettömän paljouden
kukkia; kaikki huoneet ylös alasin; soittoa, hälinää ja meteliä;
triumfi-retkiä kaikkiin kylpy-laitoksiin; matkan Europaan ja sitten
takaisin Newyorkin seura-elämään.
Voi armas ystäväni! Jospa vaan voisin totuttaa itseäni lempimään häntä!
Minusta hän kyllä pitää, mutta ei samoista esineistä kuin minä, ja
sentähden on varsin vaikea seurustella hänen kanssansa. Mutta kun
kerran olemme naituna, niin emme varmaankaan näe paljon toisiamme; --
me elämme niinkuin muutkin. Äitini ja isäni näkevät harvoin toisiansa
ja siinä he ehkä tekevätkin oikein. Maria-tätini väittää, että loppu
aina on samanlainen jos menemme naimisiin lemmen vaikutuksesta tahi
lemmettä. Mies hoitaa asiat ja ylläpitää perheen. Siinä kaikki.
Ida sanoo -- mutta minä en tahdo kertoa, mitä hän sanoo, sillä hänen
sanansa tekevät aina minut synkkämieliseksi.
Kirjoittakaa nyt minulle kirje, täynnä nuhteita; häväiskää minua,
puhukaa ankarasti minulle ja koetelkaa saada minut parantumaan. Ehk'ei
se vielä ole liian myöhäistä.
Nöyrin, pahankurinen tyttönne
Eva.
Kirje Rouva Courtney'ltä Eva van Arsdel'ille.
Rakas lapsukaiseni!
Sinä saatat minut varsin tukalaan asemaan pyytäessäsi lausuntoani
asiassa, jossa vanhempasi jo ovat lausuneet mielipiteensä.
Kuitenkin täytyy minun, Eva, muistuttaa Sinua, että olet yhtähyvin
taivaallisen kuin maallisenkin isän lapsi ja että Sinun näin painavassa
asiassa pitää ottaman tuntosi neuvonantajaksesi, ja muistaa kuinka
tärkeä se lupaus on, jonka Sinä nyt ai'ot tehdä.
Muistuu mieleeni, että nuorena ollessani luin Charles Grandison'in
teoksia ja kirjoitin muistoon esimerkkinä pidettävän Harriet Byron'in
kirjeestä lauseen, jossa hän puhuu jostakin kosijastansa. Näin hän
lausuu:
"Häneltä näkyy puuttuvan niitä ominaisuuksia, joita minä vaadin siltä
mieheltä jota lupaan rakastaa, kunnioittaa ja tehdä onnelliseksi.
Minä ai'on olla hyvä ja uskollinen vaimo, kun minä kerran menen
naimisiin. Senpätähden en millään ehdolla tahdo mennä miehelle, jonka
ymmärryksen ja älyn puute voisi saattaa minut epäilemään täyttäessäni
velvollisuuksiani häntä kohtaan; enkä myöskään mene miehelle, joka ehkä
jonkun oikun kautta voisi pakoittaa minut tekemään sitä, jota en itse
voisi hyväksyä".
Minä mainitsen tämän syystä, että se mielestäni on hyvin järkevä
päätös. Päättäen siitä kuvauksesta, jonka viime kirjeessäsi annoit
herra Sydney'stä, luulen, että häneltä puuttuu juuri ne ominaisuudet,
jotka Sinun miehelläsi ovat tavattavat ja joiden puute tekisi Sinulle
vaikeaksi, melkeenpä mahdottomaksikin täyttää velvollisuutesi
aviopuolisona. Selvää on, ett'ei hänen mielipiteensä vaikuta sinuun ja
ett'ei teidän välillänne löydy mitään sielun heimolaisuutta.
Ei ole kylliksi, että mies on hyvä asioitsija, ja että hän taitaa hyvin
asettaa rahansa. Ajattele, lapseni, että tämä mies, jonka seura Sinua
väsyttää, on juuri se, johon olet aikeessa kiintyä koko ijäksesi ja
jolle alttarin edessä ai'ot luvata lempiä myötä- ja vastoinkäynnissä.
Voitko Sinä tämän tehdä?
Sinä vakuutat, ett'et vähintäkään lemmi tätä herra Sydney'tä, ja
kuitenkaan et suunnittelekaan minkä kaltaisen sen miehen pitäisi oleman
jonka edestä voisit jättää kaiken muun maailman, ja jota lempisit aina
kuolohon saakka.
Juuri tuollaiset avioliitot, kuin se, jonka Sinä nyt ai'ot solmita,
matkaansaattavat nuot onnettomuudet, jotka nykyaikaan saattavat
avioliitot niin pahaan maineesen. Tyttö menee ajattelemattomasti ja
tunnottomasti naimisiin miehen kanssa, jota hän ei vähintäkään lemmi,
toivossa vast'edes _ehkä_ voivansa oppia häntä lempimään, -- kumminkin
yhtä paljon kuin muut vaimot miehiänsä. Sitten sallima johtaa
seura-elämässä hänen tuttavaksensa miehen, jota hän taitaisi
innostuksella rakastaa ja jonka kanssa hän itse miehen tähden olisi
mennyt naimisiin -- miten silloin käypi? Nykyajan romaanit ovat täynnä
kurjia, huonoja kertomuksia tällaisista suhteista, ja nyt huutavat
kaikki vapaata avioliiton rikkomista, purkaaksensa yhdistyksiä, joita
ei koskaan olisi pitänyt solmittaman.
Mutta kaikessa tässä hämmennyksessä löytyy toki yksi kiinne-piste; se
on uskonto. Se varoittaa meitä tekemästä kevytmielisiä ja
ajattelemattomia valoja, ja minä en voi muuta tehdä, kuin neuvoa Sinua
sen äidillisiä opetuksia seuraamaan. Avioliiton lupaukset ovat pyhiä
ja meidän tulee tarkasti ajatella mitä ne sisältävät ennenkuin me
niitä teemme. Sentähden toivon, lapsukaiseni, että Sinäkin,
tarkkatuntoisuudellasi, hyvällä päätös-voimallasi, ja jalolla
luonteellasi teet mitä arvosi vaatii.
Vielä toinenkin seikka on tässä huomattava; herra Sydney on
varmaankin kunniata-ansaitseva, rehellinen mies, -- hänellä on siis
myöskin oikeuksia. Hänellä on oikeus vaatia sen naisen sydämen
kokonaisuudessaan, jolle hän alttarin edessä kokonansa antaa itsensä,
ynnä kaiken omaisuutensa. Vaimo, joka oikein miestänsä lempii, voipi
tehdä hänet vallan oivalliseksi. Hän voipi antaa miehen viat anteeksi,
voipi innostuttaa, johtaa ja jalostuttaa häntä. Mutta ilman tätä
todellista lempeä ei hän saa mitään toimeen; -- ja mies, joka häiden
jälkeen huomaa tämän tunteen vaimoltansa puuttuvan, on kurjasti
petetty.
Sentähden, jos Sinä, saavuttaaksesi miehen omaisuutta, arvoa ja asemaa
yhteiskunnassa, menet naimisiin, voimatta miehellesi lahjoittaa
sydäntäsi kokonansa, niin teet vallan väärin. Sinä otat vastaan ja
nautit, voimatta millään sitä palkita. Ja tämä ei ole ainoa epäkohta;
sinä ryöstät häneltä myöskin autuuden olla todellisesti lemmitty, joksi
ehkä joku toinen nainen tekisi hänet.
Sinä olet saanut hyvän kasvatuksen ja sinun mielesi on kääntynyt
taiteisin ja kirjallisuuteen. Hän sitävastoin on kaiken ikänsä
liikkunut käytännöllisessä elämässä, asioitsemisessa; häneltä siis
puuttuu kaikki hienompi sivistys, kaikki itsenäiset mielipiteet, jotka
olisivat sinun mietteesi kanssa sopu-soinnussa.
Täten en millään tavoin tahdo halventaa voimallisen ja asioihin
ryhtyvän miehen arvoa; ja löytyyhän naisia, jotka ihailevat juuri näitä
ominaisuuksia. Sinulla on toisellainen luonne -- hän ei siis sovi
sinulle.
Epäilemättä löytyy naisia, joiden vaatimuksia hän täydellisesti
tyydyttää, ja jotka hänessä löytävät miellyttävän aviomiehen, jotka,
sanalla sanoen, voivat rakastaa häntä -- jota Sinä et voi tehdä; ja
_sellaisia_ vaimoja miehet tarvitsevat. Ainoastaan suvaitsevaisuus ei
ole kyllin avioliiton vaivain kannattamiseksi ja -- minä uudistan
vieläkin sanani -- me emme ole rehellisiä, vaan teemme varsin väärin,
jos menemme naimisiin todellisetta rakkaudetta. Muista sentähden, että
mitä aiot tehdä, sitä et enään voi saada tekemättömäksi, ja että koko
elämäsi onni riippuu tästä päätöksestä. Tämän lausun suoraan, kaikitta
mutkitta, sillä olen ja olen aina oleva,
Sinun todellinen ja uskollinen ystäväsi
O. Courtney.
Kirje Ida van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.
Lemmitty ystäväni!
Minä olen varsin iloinen, että olette kirjoittaneet Evalle, juuri
niinkuin te kirjoititte, sillä hän on suuresti muuttunut Europasta
palattuansa. Tuo loistava elämä, täynnä huveja, jota hän, suuren
seura-elämän ryöpyssä, on elänyt, on heikontanut hänen ruumiinsa ja
sielunsa voimia sangen paljon. Ennen hän luki mielellänsä ja
harjoitteli luonnonlahjojansa, ja minä toivoin paljon hyvää hänestä;
mutta näinä kolmena viimeisenä vuonna ei hän ole tehnyt muuta kuin
hävittänyt terveyttänsä ja kuluttanut turhamaisuuksiin parhaat
voimansa. Hän ei enään ole puoleksikaan sama kuin ennen koulussa, ei
ruumiillisessa, eikä hengellisessäkään suhteessa; minua sekä surettaa
että harmittaa nähdessäni hänet kuihtuvan. Ainoa pelastuksensa tuosta
tilasta on naiminen todella jalon ja järkevän miehen kanssa.
Mutta miten hän voisi edes sitä toivoakaan, kun ensimmäinen ehto on,
että hänen miehensä pitää oleman rikas?
Rikkaat miehet Amerikassa ovat joko rikkaiden isäin poikia -- jotka,
kumminkin ne, joita minä olen nähnyt, ovat sangen arvottomia, tahi
myöskin asioitsijoita, jotka oman työnsä kautta ovat varallisuutensa
hankkineet. Mutta kuinka moni löytyy heidän joukossansa, joka ei
rikkauksia kerätessänsä olisi uhrannut jaloimman luonteensa? Kuinka
moni heistä eikö pidä rikkauksien hankkimista elämänsä pää-määränä? Ja
kuinka sellaiset miehet voisivat ylläpitää ja kohoittaa vaimon jalompia
ominaisuuksia.
Herra Sydney ottaa sielulla ja mielellä ja kaikilla voimillansa osaa
tuohon suureen onnenpeliin, jonka kautta Amerikassa varoja ko'otaan.
Hän on rautatien kuningas, pörsi-prinssi, mies, jonka laivat
neljänkymmenentuhannen hevosen voimalla viiltävät Newyork'in vesiä. Hän
tarvitsee kauniin, loistavan ja ihastuttavan vaimon järjestämään ja
kaunistamaan kotiansa ja nyt hän on Evan jalkojen edessä, sillä Eva --
sitä ei voi kieltää -- on tähän aikaan etevin kaunotar seuroissamme.
Hän on niin rakastunut Evaan, kuin tuollainen mies voi olla; mutta hän
ei tunne Evaa, ei edes niin paljo, että hän voisi aavistaa kuinka
vaarallista on mennä naimisiin tuollaisen tytön kanssa. Minne hän
joutuu kaiken sen lämmön, tunnollisuuden, kaipauksen, ihastuksen ja
niiden tuhansien ristiriitaisien tunteiden kanssa, jotka Evan sydämessä
löytyvät? Sen miehen, joka Evan naipi, pitäisi tunteman hänet paremmin,
kuin Eva tuntee itsensä, mutta herra Sydney ei koskaan opi ymmärtämään
Evaa, jospa he eläisivätkin ikäkauden yhdessä. Hänellä ei ole mitään
mitta-puuta, jonka mukaan hän Evaa arvostelisi; ja parahin loppu tälle
aviolle olisi että he suostuisivat olla riitelemättä keskenänsä ja
kulkea kukin tietänsä, hän maailmassansa -- ja Eva samoin -- tällaista
pidetäänkin nykyaikaan loistavana avioliittona!
Mutta minä jo tuskaannun Evan kanssa, ja sen teen hänen avujensa
tähden. Hänellä on luonnonmukainen tarve miellyttää ja aina olla
myöntyväinen; kun äitini ja Maria täti kerran ovat saaneet tämän
avioliiton päähänsä, eikä kenkään muu vielä ole anastanut Evan sydäntä
ja hän sitä paitsi jo on väsynyt ja tuskaantunut kaikkeen, niin
pelkään, että Evalta puuttuu voimia vastustamaan heidän houkutuksiansa.
Tämä tunne tekee hänet vielä heikommaksi; hän epäilee, mutta ei voi
päättää mitään. Hänen luonteensa on juuri sellainen, että se saattaa
hänet levottomaksi, mutta ei voi päästää häntä siitä. Muuan ihmistuntia
lausui hänestä, että häneltä puuttuu hävittämis-elin, ja se onkin aivan
totta. Taito saattaa muillekin tuskaa on todellakin aivan väittämätöin
täydelliselle olennolle. Emme voi ryhtyä mihinkään tosi-toimeen jos
meiltä puuttuu rohkeutta joskus olla miellyttämättä; -- minulla on
paljon tätä rohkeutta. He eivät enään ko'ekaan ohjata eikä orjuuttaa
minua. Miksi? Siksi että olen tehnyt itseni muista riippumattomaksi,
siksi, että aina olen valmis taisteloon. Taistelo tosin ei ollut
miellyttävä; mutta nyt on rauha varma; minä olen aivan vapaa, jota
vastoin kukin sekaantuu Evan asioihin. Häntä he pitävät voittomaan
vertaisena, jolla ei ole mitään oikeuksia. Tämä harmittaa minua. Vielä
minä uudistan sydämelliset kiitokseni niistä vakavista opetuksista ja
neuvoista, joita Te viime kirjeessänne Evalle annoitte ja toivon että
ne saattavat hänet miettimään etuansa.
Teidän nöyrin ja kiitollisin
Idanne.
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Armas Bellani!
Tuhansia kiitoksia ystävällisestä kirjeestäsi, sekä onnen
toivotuksistasi ja kysymyksistäsi, joita siinä teet; minä kiitän sinua
niistä vaikk'ei edellisiin löydy mitään syytä eikä jälkimäisiin mitään
vastausta.
Ei, Bella, vielä saat jonkun aikaa pitää ystäväsi omanasi. Herra
Sydney, sen kyllä myönnän, on varsin kohtelias minua kohtaan, mutta
kihloja _en_ ole häneltä ottanut, äläkä usko mitään tuollaista,
ennenkuin sen kuulet minulta itseltäni, omalla nimikirjoituksellani ja
sinetilläni varustetussa kirjeessä. Sinä saat siis huoletta kaikkialla
vastustaa tuota kulku-puhetta.
Monta kihlausta on tänä talvena tapahtunut piirissämme. Lotta
Trevillian menee naimisiin Sim Carrington'in kanssa ja Betty Somers
on viimeinkin päättänyt ottaa vanhan Watkins'in, vaikka hän on
viittäkolmatta vuotta vanhempi kuin Betty. Mutta serkkuni Maria
Elmore'n naiminen nuoren Rivingston'in kanssa on toki vuoden loistavin
liitto. Häpeänpä todellakin, asiain näin ollessa, istua ääneti,
voimatta julistaa omaa menestystäni. Mutta, näetsen, tuo onnetoin
päättämättömyyteni vaivaa minua yhä vielä ja minä luulen varmaankin,
että tulen elämään peloittavana esimerkkinä kaikille muille tytöille.
Kuitenkin sattui minulle, joku aika sitte, omituinen kohtaus.
Muistathan että minä viime kesänä, ollessani luonasi Englewood'issa,
ihailin noita sonetteja Italiasta, joita nimi-merkki "X" oli
kirjoittanut "Talvitiehen". Muistanethan vielä tuon runoelman, nimellä
"Fra Angelico", vai kuinka? No hyvä! Nyt olen keksinyt ken tämä "X" on.
Se on eräs herra Henderson, joka nyt on Newyork'issa, suuren
kansanvallan aputoimittajana. Me siskot olemme nähneet hänen usein
kävelevän Jim Fellows'in kanssa -- muistathan ken se on? Jim sanoo,
että herra Henderson on oikea eräkäs, joka ei tee muuta kuin lukee ja
kirjoittelee aina vaan, ottamatta osaa seura-elämään! Eikö ole
omituista ystäväiseni, että kohtalo johdatti tämän eräkkään minun
tielleni?
Kun joku päivä sitten, palatessani Brooklyn'ista, jossa olin kolme
päivää Sofian luona, astuin ajurin-vaunuun, niin kenen luulet siinä
nähneeni ellen juuri -- itse herra Henderson'in, joka istui aivan minua
vastapäätä. Levollisesti katselin minä häntä ja pari sä'että hänen
soneteista muistui mieleeni. Hän on kaunis -- s.t.s. hän on miehekkään
näköinen, kauneilla tummilla silmillä. Mutta arvaapas harmiani! minulla
ei ollut ajo-lippua eikä pientä rahaa. En voi ymmärtää miten olin niin
ajattelematoin, ett'en varustaunut noilla; ei äitinikään ole asiaa
parantanut vakuuttamalla, että se oli aivan minun kaltaistani. Herra
Henderson auttoi minua hienoimmalla tavalla kiipeleestäni. Aikomukseni
oli mennä Jennings'iin, Astor House'n tuolla puolla, pitsijäni
katselemaan; mutta juuri kun ajurin-vaunu pysähtyi alkoi sataa,
kuin taivas olisi ollut avoinna, enkä voinut muuta tehdä, kuin
kiiruhtaa, niin pian kuin mahdollista, Broadway'n yli Fifth Avenue'n
ajurin-vaunuun ja jättää pitsiasiani toistaiseksi. Juuri seisoessani
tuossa rankkasateessa, huomasin vieressäni mainitun herran, joka piti
sateenvarjoansa ylitseni. Heti huomasin hänen sateenvarjonsa olevan
varustetun tuollaisella konstikkaasti tehdyllä varrella, joita
Dieppessä valmistetaan. Rattaiden, hevoisien ja kansan paljouden läpi
saattoi hän minut onnellisesti ajurin-vaunun luo, ja minä olin hänelle
siitä varsin kiitollinen.
Minä luulin tässä eroavamme, mutta hämmästyksekseni astui hänkin
vaunuihin! Olkoonpa menneeksi, ajattelin itsekseni; ehkä hänen matkansa
on ylös kaupunkiin päin, niinkuin minunkin. -- Hänen olennossansa ei
ollut mitään luuloittelevaisuutta; hiljaa ja ääneti hän istui, lausuen
ainoastaan, "sallikaa minun antaa" ojentaessansa vaunun johtajalle
ajo-lipun minunkin edestäni, joten pääsin tuosta tukalasta
välttämättömyydestä vaihettaa suurta hankalaa seteliäni. Tosin kyllä
olin vähän nöyryytetty, mutta tietäessäni ken hän oli, toivoin joskus
voivani hänelle osoittaa kiitollisuuttani ja päätin oitis kutsua hänet
pitoihimme ja vaatia Jim'iä kehoittamaan häntä niihin tulemaan. En
tiedä mitään varmempaa merkkiä oikealle _gentleman'ille_, kuin se tapa
miten hän auttaa tuntematointa naista, jonka onnetar on saattanut hänen
suojeltavaksensa. Moni herra Henderson'in sijassa olisi käynyt
inhoittavasti luulokkaaksi ja rohkeaksi, mutta hän oli tyyni,
levollinen ja sävyisä, ja kuitenkin niin kohtelias!
Aivan ääneti istui hän lopun matkaa; mutta kun vaunu pysähtyi meidän
porttimme edessä oli hän jällensä sateenvarjonsa kanssa luonani ja
saattoi minut portille saakka, jossa hän odotti kunnes minä pääsin
sisään. En voinut olla käskemättä häntä sisälle, kiittäessäni häntä;
mutta hän antoi ainoastaan nimikorttinsa ja lupasi joskus vast'edes
tulla käymään meillä, kuulustellaksensa terveyteni tilaa. Minä annoin
hänelle nimikorttini, jossa myöskin seisoo vastaanotto-päivämme ja
sanoin että äitini varmaankin mielellänsä tahtoisi tutustua hänen
kanssansa.
Saas nähdä, tuleeko hän keskiviikkona? Jim Fellows sanoo hänen olevan
varsin ujon, eikä koskaan käyvän vieraiden luona; niinkuin tiedät, on
kullakin asialla sitä suurempi arvo, kuta vaikeampi se on saavuttaa;
senpätähden olemmekin kaikki varsin utelijaat, nähdäksemme tuleeko hän
tahi ei, ja äiti on hyvin levotoin ennenkuin hän saapi pyytää häneltä
anteeksi sekä kiittää häntä kaikesta vaivasta, jonka hänelle
matkaansaatoin.
Onpa tuo varsin somaa -- vai kuinka. Omituinen kohtalo vanhassa,
prosaisessa Newyork'issa! Olenpa melkeen vakuutettu ett'ei _hän_ enään
muistakaan koko tapausta, eikä halua tulla meidän, vähäpätöisten
tyttöjen seuraan. Mutta jos hän tulee, niin saat sinä siitä tiedon.
Aina uskollinen
Evasi.