Minä näen ilmestyksen.
"Kuules, Harry, tahdotko tutustua Newyorkin kauniiden impein kanssa?
Jos tahdot, niin minä saatan sinut jäljille".
"Todellaki?"
"Niin, todella; tänä ehtoona menen taloon, jossa niitä löytyy suuri
paljous -- -- se on kaunis rakennus Fifth Avenue'lla -- -- siellä on
paljon kauniita, viehättäviä neitosia. En tiedä vielä kenen heistä minä
_otan_. Tahdotko tulla kanssani heitä katsomaan?"
Jim seisoi peilin edessä, hiuksiansa silitellen ja kaulahuivinsa solmua
parannellen.
"Sinä olet itserakas keikari, Jim!" sanoin minä.
"Ja miksikä en olisi keikari? Naiset juoksevat melkeen syliini ja
ainoastaan keikastelijaa arvostelevat he. Tule pois nyt, äläkä istu
siinä ja kirjoittele kaiken iltaa. Tule kanssani, niin näytän sinulle
Newyorkin kaasun-valossa".
"En joudu nyt; minun täytyy ensin lopettaa tämä kirjoitukseni
'Talvitiehen'. Saammepa olla ahkerat jotakin ennättääksemme. En uskalla
vielä ruveta neitosia katselemaan sillä ensin täytyy hankkia varoja
joilla vaimonsa voipi elättää".
"Enpä voi ymmärtää, miks'ei nuori mies ko'e käyttää kauneuttansa
hyväkseen niin paljon kuin mahdollista! Minä voin vakuuttaa, että tässä
kaupungissa löytyy viehättäviä impyeitä, jotka voivat auttaa sinua
paljoa enemmän kuin kymmen-vuotinen kirjoittelemisesi. Mikä hulluus
istua ja hikoilla jonkun raskaan työn ääressä mieluummin kuin tehdä
jonkun ihastuttavan tytön onnelliseksi!"
"Minä en koskaan nai rahan tähden, Jim, ole vakuutettu siitä".
"Hä, hä!" sanoi Jim. "Ken puhuu naimisesta rahan tähden? Eihän kaunis
nainen siitä pahene, että hänellä on viisikymmentätuhatta dollaria. --
Voinpa antaa sinulle luettelon kahdestakymmenestä naisesta, joiden
rivin läpi saat kulkea kunnes rakastut, ja vakuutan, että saat kenen
heistä vaan tahdot".
"Joudu, Jim", sanoin minä, "ja mene, jos olet aikonut. Minä en moiti
_naisia_ jos he menevät naimisiin rikkaiksi tullaksensa, koska koko
maailma yksimielisesti sulkee heiltä kaikki muut tiet itsenäisyyteen;
mutta että _mies_, jolle on kaikki tiet avoimina, kurkistelee rikasta
vaimoa, on mielestäni varsin huonoa".
"Siitäpä tulisi kaunis pykälä lehtemme siveelliseen osastoon", sanoi
Jim, minuun kääntyen. "Säästä neuvosi mainittuun tarpeesen, äläkä
tuhlaa sitä liian paljon minun päälleni, sillä silloin joutuu myllysi
kuivalle maalle. Saathan nähdä, että on erittäin vaikeata koko vuoden
pitkään pitää hereillä tuollaista moraalia".
"Minä ko'en", jatkoin minä ajatusteni juoksua, "vaimolleni perustaa
kodin rehellisellä ja uutteralla työllä, senpätähden minulla ei olekaan
aikaa tuhlattavana seuraelämään".
"Kun sen saat valmiiksi", sanoi Jim, "niin varmaankin odotat vaimoasi
taivaasta".
Tämän keskusteluni Jim'in kanssa olen kertonut sentähden, että se
selvittää lausetta: _ihminen ei voi edeltäpäin määrätä kohtaloitaan_.
Kun olemme tehneet jonkun vakavan päätöksen tahi asettaneet korkean
silmä-määrän elämällemme, näyttää väliin siltä kuin sallimat
tahtoisivat ilvehtiä kanssamme, asettamalla meidät suhteisin, jotka
viekoittelevat meitä tekemään juuri sitä, jota olemme päättäneet aina
olla tekemättä. Usein voivat aivan vähäpätöiset seikat murtaa kaikki
hyvät päätöksemme. Viatoin sateenvarjoni oli syy siihen että minunkin
mieleni pian muuttui.
Seuraavana aamuna oli minulla jotakin toimitettavana kaupungin
äärimmäisessä osassa; ja vaikka taivas oli melkeen selkeä otin
kuitenkin sateenvarjon mukaani, sillä pelkäsin taivaan rannalla näkyvää
pientä pilveä. Sateenvarjoni oli pieni ja hieno, taidokkaasti tehdyllä
varrella. Sen olin matkoillani ostanut Dieppe'stä.
Oli muuan noista vaihettelevista, juonikkaista huhtikuun päivistä,
jolloin luonto, herkkä-luontoisen kaunottaren tavoin, ei näy tietävän
mitä se tahtoo, vaan nauraa väliin ja väliin itkee.
Aamupuolella oli ystävällinen, hymyilevä luonne valtaavana, ja
melkeenpä kaduin, että olin tuolle pitkälle matkalle kaupungin läpi
varustanut itseni liiallisella sateenvarjolla. Tätä ajatellessani
ajuri-vaunussa, jonka oitis piti lähteä liikkeelle, astui äkkiä nuori
nainen vaunuun ja istahti minua vastapäätä.
Kirjailijana olin usein, matkoillani edes-takaisin kaupungissa, varsin
levollisena tutkinut ruusuja Newyorkin hienosta maailmasta. Tuskinpa
missään maassa maan päällä olemme niin hyvin tilaisuudessa matkoillamme
joutua yhteyteen hienojen ja sivistyneiden naisten kanssa, kuin
Amerikassa. Englannissa on tämä luokka varjeltuna uteliailta katseilta
yhteis-elämän sääntöjen kautta. Hienot naiset siellä ajavat omissa
vaunuissansa, kulkevat rautateillä yksityisissä vaunuissa ja
hotelleissa he syövätkin eri huoneissa, ikääskuin olisivat kotonansa.
Ranskassa on nuori, naimatoin nainen vielä ankaramman varjeluksen alla,
sillä häntä pidetään melkeen luostarimaisessa yksinäisyydessä, kunnes
avioliitto avaa vankihuoneen portit. Nuoren Amerikalaisen naisen,
paraimmista ja ylhäisimmistä luokistakin tapaamme kaikkialla. Hän
liikkuu ruhtinattaren varmuudella, eikä ymmärrä mitä hänen tarvitsisi
pelätä. Hän katselee ympärillänsä olevia hallitsijattaren silmällä ja
vaatii, että kaikki poistuu hänen tieltänsä, joka yleensä tapahtuukin
meidän vapaavaltaisessa yhteiskunnassamme.
Koko ajan, kun Newyorkissa olin oleskellut, olin pysynyt erilläni
kaikesta seura-elämästä. Äänetöin tuttavuus, jonka matkoillani
yhteisissä ajurinvaunuissa tein maani naisten kanssa, oli sentähden
suuri ja vahingoittamatoin ilon-lähde. Ei ainoatakaan muotoa jäänyt
huomaamattani, tutkiessani näitä hienon maailman ruusuja, eikä
untuvatakaan muotin höyhentöyhtössä jäänyt tarkkaamattani. Tarkastin
kunkin käytöstapaa ja luonnetta ja suunnittelin mielessäni uutta
romania, jossa ne muodot, joita olin tutkinut, ilmaantuisivat. Älä toki
usko, että töllistelin suu auki ja silmät seljällään kaikkia, joita
tapasin. Harjoittelin itseäni ahkerasti tarkastelemaan muiden
huomaamatta ja näkemään muiden näkemättä.
Ilman liikanaista uteliaisuutta huomasin siis nytkin, että minua
vastapäätä istui nainen erinomaisilla luonnon lahjoilla. Ensi
silmäyksessä huomasin, että edessäni oli muuan Newyorkin
ruhtinattarista, jotka ovat tottuneet aina kävelemään pehmeillä
matoilla ja hengittämään kukkain tuoksua. Oitis voi nähdä, että hän
tiesi miten hänen tuli käyttää itseänsä. Hän istahti vaunun istuimelle,
niin arvokkaana, kuin se olisi ollut hänen valta-istuimensa, ja
pieninkin liikkeensä osoitti hillittyä elävyyttä. Tämä minua miellytti,
niinkuin yleensä ihmiset meitä miellyttävät samassa määrässä kuin
heissä huomaamme elävyyttä, virkeyttä.
Kukin tietää, että löytyy henkilöitä, jotka aina, vaikka he istuisivat
kuinkakin hiljaa, vaikuttavat ympärillänsä oleviin ja saattavat heidät
tuntemaan läheisyytensä. Tällainen vastustamatoin vaikutus veti
minunkin silmäni naapuriini. Hän oli nuori, tavallisen pitkä, hoikka ja
soma vartaloltansa; kasvonsa eivät olleet ihanat mutta miellyttävät ja
tunnokkaat. Näin parin kauniita, tummia silmiä, jotka näyttivät vielä
tummemmilta sen kautta, että hiuksensa olivat aivan kullan-keltaiset.
Tummat silmät ja silmä luomet, yhteydessä kauniin tukan kanssa,
tekevät tavallisesti erinomaisen vaikutuksen. Hän oli puettuna kuni
naisen Fifth Avenue'stä sopii, uusimman muodin mukaan. Hieno
kasimiri-kaulahuivi oli vallattomasti heitetty hänen hartioillensa ja
hänen pienet kätensä olivat erinomaisen hienoissa hansikkaissa. Hänen
sormellansa riippui pieni kullalla ja helmillä kudottu kukkaro, josta
hän alkoi hakea pientä-rahaa maksaaksensa ajo-lippunsa, jota tehdessä
hänen kasvoillensa kuvautui harmillinen hämmästys, vaihetellen hymyn
kanssa. Minä huomasin heti asian laidan. Tragi-komillisella katseella
tarkasteli hän kymmendollari-seteliänsä ja käänteli turhaan kukkaronsa
nurin löytämättä pientä-rahaa tahi ajo-lippua. Minä kumarruin ja
tarjosin, niinkuin herrasmiehen tulee tehdä, lipun hänenkin puolesta.
Hän antoi minulle kainosti kymmendollari-setelinsä ja näytti hymyellen
tyhjää kukkaroansa.
"Suokaa että minä suoritan tämän asian", pyysin minä.
Hän hymyeli ja punastui. Minä annoin lipun meidän kumpaisenkin edestä,
annoin setelin takaisin, kumarruin ja käänsin silmäni -- aivan toiselle
suunnalle.
Suurin karttavaisuus on tarpeen, jott'ei naiselle käy inhoksi olla
vähimmässäkään kiitollisuuden velassa miehelle, jota hän ei tunne.
Huomasin kyllä, missä tuskassa kaunis naapurini oli, vaikk'ei hän
jäänyt minulle velkaa enemmän kuin tuon lipun hinnan. Mutta mitäpä hän
teki, asiain näin ollessa.
Tämä hänen pieni onnettomuutensa äköitti kyllä minua hieman hänen
tähtensä, mutta kuitenkaan en voinut olla pitämättä tätä pientä
tapausta jonkunmoisena onnen kolauksena itselleni. Vaunut kulkivat
eteenpäin. Vuoroon katselimme salaa toisiamme, kunnes vaunut kääntyivät
ylös Park Row'iin päin, Astor House'n edutse, jolloin immyt antoi
merkin vaunujen knlettajalle, että hän pyrki ulos. Nyt vasta huomasin
miksi sallima pakoitti minut ottamaan sateenvarjon mukaani.
Juuri kun vaunut seisahtuivat, tuli nimittäin yksi noista ankarista
rankkasateista, joilla vaihetteleva huhtikuu häiritsee ja kiusaa
varomattomia jalkamiehiä. Tämä ei ollut tavallinen, sävyisä sade; vesi
tulvaili niinkuin saavista kaadettuna. Minä hyppäsin oitis ulos,
kiiruhdin hienon naapurini sivulle ja pyysin saada pitää sateenvarjoani
hänen ylitsensä. Hän ilmoitti aikoneensa poiketa moneen paikkaan, mutta
kun satoi näin ankarasti, sanoi hän olevansa varsin kiitollinen jos
tahtoisin seurata häntä ajuri-vaunuun, joka meni Fifth Avenue'hen. Me
astuimme siis yhdessä eteenpäin, tunkeutuen vaunujen, hevosien ja
rattaiden välitse, jotka parveilivat joka haaralla ympärillämme. Ihana
seurakumppanini oli kokonansa minun hoidettavanani, kunnes sain hänet
talteen Fifth Avenue'hen menevään ajurinvaunuun. Minun tieni oli, ihme
kyllä, aivan samaan suuntaan. Kun kerran olimme tutustuneet, maksoin
nytkin hänen puolestansa; siitä sain ystävälliset kiitokset ja ujon
anteeksi pyynnön. Kaunottareni astui vaunusta erään komean kartanon
edessä Fifth Avenue'ssä ja kun sadetta kesti vieläkin, oli minulla
kyllin syytä tarjota hänelle käsivarteni ja taluttaa hänet ylös
portaille. Minä soitin portinkelloa, ja odottaessamme portin
avautumista, lausui hän miellyttävimmällä tavalla kiitollisuutensa ja
pyysi minua astumaan sisään.
Hämmästyneenä ja varsin iloisena pyysin anteeksi, ett'en voinut seurata
kutsumusta, syystä että minun _täytyi_ rientää toiselle suunnalle,
mutta jätin hänelle nimikorttini ja sanoin vast'edes kernaasti tulevani
häntä tervehtimään, jos hän sen sallii.
Viehättävästi hymyellen ja hieman punastuen antoi hän minulle
nimi-korttinsa, jonka hän otti kauniisti ommellusta muisti-kirjastansa,
ja jossa seisoi "Eva van Arsdel" sekä yhdessä kulmassa "keskiviikko".
"Keskiviikko on meidän vastaanotto-päivämme, herra Henderson", sanoi
hän; "äitini varmaankin suurella ilolla tahtoo päästä tuttavuuteenne".
Nyt avautui portti ja ihana seuralaiseni katosi sen taakse hymyellen ja
ystävällisesti nyökäten. Minä jäin sateesen ja rapakkoon, toimittamaan
raskasta, jokapäiväistä työtäni.
Tämä kartano oli oikea hovi. Suurien, kirkkaiden akkunoiden läpi,
joissa oli ainoastaan yksi lasi-levy, näkyi ihastuttavia, kauniita
kukkapöytiä, jotka olivat ympäröityt hienoilla pitsi-kartiineilla. Se
oli varmaankin yksi noista lumotuista hoveista, joissa rikkaan ja
loistavan Newyorkin viehättävät tyttäret kävelevät samettimatoilla,
liikkuvat soiton sävelten mukaan, elävät kukkien tuoksussa ja viettävät
päivänsä viattomassa tietämättömyydessä kaikista elämän vaivoista,
vastoinkäymisistä ja huolista.
Miksi menisin tuohon taloon, ajattelin itsekseni, ja seuraisin ihanata
ilmestystä hänen omaan kotiinsa? Yhtä hyvin olisi Aeneas voinut seurata
Venusta tuoksuaviin seutuihin Idalian lehdoissa, joissa ikuinen tuli
leimuelee alttareilla ja kukat ikuisesti kukoistavat.
Mutta minä en ollut viisaampi kuin muutkaan miehet kahdenkymmenenkolmen
vuoden ijällä, ja tuo pieni kortti, jonka olin pistänyt liivini
taskuun, tuntui levittävän ihanaa, sähköntapaista lämpöä, joka aina
muistutti sen siellä löytyvän. Minä otin sen taskustani ja katselin
sitä. Tavailin nimeä, tarkastaen kutakin kirjainta. Tuolla ihanalla
naisella huomasin niin itsenäisen luonteen ja niin silmiinpistävän
individualiteetin, että se vähä, jonka hänestä opin tuntemaan, oli
ikääskuin olisin lukenut ensimmäisen sivun erittäin miellyttävästä
romanista, enkä voinut salata itseltänikään, että uteliaisuuteni
kiihoitti minua lukemaan jatkoa siihen. Tänäpäivänä on maanantai.
Keskiviikkona on heidän vastaanotto-päivänsä. Menenkö minä sinne?
Järkeni sanoi: Älä, -- sinä olet nuori mies, jonka pitää luoda
tulevaisuutensa, ainoastaan itsehensä luottaen. Sinä olet köyhä; ei
sinulla ole aikaa auttaa rikkaita, työttömiä ihmisiä perhosien
pyytämisessä ja kukkakiehkurain sitomisessa. Jos astut tuon
lumous-hovin kynnykselle, jossa rikkaus ja työttömyys istuvat
käsikädessä, niin tulevat silmäsi häikäistyiksi ja sinä itse käyt
heikoksi ja kelvottomaksi kaikkeen korkeampaan työhön. Sinusta
tulee laiskuri, tyhjäntoimittaja; voima uutteraan työhön ja
itsesi-kieltämiseen poistuu sinusta ja hengästyneen palvelijan tavoin
riennät sinä turhamaisuuden ja rikkauden triumfi-vaunun jäljessä.
Mutta toiselta puolen, kun tuo lumottu pieni kortti poltti taskussani,
kuulin toisen äänen kuiskaavan: Miksi olisit noin kohtelematoin? Onhan
velvollisuutesi, gentleman'ina, kiittää kohteliaasta kutsumuksesta. Ja
täytyyhän sitäpaitsi kirjailijan, joka aikoo jotakin vaikuttaa
yhteiskunnassa, tuntea siinä eläviä ihmisiä; kuinka sinä voisit oppia
niitä tuntemaan tutkimatta niitä? Eräkäs majassansa on huono tuomari
maallisissa asioissa -- ja sitä paitsi, emme voita maailmaa sitä
pakenemalla, vaan siten että katselemme sitä rohkeasti silmiin, ja
pelkurimaisiapa olemme jos emme uskalla kohdata ylöllisyyttä ja
rikkautta niiden omalla alalla.
Tätä kaikkea ennätin ajatella kotiin mennessäni, jossa oitis riensin
ylös Bolton'in luo, hänen kirjastostansa ottaakseni erään kirjailijan
teoksen, jota tarvitsin kirjoittaessani vanhain kreikkalaisten
koti-elämästä. Bolton oli tehnyt minut niin tutuksi kirjastossansa,
että minä pidin sitä aivan kuin omanani.
Hakiessani kirjain joukosta sitä, jota tarvitsin, ja ottaessani kirjan
toisen perään hyllyltä, putosi eräästä pienestä loukosta valokuva
tahi paremmin valokuvan haamu. Se putosi suorastansa minun käsiini,
niin etten voinut olla näkemättä ken se oli, ja oitis tunsinkin
Karolina-serkkuni, en sellaisena kun hän nyt oli, vaan sellaisena kuin
hän oli muistossani niiltä ajoilta, kun yhdessä kävimme koulussa.
Tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti huudahdamme vastustamattomasti:
"Ken tämä on?" Mutta Bolton oli niin itsehensä sulkeutunut, ett'en
tahtonut tehdä hänelle kysymystä, joka suorastaan koski häntä itseänsä.
Löytyy ihmisiä, jotka samalla voivat suuresti meitä miellyttää ja olla
aivan itsehensä sulkeutuneita. He saavat meidät puhumaan, voittavat
meidän luottamuksemme, he ovat huvitetut seurastamme, mutta eivät kysy
meiltä mitään eivätkä usko meille mitään omista salaisuuksistansa.
Bolton auttoi aina Jim'iä ja minua, mutta ei hän koskaan kysellyt
meiltä vähintäkään. Rajattomalla luottamuksella uskoimme hänelle kaikki
salaisuutemme, joita hän suurella osan-otolla kuunteli. Bolton
puolestansa ei toki koskaan lausunut vähintäkään, joka olisi antanut
meille tilaisuutta heittää silmäyksen hänen omaan sisäiseen elämäänsä.
Tämän pienen muiston keksintö vaikutti sentähden minuun samoin, kuin
jos olisin nähnyt oven avautuvan erityiseen huoneesen, jonne minulla ei
ollut oikeutta katsoa, tahi kuin jos avonainen kirje, jota en saisi
lukea, olisi joutunut käsiini. Minä katsahdin Bolton'iin, joka istui
kumarruksissaan kirjan ylitse, josta hän urkki neuvoja, kynä kädessä ja
kissa vieressä. Mutta kysymys, jonka halusin tehdä, tarttui kulkkuuni
ja ääneti asetin valokuvan paikallensa. Ne aatteet, joita tämä tapaus
herätti yhteydessä sen kanssa, mitä itselleni päivän kuluessa oli
tapahtunut, saattoivat minut sellaiseen levottomaan tilaan, että minun
täytyi, niistä päästäkseni, päättää valmistaa määrätty luku sivuja
kirjoituksessani. Ehtoolla, kun Jim tuli sisään, kerroin hänelle
tapahtumani ja näytin nimikortin, jonka päivällä olin saanut. Hän
katseli sitä, pitkään viheltäen. "Vai niin, sinä olet _tämän_ saanut
onnettaren erityispostilla, huomaan minä".
"Keitä nämät van Arsdels ovat, Jim?" kysyin minä.
"Oh! he ovat kaikkein hienoimpaa taikinaa", sanoi Jim jyrkästi. "He
eivät ole ensimmäisestä leivoksesta vaan toisesta; he eivät ole noita
vanhoja sukuja Knickerbocker, Vanderhoof, Vanderhyde ja Vanderhorn,
joista Irwing puhuu, vaan he ovat nykyajan ylimyksiä. Vanha ukko van
Arsdel on erittäin suurissa asioissa -- -- jaa, hän on varmaankin
miljonan omistaja -- -- hänellä on viisi tytärtä -- kaksi on jo ulkona
maailmassa ja kaksi on valmiina kodista lähtemään ja näitä paitsi on
hänellä yksi läpi-oppinut tytär, joka on vetäytynyt pois maailmasta
eikä näyttäy koskaan. Se oli Eva, jonka sinä näit; kerrotaan että
hänen pitäisi mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa -- se on rikkain
avio-liitto koko Newyorkissa. No, miten ai'ot tehdä? Ai'otko mennä
sinne keskiviikkona?"
"Tunnetko sinä heidät?"
"Mitenkäs muutoin, tottakai. Alice van Arsdel on vallan oiva tyttö; me
olemme erittäin hyvät ystävät ja minä pyörähdän joskus sisään heitä
tervehtimään, ainoastaan heidän huviksensa, näyttääkseni omaa
miellyttävää personaani heille. He pyytävät aina minua johtamaan
tanssia heidän pidoissansa, mutta sille toimelle minä annan hitot!
Tanssia kaiken yötä, kunnes päivä valkenee, on enemmän kuin ihmiskurja
jaksaa, etenkin, kun hänellä on kyllin toimittamista kaiken päivää. Se
maksaa enemmän kuin se maistaa".
"Niinpä luulen minäkin".
"Näetsen", jatkoi Jim, "noilla naisilla ei ole tikkua ristiin
asetettavana koko päivänpitkään, ja kun he ovat ensin tanssineet kaiken
yötä, menevät he levolle ja makaavat yhteen tahi kahteen päivällä, jota
vastoin muiden onnettomain, niinkuin minunkin, täytyy olla konttorissa
jo kello 8 aamulla. Pari kertaa sitä kyllä voipi kestää; mutta ajan
pitkään se sortaa meidät kuitenkin, sillä voimaimme ylläpitämiseksi
rupeamme juomaan, ja hitto tiesi kuinka pitkälle sitten voimme
joutuakaan".
"Onko van Arsdel'in tytöt tuota huikentelevaista lajia?" kysyin minä.
"Eivät he oikeastaan ole huikentelevaisia; he ovat hyväntahtoisia,
hyvin kasvatettuja tyttöjä. He ovat käyneet Newyorkin parahimmissa
kouluissa, joissa heille opetetaan kaikkia, mistä suinkin vaan olemme
kuulleet puhuttavan, kunnes he ovat seitsemäntoista vuoden vanhat.
Sitten he ovat käyneet Parisissa, Saksanmaalla ja Italiassa ja oppineet
kaikki näiden maiden kielet, niin että he voivat valita neljän kielen
välillä, kun he tahtovat jotakin lausua".
"Onko heillä sitte jotakin sanottavaa noilla neljällä kielellä, jota
kannattaisi kuunnella?"
"Tottakaiketi, ihmeen kauniita kertomuksia. Alice van Arsdel on
kunnianhimoinen kuni pikku pejuoni, mutta kuitenkin hyvä ja
lämpö-sydäminen tyttö ja -- sukkela; se on totta".
"Entäs hän?" kysyin minä ja kääntelin nimi-korttia hyppysissäni.
"Evako? Oh, häntä on paljon mielistelty ja sanotaan, että hän tekee
kaikki miehet mielettömiksi. Kaunis hän on, sitä ei kenkään saata
kieltää, ja luulenpa hänen sisimpänsäkin sisältävän paljon hyvää".
"Ja hän on kihloissa -- kenen kanssa sinä sanoitkaan?"
"Herra Sydney'n kanssa".
"Mikä mies hän on?"
"Mikä mies? Hän on _rikas_ mies, hänellä on kultakaivoksia
Kaliforniassa, vaski-kaivoksia Yläjärven luona, suola-kaivoksia ja
rautateitä siellä täällä -- niin, pianpa voisi kysyä mitä hänellä _ei_
ole. Hänellä on erinomainen taipumus suuriin asioihin, pää terävä kuni
partaveitsi, eikä ole hyvä mennä hänen kanssansa sormikoukkua
vetämään".
"Varsin oivallisia etuja hänen tulevalle kainalokanallensa!" sanoin
minä.
"Niin, enpä luule siinä olevan mitään moitittavaa. Wat on varsin
sävyisä ja kohtelias omaisillensa. Kerrotaan hänen olevan varsin hyvän
äitiänsä ja paria naimatointa tätiänsä kohtaan, jota pidetään erittäin
suurena avuna, syystä että hän on rikas. Minua ei kenkään ylistä siitä,
että elätän äitini ja Saara-tätini. Näetsen, yleisö tarvitsee
mikroskopin, joka tekee esineen miljonia kertoja suuremmaksi,
nähdäksensä hyviä avuja".
"Onko herra Sydney kaunis?"
"Se on sen mukaan, mitä kukin kutsuu kauniiksi. Jos hän olisi köyhä,
niin eipä varmaankaan huolittaisi paljon hänen ulkonäöstänsä. Jos
hänellä olisi ainoastaan pari sataa tuhatta niin pidettäisiin hänen
muotoansa välttävänä. Mutta nyt ovat kaikki tytöt vallan hurjasti
häneen mieltyneet. Hän on nyt puolen vuotta liehinyt Evan ympäri;
senpätähden muut naiset mielellänsä repisivät silmätkin Evalta. Kihlaus
ei ole vielä julkaistu, ja minä puolestani uskon, että Eva koettelee
totuttaa itseänsä häntä kärsimään".
"Eikö siis Eva häntä lemmikään?"
"Näetsen, hän on niin kauan ollut ruhtinattarena kaikissa hienoissa
seuroissa täällä, että hän jo on kyllästynyt mielistelemisiin ja on
käynyt kiukkuiseksi; hän leikittelee kalansa kanssa ennenkuin hän vetää
sen maalle, -- mutta luonnollisesti Eva hänet vihdoin ottaa. Sellaiset
naiset kuin hän on, tarvitsevat paljon rahaa tyydyttääksensä tapojansa.
-- Nykyajan rikkaat miehet elävät todellakin niin raivokkaasti, että
Eva hyvin voipi kymmenestä saada yhdeksän huonompaa kuin Wat.
Päälliseksi on hän jo kolme vuotta ollut seura-elämässä. Alice, joka
vasta nyt on astunut seura-elämään, on viehättävä ja on jo voittanut
monen miehen sydämen. Sitten seuraa järjestyksessä Angelique, kaunis,
viehättävä lumotar, joka repii ja kiskoo tukkaansa malttamattomuudesta,
odotellessansa että hänenkin vuoronsa tulisi, ja nuorin joukossa on
Maria, jolle on luotu hurmaavan kaunis silmäpari. Huomaat siis, ett'ei
enään ole muuta keinoa, kuin että neiti Eva poistuu ja antaa sijaa
häntä seuraaville nuoremmille".
"No, miten minä nyt teen, menenkö vai enkö mene?"
"Mene, mene veikkoseni", sanoi Jim. "Sepä on varsin hupaista. Minä
seuraan kanssasi. Meillä on nyt paaston aika -- kiitos taivaalle siitä!
-- Siis ei siellä ole tanssia, ainoastaan tyyni ilta-huvi, sillä --
ymmärräthän -- me kadumme nyt syntiämme ja valmistaumme alkamaan
uudestaan pääsiäisen jälkeen. Nyt voimme siis mennä vieraisin, tulla
ajallansa kotiin ja levätä yömme rauhassa ja naiset ovat nyt
tilaisuudessa puhella vähän järkevästikin. He kyllä sen voivat tehdä,
jos vaan tahtovat, vaikk'ei sitä kukaan usko. Minä otan sinut mukaani
sinne keskiviikkona, mutta ole varoillasi poikaseni!"
Näin sanoen riensi Jim portaita myöten alas vihellellen ja jätti minut
lopettamaan kirjoitukseni kreikkalaisten koti-tavoista.
Muistan, että sinä iltana varsin usein aivan tietämättäni kirjoittelin
paperilleni: Eva, Eva, Eva van Arsdel, Eva. Ja tämä nimi alkoikin
ilmestyä jok'ainoalle paperin palaselle, jolle vaan kynääni koettelin.
Kysymys menenkö tahi en van Arsdel'in pitoihin, oli siis päätetty.
Mikäpä esti minua puhtaalta, filosofiselta kannaltakin heittämästä
silmäystä keijuis-maailmaan. Ei todellakaan mikään! Jos hän oli
kihlattu, niin ei hän enään ollut minulle mistään arvosta; -- siispä ei
mitään vaaraakaan, -- sehän oli selvä.