Myötä- ja vastoin-käymisiä.
Suurella innolla antauin uusiin toimiini ja kirjoitin monta kappaletta,
joita herra Goldstick kehui hyviksikin.
"Juuri tällaisia kappaleita me tarvitsemme!" sanoi hän; "luja
siveellinen henki ja vahva uskonnollinen vakuutus; ne sopivat vanhalle
lipullemme".
Tämä rohkaisi minua ja aloin kirjoituksillani vastustaa erästä
todellista väärinkäytöstä Newyork'in hallinnossa, joka oli oitis
parannettava. Jos joskus piti siveelliseen torveen puhallettaman niin
oli se tehtävä juuri tässä tilaisuudessa. Kirjoitukseni luin ääneen
Bolton'ille, sillä olin jo tottunut vetoamaan hänen arvosteluunsa,
"Sinä olet varsin oikeassa tuossa asiassa", sanoi hän, lukuni
lopetettuani ja nojautui istuimellensa, kissaansa silitellen; "mutta ei
tuo kirjoituksesi koskaan tule lehteemme painetuksi".
"Miten?" kysyin minä; "jos epäkohdat yleensä ovat julkisuuteen
saatettavat niin on kumminkin tämä julkaistava".
"Aivan niin", sanoi hän.
"Miksi aina saarnaisimme siveyttä yleensä, koskaan sovittamatta sitä
erityisiin suhteisin?"
"Siksi että se lisää tilaajoiden lukua ja miellyttää kaikkia ihmisiä;
sitävastoin vähentää sen sovittaminen erityisiin suhteisin tilaajoita
ja hankkii lehdelle vihollisia", sanoi Bolton tyvenesti.
"Uskotko todellakin ett'ei tätä kirjoitustani oteta lehteemme?" kysyin
minä.
"Siitä olen aivan vakuutettu", vastasi hän. "Seikka on näetsen se, että
herra Goldstick on ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joilla on
etua siitä, että väärinkäytöstä jatketaan".
Minä hämmästyin suuresti.
"Herra Goldstick on siis teeskentelijä?" kysyin minä.
"Siitä ei hän itse tiedä mitään", vastasi Bolton vakavana.
"Jos olisit kuullut kun hän puheli kanssani, niin varmaankin uskoisit,
että hänen hartain pyrintönsä on yhteiskunnan siveellinen
kehkeytyminen, jonka edestä hän olisi valmis vaikka henkensä
heittämään".
"Etkö ole koskaan nähnyt naista, joka luulee olevansa kaunis, vaikk'ei
hän olekaan, tahi miestä, joka luulee olevansa sukkela, vaikka hän on
varsin tyhmä ja hävytöin?" kysyi Bolton hymyillen. "Etkö ole koskaan
kuullut ihmisten kerskaavan teeskentelemättömyydestänsä, kun ovat
äreitä ja nokka-viisaita? voitko ymmärtää, että löytyy henkilöitä,
jotka luulevat olevansa suuria ihmisystäviä, kun he palvelevat
kultaista vasikkaa? Tällä kultaisella vasikalla on suurin seurakunta
maailmassa", lisäsi hän, silitellen kissaansa, joka kehräsi hänen
sylissänsä.
"Kaikessa tapauksessa tahdon jättää sisään kirjoitukseni", lausuin
minä.
"Sen voit kyllä tehdä, mutta sitten et sinä sitä enään näe etkä kuule.
Näetsen, minäkin olen joskus kokenut kulkea tuota tietä, mutta olen jo
oppinut säästämään aikaa ja työtä, jota siihen kuluu aivan turhaan".
Seuraus oli aivan sellainen kuin Bolton oli ennustanut.
"Tällaisista erityis-kohdista puhuessamme tulee meidän olla varsin
varovaiset", sanoi herra Goldstick. "Ne saattavat olla likeisessä
yhteydessä niin monen muun suhteen kanssa, että on parasta olla niistä
mitään virkkamatta; senpätähden tahdon ystävällisesti neuvoa teitä
pysymään ainoastaan siveellisissä peri-aatteissa. Kohoittakaa
pelkäämättä korkean siveellisyyden lippua, ja jos te tahdotte sitä
sovitella erityis-kohtiin, niin puhukaa esimerkiksi epäkohdista
Englannissa. Sillä olisi erinomainen siveellinen vaikutus, etenkin nyt
kun meidän politikimme vaatii, että mukiloimme Englantia niin paljon
kuin vaan voimme".
Pari päivää tämän jälkeen jouduin todelliseen epäsuosioon. Minun
toimenani oli nimittäin tehdä arvostelu päivän uusista kirjallisista
tuotteista. Bolton, Jim ja minä hoidimme tätä osaa lehdestä, ja pian
jouduin minä teen-koettajain vertaiseksi, jotka turmelevat
ruoansulatuksensa sen kautta, että alituisesti maistelevat eri
tee-lajia. Tuo kauhea paljous aikakaus- ja muita kirjoja, jotka olivat
minun arvosteltavinani, saattoi minut sellaiseen tuskaan, että toivoin
kaikki kirjat punaiseen mereen. Eräänä päivänä, kun tarkastin
joitakuita kirjoja, sattui käsiini muuan nykyajan tunteisoppinen
romaani, jossa esitellään yhteiskunnan täydellistä hajoamista
tarkoittavia mietteitä kauniin hunnun ja jonkunmoisen uskonnollisen
valhe-puvun alla. Nytpä oli sopiva tilaisuus asettaa sulku tuohon
turmion virtaan, josta herra Goldstick niin juhlallisesti oli minua
varoittanut. Kirjaa arvostellessani paljastin kaikki ne huonot
perus-aatteet, joita se koetti tyrkyttää mieliin ja varoitin yleisöä
huonoa kirjallisuutta lukemasta. Kirjoitukseni vietiin painoon ja
painettiin lehteemme. Pari päivää sen jälkeen tuli herra Goldstick
toimitus-huoneesen varsin äkäisenä, avonainen kirje kädessä.
"Mitä tämä merkitsee?" lausui hän. "Tässä kirjeessä Sillery & Peacham
moittivat meitä ankarasti siitä, että olemme lausuneet liian ankarasti
heidän kirjoistansa ja uhkaavat lakata lähettämästä ilmoituksiansa
lehteemme".
Ei kenkään näkynyt tietävän siitä mitään; vihdoin ilmaisin minä itseni
kirjoituksen sepittäjäksi.
"Se oli huono kirja, herra Goldstick", sanoin lujuudella, "ja olettehan
suostuneet, että ko'en saada tarkan, siveellisen arvostelun toimeen".
"Mene hitoille, poika!" sanoi herra Goldstick, äänellä, jota en ollut
koskaan ennen kuullut. "Eikö teillä ole laisinkaan eroittamis-kykyä?
'Suuri kansanvalta' on, niinkuin jo olen sanonut, suuri siveellinen
konehisto, mutta selväähän on, että Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy
varovasti arvostella".
"Kuulkaapa patruuna", sanoi Jim, joka nyt tuli luoksemme, "antakaapa
tämä asia minun huostaani; minä kyllä selvitän tämän vyyhden. Sillery &
Peacham tuntevat minut ja minä lupaan saattaa asian selville. Tule
kanssani nyt, Harry poikaseni", lisäsi hän tarttuen käsivarteeni ja
talutti minut ulos.
Me menimme yhdessä kotiin. Minä olin varsin harmissani koko matkan,
mutta Jim nauroi niin makeasti, että kyyneleet vierivät hänen
poskillensa.
"Voi sinua viatointa lasta", sanoi Jim, kun saavuimme huoneeseni;
"rauhoitu veikkoseni! Minä istaun paikalla alas ja kirjoitan kirjeen
Boston'ista, jossa kerron, että sinun kirjoituksesi on herättänyt
suuren huomion Boston'in kirjallisissa piireissä ja on saanut kaikki
ihmiset rientämään kirjakauppaan, voidaksensa arvostella kirjaa. Vaiti
nyt, ystäväiseni, lepää sinä rauhassa, kyllä minä pidän huolen tästä
asiasta".
"Mitä, ai'otko lähteä Bostoniin?" kysyin minä.
"Ainoastaan hengessä, sinä viatoin lapsi. Luuletko todellakin, että
kirjeiden kirjoittajat ovat siellä, jossa he sanovat olevansa?
Sanoinhan jo sinulle että olen 'humbugien' päätoimittaja. Tämä pieni
asia kuuluu aivan minun ammattini piiriin".
"Jim", sanoin minä juhlallisesti, "en tahdo kietoutua tuollaisiin
juonitteluihin".
"Kas niin, Harry! eipä yleensä kenkään tahtoisi olla juuri siinä, missä
hän on; mutta jos tarkemmin mietimme tätä asiaa, niin ei sinulla ole
enään mitään sen kanssa tekemistä. Bolton ja sinä olette verrattavat
suuriin kanuuniin, joilla, kun kerran saamme teidät käännetyiksi
oikealle suunnalle, on lupa paukkua niin paljon kuin vaan haluatte, ja
varmaankin lähtee erinomainen siveellinen vaikutus paukkumisestanne.
Minä olen kevyt tykkiväestö, joka ajelee sinne tänne taistelu-kentällä,
-- pih, pah, puh -- ja taas eteenpäin; mitä sinä huolit siitä mitä
minä teen? Näetsen, Harry, sinun täytyy pystyttää joitakuita yleisiä
raja-pyykkiä, tietääksesi kuinka pitkälle saat mennä. Minun olisi jo
ennen pitänyt antaman sinulle moniaita ohjeita. Sillery & Peacham'in
kirjoja täytyy meidän aina ylistää, siinä emme saa erehtyä, ja jos joku
sellainen kirja, jota ette tahdo ylistää, joutuu sinun tahi Bolton'in
käsiin, niin jättäkää se minulle. Sitä vastoin tulee meidän aina
moittia Burill & Bangem'in kirjoja. Kun viime vuonna olimme riidassa
heidän kanssansa ottivat he ilmoituksensa pois lehdestämme ja antoivat
ne 'Aarre-aittaan'. Jos sattumoilla saat käsiisi jonkun huonon kirjan,
joka on heidän kustannuksella painettu, niin iske siihen armahtamatta
ja saarnaa niin paljon kuin vaan tahdot, sillä silloin olet oikealla
radalla. Näetsen, jos vaan saamme teidät oikealle suunnalle, niin te
voitte tehdä ihmeitä".
"Mutta Jim", sanoin minä, "tätenhän sorramme kaiken todellisen
arvostelun, ja teemme sen aivan arvottomaksi".
"No eipä niillä suurta arvoa olekaan", sanoi Jim miettien. "Väliin
tulee minun surku noita vasta-alkavia, joiden ensimmäisiä kirjoja
moititaan varsin mitättömiksi, ainoastaan siitä syystä, että herra
Goldstick on ollut riidassa kirjan kustantajan kanssa. Lohdutuksena
on kuitenkin, että 'Aarre-aitta' ylistää kaikkia, joita me sorramme
ja moitimme. Onhan meillä sitä paitsi aikakaus-kirjamme. Nyt on
'Särmä-kallio' ystävämme; pari vuotta sitten olimme riidassa sen kanssa
ja moitimme sen kirjoituksia pahan päiväisiksi; mutta nyt olemme
jälleen sovinnossa ja kun sääntönämme on aina alkaa alusta, niin voit
kehua kutakin vihkoa ensimmäisestä alkaen -- sillä reitillä et joudu
karille. Sitten on meillä 'Pacific'. Sitä lehteä saat nokkiloida niin
paljon kuin itse vaan tahdot, -- mutta ehkä kuitenkin on parasta, että
jätät sen minun huostaani; minulla on erinomainen kyky lausua pieniä
purevia lauseita, jotka ärsyttävät ihmisiä ja joihin ei voi vastata
mitään. Seikka on näetsen se, että 'Pacific' on nostettava ylpeiltä
hevosiltansa, ennenkuin voimme olla kohteliaat sitä kohtaan".
"Jim -- --" koetin alkaa puhua.
"Kas niin; mene sinä ja aukaise sydämesi Bolton'ille, jos sinulla on
jotakin lisäämistä", jatkoi hän; "minun täytyy nyt kirjoittaa kirjeeni
Boston'ista. Saathan nähdä, Harry, eitä päästin sinut tästä rettelöstä
heiluvin lipuin ja kaikuvin soitoin, ja että hankin kirjalle paljon
enemmän lukijoita, kuin sillä olisi jos et olisi tuota arvosteluasi
kirjoittanut".
"Mutta Jim; onko tämä oikein tehty?"
"Ah, sinä hurskas sielu! Miten luulet päiväsi päättyvän, kun puhut
tuolla tavalla täällä Newyork'issa? Minä en ole luonut maailmaa, enkä
myöskään hallitse sitä, mutta sen täytyy kumminkin elättää minut. Mene
sinä nyt Bolton'in luo ja jätä minut työhöni. Minulla on monta palstoa
kirjoitettavana lehteemme ja sitten täytyy minun mennä katselemaan
tuota hiton vesimaalaus-näyttelöä, olen, näet, luvannut Snookille
ylistää hänen näyttelöänsä. En luule joutuvani levolle ennenkuin puolen
yön aikaan".
Minä riensin ylös Bolton'in luo. Veri kiehui suonissani; mutta kun
aukaisin oven Bolton'in kamariin, rauhoituin pian, sillä kuva, joka
avautui eteeni oli läpensä tyyni ja rauhallinen. Bolton istui ja luki
lamppunsa ääressä, -- kissa nukkui hänen polvellansa. Ennen
mainitsemani ruma, takku-karvainen koira istui hänen vieressänsä, turpa
pystyssä katsellen Bolton'ia sellaisella ihmetyksellä ja ihastuksella,
että se oli ehkä liikuttavin olento tässä ryhmässä. Kyyrysillänsä
laattialla istui pieni, ryysyihin puettu, kirpula-naamainen poika,
uutterasti laskien taulullansa.
"Snubby!" sanoi Bolton minut huomatessansa; "mene sinä nyt nurkkaan
makaamaan ja anna herran istua alas! Sinä näet minut tässä perheeni
ympäröimänä. Odota hiukkasen", lisäsi hän ja kääntyi poikaan päin.
jonka rihvelitaulua hän katseli. "Aivan oikein, Bill; katsos tässä on
kirjasi".
Näin puhuessansa otti hän pöydältä vihon kirjasta: "tuhat yksi yötä" ja
antoi sen pojalle, joka jällensä istautui laattialle lukemaan
Sindbad'in kohtaloista. Hetkisen katseli hän poikaa ja kääntyi sitten
hymyillen minuun.
"Uskallanpa lyödä veikkaa, ett'ei hän nyt kuule sanaakaan, jospa kuinka
huutaisit hänen korvaansa, kun hän kerran on vaipunut lukuunsa; Eikö
maksa vaivaa tässä maailmassa luoda itsellensä näin täydellisen
nautinnon, etenkin kun sen voipi tehdä näin vähällä vaivalla? Itse en
saata enään lukea 'tuhat yksi yötä', mutta minua huvittaa nähdä tuon
pojan sitä lukevan".
"Ken hän on?" kysyin minä.
"Hän on pesijäni poika. Tuo raukka kärsi ennen paljon kurjuutta; nyt on
hänellä vähäinen sisääntulo sanomalehtien myymisestä. Niinkuin näet,
ko'en aina noukkia jonkun pienen jyväsen onnettomuuden rikkakasasta ja
asettaa sen ilon kukkulalle, niinkuin Newton sanoo".
Harmi, joka kuohui rinnassani, tulvasi vihdoin yli ja minä kerroin
hänelle kaikki päivän onnettomuudet.
"Ystävä armas, älä anna tämän mieltäsi karvastuttaa", sanoi hän.
"Meidän on tyytyminen maailmaan sellaisena kuin se on. Aina kuluu joku
aika ennenkuin huomaamme kuinka vähän voimme auttaa ja estää. Etpä voi
ottaa askeltakaan elämässä, tätä huomaamatta, ja osa elämän viisaudesta
onkin juuri, että opimme käsittämään mikä on oman edesvastauksemme
piirissä, ja että annamme kunkin ihmisen kulkea omaa uraansa.
Sanomakirjallisuus on nykyaikaan lisääntynyt niin suunnattomasti, että
on mahdotointa varmuudella sanoa mikä on hyvää, mikä huonoa. Minä olen
esimerkiksi yhteydessä erään sanomalehden kanssa, jonka ainoana
pyrintönä on hankkia rahaa. Sen omistajat ovat kyllä kunnon miehiä ja
tahtoisivat mieluummin hyvän kuin pahan vallitsevan. He toivoisivat
mielellänsä, että kaikki väärinkäytökset poistuisivat, että kukin hyvä
asia edistyisi, jos se vaan voisi tapahtua häiriöttä heidän omille
pyrinnöillensä. Minä en ole sanomalehden omistaja, olen ainoastaan sen
palvelia; mutta jos minä heidän suosiotansa voittaakseni lausuisin mitä
en ajattele tahi kehuisin sitä, joka mielestäni on moitittavaa, niin
olisin huono heittiö. He tietävät ett'en minä sitä koskaan tee,
senpätähden eivät sitä vaadikaan, mutta heitä, jotka siihen antautuvat,
käyttävät he mielellänsäkin. Tämä ei ole minun syyni enemmän kuin
muukaan, mitä Newyork'issa tapahtuu. Minä saan vapaasti valita ne
kirjat, joita arvostelen, enkä koskaan kehoita yleisöä lukemaan teosta,
ennenkuin olen itse parhaimman taitoni mukaan sitä arvostellut, sekä
kauno-kirjalliselta että siveelliseltä puolelta. Sellainen on minun
asemani ja jos se sinua miellyttää voit sinä tehdä samoin".
"Mutta minua harmittaa kun kuulen herra Goldstick'in puhuvan suuresta
siveellisestä yrityksestä! varmaankin hän tietää olevansa valehtelija".
"Niinkö luulet?" kysyi Bolton; "minä en usko, että hän siitä tietää
mitään. Goldstick on sangen tunnokas; hän edistää mielellänsä kaikkia
jaloja pyrinnöitä ja puhelee niistä usein ihastuksella. Hän on
todellakin huvitettu monen hyvän muutoksen toimeen saamisesta, --
niinkauan kuin ne eivät maksa hänelle mitään. Ihminen on aina
tyytyväinen kun hän huomaa itsellänsä jonkun hyvän ominaisuuden; eikö
siis ole aivan luonnollista, että herra Goldstick luulee olevansa
oivallisempi, kuin hän todella onkaan".
"Sinä puhelet ikääskuin ihmisellä ei olisi lupa halveksia kaikkea
huonoa".
Hän tuijoitti surullisesti tuleen.
"Auttakoon meitä taivahinen!" sanoi hän; "me pyrimme ja kamppailemme
vedessä, johon painamme toinen toisemme. Suurimmat ansiomme eivät paina
höyhenenkään vertaa vaa'assa, ja päälliseksi -- onhan meillä malka
omassakin silmässämme!"
Syvä tunne välähti hänen tummista silmistänsä tämän sanoessansa; mutta
äkkiä kääntyi hän ympäri, hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän katseli
kasvatteihinsa näin lausuen:
"Mitäs siitä mietit kissasein
Ja mun rakas koirasein?"