NELJÄSTOISTA LUKU.

Myötä- ja vastoin-käymisiä.

Suurella innolla antauin uusiin toimiini ja kirjoitin monta kappaletta,

joita herra Goldstick kehui hyviksikin.

"Juuri tällaisia kappaleita me tarvitsemme!" sanoi hän; "luja

siveellinen henki ja vahva uskonnollinen vakuutus; ne sopivat vanhalle

lipullemme".

Tämä rohkaisi minua ja aloin kirjoituksillani vastustaa erästä

todellista väärinkäytöstä Newyork'in hallinnossa, joka oli oitis

parannettava. Jos joskus piti siveelliseen torveen puhallettaman niin

oli se tehtävä juuri tässä tilaisuudessa. Kirjoitukseni luin ääneen

Bolton'ille, sillä olin jo tottunut vetoamaan hänen arvosteluunsa,

"Sinä olet varsin oikeassa tuossa asiassa", sanoi hän, lukuni

lopetettuani ja nojautui istuimellensa, kissaansa silitellen; "mutta ei

tuo kirjoituksesi koskaan tule lehteemme painetuksi".

"Miten?" kysyin minä; "jos epäkohdat yleensä ovat julkisuuteen

saatettavat niin on kumminkin tämä julkaistava".

"Aivan niin", sanoi hän.

"Miksi aina saarnaisimme siveyttä yleensä, koskaan sovittamatta sitä

erityisiin suhteisin?"

"Siksi että se lisää tilaajoiden lukua ja miellyttää kaikkia ihmisiä;

sitävastoin vähentää sen sovittaminen erityisiin suhteisin tilaajoita

ja hankkii lehdelle vihollisia", sanoi Bolton tyvenesti.

"Uskotko todellakin ett'ei tätä kirjoitustani oteta lehteemme?" kysyin

minä.

"Siitä olen aivan vakuutettu", vastasi hän. "Seikka on näetsen se, että

herra Goldstick on ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joilla on

etua siitä, että väärinkäytöstä jatketaan".

Minä hämmästyin suuresti.

"Herra Goldstick on siis teeskentelijä?" kysyin minä.

"Siitä ei hän itse tiedä mitään", vastasi Bolton vakavana.

"Jos olisit kuullut kun hän puheli kanssani, niin varmaankin uskoisit,

että hänen hartain pyrintönsä on yhteiskunnan siveellinen

kehkeytyminen, jonka edestä hän olisi valmis vaikka henkensä

heittämään".

"Etkö ole koskaan nähnyt naista, joka luulee olevansa kaunis, vaikk'ei

hän olekaan, tahi miestä, joka luulee olevansa sukkela, vaikka hän on

varsin tyhmä ja hävytöin?" kysyi Bolton hymyillen. "Etkö ole koskaan

kuullut ihmisten kerskaavan teeskentelemättömyydestänsä, kun ovat

äreitä ja nokka-viisaita? voitko ymmärtää, että löytyy henkilöitä,

jotka luulevat olevansa suuria ihmisystäviä, kun he palvelevat

kultaista vasikkaa? Tällä kultaisella vasikalla on suurin seurakunta

maailmassa", lisäsi hän, silitellen kissaansa, joka kehräsi hänen

sylissänsä.

"Kaikessa tapauksessa tahdon jättää sisään kirjoitukseni", lausuin

minä.

"Sen voit kyllä tehdä, mutta sitten et sinä sitä enään näe etkä kuule.

Näetsen, minäkin olen joskus kokenut kulkea tuota tietä, mutta olen jo

oppinut säästämään aikaa ja työtä, jota siihen kuluu aivan turhaan".

Seuraus oli aivan sellainen kuin Bolton oli ennustanut.

"Tällaisista erityis-kohdista puhuessamme tulee meidän olla varsin

varovaiset", sanoi herra Goldstick. "Ne saattavat olla likeisessä

yhteydessä niin monen muun suhteen kanssa, että on parasta olla niistä

mitään virkkamatta; senpätähden tahdon ystävällisesti neuvoa teitä

pysymään ainoastaan siveellisissä peri-aatteissa. Kohoittakaa

pelkäämättä korkean siveellisyyden lippua, ja jos te tahdotte sitä

sovitella erityis-kohtiin, niin puhukaa esimerkiksi epäkohdista

Englannissa. Sillä olisi erinomainen siveellinen vaikutus, etenkin nyt

kun meidän politikimme vaatii, että mukiloimme Englantia niin paljon

kuin vaan voimme".

Pari päivää tämän jälkeen jouduin todelliseen epäsuosioon. Minun

toimenani oli nimittäin tehdä arvostelu päivän uusista kirjallisista

tuotteista. Bolton, Jim ja minä hoidimme tätä osaa lehdestä, ja pian

jouduin minä teen-koettajain vertaiseksi, jotka turmelevat

ruoansulatuksensa sen kautta, että alituisesti maistelevat eri

tee-lajia. Tuo kauhea paljous aikakaus- ja muita kirjoja, jotka olivat

minun arvosteltavinani, saattoi minut sellaiseen tuskaan, että toivoin

kaikki kirjat punaiseen mereen. Eräänä päivänä, kun tarkastin

joitakuita kirjoja, sattui käsiini muuan nykyajan tunteisoppinen

romaani, jossa esitellään yhteiskunnan täydellistä hajoamista

tarkoittavia mietteitä kauniin hunnun ja jonkunmoisen uskonnollisen

valhe-puvun alla. Nytpä oli sopiva tilaisuus asettaa sulku tuohon

turmion virtaan, josta herra Goldstick niin juhlallisesti oli minua

varoittanut. Kirjaa arvostellessani paljastin kaikki ne huonot

perus-aatteet, joita se koetti tyrkyttää mieliin ja varoitin yleisöä

huonoa kirjallisuutta lukemasta. Kirjoitukseni vietiin painoon ja

painettiin lehteemme. Pari päivää sen jälkeen tuli herra Goldstick

toimitus-huoneesen varsin äkäisenä, avonainen kirje kädessä.

"Mitä tämä merkitsee?" lausui hän. "Tässä kirjeessä Sillery & Peacham

moittivat meitä ankarasti siitä, että olemme lausuneet liian ankarasti

heidän kirjoistansa ja uhkaavat lakata lähettämästä ilmoituksiansa

lehteemme".

Ei kenkään näkynyt tietävän siitä mitään; vihdoin ilmaisin minä itseni

kirjoituksen sepittäjäksi.

"Se oli huono kirja, herra Goldstick", sanoin lujuudella, "ja olettehan

suostuneet, että ko'en saada tarkan, siveellisen arvostelun toimeen".

"Mene hitoille, poika!" sanoi herra Goldstick, äänellä, jota en ollut

koskaan ennen kuullut. "Eikö teillä ole laisinkaan eroittamis-kykyä?

'Suuri kansanvalta' on, niinkuin jo olen sanonut, suuri siveellinen

konehisto, mutta selväähän on, että Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy

varovasti arvostella".

"Kuulkaapa patruuna", sanoi Jim, joka nyt tuli luoksemme, "antakaapa

tämä asia minun huostaani; minä kyllä selvitän tämän vyyhden. Sillery &

Peacham tuntevat minut ja minä lupaan saattaa asian selville. Tule

kanssani nyt, Harry poikaseni", lisäsi hän tarttuen käsivarteeni ja

talutti minut ulos.

Me menimme yhdessä kotiin. Minä olin varsin harmissani koko matkan,

mutta Jim nauroi niin makeasti, että kyyneleet vierivät hänen

poskillensa.

"Voi sinua viatointa lasta", sanoi Jim, kun saavuimme huoneeseni;

"rauhoitu veikkoseni! Minä istaun paikalla alas ja kirjoitan kirjeen

Boston'ista, jossa kerron, että sinun kirjoituksesi on herättänyt

suuren huomion Boston'in kirjallisissa piireissä ja on saanut kaikki

ihmiset rientämään kirjakauppaan, voidaksensa arvostella kirjaa. Vaiti

nyt, ystäväiseni, lepää sinä rauhassa, kyllä minä pidän huolen tästä

asiasta".

"Mitä, ai'otko lähteä Bostoniin?" kysyin minä.

"Ainoastaan hengessä, sinä viatoin lapsi. Luuletko todellakin, että

kirjeiden kirjoittajat ovat siellä, jossa he sanovat olevansa?

Sanoinhan jo sinulle että olen 'humbugien' päätoimittaja. Tämä pieni

asia kuuluu aivan minun ammattini piiriin".

"Jim", sanoin minä juhlallisesti, "en tahdo kietoutua tuollaisiin

juonitteluihin".

"Kas niin, Harry! eipä yleensä kenkään tahtoisi olla juuri siinä, missä

hän on; mutta jos tarkemmin mietimme tätä asiaa, niin ei sinulla ole

enään mitään sen kanssa tekemistä. Bolton ja sinä olette verrattavat

suuriin kanuuniin, joilla, kun kerran saamme teidät käännetyiksi

oikealle suunnalle, on lupa paukkua niin paljon kuin vaan haluatte, ja

varmaankin lähtee erinomainen siveellinen vaikutus paukkumisestanne.

Minä olen kevyt tykkiväestö, joka ajelee sinne tänne taistelu-kentällä,

-- pih, pah, puh -- ja taas eteenpäin; mitä sinä huolit siitä mitä

minä teen? Näetsen, Harry, sinun täytyy pystyttää joitakuita yleisiä

raja-pyykkiä, tietääksesi kuinka pitkälle saat mennä. Minun olisi jo

ennen pitänyt antaman sinulle moniaita ohjeita. Sillery & Peacham'in

kirjoja täytyy meidän aina ylistää, siinä emme saa erehtyä, ja jos joku

sellainen kirja, jota ette tahdo ylistää, joutuu sinun tahi Bolton'in

käsiin, niin jättäkää se minulle. Sitä vastoin tulee meidän aina

moittia Burill & Bangem'in kirjoja. Kun viime vuonna olimme riidassa

heidän kanssansa ottivat he ilmoituksensa pois lehdestämme ja antoivat

ne 'Aarre-aittaan'. Jos sattumoilla saat käsiisi jonkun huonon kirjan,

joka on heidän kustannuksella painettu, niin iske siihen armahtamatta

ja saarnaa niin paljon kuin vaan tahdot, sillä silloin olet oikealla

radalla. Näetsen, jos vaan saamme teidät oikealle suunnalle, niin te

voitte tehdä ihmeitä".

"Mutta Jim", sanoin minä, "tätenhän sorramme kaiken todellisen

arvostelun, ja teemme sen aivan arvottomaksi".

"No eipä niillä suurta arvoa olekaan", sanoi Jim miettien. "Väliin

tulee minun surku noita vasta-alkavia, joiden ensimmäisiä kirjoja

moititaan varsin mitättömiksi, ainoastaan siitä syystä, että herra

Goldstick on ollut riidassa kirjan kustantajan kanssa. Lohdutuksena

on kuitenkin, että 'Aarre-aitta' ylistää kaikkia, joita me sorramme

ja moitimme. Onhan meillä sitä paitsi aikakaus-kirjamme. Nyt on

'Särmä-kallio' ystävämme; pari vuotta sitten olimme riidassa sen kanssa

ja moitimme sen kirjoituksia pahan päiväisiksi; mutta nyt olemme

jälleen sovinnossa ja kun sääntönämme on aina alkaa alusta, niin voit

kehua kutakin vihkoa ensimmäisestä alkaen -- sillä reitillä et joudu

karille. Sitten on meillä 'Pacific'. Sitä lehteä saat nokkiloida niin

paljon kuin itse vaan tahdot, -- mutta ehkä kuitenkin on parasta, että

jätät sen minun huostaani; minulla on erinomainen kyky lausua pieniä

purevia lauseita, jotka ärsyttävät ihmisiä ja joihin ei voi vastata

mitään. Seikka on näetsen se, että 'Pacific' on nostettava ylpeiltä

hevosiltansa, ennenkuin voimme olla kohteliaat sitä kohtaan".

"Jim -- --" koetin alkaa puhua.

"Kas niin; mene sinä ja aukaise sydämesi Bolton'ille, jos sinulla on

jotakin lisäämistä", jatkoi hän; "minun täytyy nyt kirjoittaa kirjeeni

Boston'ista. Saathan nähdä, Harry, eitä päästin sinut tästä rettelöstä

heiluvin lipuin ja kaikuvin soitoin, ja että hankin kirjalle paljon

enemmän lukijoita, kuin sillä olisi jos et olisi tuota arvosteluasi

kirjoittanut".

"Mutta Jim; onko tämä oikein tehty?"

"Ah, sinä hurskas sielu! Miten luulet päiväsi päättyvän, kun puhut

tuolla tavalla täällä Newyork'issa? Minä en ole luonut maailmaa, enkä

myöskään hallitse sitä, mutta sen täytyy kumminkin elättää minut. Mene

sinä nyt Bolton'in luo ja jätä minut työhöni. Minulla on monta palstoa

kirjoitettavana lehteemme ja sitten täytyy minun mennä katselemaan

tuota hiton vesimaalaus-näyttelöä, olen, näet, luvannut Snookille

ylistää hänen näyttelöänsä. En luule joutuvani levolle ennenkuin puolen

yön aikaan".

Minä riensin ylös Bolton'in luo. Veri kiehui suonissani; mutta kun

aukaisin oven Bolton'in kamariin, rauhoituin pian, sillä kuva, joka

avautui eteeni oli läpensä tyyni ja rauhallinen. Bolton istui ja luki

lamppunsa ääressä, -- kissa nukkui hänen polvellansa. Ennen

mainitsemani ruma, takku-karvainen koira istui hänen vieressänsä, turpa

pystyssä katsellen Bolton'ia sellaisella ihmetyksellä ja ihastuksella,

että se oli ehkä liikuttavin olento tässä ryhmässä. Kyyrysillänsä

laattialla istui pieni, ryysyihin puettu, kirpula-naamainen poika,

uutterasti laskien taulullansa.

"Snubby!" sanoi Bolton minut huomatessansa; "mene sinä nyt nurkkaan

makaamaan ja anna herran istua alas! Sinä näet minut tässä perheeni

ympäröimänä. Odota hiukkasen", lisäsi hän ja kääntyi poikaan päin.

jonka rihvelitaulua hän katseli. "Aivan oikein, Bill; katsos tässä on

kirjasi".

Näin puhuessansa otti hän pöydältä vihon kirjasta: "tuhat yksi yötä" ja

antoi sen pojalle, joka jällensä istautui laattialle lukemaan

Sindbad'in kohtaloista. Hetkisen katseli hän poikaa ja kääntyi sitten

hymyillen minuun.

"Uskallanpa lyödä veikkaa, ett'ei hän nyt kuule sanaakaan, jospa kuinka

huutaisit hänen korvaansa, kun hän kerran on vaipunut lukuunsa; Eikö

maksa vaivaa tässä maailmassa luoda itsellensä näin täydellisen

nautinnon, etenkin kun sen voipi tehdä näin vähällä vaivalla? Itse en

saata enään lukea 'tuhat yksi yötä', mutta minua huvittaa nähdä tuon

pojan sitä lukevan".

"Ken hän on?" kysyin minä.

"Hän on pesijäni poika. Tuo raukka kärsi ennen paljon kurjuutta; nyt on

hänellä vähäinen sisääntulo sanomalehtien myymisestä. Niinkuin näet,

ko'en aina noukkia jonkun pienen jyväsen onnettomuuden rikkakasasta ja

asettaa sen ilon kukkulalle, niinkuin Newton sanoo".

Harmi, joka kuohui rinnassani, tulvasi vihdoin yli ja minä kerroin

hänelle kaikki päivän onnettomuudet.

"Ystävä armas, älä anna tämän mieltäsi karvastuttaa", sanoi hän.

"Meidän on tyytyminen maailmaan sellaisena kuin se on. Aina kuluu joku

aika ennenkuin huomaamme kuinka vähän voimme auttaa ja estää. Etpä voi

ottaa askeltakaan elämässä, tätä huomaamatta, ja osa elämän viisaudesta

onkin juuri, että opimme käsittämään mikä on oman edesvastauksemme

piirissä, ja että annamme kunkin ihmisen kulkea omaa uraansa.

Sanomakirjallisuus on nykyaikaan lisääntynyt niin suunnattomasti, että

on mahdotointa varmuudella sanoa mikä on hyvää, mikä huonoa. Minä olen

esimerkiksi yhteydessä erään sanomalehden kanssa, jonka ainoana

pyrintönä on hankkia rahaa. Sen omistajat ovat kyllä kunnon miehiä ja

tahtoisivat mieluummin hyvän kuin pahan vallitsevan. He toivoisivat

mielellänsä, että kaikki väärinkäytökset poistuisivat, että kukin hyvä

asia edistyisi, jos se vaan voisi tapahtua häiriöttä heidän omille

pyrinnöillensä. Minä en ole sanomalehden omistaja, olen ainoastaan sen

palvelia; mutta jos minä heidän suosiotansa voittaakseni lausuisin mitä

en ajattele tahi kehuisin sitä, joka mielestäni on moitittavaa, niin

olisin huono heittiö. He tietävät ett'en minä sitä koskaan tee,

senpätähden eivät sitä vaadikaan, mutta heitä, jotka siihen antautuvat,

käyttävät he mielellänsäkin. Tämä ei ole minun syyni enemmän kuin

muukaan, mitä Newyork'issa tapahtuu. Minä saan vapaasti valita ne

kirjat, joita arvostelen, enkä koskaan kehoita yleisöä lukemaan teosta,

ennenkuin olen itse parhaimman taitoni mukaan sitä arvostellut, sekä

kauno-kirjalliselta että siveelliseltä puolelta. Sellainen on minun

asemani ja jos se sinua miellyttää voit sinä tehdä samoin".

"Mutta minua harmittaa kun kuulen herra Goldstick'in puhuvan suuresta

siveellisestä yrityksestä! varmaankin hän tietää olevansa valehtelija".

"Niinkö luulet?" kysyi Bolton; "minä en usko, että hän siitä tietää

mitään. Goldstick on sangen tunnokas; hän edistää mielellänsä kaikkia

jaloja pyrinnöitä ja puhelee niistä usein ihastuksella. Hän on

todellakin huvitettu monen hyvän muutoksen toimeen saamisesta, --

niinkauan kuin ne eivät maksa hänelle mitään. Ihminen on aina

tyytyväinen kun hän huomaa itsellänsä jonkun hyvän ominaisuuden; eikö

siis ole aivan luonnollista, että herra Goldstick luulee olevansa

oivallisempi, kuin hän todella onkaan".

"Sinä puhelet ikääskuin ihmisellä ei olisi lupa halveksia kaikkea

huonoa".

Hän tuijoitti surullisesti tuleen.

"Auttakoon meitä taivahinen!" sanoi hän; "me pyrimme ja kamppailemme

vedessä, johon painamme toinen toisemme. Suurimmat ansiomme eivät paina

höyhenenkään vertaa vaa'assa, ja päälliseksi -- onhan meillä malka

omassakin silmässämme!"

Syvä tunne välähti hänen tummista silmistänsä tämän sanoessansa; mutta

äkkiä kääntyi hän ympäri, hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän katseli

kasvatteihinsa näin lausuen:

"Mitäs siitä mietit kissasein

Ja mun rakas koirasein?"

Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta · 第 19 / 58 题