Nuoren mielien kumppalit.
Pian tutustuin sanomalehden toimittajain kanssa. Heidän
joukossansa tapasin, suureksi ihastuksekseni, vanhan ystäväni
ja ylioppilas-kumppalini, Jim Fellows'in.
Jim oli hyvä poika, vaikka hänellä olikin syntyperäinen taipumus laskea
loru-puheita. Hän oli statistiko ytimeensä saakka ja nopealla ajullansa
tutustui hän pian oloihin ympärillänsä. Yliopistossa ollessansa tunsi
Jim kunkin yliopistolaisen ja kunkin muun tuon pienen kaupungin
asukkaan suhteet. Hän tunsi heidän nimet, elämäkerrat, luonteet ja
toimet sangen tarkoin, eikä koskaan hä'ät tahi hautiaiset olleet
hänelle odottamattomia, -- hän tunsi kaikki jo kauan ennen.
Jim oli erittäin hyvänluontoinen mies; aivan mahdotointa oli suututtaa
häntä tahi saattaa hänen vilkas luonteensa levottomaksi.
"Tämäpä oli oikea onnen sallimus", sanoi hän kun hän ensi aamuna
ystävällisesti puristi kättäni 'Suuren kansanvallan' toimitushuoneessa;
"tuletpa aivan kuin kutsuttu. Juuri sellaisen huoneen, jollaisen sinä
tarvitset, on vanha Style tänä aamuna jättänyt tyhjäksi. Se on valoisa,
kaunis huone -- -- akkunat ovat etelää kohti -- -- se on tässä aivan
lähellä -- vettä, kaasua ynnä kaikkea muuta löytyy siellä -- ja parhain
kaikesta on, että -- saat _minut_ kumppaliksesi viereiseen huoneesen".
Minä seurasin häntä huonetta katsomaan, olin tyytyväinen siihen ja
muutin oitis huoneesen asumaan, jossa toimessa Jim auttoi minua samalla
hyväntahtoisuudella, kuin ennen yliopistossa ollessamme. Me kävimme
kaikissa huutokauppa-paikoissa, ostimme puoleksi pidettyjä huonekaluja
ja puuhasimme sellaisella innolla, että minulla yön tullessa oli oma
koti järjestettynä. Keitimme oitis teevettä Jim'in patenteeratussa
nuoren-miehen teekeittäjässä ja puhelimme vanhain, hyväin ystäväin
avosydämisyydellä asioistamme. Jim kysyi ujostelematta ehdoistani herra
Goldstick'in kanssa ja lausui:
"Nyt poikaseni; nyt sinun täytyy saada vanhalta vaariltasi joitakuita
neuvoja näissä maallisissa asioissa. Paljonko, ensiksikin, tuo vanha
kettu maksaa sinulle?"
"Tarkoitatko herra Goldstick'iä?" kysyin minä.
"Tarkoitan", vastasi Jim; "minä kutsun häntä ketuksi lyhyyden vuoksi.
Tarjosiko hän edes sinulle kunnon palkan?"
"Palkkani tosin ei ole niin suuri, kuin olisin toivonut; mutta koska
sanomalehti, niinkuin hän vakuutti, ei ole mikään raha-yritys, vaan
ainoastaan siveellinen pyrintö, niin lupasin tyytyä vähempäänkin".
"Rehellisen tätini nimessä!" huudahti Jim harmistuneena. "Miten Harry,
eikö kulmahampaasi vielä ole puhjenneet? Etkö huomaa että tämä lehti on
oikea kultakaivos sen toimittajalle? Hän asuu palatsissa ja ajelee
omissa vaunuissansa".
"Jos oikein käsitin hänen sanansa, niin ei sanomalehti taloudelliselta
kannalta ole mikään voittoa tuottava yritys".
"Tuo kettu kutsuu kaikkia asioita huonoiksi, jotka eivät tuota sataa
prosenttia. Puhu sinä siveellisistä pyrinnöistä! Mitä hän lupasi
sinulle palkkaa?"
Minä mainitsin summan.
"Kuinka kauaksi?"
"Vuodeksi".
"Sitten et voi muuta tehdä, kuin palvella vuotesi umpeen. Mutta älä
vast'edes enään sitou mihinkään toimeen neuvottelematta vaarisi kanssa.
Näetsen minulle hän maksaa kaksivertaa enemmän, ja tiedäthän kuinka
vähäpätöinen kirjailija minä olen sinun rinnallasi, Harry. Mutta minun
toimeeni ei sinulla olekaan taipumusta".
"Mikä se on?"
"Minä olen kehumis-ilmoituksien päätoimittaja", vastasi Jim. "Maailma
ei voi tulla toimeen niitä paitse -- ja minä olen erittäin nerokas
niitä sepittämään. Minä pakoitin kettumme maksamaan runsaasti, uhaten
muutoin mennä 'Siveellisen aarre-aitan' palvelukseen, sillä sinne ei
hän minua päästä. Näetsen, minä olen kulkenut heidän sala-portaitansa
ja tunnen heidän salaisuutensa. 'Aarre-aitta' antaisi mielellänsä
vaikka omat kulmahampaansa saadaksensa minut palvelukseensa. Eikö tuo
ole varsin lystillistä", lisäsi hän ja nojautui nauraen istuimellensa.
"Onko nämät sanomalehdet riitaveljeksiä", kysyin minä.
"Ole vakuutettu siitä", vastasi hän ja katseli minua pilkallisesti.
"Etkö ymmärrä, poika, että se omituisuus, jonka tähden minua
erittäinkin pidetään arvossa, on, että hyvin tiedän millä voin
kiusoitella 'Aarre-aitan' toimittajia. Minä tiedän aina säntillensä
mille kohdalle pistos on annettava ja lehtemme pää-pyrintöjä on: aina
näyttää, että 'Aarre-aitta' on väärässä. Sama se onko asia painava tahi
vähäpätöinen, -- minä tartun heti siihen ja vetäyn aina onnellisesti
rettelöstä. Näetsen, 'Aarre-aitta' on kansalle mieluinen, sen
toimittajat ajavat kultaa lapiolla, niinkuin sanotaan, ja juuri sitä
emme me voi kärsiä. Tässä meidän yläpuolellamme", lisäsi hän osoittaen
kattoon, "asuu lehtemme etevin mies -- Bolton. Hänen sanotaan olevan
aikakautemme paraimpia kirjailijoita, ja taitava hän kieltämättä onkin;
hän on sangen oppinut ja on sitäpaitsi oikea _gentleman_, sanan
jaloimmassa merkityksessä. Me puhuttelemme häntä nimellä "_Dominus_".
Bolton kirjoittaa kaikki meidän suuret, mahtavat pää-kirjoitukset, hän
kirjoittaa kaikista tärkeistä aineista ja haastelee Europan ja koko
maailman politikasta. Kun joku kapina syttyy Europassa, silloin on
Bolton varsin oivallinen, sillä hän saattaa heittää silmäyksen kaikkiin
kapinoihin, jotka ovat syttyneet aina Kristuksen ajoista saakka. Hän
voipi säntillensä sanoa mitä ranskalaiset toimittivat vuonna 1700
ja mitä saksalaiset tekivät vuonna 1800, ja monesti sanoo hän
hämmästyttävällä varmuudella, mitä vast'edes tulee tapahtumaan".
"Hän saapi varmaankin hyvän palkan", sanoin minä.
"Näetsen, Bolton on hieno mies, joka vihaa kaikkia lörpötyksiä ja
loru-puheita, ja joka sitä paitsi tyytyy vähään; senpätähden saavatkin
he hänet pysymään toimissaan puolella siitä palkasta, jonka minä hänen
sijassansa vaatisin. Mutta Bolton on varsin tyytyväinen. Saathan nähdä,
että sinä oitis mielistyt häneen, Harry. Minä menen ylös kutsumaan
hänet tänne, saadakseni esitellä teidät toisillenne".
Ennenkuin minä ennätin käskeä tahi kieltää, juoksi Jim portaita ylös.
Kuulin hänen hetken puhuvan innokkaasti Bolton'in huoneessa ja sitten
palasi hän saaliinsa kanssa takaisin.
Herra Bolton oli noin kolmenkymmenen vuotias mies, pitkä ja soma
vartaloltansa; hänen silmänsä olivat tummat ja säteilevät; kasvonsa
olivat miehekkäät ja päänsä jalosti muodostettu. Koko olentonsa herätti
kunnioitusta vaikka käytöksensä olikin yksinkertainen ja ujo. Veri
punasi hänen poskensa, kun Jim esitteli hänet ja vähäinen väristys
hienoilla huulillansa ilmoitti suurta tunteellisuuttansa. Hänen äänensä
oli vieno ja erittäin miellyttävä, ja vaikka hän oli ujo ja kaino
mielistyin kuitenkin oitis häneen.
Kun hän haasteli tuon lörpöttelevän, vilkkaan ystäväni kanssa,
ihmetytti minua enin hänen katsantonsa, joka samalla ilmoitti iloista
mieltymystä ja tyyntä kärsivällisyyttä. Näytti siltä kuin hän jo olisi
huomannut, mitä elämällä oli tarjottavaa; hän ei enään odottanut eikä
vaatinut mitään, vaan eli päivänsä loppuun yhtä kärsivällisesti, kuin
odottaissaan ikävän näytelmän loppua. Hän ei koskaan tuntenut itseänsä
petetyksi, eikä suuttunut koskaan, mutta ei hän myöskään uskoutunut
kenellekään. Vaikka hän olikin varovainen oli hän erittäin ystävällinen
minua kohtaan.
"Herra Henderson", sanoi hän, "olen varsin iloinen, jos saan kestittää
teitä sillä, mitä yksinkertainen kotini voipi tarjota. Jos joskus voin
olla teille avuksi, niin käyttäkää minua milloin vaan haluatte. Ehkä
teitä huvittaa nähdä kirjastoani? olen iloinen jos saan tarjota sen
teidän käytettäväksenne".
Me nousimme portaita ylös ja tulimme ullakkokamariin, jonka kaikki
seinät olivat peitetyt kirjoilla; ainoastaan kaksi etelänpuoleista
akkunaa, joista kaupunki näkyi, olivat vapaina.
"Niinkuin huomaatte, olen mielelläni korkealla maailmassa", sanoi hän
hymyellen.
Huone ei ollut suuri. Sen keskessä seisoi laaja, pyöreä pöytä kokonansa
peitetty kirjoilla ja papereilla. Iloinen tulennos leimueli pienessä
pesässä, jonka edessä seisoi nahalla peitetty istuin; paitsi näitä,
ynnä kahta tuolia, ei huoneessa löytynyt mitään muita huonekaluja.
Avoinna olevasta ovesta näkyi pieni suoja, jossa ei ollut muuta kuin
yksinkertainen vuode.
Siellä näkyi olevan kaksi asukasta, jotka olivat aivan kuin kotonansa
ainakin. Lihava kissa, suurilla, keltaisilla, täysikuun kaltaisilla
silmillä, istui toisessa nurkassa, yksivakaisesti katsellen valkeaan,
ja toisessa kolkassa lepäsi rauhallisessa unessa ruma, takkukarvainen
koira, joka näkyi saaneen kokea elämän huonompiakin puolia.
Nähtävästi olivat nämät huone-jumalat niin vakuutetut
omistusoikeudestansa asumukseensa, että meidän tulomme ei laisinkaan
häirinnyt niitä. Koira aukaisi silmänsä ja heitti meihin torkkuvan
silmäyksen, mutta ummisti ne oitis, kun huomasi, että kaikki oli
entisellänsä.
Bolton käski meidät istumaan ja täytti kohteliaan isännän
velvollisuudet sellaisella hienoudella, että se olisi sopinut missä
hovissa tahansa. Oitis kun olimme käyneet istumaan, hyppäsi kissa
pöydälle ja asettui Bolton'in viereen, silitellen päätänsä Bolton'in
hihaa vastaan.
"Tässä saan esitellä vaimoni", sanoi Bolton, silitellen kissan päätä.
"Mitä nyt, Jenny?" jatkoi hän, kun kissa leikitellen asetti päänsä ja
etukäpälänsä Bolton'in käteen. "Vaikka se, niin kuin näette, käyttääkin
avioliiton aseita, ja vaatii kohteliaisuutta, on se oivallisin
seura-kumppani; sille minä aina ensin luen kaikki kyhäelmäni, enkä saa
koskaan ansaitsematointa moitetta".
Kissa hyppäsi pian pöydältä Bolton'in syliin, ja minä aloin tutkia
hänen kirjastoansa. Kirjasto todisti omistajan erinomaista ja
monipuolista aistia. Useimmat kirjoista olivat harvinaisia ja
arvollisia.
Keskustelun kestäessä vertailin mikä yhtäläisyys löytyisi Bolton'in ja
Jim Fellovs'in välillä, ja huomasin sen olevan melkeen yhtä suuren kuin
yhtäläisyys filosofin ja juonikkaan oravan välillä on.
Hänen seurassansa ei Jim laisinkaan hillinnyt luontoansa, vaan
lörpötteli yhtä vapaasti ja hurjasti, kuin minunkin kanssani.
"Paljonko luulet meidän vanhan kettumme maksavan Harrylle?" kysyi hän.
"Arvaapas, hän ei maksa kuin -- -- --" ja hän nimitti summan.
Suuresti hämmästyin, kun kuulin asioistani noin kursastelematta
puhuttavan; mutta kun uusi ystäväni katsahti minuun silmäyksellä,
täynnä tyyntä leikillisyyttä, maltoin heti mieleni. Hän piti Jim'iä
ilmiönä, jota ei voi välttää tässä maailmassa.
"Eikö Harryä ole hävyttömästi petetty?"
"Onpa todellakin", sanoi herra Bolton, hymyillen; "mutta kullakin
asialla on aikansa. Tämä paikka on ainoastaan askel parempaan. Tämän
vuoden kuluessa herra Henderson varmaankin löytää paremman kauppapaikan
kirjallisille tuotteillensa. Luulenpa", sanoi hän, ja pune nousi taas
hänen poskillensa, "voivani vähän vaikuttaa monessa kirjallisessa
piirissä, ja olisipa suurin iloni jos voisin hankkia teidän kynällenne
sopivan toiminnan, sillä ei kaikki aikanne mene meidän sanomalehteen".
"Koko maailmassa huomattava tosi-asia on", sanoi Jim, "että se, joka
kylvää ja viljelee jotakin, voittaa vähimmän. Maanviljelijämme, jotka
ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään, eivät rikastu maansa
tuotteista; -- asiamiehet ja kauppiaat niillä rikastuvat. Niinpä on
kirjallisuudessakin; kuta paremmin kirjoitamme, kuta enemmän vaivaa
näemme työstämme, sitä vähemmin saamme palkkaa siitä. Näetten,
esimerkiksi minä", sanoi hän ja istautui kahdenreisin tuolillensa;
"minä olen oikea kirjallinen _humbugi_; mutta tohdinpa lyödä veikkaa,
että ansaitsen enemmän rahaa, kuin kumpikaan teistä, syystä ett'ei
minulla ole häpyä eikä omaatuntoa. Hitoille kaikki tuollaiset! Ne ovat
koristeita, joita köyhän ei kannata pitää. Minä olen kuin kilisevä
kello ja kaikuva metalli; mutta juuri sellaisia maailma tarvitseekin,
ja olisinpa todella huono mies, joll'en kiskoisi hyvää maksua! Lyöttekö
veikkaa, niin kirjoitan sellaisen kirjan, jota ei kumpikaan teistä,
maksunkaan edestä kyhäisi, myyn satatuhatta kappaletta siitä, pistän
rahat taskuuni ja nain Newyorkin kauniimman, rikkaimman ja parhaiten
kasvatetun tytön, sill'aikaa kuin te huokailette ja teette orjan tavoin
työtä saavuttaaksenne korkean päämaalin, niinkuin te sanotte".
"Muista meitä testamentissasi", sanoin minä.
"Sen kyllä teen, ole huoletta vaan", vastasi Jim; "Ai'on perustaa
turvapaikan vanhoille, voimattomille, arvollisille kirjailijoille --
jonkunlaisen kirjallisen invalidi asunnon".
Me nauroimme oikein makeasti näille hänen mietteillensä ja ilta kului
erittäin hupaisasti. Kun poislähtiessäni pudistelin kättä Bolton'in
kanssa, tapahtui se iloisella, äänettömällä vakuutuksella, että olimme
henki-heimolaisia.
Suloista on matkoillansa tavata jonkun puun, kukan tahi maiseman, jota
voimme jäljestäkinpäin ilolla muistella. Mutta vielä paljon
onnellisemmalta ja ihanammalta tuntuu oudolla seudulla tavata jonkun
henkilön, jonka siveellisestä ja henkisestä ylevyydestä yhdellä tahi
toisella tavalla tulemme vakuutetuiksi ja jonka luonnetta kannattaa
tarkemmin tutkia. Elämämme käypi usein niin jokapäiväiseksi, ja
ihmiselliset olennot, joita me tavallisesti tapaamme, ovat kaikki niin
toistensa kaltaisia, että tuttavuus jonkun uuden, vähän omituisemman
luonteen kanssa on erittäin virkistyttävää.