Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni.
Kertomukseni siirtyy nyt Newyorkiin, jonne minä tulin kirjailijana
onneani etsimään.
Koko sen vuoden kuin Europassa oleskelin, ko'in kaikin voimin saattaa
itseni tällaisen henkisen kauppatavaran valmistajana tunnetuksi
useimmissa sanomalehtien konttoreissa. Minä kirjoittelin kaikenmoisia
kyhäelmiä, kirjoittelin väliin vallattomasti ja iloisesti, väliin taas
yksivakaisesti ja juhlallisesti ja lähetin niitä useaan sanomalehteen,
vaatimatta niistä mitään palkkaa, ja seuraus siitä oli, että minä,
tullessani Newyorkiin, olin tunnettu kirjailija, jonka nimi jo alkoi
kaikua tutulta. Jalkani oli, tosin kyllä, vielä alhaisimmalla
portaalla, mutta portaalla olin jo kumminkin ja ylöspäin päätin
rientää.
Ylöspäin! -- niin mihin? Siinä vastimessa, jonka nuori mies antaa tälle
kysymykselle, ilmaantuu koko hänen vastaisen työnsä luonne. Jos pyrimme
ylöspäin ainoastaan saavuttaaksemme kuuluisan nimen, hankkiaksemme
elatusta ja varoja, valmistaaksemme perheellemme mukavan ja huolettoman
elämän, on tuo kysymys, vaikka siinä silloinkin on vaikeuksia, hyvin
käytännöllistä laatua ja verraten varsin helppo vastata. Mutta jos me
samalla tahdomme kasvattaa itseämmekin jonkun idealisen mallin mukaan,
yhtä huolekkaasti ja tarkasti kuin jos me rakentaisimme temppeliä,
jonka pitäisi ikuisesti seisoman, jos tahdomme lainata kättämme avuksi
pystyttämään tuota suurta, elävää temppeliä, jonka Jumala valmistaa
ihmiskunnassa, silloin on kysymys vaikeampi vastata.
Luulenpa, että moni ihana lukijattareni jo on tuskastumaisillaan, kun
ei ole vielä näkynyt vilaustakaan "_vaimostani_". Heitä rauhoittaakseni
tahdon nyt ilmoittaa, että hän silläkin hetkellä, kun minä eräänä
sateisena, kolkkona Joulukuun iltana saavuin Newyorkiin, oli siellä,
ihanana kuin tähti, ehk'en minä vielä tietänyt hänestä mitään. Samahan
voipi tapahtua minkä nuoren miehen kanssa tahansa. Jos hän joskus aikoo
mennä naimisiin, on hänen tuleva vaimonsa varmaankin jo maailmassa, ja
ehkä hänen läheisyydessäkin; -- olkoon tämä sanottu ainoastaan
valaistakseni oppia edeltäpäin-määräyksestä. Mutta vaikka kysymyksessä
oleva nainen juuri tähän merkilliseen aikaan, josta nyt puhun, olikin
elävitten joukossa ja vaikkapa hän katselikin samoja tähtiä, hengitti
samaa ilmaa ja polki samoja katuja kuin minäkin, en luule olleeni siitä
viisaampi enkä parempi.
Vaikkapa hän suureksi osaksi olikin näkymätöin vaikutin ja perus-syy
kaikkiin toimiini, tarvitsin kuitenkin tähän aikaan kaikki voimani
elämäni aineellisen osan perustamiseksi, niin että juuri tähän aikaan
ajattelin naimista vähemmin kuin koskaan ennen. Newyorkissa ei minulla
ollut ainoatakaan tuttavaa, eikä ollut aikaa niitä hankkiakaan.
Matkoillani olin käynyt monessa kaupungissa. Olin ollut Parisissa,
Roomassa, Florens'issa ja Neapelissa; mutta en nähnyt missään muualla
paitsi Lontoossa niin epä-idealista ja epä-runollista kaupunkia kuin
Newyorki on. Lontoo, rasittavalla kolkkoudellansa ja pyrinnöillänsä
hämmästyttää, mutta masentaa ja jäädyttää sielumme; Newyorki sitä
vastoin oli mielestäni kuin palava uuni, jossa kaikki silmänräpäyksessä
palaa poroksi. Oitis tänne tultuani päätin kätkeä ja sulkea sydämeni
sisimpään kaikki mitä mielestäni oli pyhää, arkaa ja hentoa,
suojellakseni, ett'ei tuo kuuma liekki sitä kärventäisi, turmelisi ja
kuihduttaisi. Balzac on lyhyellä, terävällä tavallansa lausunut
Newyorkista, että se on kaupunki, jossa "ei ole uskoa, toivoa eikä
armeliaisuutta;" ja kun hän ei ole koskaan itse siellä käynyt, arvelen,
että hän oli saanut tämän käsityksen jonkun onnettoman maamiehensä
kertomuksesta, joka outona tänne tultuaan oli joutunut masentavan
itsekkäisyyden ja onnettoman huolettomuuden kurimukseen. Parisissa
kyllä löytyy paljon itsekkäisyyttä, paljon oman voiton pyyntöä, mutta
siellä kaikki piiloutuu siveellisyyden huntuun. Parisi hymyilee meille
kuin koti, tarjoopi maalaus-näyttelöitä, ruiskulähteitä, puistoja ja
käytäviä sekä hyvän tahtoisia, tyhjäntoimittavia ihmisiä, joiden ainoa
toimi on -- miellyttää muita.
Myöntää minun täytyy, että ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, kun
aivan outona tunkeuin eteenpäin Newyorkin kaduilla, oli jonkunlainen
kumma kauhu, juuri sellainen kuin luulisin tuntevani, jos äkkiä tulisin
survaistuksi ihmissyöjäin joukkoon, jotka, vähimmästä loukkauksesta,
olisivat kohta valmiit nylkemään minut ja sitten kalvamaan lihat
luistani. Kaikki ilmoitti vaan armahtamatointa kiiruhtamista, ja
ankara: "pysy mukana, tahi hitto sinut vie, jos viivyt", oli luettavana
kunkin kasvoilla, etenkin ajurien ja kuskien; tämäpä teki, että luulin
olevani huonosti hallitussa eläintarhassa, jossa joka hetkellä saa
varoa, ett'ei peto hyökkää päällemme. Jouduttuani tuttavuuteen niissä
piireissä, joissa eri sanomalehtien toimittajat ja kirjailijat
seurustelivat, tunsin kylmän tuulen jähmetyttävän koko olentoni ja
minusta näytti juuri kuin olisivat he kaikki pukeutuneet rautapaitaan
omia sisimpiä ja kalliimpia tunteitansa vastaan ja ikääskuin olisivat
varustautuneet kynsillä, tarttuaksensa ja rikki ruhjoaksensa kaikki,
mikä heidän eteensä vaan tuli. Kilpailu sanomalehtien välillä oli niin
suuri, että oli mielestäni yhtä turhaa tarjota heille mielenkuvittelon
tahi tunnon kukkia kuin tarjota teeruusua jollekin meluavalle ajajalle.
Kaikki elämässä ja kuolemassa, tässä maailmassa ja tulevaisuudessa,
kaikki taivaassa ja helvetissä, näkyi olevan sopiva keskustelu aine.
"Tarjoa kehuen tavaraasi kaupaksi, ilmoita niistä komeilla lauseilla
sanomalehdissä ja katso mitä ne sinulle tuottavat!" näkyi olevan lakina
kaikelle kaupalle, jonka lain mukaan fantasian hienoimmat kuteet ja
tunteiden herkimmät hermotkin, piti merkittämän ja hinnoille pantaman.
Sanalla sanoen, Newyorki on turhamaisuuden suuri markkinapaikka, jossa
kaikkia saa rahalla ostaa; tästä ei edes uskontokaan eroa, sillä
nykyaikaan pidetään sitä arvossa ainoastaan siinä määrässä, kuin siitä
on aineellista hyötyä.
Äitini viimeiset sanat, hänestä erotessani, olivat: "jos mitä yrität,
jos rikastut tahi et, niin elä aina nöyränä ja Jumalata pelkäävänä
äläkä unohda käydä kirkossa". Ne olivat aina mielessäni ja elähyttivät
minua varsin usein.
Näyttipä vallan lystilliseltä ja naurettavalta olla nöyränä ja samalla
pyrkiä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa ensimmäinen velvollisuus on
kukkua aamusta iltaan ja kehua, kerskata ja ylistää omaa puoluettansa
niin paljon kuin keuhkot vaan kestävät.
Juhlallisen lupauksen mukaan, jonka minä tein äidilleni, annoin oitis
kirjoittaa itseni kristilliseen seurakuntaan.
Tässä lienee oikea kohta lausua, että nuorelle miehelle, joka tarvitsee
suojelusta ja eläkettä jalon luonteen kehkeytymiseksi, joka tarvitsee
aallon-murtajan, joka estää materialismin aaltojen hyökkäämästä hänen
ylitsensä ja hukuttamasta hänen jalomman elämänsä, sille ei löytyne
mitään oivallisempaa, kuin antautuminen seurakuntaan, jossa Jumalan
sanaa saarnataan ja sakramentteja, Kristuksen sanan ja säädännön
mukaan, jaetaan.
Ehkä minun täytyykin myöntää että näissä yhtiöissä varsin usein,
seurauksena ihmisellisestä heikkoudesta, löytyy ymmärtämättömyyttä,
harha-luuloja, teeskenteleväisyyttä ja erehdyksiä, niin on kirkollinen
yhtiö toki aina, mielestäni, paras tähän saakka löytyvä piiri, jossa
todellinen, siveellinen kehkeytyminen voipi tapahtua ja sitä paitse
emme voi olla, ennenkuin joku muu, samaa tarkoitusta täydellisesti
vastaava, ja yhtä kauan koeteltu yhtiö asetetaan sijaan. Kirkollinen
yhtiö on matka-joukkio, joka samoaa elämän kuuman hietaerämaan läpi; ja
jospa siinä joskus syntyykin riitoja ja jospa sen asioita väliin
hoidetaankin huonommin kuin toivottava olisi, niin se toki aina pääsee
matkansa perille varmemmin, kuin yksityinen matkaaja, joka on
ainoastaan pieni pilkka laajassa erämaassa ja joka varsin usein
puhalletaan pois ja häviää tuntemattomiin.
Olen jo kanan huomannut että sen, joka aivoillansa työskentelee joka
päiväisen leipänsä edestä, jos hän ei tahdo tätä elintänsä saada
piammiten kulutetuksi, täytyy asettaa sunnuntai-päivän täydelliseksi
unohduksen välimuuriksi itsensä ja työpäiväin puuhain ja rauhattomuuden
välille. Ja eihän unohdus koskaan voi olla täydellisempi kuin silloin,
kun me hartauden siivillä kohoonnumme korkeuteen, jossa ihminen tuntee
syntyperänsä Jumalasta.
* * * * *
Minulla oli monta edullista tarjousta usealta sanomalehden
toimittajalta Newyorkissa. "Siveellisen aarreaitan" omistaja oli
puhellut kanssani ehdotuksistansa ja mietteistänsä. "Suureen
kansanvaltaan" olin lähettänyt moniaita kirjeitä, ja sen toimittaja
kutsui minut päivällisille luoksensa, luultavasti aikomuksessa
tähystellä minua ja tutkiaksensa mihin oikeastaan kelpaisin, ennenkuin
hän päättäisi käyttää voimiani.
Herra Goldstick oli parhaassa ijässänsä oleva mies, kaljulla päälaella,
kohteliaalla käytöksellä sekä tuolla omituisella katsannolla, jonka
usein huomaamme niillä ihmisillä, jotka ovat omin voimin kohonneet
maailmassa, kun puhuttelevat vasta-alkavaista. Hän kohteli aina
vastatullutta iloisella, kumppalintapaisella vapaudella, jonka kautta
hän luonnollisesti paremmin voikin oppia tuntemaan heidän luonteensa ja
huomaamaan missä määrässä he voivat kelvata hänen tarkoituksiinsa ja
olla hänen vaatimuksiensa mukaisia. Seurauksena hänen käytöksestänsä
oli, että päivällinen oli varsin hupaisa. Hänen miellyttävä
ystävällisyytensä poisti pian luontoperäisen ujouteni ja aterian
lopulla olisin ollut valmis uskoutumaan hänelle melkeen yhtä vapaasti
kuin äidilleni. Puhelimme päivän tärkeimmistä kysymyksistä,
filosofiasta, historiasta, tieteistä, uskonnosta, elämästä, kuolemasta
ja kuolemattomuudesta ja kaikesta puhelimme erinomaisella innolla ja
hämmästyttävällä yhtäpitäväisyydellä mietteissämme -- yhtäpitäväisyys,
jonka tapaamme keskustelussa, kun toinen aina kokee olla samasta
mielipiteestä kuin toinenkin. Kun sieluni hänen ystävällisen luonteensa
lämpöisessä päivänpaisteessa oli avautunut ja luottamukseni oli
täydessä kukoistuksessa kiertyi puhe itse asiaamme.
"Olenpa iloinen", sanoi herra Goldstick, "kun tässä epä-uskon ja
epäilyksen-aikakaudessa tapaan nuoren miehen todellisella
uskonnollisella vakuutuksella. Itse en tosin kuulu uskovain joukkoon,
sen tunnustan mielipahalla; mutta, herra Henderson, minä pidän uskontoa
arvossa, yhteis-elämämme välttämättömimpänä alku-aineena".
Herra Goldstick huokasi tätä lausuessansa, loi silmänsä kattoon ja
kaatoi viiniä lasiin.
Hänen seurassansa tulin pian niin elähytetyksi, että rupesin tekemään
tiliä minun ehkä liiaksi idealisista mietteistäni, jonka ohessa myöskin
selvitin, että sanomalehtien toimittajain pitäisi tunteman itsensä
sidotuksi yhtä pyhältä siveelliseltä valalta, kuin pappi, joka
toimittaa virkaansa alttarin edessä.
Herra Goldstick alkoi erinomaisella ihastuksella ja innolla puhella
mietteistäni; hänen puheensa oli niin voimakas ja sana-rikas ja hän
sommitteli siihen sellaisia mielen-kuvaelmia, että minä tunsin jääväni
varsin takapajulle; mykkänä ja hämmästyneenä katselin minä häntä
ihmettelevällä kunnioituksella.
"Herra Henderson", jatkoi hän, "'Suuri kansanvalta' ei ole alkujansa
mikään yritys rahan keinottelemiseksi, vaan se on suuri siveellinen
höyrykone. Se on suuren amerikalaisen kansan äänen-kannattaja, jonka
tarkoitus on yhteiskunnan perinpohjainen uudestaan synnyttäminen".
Tässä uskalsin huomauttaa, että "Siveellinen aarreaitta" oli sanonut
pyrkivänsä aivan samaa päämaalia kohti, jolloin herra Goldstick'in
kasvoille kuvautui sisässänsä valtaava harmi.
"Onko mahdollista", huudahti hän, "että tuo ulkokullattu on koettanut
saada teidät verkkoihinsa? Nuori ystäväni", jatkoi hän ystävällisellä
äänellä ja tuli aivan eteeni, "minä en todella koskaan tahtoisi lausua
mitään pahaa virkaveljestäni sanomakirjallisuudessa, ja voinhan olla
varma, että se, jonka nyt ai'on lausua, on yhtä varmassa tallessa, kuin
jos en olisi laisinkaan sitä sanonutkaan".
Minä vakuutin, että hän voipi olla varma, ett'ei se joudu minulta sen
edemmäksi.
"Näin meidän kesken", lausui hän, "voin teille vakuuttaa, että
'Siveellinen aarre-aitta' on ainoastaan ulkokullattu narri -- ja
tarkemmin miettiessäni", lisäsi hän, "huomaan, että on velvollisuuteni
lausua vielä enemmän, ja voinpa sanoa -- mutta se on luonnollisesti
suurimmassa salaisuudessa, -- että 'Siveellisen aarre-aitan' toimittaja
on suuri petturi".
Olipa mielestäni varsin omituista, että "Siveellisen aarre-aitan"
toimittaja, kaikessa salaisuudessa luonnollisesti, oli lausunut saman
arvostelun "Suuresta kansanvallasta", mutta vaikka olinkin varsin
herkkäpuheinen tämän miellyttävän ystävän parissa, olin kuitenkin niin
varovainen, ett'en maininnut siitä mitään.
"Huomatkaa, nuori ystäväni", sanoi hän, "että palvelette Jumalaa ja
ihmiskuntaa enemmän kuin pappi koskaan voi sitä tehdä. Luonnollisesti
on tuollaisen lehden toimittajalla kauhea edesvastaus niskoillansa,
kauhea!" kertoi hän syviin tuumiin vaipuneena, sill'aikaa kuin minä
katselin häntä pelvolla, -- "ja senpätähden vaadin niiltä, jotka minua
työssäni auttavat, ennenkaikkia mitä puhtainta ja lujinta siveellistä
vakuutusta".
Hetken vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jolla välin kuului ainoastaan
lasien ja pullojen kilinä, kun isäntä kaasi uutta viiniä lasihin.
"Suuri on edesvastaus", lausuin minä huo'aten.
"Erittäin suuri", vakuutti hän kolkolla äänellä. "Ajatelkaapa minkä
kauhean paheen tuo hieno, perinpohjin turmeltu kirjallisuus, joka
nykyään tulvaa yhteiskuntaan, matkaan saattaa. Herraseni, meillä on
tärkeä kohta historiassamme nyt elettävänä; kansa on vajonnut syvään
turmioon ja kiiruhtaa perikatoansa kohti -- se on surkea tosi-asia.
Yleisö on herätettävä, sen silmät ovat avattavat tekemään eron hyvän ja
pahan välillä, sille on siveellinen mittapuu tarpeen -- ja juuri
sellaiseksi aikoo lehtemme tarjoutua".
Olin varsin iloinen huomatessani, että hänen käsitteensä olivat niin
yhtäpitäväiset omien aatteiteni kanssa ja vakuutin hänelle, että olin
varsin onnellinen, kun saan, voimani mukaan, auttaa tämän jalon tuuman
toteuttamista.
"Tähän saakka olemme olleet varsin tyytyväiset teidän kirjoituksiinne",
sanoi hän. "Niissä löytyy aina korkea, siveellinen henki ja yleisö on
ollut niihin varsin ihastunut. Tahdomme yhdistää teidät toimehemme
toisen luokan vakinaisena kanssa-toimittajana, toivoen teistä
tulevaisuudessa oivaa kirjailijaa. Mielellämme tahtoisimme maksaa
teille suuremman palkan kuin nyt voimme tehdä; mutta teidän tulee
muistaa, herra Henderson, että suurien siveellisien yrityksien menestys
aina rippuu niiden edistäjäin itsensäkieltämisestä".
Tässä muistui isäni elämä mieleeni ja ihastuksella otin hänen
ehdotuksensa vastaan, vakuuttaen, että varsin mielelläni tahdon yhdessä
hänen kanssansa työskennellä niin ylevän päämaalin saavuttamiseksi ja
uhrata sille toimelle kaikki voimani, kunhan vaan ansaitsen mitä
välttämättömästi tarvitsen.
"Teillä on oikea käsitys asiasta, nuori mies", sanoi hän. "Onpa
erinomaisen hauskaa huomata tuollaista raittiutta siveellisissä
mietteissänne".
Ennenkuin keskustelumme päättyi, olin siis kirjoittanut välikirjan
alle, jonka kautta sitouin hyvin vähäisellä palkalla palvelemaan herra
Goldstick'iä, mutta sydämeni oli täynnä ihastusta ja intoa
ajatellessani kaikkia niitä etuja, joita tämä toimeni voisi tuottaa.
Minä olin tähän aikaan nuori ja varsin vilkas luonteeltani, enkä
ajatellut niin paljon rahan hankkimista kuin yleisen maineen
voittamista. Tunsin Phaëton'in hengen valtaavan itseni ja halasin
innokkaasti tarttua suitsiin, napsahuttaa piiskalla ja ajaa edistyksen
virkkua valjakkoa eteenpäin.
Minä olin kirjoittanut kertomuksia ja sepittänyt runoja, mutta siihen
en ollut tyytyväinen; tunsin sisällisen halun olla tuhansien ihmisien
alituisena näkymättömänä johtajana heidän jokapäiväisissä toimissansa.
Herra Goldstick'in tarjous, niinkuin minä sen käsitin, antoi minulle
tilaisuutta siihen ja minä päätin ansaita hänen luottamuksensa, kaikin
voimin edistämällä sanomalehden toimintaa ja toivoin, että hänen
mahtinsa aukaisisi minulle tien edemmäksikin.