Lisää Karolina serkusta.
Seuraavana päivänä puhelin Jaakko-enon kanssa Karolinan luku-halusta,
ja sanoin, että meidän jollakin tavalla pitäisi koettaman vapauttaa
hänet nykyisestä ahtaasta piiristänsä.
Hän katsahti minuun veitikkamaisesti ja sanoi: "Taivahinen kyllä raivaa
tien niin kauneille tytöille, kuin Karolina on. Hän on nyt vähän
levotoin ja on sentähden saanut päähänsä noita nykyajan liian korkealle
pyrkiviä, hulluja tuumia. Seikka on se, että meidän pieni kuntamme on
niin erillään muista, ett'ei hän varmaankaan löydä täällä ketään
sopivaa miestä itsellensä. Karolinan pitäisi päästä ulos maailmaan,
hänen pitäisi ensi kesänä lähteä johonkin kylpylaitokseen, että ihmiset
saisivat hänet nähdä. Ei löydy monta, joilla on somempi muoto, kuin
hänellä, ja voimmepa olla varmat, että monen silmät kääntyvät häneen.
Siten luulen hänen pian pääsevän asemaan, jonka luonto on hänelle
määrännyt".
"Mutta ettekö ole eno koskaan ajatelleet, että hän ehkä
inhoaa ajatellakin lähteä ulos maailmalle, saadaksensa useita
naimis-tarjouksia? Eikö sekin ole epä-naisellista, nöyryyttävää? Minä
tiedän varmaan, että hän on liian ylpeä, liian paljon kunniastansa
pitävä, lähtemään tuollaiselle matkalle. Ja miksi tuollaisilla
luonnonlahjoilla varustettu nainen pakoitettaisiin tukehuttamaan
luonteensa, sitomaan sielun-voimansa ja ainoasti _odottamaan_
päästäksensä tilaan ja asemaan, johon varsinaisesti pyrkiminen on yhtä
epä-naisellista kuin avio-tarjoukseen suostuminen, joll'ei se tapahdu
sydämen tunteen kiihoituksesta".
"Totta puhuen", sanoi enoni, taas veitikkamaisesti katsellen minua,
"minun mielestäni olisi Karolina varsin sopiva sinulle -- juuri
sellaisen vaimon sinä tarvitset -- jalon ja nerokkaan, mutta samalla
naisellisesti lemmittävän. En tiedä mitään, joka estäisi sinut
ottamasta häntä".
Vanhat hyväntahtoiset ihmiset päättelevät väliin erinomaisella
varmuudella nuorison asioita -- toisinaan varsin lystilliselläkin
tavalla. Enonikin vakuutti sellaisella varmuudella, ett'ei mikään
estänyt minua _ottamasta_ Karolinaa, että olisi voinut luulla Karolinan
kauppatavaraksi, joka vaan _oli otettava_.
"Mutta puhuttehan te, eno kulta, hänestä ikääskuin hän olisi kultainen
omena, jonka saamme ottaa, kunhan vaan ojennamme kätemme", sanoin minä.
"Ettekö ole koskaan tulleet ajatelleeksi ett'en minä _voisi saada_
häntä jos kuinkakin haluaisin?"
"Enpä todellakaan", vastasi Jaakko-eno, katsellen minua niin
ihailevasti, että olisin voinut rakastua itseheni. "Minulla on omat
mietteeni. Eipä hän ole ollut tilaisuudessa nähdä monta sinua etevämpää
miestä".
"Mutta otaksukaa että hän ei halua mennä naimisiin?"
Enoni hymyili ilkullisesti ja sanoi:
"Minä epäilen, että sellaisia naisia löytyy".
"Minusta nähden", muistutin minä, "on Karolina luotu lukemaan eikä
tavallisia nais-askareita toimittamaan, ja olenpa varma, että
ainoastaan erinomainen, personallinen taipumus, hellyys, joka voittaisi
kaikki muut tunteet, voisi tehdä koto-askareet hänelle suloisiksi.
Hänellä on varsin suuret vaatimukset ja vallan omituinen luonne;
tuskinpa siis voitane toivoakaan, että hän koskaan tapaa sellaisen,
jota hän oikein saattaa lempiä. Mielestäni on tuo otaksuminen, ett'ei
nainen kelpaa muuhun, kuin perheellisiin toimiin, vaikkapa hänellä
olisi mimmoiset luonnonlahjat tahansa, yhtä suuri vääryys meidän
sivistyneessä aikakaudessamme, kuin tuo tuhma tapa puolisivistyneissä
kansakunnissa, joka määräsi, että pojan aina täytyi antautua isänsä
ammattiin, vaikk'ei hänellä siihen olisi ollut laisinkaan halua eikä
taipumusta. Varsin raskaalta tuntuisi, jos minä esimerkiksi olisin
pakoitettu rupeamaan suutariksi, syystä että isäni olisi suutari".
"Mutta", sanoi enoni, "emmehän saata verrata näitä toisihinsa. Vaimona
ja äitinä vaikuttaa kodissa, joka on naisen oikea vaikutuspiiri, on
pyhä toiminta; -- korkeammalle nainen ei voi kohota. Senpätähden kukin
nainen, joka antautuu muulle toimelle, on verrattomasti alhaisemmalla
kannalla kuin nainen, joka pysyy kotoisissa toimissansa".
"Antakaa minun käyttää toinen vertaus", sanoin minä. "Isäni oli pappi
ja minä kunnioitan, melkeenpä jumaloitsen sellaista pappia ja
sielunpaimenta, kuin hän oli. Mutta jos minua pakoitettaisiin hänen
työtänsä jatkamaan, olisi se varsin raskasta, sillä siihen virkaan ei
minulla ole kykyä enkä olisi siihen soveliaskaan. Siinä en siis
onnistuisi, jotavastoin voin toisessa toimessa hyvinkin menestyä.
Samoin kuin ei miehen pitäisi ruveta papiksi maallisten etujen tähden
tahi omaan leipään päästäksensä vaan ainoastaan todellisen, sisällisen
kutsumuksen vaikutuksesta, samoinpa ei naisenkaan pitäisi mennä
avioliittoon päästäksensä huolesta elättää itseänsä tahi arvoon
päästäksensä, vaan ainoastaan tosi lemmen kiihoituksesta. Minun
mielestäni olisi yhteiskunta siten järjestettävä, että itsenäisellä
naisella olisi yhtä hyvä tilaisuus tietoja hankkimaan ja järkeänsä
vaurastuttamaan, kuin miehilläkin ja että yhteiskunta asetuksillansa
auttaisi naista omin voimin hankkimaan tavaraa ja sitä suojelemaan,
antaen naiselle saman arvon kuin miehellekin. Jos lakien
välttämättömästi pitää tehdä eroitus sukupuolien välillä, niin pitäisi
niiden pikemmin auttaa, kuin sortaa heikompaa sukupuolta. Olisihan tämä
miehellekin eduksi; sillä silloinhan hän voisi olla vakuutettu, että
vaimonsa ottaisi hänet ainoastaan puhtaan, korkeimman lemmen
kehoituksesta eikä ainoastaan saadaksensa oman kodin, tahi: _kun ei
enään muu auttanut_. Sitten ei naisen enään tarvitsisi pakoittaa
sydäntänsä lempimään sitä, jonka hän usein valitsee ainoastaan sen
tähden, että hänen _täytyy_ mennä naimisiin, vaan nainen liittyisi
lemmittyynsä sydämensä halusta, varmaan tuntien, että tämä oli ainoa,
joka hänelle oli kallein kaikista".
"No, no, en minä tahdo olla mikään avio-välittäjä", sanoi enoni,
äänellä, joka ilmoitti pettynyttä toivoa, "mutta mielestäni sopisitte
sinä ja Karolina varsin hyvin toisillenne; ja olenpa varma, että sinä,
jos vaan tahtoisit koettaa, pian karkoittaisit nuot uudet, oudot
mietteet hänen aivoistansa ja sydämestänsä ja anastaisit itse niiden
sijan".
"Mutta jos minä jo olisin koettanut ja huomannut että se on turhaa?"
"Ethän liene saanut rukkasia häneltä?" kysyi Jaakko-eno, hämmästyen.
"En suinkaan", vastasin minä, "Karolina on yksi näitä naisia, joiden
käytös tykkänään estää kaikki tuollaiset kokeet. Uskokaa minua, eno,
jos hän rakastaa minua yhtä totisesti ja sydämellisesti, kuin sisar
veljeään, niin tekee hän sen ainoastaan sentähden, että minä olen
välttänyt väärin käsittää hänen jaloa ystävyyttänsä ja kaikkea
sille perustuvaa luuloittelua. Hän on totinen ystäväni, kuni
ylioppilastoveri, eikä tarvitse peljätä että tämä tunne muuttuisi
miksikään hellemmäksi. Mahdollisesti kyllä löytyy tälle Dianalle joku
Endymioni; mutta ei se ole Harry Henderson".
"Hm!" sanoi enoni. "Pahoinpa pelkään vaan, että hänestä tulee
vanha-piika; ja täytynethän sinäkin myöntää, että naimatoin nainen
aina on kehkeymätöin, epätäydellinen olento".
"Eipä suuremmassa määrässä kuin naimattomat miehetkään", vastasin minä;
"sillä, niinkuin tiedätte eno, on löytynyt monta miestä, joiden
isän-rakkaus on ollut paljoa suurempi kuin useimmilla avio-miehillä.
Fenelon esimerkiksi, oli naimisessa koko ihmiskunnan kanssa ja
kukin ihminen, jonka hän tapasi, sai oitis lapsen sijan hänen
sydämessänsä. Samoinpa löytyy naimattomia naisiakin, hellemmillä äidin
tunteilla, kuin moni äiti. Sellaisia naisia tapaamme noissa monissa
laupeuden-siskojen yhtiöissä, joiden toimena on etsiä ja pelastaa
onnettomia, hyljätyitä lapsi-parkoja, joiden äideiksi he rupeavat.
Näetten siis, eno, että löytyy luonteita, jotka eivät tarvitse avioa
kehkeytyäksensä; mutta ne ovat, tosi kyllä, varsin harvinaisia".
"Kaikki tuo voi olla varsin hyvä, mutta ainoastaan poikkeuksena;
harmittaisipa se kuitenkin minua suuresti, jos niin pulska tyttö, kuin
Karolina on, kuihtuisi pois vanhana piikana".
"Niinpä luulen minä käyvänkin", sanoin minä, "joll'ette te, eno, ojenna
hänelle kättänne ja auta häntä, vapaasti seuraamaan sitä uraa jonka
luonto itse hänelle näkyy määränneen. Karolina ei koskaan lähde itse
miestä hankkimaan. Itse ajatuskin, että hän näyttelisi omaa kaunista
itseänsä, siinä epävakaisessa toivossa, että joku häneen mieltyisi,
olisi jo kylläksi karkoittamaan hänet kokonansa seura-elämästä. Hänen
itsenäinen luonteensa vaatii hänelle oman tien raivattavaksi ja hänen
on yhtä tukalata, kuin nuoren miehenkin olla muista riippuvainen. Hän
oppii kaikki erinomaisella helppoudella, hän on suuresti huvitettu
tieteellisistä tutkimuksista ja haluaa lääkäriksi, joka toimi onkin
erinomaittain sopiva naisille, sillä siinä pääsee naisen äidinluonne
ihanimmalla tavalla kehkeytymään. Antakaa te, eno, hänelle ensimäiset
perusteet ja puhutelkaa sitten hänen isäänsä, että hän suostuisi
valmistamaan Karolinalle tilaisuutta oppiansa jatkamaan".
"Totta kyllä on", sanoi enoni, "että Karolina on taitava
sairaan-hoitaja; hänellä on vahva ruumis ja suuri kestäväisyys,
rohkeutta ja älyä häneltä ei myöskään puutu ja erinomainen on hänen
taitonsa sairaita lohduttaa ja rauhoittaa. Järki hänellä samoin on
terävä, sen olen huomannut hänen muistutuksistansa moniaista kirjoista,
joita hän on minulta lainannut. Mutta kuitenkin on naisen lääkäriksi
rupeaminen aina ollut mielestäni niin narrimaista ja mahdotointakin,
ett'en ole koskaan häntä siihen yllyttänyt".
"Olkaa vakuutettu, enoni, että Karolina käy vaan yhä viehättävämmäksi,
kuta vapaammin ja enemmän oman mielensä mukaan hän saapi toimia sillä
alalla, johon luonto näkyy hänet määränneen. Koettakaapa sulkea
valkoinen, komea joutsen karjapihaan, ja pianpa käy sen käynti
epävakaiseksi, horjuvaksi, se kadottaa luonnollisen iloisuutensa ja
kadottaapa vihdoin valkeat höyhenensäkin; mutta laskekaapa se jällensä
luonnolliseen vapauteensa, niin pian on se yhtä ihana ja kaunis kuin
ennen. Nerokas, ihana nainen, jota joku korkea, jalo aate elähyttää, ei
koskaan vanhene; ei hän koskaan lakastu. Päin vastoin käy hän ajan
kuluessa yhä enemmän viehättäväksi, saadessansa vapaasti ja kokonansa
antautua toimelle, joka häntä enin miellyttää, ja monesti pysyy hänen
ihanuutensa kauemmin muuttumattomana, kuin perhehuolista ja
äidillisistä velvollisuuksista väsyneen emännän ja äidin".
"No hyvä", sanoi eno, "jahkapa mietin tuota asiaa. Mutta eipä teidän
toki pitäisi noilla uusilla mietteillänne noin äkkiä kumoaman meidän,
kuusikymmenvuotisien vakuutuksia. Koko nuoruutemme olemme uhranneet
ahkeroimisiin vakaantuaksemme tuumissamme ja kun kerran niin pitkälle
olemme joutuneet tulee uusi sukupolvi ja kumoaa kaikki. Onpa todellakin
ankaraa, että hävitätte rakennuksen, jota valmistaaksemme käytimme koko
nuoruutemme, että hävitätte sen juuri nyt, kun me tarvitsisimme lepoa
emmekä jaksa enään rakentaa sitä uudestaan".
"Mitä siihen taas tulee", sanoin minä, "niin löytyipä nykyajan
mietteet naisista jo vuosituhansia sitten. Eihän kreikkalaisilla ja
roomalaisilla ollut _yksi ainoa_ perikuva kaikille naisillensa.
Olihan heillä _Venus_ tuo viehättävä, lempivä nainen; _Diana_ tuo
kylmä, loistava, vapaa, muista riippumatoin; _Minerva_ tuo puhdas
aistillisuuden esikuva, joka ei toivonut eikä etsinyt avioa; _Juno_,
kodin ja kotoisen elämän hallitsijatar, ja _Ceres_, tuo viljan ja
hedelmän lahjoittaja. Sanalla sanoen, nuot muinaiskansat käsittivät
naisella olevan monta eri alaa, joissa heidän tulee vaikuttaa, mutta
me, me nykyajan ihmiset, me supistamme heidän alansa kiertävän kasvin,
orvokki kukan arvoiseksi -- ikääskuin kiertoheinällä ei olisikaan
yhtäsuuri oikeus kasvaa kuin tähdiköllä.
"Ja kuitenkin", muistutti eno, "on luonto määrännyt eri piirit
kummallekin sukupuolelle, lahjoittaen miehille voimaa ja saattaen
naisen, heikkoutensa kautta, muista riippuvaiseksi".
"Ei niin, eno, jos me tuossa kohden tarkastamme itse luontoa, niin
huomaamme, että eläinkunnan naispuolisessa osassa löytyy suuria,
mahtavia vaikkapa lempeitä ja muista riippuviakin eläimiä. Naaras
leijonat ja tiikerit ovat paljon vaikeammat kesyttää kuin koirakset.
Kreikkalaisien jumaluusoppi oli oiva heijastus itse luonnosta, sillä se
varusti naisen sekä mahtavuudella ja voimalla että myöskin suloudella.
Kuinka ihanaksi eikö Homero kuvaa Minervaa, kun hän taivaallisessa
sota-asussansa johdattaa Kreikkalaisia taisteloon. Kuinka voimakkaaksi
ja valtavaksi eikö Diana ole kuvattu, -- esikuva naisesta, joka on
kyllin voimakas jo itsessään, vapaa kaikista into-himoista, kauhea kun
häntä lähestyy hänen ihanuutensa loistossa ja kuolemalla rankaiseva
uteliasta, joka uskaltaa saastuttaa hänen pyhän temppelinsä! Tuossa
näemme _esikuvan_ mahtavasta naisesta, joka saattaa elää jaloa,
itsetyistä elämää miehestä riippumattomana. Tuskinpa roomalaiset ja
kreikkalaiset olisivat voineet kuvata tällaisia vaimoja, joll'eivät he
olisi joukossansa nähneet samanlaisia naisia ja meidän nykyinen
sivistynyt maailma on oleva askelen jalessä, kunnes mekin saamme
erityisen vaikutuspiirin tällaisille naisille; maailman kehittämiseksi
tarvitaan kaikenlaista väkeä; senpätähden pitäisi löytymän vapaa ura
kullekin, -- kullekin on annettava arvonsa.
"Varsin oivallisesti lausuttu, nuori herraseni", sanoi eno. "Varmaankin
piammiten kirjoitat jonkun leimuavan kirjoituksen johonkin varsin
yksipuoliseen sanomalehteen. Mutta te nuoret miehet, jotka tahdotte
kiivetä auringon vaunuun, ja itse ohjata virkkuja varsoja, pitäisipä
teidän miettimän asian painoa, ennenkuin sytytätte maailman liekkiin.
Mitä sinun Dianaasi tulee, niin olenpa varsin iloinen, ett'ei
tuollainen nainen ole _minun_ vaimonani ja taitaisipa olla kovin
viileätä elää yhdessä Minervasi kanssa".
"Suokaa eno, että lisään pari sanaa; ennen maailman loppua opimme
arvostelemaan naisia toisen mitan mukaan kuin tähän saakka, sillä nyt
ajattelemme vaan: onko tuo nainen sopiva vaimoksemme tahi ei; ja samoin
kuin nyt olemme vakuutetut siitä, että mies kyllä voipi naisettakin
kehkeytyä, samoin kerran vielä pidämme naisenkin kehkeytymisen miehen
avutta varsin mahdollisena".
"Ihan pakanallisia mietteitähän sinä tuot esiin".
"Suokaa anteeksi", sanoin minä, "mutta luulenpa että Paavali tarkoittaa
juuri samaa, sanoessansa että naimaton, joka pyhittäytyy korkeammalle
hengelliselle elämälle on avioliitossa, avion puhtaimmassa,
ihanteellisimmassa muodossa".
"Sinä seisot vaarallisilla perusteilla ja vajoat pian luostari elämän
mahdottomuuksiin".
"Korkeat perusteet ovat aina vaaralliset", sanoin minä, "sillä niistä
putoaa helposti rotkoihin ja pohjattomuuksiin. Mutta koska Luoja on
rotkoja ja pohjattomuuksia laatinut, niin täytynee niitä tutkia perin
pohjin, jospa usein olemmekin vaarassa taittaa oman niskamme. Hyvähän
on kutakin asiaa tähystää likeltä ja jatkaa tutkimuksiamme niin
pitkälle kuin vaan voimme".
"Tee niin sitten", sanoi enoni, "ja onnea vaan. Auringon vaunusta on
laaja näky-ala. Nouse niihin, poikani; matka on todellakin hupaisa ja
tekipä minunkin nuorempana mieleni yrittämään; mutta jos et tahdo tehdä
samanlaista vaarallista häränpyllyä kuin muinoin Phaëton, niin muistele
hänen isänsä neuvoja: 'Jos tahdot ohjata tulevaisuuden virkkuja
varsoja, niin muista, ettäs säästät ruoskaa ja pidät lujasti
ohjaksista'."
"Mutta eno, loppupäätteenä kaikesta tästä, tahdotteko auttaa
Karolinaa?"
"Tahdonpa kyllä, ja teen sen rehellisesti, parhaan taitoni mukaan.
Oitis kun sinä olet lähtenyt pois, tahdon mennä tytön luo puhelemaan
asiasta".
"Matta muistakaa, eno, jos tahdotte saada hänet mieltymään
ehdotuksiinne, niin varokaa ennen kaikkia, ett'ette puhu liian paljon
koru-sanoja, koristeita. Tutkikaa häntä tarkasti ja määrätkää ala,
jossa hänen sopii vaikuttaa, juuri niinkuin teillä olisi nuori mies
edessänne. Siitä hän varmaankin parahiten pitää. Hän on valmis työhön
ja ankariin tutkimuksiin; luonto on hänet varustanut taidolla ja
halulla perin pohjin tutkimaan kutakin asiaa ja voittepa olla varma,
että hän tuottaa kunniata teidän opetuksellenne".
"Mikä vahinko, ett'ei hän ole mies!" huudahti eno, huo'aten.
"Järjestäkäämme asiat ja suhteet niin tässä maailmassa, ett'emme enään
saa tilaisuutta huudahtaa naisesta, oi, mikä vahinko ett'ei hän ole
mies".
Sittemmin puhelin äitini kanssa samasta asiasta ja kerroin hänelle
keskusteluni Karolinan kanssa.
Luulenpa että hän sydämensä sisimmässä oli Karolinan ja minun suhteen
toivonut aivan samaa kuin Jaakko-eno. Karolina oli todellakin
erinomainen tyttö, oikea tähtyläinen tässä etäisessä maailman kolkassa.
Äitini oli kyllin huomannut, että Karolinalla oli luja luonne ja
erinomaiset luonnon lahjat, ehkä suurin osa Karolinan ajasta kului
koti-puuhissa. Karolinan ja äitini välillä oli tuo äänettömyys aina
vallinnut, joka on omituinen kahden herkkä-tuntoisen ujon ihmisen
välillä. Karolina kunnioitti äitini siveellistä voimaa niin suuresti
että hän melkeen pelkäsi äitiäni ja Karolinan terävä järki teki äitini
hieman araksi.
Löytyy henkilöitä, jotka eivät ymmärrä toisiansa ilman tulkitta ja
useasti saattaa vaimo uskoutua miehelle ja mies vaimolle paremmin kuin
jollekin omasta sukupuolesta, sillä monesti tapahtuu ett'ei
samansukuiset ymmärrä toisiansa yhtä hyvin kuin vastaiset sukupuolet.
Tässä tapauksessa olin minä metallilankana, joka johdatin
myötätuntoisuuden sähkö-kipinät toisesta toiseen.
Luonnoltansa oli äitini ujo ja kaino, ja niin herkkätuntoinen, että
veri nousi hänen kasvoillensa, kun hän minullekin selvitti
mielipiteitänsä; ja kuitenkin oli hänen luonteensa tuota syvää,
miettivää laatua, joka hiljaisuudessa punnitsee ja tuumii kutakin asiaa
ja tulee siten aivan omantakeisiin loppu-päätelmiin. Kuinka usein eikö
nämät syvämietteiset naiset ole hiljaisuudessa tarkastelleet ja
arvostelleet tätä tohuisaa maailmaa, ehk'eivät he usein lausu
päätelmiänsä, arvostelujansa. Äidilläni ei ollut minkäänlaisia turhia
luuloja; hän luki nykyajan luonteisfilosofisen koulun teoksia tyvenellä
uteliaisuudella, tyysti miettien kutakin oivaa muistutusta ja tarkasti
punniten kutakin uutta ko'etta, kutakin tosiasiain tutkimista. Hänen
uskonnollinen vakuutuksensa oli niin luja, että hän voi antautua näihin
tutkimuksiin, yhtä vähän peläten, että nykyajan tieteelliset keksinnöt
voisivat hänen uskontoansa häiritä, kuin että aurinko lakkaisi
loistamasta, tähteintutkijain eri mielipiteiden tähden.
"Minä olen myöskin aina ollut siitä mielestä, että kullakin ihmisellä
on eri vaikutus-piirinsä tässä maailmassa", sanoi äitini,
kuunnellessansa puhettani.
"Jospa Karolina olisi tuon tietänyt, niin hän varmaankin olisi
uskoutunut sinulle, armas äitini; mutta nyt hän pelkää, että sinä
pitäisit hänen tyytymättömyytensä onnehensa ja hänen kokeensa, kohoutua
sen yli, vallan jumalattomana".
"Kaukana siitä", sanoi äitini; "minä olen, päin vastoin, aivan samaa
mielipidettä, kuin hän. Ihmiset harvoin käsittävät miltä tuntuu, kun
sielu hitaasti kuihtuu ja kuolee nälkään, kun se ei saa elatusta, tahi
kun sielunvoimat sammuvat harjoituksen puutteesta. Tähän onnettomaan
tilaan on isän ankara tahto Karolinan saattanut ja Jumala tiesi jos
kenkään saapi hänet tuumistansa luopumaan".
"Sinä kyllä taidat sen tehdä, rakas äiti, siitä olen aivan vakuutettu".
"Mutta minä en luule voivani häntä taivuttaa; koko hänen olentonsa on
sitä laatua, että se jäädyttää kaikki lämpimimmätkin kokeeni, ehkäpä
hän kyllä kylmällä, omituisella tavallansa pitää hyvinkin paljon
minusta. Mutta kaikki kokeet muuttaa hänen mieltänsä ja tuumiansa,
tekevät hänet ainoastaan vielä ankarammaksi ja kovemmaksi".
"Tekisikö Karolina väärin, jos hän valitsisi elämänsä uran isänsä
suostumuksetta".
Äitini istui hetken ääneti, tuijoittaen yksivakaisesti eteensä; vihdoin
lausui hän hitaasti:
"Ei löydy mitään rajaa, joka olisi niin vaikea määrätä, kuin
itsensä-kieltämyksen raja on. Juhonkin määrään kohonneena on se avu,
avu mitä suurin; mutta löytyy erityis-oikeuksia, joista emme saa
luopua. Onnellamme on määrätty paikkansa ja enpä tiedä tarvitsemmeko
kärsiä vääryyttä enemmän itseämme kuin muitakaan kohtaan, jos vaan
voimme sitä estää. Luulenpa että Luojamme ja yhteiskunta voipi vaatia,
että pyrimme niin ylös kuin vaan pääsemme, ja että vaikutamme mitä vaan
voimme. Sokea ja väärä käsky, joka tätä estää, asettuupi korkeampaa
lakia vastaan".
"Etkö usko äiti sinäkin, että monen jalon luonteen hiljainen
itsensä-kieltämys on vaikuttanut paljon pahaa sen kautta, että se on
antanut itsekkäisyyden juurtua ja kasvaa ympäristössänsä?"
"Epäilemättä", sanoi äitini. "Moni vaimo tekee miehensä varsin huonoksi
ihmiseksi liiallisen nöyryyden ja taudintapaisen itsensä-kieltämisen
kautta, joka usein viekoittelee todella jaloja ja hyviä miehiäkin
lankeamaan itsekkäisyyden onnettomiin tapoihin".
"Eikö olisi parasta, että Karolina kokoaisi kaiken urheutensa ja
suoraan sanoisi isällensä, että hän tarvitsee toisen vaikutuspiirin?"
"Enpä tiedä", sanoi äitini; "hänellä on tapana katkaista kaikki
vastenmieliset keskustelut lastensa kanssa siten, että hän lyöpi
nyrkkinsä pöytään ja sanoo: 'nyt en salli kuulla enempää siitä
asiasta'. Minun kanssani hän myöskin pian lopettaa keskustelun lähtien
kiiruusti ulos huoneesta. Minä pahoin epäilen", jatkoi äitini hetken
ääneti oltuansa, "että hän pari vuotta sitten, Karolinan vielä ollessa
vallan nuori, musersi tykkänään itse elon-hermon hänessä".
"Sinä tarkoitat, että hänellä olisi ollut joku lemmitty, jota hän ei
saanut?"
"Niin, mutta minä toivon, että tämä lempi jo on haihtunut tykkänään
pois, tahi tukehtunut itsehensä; mahdollisesti niin onkin. Kuitenkin
luulen, että Karolina on niitä, joista tuollainen kokemus karkoittaa
kaiken mahdollisuudenkin mieltyä johonkin muuhun".
"Ken teille kertoi tuosta asiasta?"
"Ei kenkään; mutta minä itse huomasin sen sattumalta, saman tekevä
miten. Minulle ei siitä kerrottu mitään ja varsin vähän minä todellakin
tiesin itse asiasta, kyllin kuitenkin ihmetelläkseni sitä voimaa ja
sielun jäntevyyttä, jolla hän kohtalonsa kantoi ja sitä lempeyttä,
jolla hän täytti ankarat velvollisuutensa.
"Tahdonpa kuitenkin puhua Karolinan kanssa ja tehdä mitä voin; mutta
ennen kaikkia, jätä kaikki tuon Kaikkiymmärtävän haltuun, jonka kädessä
onnen ohjat ovat", sanoi äitini ja hänen silmistänsä säteili luja
vakuutus.
Tämä oli viimeinen ilta kodissani. Kauan istuin vielä ja kirjoitin
Karolinalle. Kirjeen jätin äitini haltuun, ja lähdin seuraavana päivänä
kotoani, matkustaakseni Europaan.