Karolina serkkuni.
"Sinun täytyy nyt mennä tervehtimään Karolina serkkuasi", sanoi äitini,
kotiintuloni jälkeisenä päivänä; "etpä voi arvata kuinka sieväksi hän
on kasvanut".
"Hän on oikea malli kaikille tytöille", sanoi Jaakko-eno; "hän on
tyttö, joka saattaa tehdä paljonkin elämän sulostamiseksi".
"Hän on erittäin säästäväinen ja taitava perheenemäntä", sanoi
Polly-tätini; "hän on malli perheen emännillekin".
Kun Polly-täti sanoi jostakin tytöstä, että hän kelpaisi malliksi
perheen-emännille, oli tuo lause saman arvoinen kuin tohtori-diplomi
miehelle, ehkäpä vähän enemmänkin, sillä Polly-täti punnitsi aina
tarkoin sanansa eikä sanonut mitään ainoastaan "tavan vuoksi", itse
asiaa ensin arvostelematta.
Vanhat ihmiset, jotka kauan ovat eläneet onnellisessa aviossa, tahtovat
mielellänsä, -- hyvässä aikomuksessa luonnollisesti -- ruveta avion
välittäjiksi. Jos he ovat niin ymmärtäväisiä, kuin ne, joiden seurassa
minä oleskelin, eivät he anna tämän halun kovin selvään ilmaantua,
eivätkä suorastansa kehoita nuorta miestä koettamaan onneansa, sen
tahi sen tykönä, hyvin tietäen että tämä keino useimmiten saattaa
nuoren miehen tuumat tykkänään raukeamaan. Äitini vähäinen viittaus,
Jaakko-enon ylistys-lauseet ja Polly-tädin vakuutukset olivatkin
ainoastaan luonnollisia muistutuksia. Karolina serkkuni oli toisen
enoni ainoa tytär. Hänen isällänsä, joka oli muuan noista
yhteiskunnalle niin hyödyllisistä miehistä, oli suuressa määrässä
_miehen_ avuja ja ominaisuuksia. Hän oli voimakas, teräväjärkinen ja
järkähtämättömästi rehellinen, mutta erittäin ankara. Tämä epätasainen
kallio, läpensä kova kuin kivi, oli vaimoksensa saanut hellän naisen,
jonka oli onnistunut tunkeutua hänen sydämeensä ja kukoistaa sen
monessa aukeamassa ja lomassa. Hän oli lahjoittanut miehellensä koko
sarjan poikia ja kukoistavia tyttäriä. Kun hän pari vuotta sitten
kuoli, otti Karolina perheen ja isänsä talouden hoidettavaksensa.
Karolina muistui aina mieleeni hyvänä koulu-toverina; aina hän oli
hyväntahtoinen, vakava ja terävä-järkinen; ja jos koska tarvitsin apua
vaikeissa käännöksissä tahi suuretieteellisien problemien
ratkaisemisessa oli hänen apunsa aina tarjona. Siihen aikaan ei hän
toki ollut mielestäni laisinkaan kaunis; tosin löytyi hänen
kasvoissansa joitakuita piirteitä ja vähän haamua mahdolliseen
kauneuteen, mutta silloin hän vielä oli laiha ja kalpea ja häneltä
puuttui ruumiin kaarevuus ja somuus.
Ylioppilaana ollessani tapasin Karolinan ani harvoin, ja viime kerran
kotona ollessani oli hän pois kotoansa. Eipä siis ihme jos suuresti
hämmästyin, kun seuraavana pyhänä kirkossa näin Karolinan seisovan
lehterillä, muiden laulavien naisien joukossa, kirkkaassa päivän
valossa, joka pyhänä valona ympäröi koko hänen olentonsa. Minä hieroin
silmiäni, sillä hämmästyin suuresti, kun näin edessäni täydellisen
kaunottaren, aivan omituista laatua, joka näytti pysyvän
muuttumattomana kauemmin kuin Uuden Englannin naisien kauneus yleensä.
Minä näin edessäni pään ja vartalon Venus'en muotoiset, ruumiin soman
ja täyteläisen ja poskilla hehkuvan punan, joka ilmoitti terveyttä ja
voimaa löytyvän tuossa ruumiissa ja joka antoi suuremman loisteen
noille silmille, joita aina olin ihaellut, jo silloinkin kun ei
Karolina mielestäni ollut laisinkaan kaunis. Hänen luonnollista
kauneuttansa kohoitti vielä tuo syntyperäinen taito, joka muutamilla
naisilla on aistintapaisena omituisuutena, pukeutua ulkomuotonsa
mukaisesti. Hänen puvussansa ei löytynyt mitään liikanaista koristetta,
eikä mitään silmäänpistävää, niinkuin useilla maaseudun kaunottareilla
on; päinvastoin oli hän varsin yksinkertaisesti puettuna, mutta hänen
pukunsa soveltui niin täydellisesti hänen ulkomuotoonsa, että se
osoitti hänellä löytyvän täydellisen "pukeuma-taidon".
Eno Ebenezer Simmons asui noin kaksi englantilaista penikulmaa kotoani;
ja mainittuna iltana, teen juotuamme, sanoin äidilleni, että ai'on
mennä enoni luo, Karolinaa tervehtimään. Minä kyllä huomasin, että
kotolaiseni mielellänsäkin näkivät minun lähtevän tällaiselle matkalle;
ja, rupesinpa aavistamaan, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa
suuntaa kuin tavallisesti maalla, kun nuori mies, palatessansa
yliopistosta seppelöidyllä otsalla, tapaa nuoren neidon, joka on seudun
kaunotar ja naisellisen täydellisyyden malli. Eihän heillä ole muuta
tehtävää, miettivät he, kuin rakastua toisihinsa ja päättää yhdessä
kiivetä "vaivaloisuuden vastamäkeä" ylös. Otaksun ett'eivät kielikellot
syntymäkylässäni voineet keksiä muuta sopivampaa ja mahdollisempaa
keinoa päättää meidänkään tulevaisuudestamme.
Mutta -- samahan se on, jos minä sanon sen nyt heti tahi vasta
myöhemmin, me emme laisinkaan rakastuneet toisihimme, ehkä olimmekin
parhaimmat ystävät, mitä saattaa olla ja vaikkapa olin yhtä paljon
enoni luona kuin kotonani, joten olimme alituisesti toistemme seurassa
-- ja tilaisuutta rakastumiseen siis ei puuttunut. Mutta suhteemme oli
vakava ja tyyni, kuin jos olisimme olleet sisarukset.
Vaikka Karolina olikin kaunis nainen, en minä koskaan huomannut hänessä
vähintäkään n.k. _luvallista keikailemista_, koketteriaa. Löytyy naisia
korkeimmissakin säädyissä, joiden luonnollisin ja viattomin huvi on
kietoa kahleisinsa joku mies, jonka sydäntä he eivät tahdo voittaa,
sillä lumous voimalla, jonka tietävät omaavansa miesten yli. Jos ovat
järkeviä ja hyvin kasvatettuja, koettavat he hillitä tätä haluansa,
mutta kietovat kuitenkin, vasten tahtoansakin, mies-parkoja monella
tuhannella tavalla, johon en tiedä muuta syytä, kuin että se on heidän
luonnossansa eivätkä voi sille mitään. Mutta jos heidän perusaatteensa,
prinsipinsä, ovat huonot, niin muuttuu tämä taipumus voimaksi, jolla
anastavat miehen tykkänänsä käyttääksensä hänet ainoastaan oman
turhamaisuutensa tyydyttämiseksi.
Tätä voimaa -- mikä se lieneekin -- ei Karolinalla ollut
laisinkaan. Päinvastoin kohteli hän miehisiä ihailijoitansa varsin
kylmäkiskoisesti, väliin melkeen epäkohteliaastikin. Jo heti ensi
hetkestä oli Karolina ollut minua kohtaan ystävällinen, lempeä,
kohtelias ja vilpitöin, sekä puhellut kanssani niin suoraan ja ilman
minkäänlaista liikatunteellisuutta, että kaikki perusteet todelliseen
rakastumiseen tykkänään meiltä puuttuivat. Viimeisenä iltana ennen
Europaan lähtöäni olin hänen seurassansa ja hän antoi minulle
jäähyväislahjaksi erään taidokkaasti neulotun matkalaukun, jossa löytyi
eri kotelo kullekin esineelle, joita nuori mies mahdollisesti voipi
tarvita matkoillansa.
"Tahtoisinpa mielelläni seurata kanssasi", sanoi hän innolla ja
elävyydellä, joka suuresti poikkesi hänen tavallisesta tyyneydestänsä.
"Tahtoisinpa minäkin, että voisit seurata kanssani", sanoin
liikutettuna osaksi tuolta luonnolliselta viehkeydeltä, joka valtaa
nuoren miehen, hänen lähtiessänsä pois kotoisen lieden luota ulos
maailman myrskyyn ja osaksi tuolta harvinaiselta hohteelta, joka ilmaui
Karolinan kasvoissa hänen puhuessansa; ja liikutettuna lisäsin minä,
hellästi suudellen hänen kättänsä: "oi Karolina, miksi emme tätä ennen
ajatelleet!"
"No, no, Harry! älä millään muotoa käy herkkätuntoiseksi", vastasi hän
nopeasti ja veti pois kätensä. "Sanoillani en totisesti tarkoittanut
muuta, kuin että tahtoisin olla mies, niinkuin sinä, ja että saisin,
laukku selässä ja keppi kädessä, lähteä ulos avaraan maailmaan. Miksi
ei minua luotu mieheksi?"
"Sinäkö Karolina?" sanoin minä; "sinä ihanuudellasi ja nerollasi toivot
olevasi mies! Mielestäni pitäisi sinun oleman tyytyväinen naisen osaan
elämässä".
"Naisen osa elämässä! mimmoinenkas se on, jos saan kysyä? Ehkä istua
kädet ristissä katsellen maailman menoa -- olla nollana, joka sallii
hyväin ystäväin aika-välin parjata itseänsä ja antaa heidän uskoa, että
me todellisella tyytyväisyydellä loistamme nais-maailmassa".
"Mutta tiedäthän, Karolina", sanoin minä, "että naisella on toinenkin
toimi elämässä, -- kumminkin niin somalla naisella, kuin sinä olet".
"Sinä varmaankin tarkoitat avioa. Niin, jos minä, niinkuin sinä, saisin
kulkea maailman ympäri, hakien ja etsien tuota ainoata oikeata ja
myöskin löytää hänet, silloin ehkä olisi seikka toinen. Mutta nyt olen
tilaisuudessa valita ainoastaan niiden joukosta, jotka tulevat itse
tarjoutumaan. Tosin kyllä olen lukenut kirjassa 'Tuhatta yksi yötä'
ruhtinattarista, jotka olivat niin ihanoita, että niiden luo vaelsi
parvittani kosijoita, saadaksensa heidät omaksensa; mutta tuollaisia
ihmeitä ei tapahdu nykyaikaan Uuden Englannin pienissä kaupungeissa.
Minun vaali-listassani ei siis löydy muita, kuin ne miehet tällä
seudulla, jotka ovat vaimoa vailla, jotka pitävät vaimon ja kyökin
yhtä-arvoisina, ja jotka _ehkä_ pitävät minut sopivana itsellensä.
Mutta tuostapa muistuu mieleeni, että kumminkin yksi niistä, jotka
minua ovat tuumailleet, on päättänyt olla minusta _huolimatta_. Silas
Boordman on tosittanut sekä itseänsä että sisariansa, että minä
rakastan liian paljon komeutta ja vielä lisäksi olen liian vapaa ja
itsepäinen. Tämäkin tie on siis, niinkuin näet, minulta suljettu; Silas
ei huoli minusta!"
"Luulokas narri!" huudahdin minä.
"Sehän on nuorissa miehissä täällä yleinen luulo, että kaikki
naima-ikään tulleet naiset tällä seudulla löytyvät ainoastaan sentähden,
että heillä olisi suurempi joukko valita. Jos en inhoaisi jo ajatellakin
avioa heidän kanssansa, niin tekisipä mieleni antaa jonkun heistä kosia,
ainoastaan saadakseni sanoa heille, kuinka luuloittelevia he ovat. Mutta
sinut, Harry, sinut olen aina eroittanut tuosta mies-parvesta, syystä
että olet minun serkkuni ja että ajattelen sinua ainoastaan niinkuin
veljeäni".
"Mutta, Karolina, sinä et saa olla liian idealistinen; et saa vaatia
liian paljon miehiltä".
"Vaatia? Minä en vaadi keltään mieheltä mitään, toivon vaan että he
antavat minun olla rauhassa. Minä en tahdo odottaa miestä, joka
valmistaisi minulle aseman elämässä, -- minä tahdon itse sen valmistaa.
Sinulla on omat ideasi, joita sinä tahdot toteuttaa -- minulla myös on
omani. Samalla kuin sinua kehoitetaan itsenäiseen ja vapaasen
vaurastumiseen, kielletään minulta tämä vapaus. Olisikohan sinulle
mieluista istua hiljaa perhe-piirissäsi, lukea ääneen äidillesi,
kohentaa valkeata pesässä, lakaista keitto-piisiä ja orvokin kaltaisena
ainoastaan hajoittaa perheellisyyden ihanata tuoksua ympärillesi, siksi
kuin joku nainen sattumalta tulisi antamaan sinulle rikkautta ja aseman
elämässä ja kehittämään taipumuksesi hellyyteen ja uskolliseen lempeen.
Minä olenkin todella, niinkuin äsken mainitsit, liian idealistinen ja
itsepäinen tuumissani, voidakseni koskaan joutua naimisiin; ja
kuitenkin tarvitsen minä oman talon, oman kodon, oman vaikutus-alan ja
oman piirin vapaalle toiminnalle. Niinkauan kuin äitini vielä eli, oli
se lohdutuksenani, että olin kaikki hänelle. Äiti parka! hänellä ei
ollut paljon iloa elämästä, ja minä olin hänen uljuutensa, hänen ainoa
ilonsa. Nyt on hänkin poissa ja isälleni en voi toimittaa muuta kuin
sen, minkä kelpo palkka-piika tekisi; mutta tuohan olisi menekki, jota
nyt vältetään ja ne rahat, jotka sen kautta säästyvät, käyttää isäni,
neuvoani kysymättä, uusien kivikko-maiden ostamiseksi, vaikka meillä jo
on niitä niin kyllin, ett'emme tiedä mitä niillä teemme. Minä luovun
nyt kaikista omista mielen-teoistani, sieluni estyy kehittymästä
polkiessani talouden ja karjan-hoidon polku-myllyssä, ja kuitenkaan ei
minulla ole ainoatakaan cent'iä, joita voisin omikseni kutsua. Minä
olen palkollinen, joka tekee työtä ainoastaan ruokaa ja vaatteita
ansaitaksensa, ja sentähden, että olen tytär talossa, vaaditaan, että
tekisin tämän mielelläni ja tuskastumatta. Ainoa keino, tästä asemasta
päästäkseni, on, että rupean samaan toimeen jonkun miehen luona,
jolloin minun tulisi, samalla kuin hoidan hänen talouttansa, myöskin
ottaa päälleni vaimon erityiset velvollisuudet -- mutta tätä keinoa,
sen voin sinulle vakuuttaa, _en koskaan_ käytä. Siispä voit olla varma,
että kun kymmenen tahi parinkymmenen vuoden kuluttua palaat jälleen
tänne, tapaat sinä minut jonkinmoisena koto-tavarana täällä, ja kuulet
minua jokapäiväisessä puheessa mainittavan vanhaksi neiti Karolinaksi,
ulkokullatuksi vanhaksi piiaksi, josta puhutaan varoittavana
esimerkkinä itsepäisille, nuorille kaunottarille, jotka eivät suostu
ensimmäiseen armolliseen naimistarjoukseen. 'Karolinakin oli kaunis
tyttö aikanaan', sanovat he silloin; 'mutta hän oli liian itsepäinen ja
vaativainen. Nyt hänen aikansa on ohi ja vanha-piika hänestä tuli kuin
tulikin, sillä hän kantoi aina päänsä liian korkealla ja sanoi _ei_
liian usein. Sentähden, tytöt, on parasta, että pidätte varman
epä-varmana'".
"Kuitenkin, serkkuni", sanoin minä, "vaikkapa me miehet olemmekin
ansaitsemattomat syntiset, taivutte te naiset toki joskus
armeliaisuudesta ottamaan jonkun meistä".
"Sitä en minä saata tehdä; tosin kyllä minäkin olen sitä _koettanut_,
mutta se oli aivan mahdotointa. Tämä pakon ja velttouden tila, joka
painajaisen tapaisena vaivaa naista, voipi kyllä joskus houkutella
hänet hurjaan päätökseen, ja enpä saata kieltää, että olemme suuressa
kiusauksessa, kun mies tarjoaa meille rikkautta, rikkautta, joka
valmistaa meille mukavuutta, joka antaa meille tilaisuuden seurata
omaa mieltämme ja jonka kautta tulemme muista rippumattomiksi, tämä
tila, joka naimattomalta naiselta puuttuu, -- se on suuri kiusaus --
mutta -- --".
"Mutta sinä sen voitit?"
"Niin, minä voitin sen, ehkä kiusaus olikin suuri. Minä kyllä halusin
komeata kartanoa Bostonissa, halusin maalauksia, vaunuja, palvelijoita,
halusin nähdä ympärilläni tuon loiston, joka seuraa rikasta naimista;
mutta en sittenkään voinut suostua naimisiin. Se joka minulla oli
tarjona oli liian kunnon mies leikitelläkseni hänen kanssansa. Jos hän
olisi tahtonut ruveta minulle hyväksi sedäksi, olisin minä
sydämellisesti häntä lempinyt, pitänyt hänen kotinsa parhaimmassa
kunnossa ja nöyränä tyttärenä hoitanut häntä; olisin lukenut hänelle
ääneen, olisin laulellut ja ollut hänen paras _ystävänsä_, mutta hänen
_vaimoksensa_ en voinut ruveta. Kun vaan tällaista ajattelinkin kävi
tuo kunnon mies vallan inhoittavaksi silmissäni".
"Oletko koskaan puhunut isäsi kanssa tunteistasi?"
"Mitäpä minä siitä hyötyisin? Maailmassa löytyy ihmisiä, jotka eivät
laisinkaan voi ymmärtää toisiansa, ja jos minä isäni kanssa haastelisin
tunteiden maailmasta, niin emme ymmärtäisi toisiamme enemmän kuin jos
puhuisimme vieraita kieliä. Isäni kunnioittaa käytännöllistä kykyäni,
uutteruuttani ja taitavuuttani toimissa; joissakuissa aate-piireissä
olemme sentähden sangen yksimieliset. Hänen mielestänsä tein toki
varsin tyhmästi, kun en suostunut tuohon avioliittoon, ja hän ei voi
ymmärtää muuta, kuin että olen vähän kieropäinen; mutta hän ei virka
mitään. Hänen mielestänsä olen laskenut käsistäni ainoan tilaisuuden
päästä edulliseen avio-liittoon; mutta kun olen suureksi avuksi
kotonakin, on hän jo unhottamaisillansa koko asian. Varmaankin kaikki
ystäväni nyt surkuttelevat salaa hulluuttani; jos minä sitävastoin
olisin avioon suostunut, niin kaikki ylistäisivät ja kiittelisivät
minua. Eiköpä kuitenkin ole paljon rehellisempää, viisaampaa ja
tosi-naisellisempaa, jos minä itse raivaan tieni elämässä ja itse
valmistan itsenäisyyteni, niinkuin sinä aiot tehdä? Eipä todellakaan
ole kunniallista ja oikein, antautua asemaan, jossa emme voi täyttää
mitä meiltä pääasiallisesti vaaditaan, kun samalla ehkä estämme siitä
jonkun toisen, joka on sopivampi sillä paikalla kuin me. Hyljätty
kosijani on jo kyllin onnellinen; hän on valinnut itsellensä vaimon,
joka häntä jumaloitsee, ja jonka pitäisi olla kiitollinen minulle,
ett'en pitänyt kosijatani kiini sanoistansa".
"Mutta Karolina, joskus tulee tuo valittu, onnen määräämä ritarisi".
"Ja vapauttaa onnettoman hovineidon!" sanoi hän nauraen. "Tulkoonpa
vaan. Mutta, totta puhuen, serkkuni, ette te miehet tunne naisia.
Sanotaan että syntyy paljon enemmän naisia kuin miehiä; mutta ei tämä
tapahdu sentähden, että teillä olisi pitempi rivi, joiden joukosta
saisitte valikoida, eipä senkään tähden, että kukin leskimies saisi
oitis täyttää vajavaisuuden, -- ei, vaan sen tarkoituksena on, että
joillakuilla naisilla pitää oleman vaikutus-piiri muuallakin
maailmassa, kuin koti-lieden ympärillä. Tosin kyllä avio on korkein,
parain pyrittävä maailmassa; ja kun täytynee otaksua että yhteiskunnan
asetukset ja säännöt ovat enemmistölle laaditut, niin emmehän me,
eroavaisuudet, saane nureksia jos niissä löytyy monta kohtaa, jotka
meille ovat vastenmieliset. Minun tositukseni on kuitenkin että löytyy
toiminta ja eri tehtävä silläkin, joka ei voi, tahi joka ei tahdo mennä
avio-liittoon".
"Aivan päinvastoin saarnasi äsken juuri Jaakko-eno, nimittäin ett'ei
kukaan mies saata täydellisesti muodostua ilman vaimoa".
"Jaakko-sedällä on pää täynnä naimis-tuumia. Onpa toki onni ett'ei hän
ole itsevaltias keisari, sillä luulenpa, että hän yht'äkkiä, jos
tahtoisimme tahi ei, naittaisi kaikki miehet ja naiset keskenänsä.
Mielellänikin myönnän että oikea _tosi avio_, joita tapaamme ehkä yhden
sadasta, on miehen ja naisen oikea suhde elämässä; mutta siitä ei
seuraa, että kaikki avioliitot ovat onnellisia. Niin hellässä yhtiössä,
kuin avioliitto on, pitäisi löytymän täydellinen yksimielisyys ja
myötätuntoisuus. Kuta alhaisemmalla sivistyksen kannalla me olemme sitä
vähempi on luonteiden erinlaisuus. Renki ja piika tapaavat pikemmin
tyydyttävän yhtämielisyyden kuin korkeammalla sivistyksen portaalla
seisovat henkilöt, joissa kasvatus on muodostanut tuhansia eri
personallisia luonteita ja omituisuuksia. Historiassa kyllä luemme
miten Roomalaiset ryöstivät Sabinilaisia naisia ja miten nämät, tämän
rohkean petoksen kautta riistetyt naiset, mielistyivät miehiinsä niin
suuresti, ett'eivät enään tahtoneetkaan palata kotiansa. Tuollainen on
mahdollista ainoastaan silloin, kun yhteiskunnat vielä ovat varsin
alhaisella sivistyksen kannalla, kun eri luonteet ainoastaan
epäselvästi ovat muodostuneet. Koettaisivatpahan nykyaikaan ryöstää
naisia sivistyneistä luokista, niin luulenpa varmaan, että moni heistä
tappaisi miehensä, -- tiedän kumminkin _yhden_, joka sen tekisi", sanoi
hän salaman säihkyessä hänen kauniista silmistänsä, nyrkillänsä tehden
uhkaavan liikkeen.
"Mutta todellista avio-onneahan meidän on etsiminen", muistutin minä.
"Niinpä niin, sinun sitä kyllä kannattaa etsiä, sinun, jolle
synnynnältäsi jo on annettu oikeus hakea ja valita", vastasi hän. "Mitä
minuun tulee, jonka täytyy odottaa siksi, kuin tuo valittu minut
löytää, niin on mahdollisuuskin löytää todellinen avio-onni niin
epätietoinen ett'ei siitä ole puhumistakaan. Voinhan kyllä esimerkiksi
saada periä jonkun suuren omaisuuden ja kuolla miljonain omistajana,
eihän se ole perin mahdotointa, onhan se tapahtunut monelle muullekin,
joka on yhtä vähän sitä odottanut kuin minäkin; mutta eikö olisi varsin
hullua ruveta perustamaan laskujansa tuollaiselle mahdollisuuden
perusteelle? Ja kuitenkin on kaikki, mitä minun puolestani on tehty,
tehty ainoastaan siinä tarkoituksessa, että joutuisin naimisiin. Eräänä
päivänä menin Jaakko-sedän luo ja koetin saada hänet suostumaan
esitykseeni saada lukea itseni lääkäriksi, voidakseni tätä virkaa
oikein toimittaa; mutta en voinut saada häntä arvostelemaan esitystäni
asian vakavammalta puolelta enkä uskomaan, että todella tarkoitin mitä
puhuin. Hän luuli, että keinottelin valtion turvallisuutta vastaan, kun
ai'on omin päin tulla toimeen".
"Sinun täytyy suoda anteeksi, Karolina", sanoin minä, "jos minustakin
tuntuu aivan mahdottomalta, että sallittaisiin naisen, sellaisen kuin
sinä olet, jäädä naimattomaksi, ja varmaankin löydät vielä _joskus
jonkun_, joka sinua miellyttää -- tultuasi vähemmin vaativaiseksi".
"Vaativaiseksi! Miksi sinä käytät tuota sanaa, vaikka tiedät, ett'en
minä vaadi mitään? Minä en ole ideelli, olen ainoastaan individuelli;
minun täytyy sisimmässäni tuntea vastustamatoin voima, joka kiinittää
minut siihen mieheen, joka mahdollisesti voisi kelvata puolisokseni;
tuollaista tunnetta ei se mies, josta olen puhunut, voinut sydämessäni
herättää, vaikk'ei minulla ollut mitään muistuttamista hänen
personaansa vastaan; mutta oitis, kun vaan ajattelin itseäni hänen
vaimonansa, kävi hän varsin inhoittavaksi silmissäni. Minä en
varmaankaan ole luotu avio-liittoon sopivaksi. Ja kuitenkin täytyy
minulla olla jotakin omaa; minulla pitää oleman perus-aate, jonka
tahdon toteuttaa; en voi tulla toimeen ilman omaa kotia ja omia
varojani, joita saan käyttää mieltäni myöten; mutta kaikki näkyy olevan
ainoastaan esteenä aikeilleni. Kun mies tarvitsee kasvatusta, on
hänellä tarjona yliopisto, rikkailla varastoilla, joissa hän saapi,
suuritta kustannuksitta, opetusta kaikissa aineissa. Meillä naisilla ei
ole mitään tuollaisia oppi-laitoksia ja ne koulutkin, jotka naisille
löytyvät, ovat nykyisessä tilassansa paljoa köyhemmät, kuin ne, joissa
nuorukaiset saavat ensi opetuksen, ja kustannukset niissä ovat toista
vertaa suuremmat. Ja kun kysyn professorilta, tahtooko hän antaa
minulle erityistä opetusta kotonansa, lausuu hän pari kohteliasta
lausetta ja antaa minun mennä menojani, ajatellen, että olen
narrimainen, puolihassu tyttö-parka, tahi joku onnetoin kalastaja
naimavesissä. Hän luulee ett'ei maksa vaivaa opettaa minua, sillä
varmaankin juoksisin ensimmäisen perään, joka vaan minua viittaisi, ja
jättäisin opin siksensä. Tällaista luuloisuutta en todellakaan voi
kärsiä".
"Rauhoitu, Karolina; näetsen, nuot vanhat professorit ovat itse
onnellisia aviomiehiä, ja siitä syystä jumaloitsevat he naisia;
senpätähden eivät voi ymmärtää miten voipi löytyä naisia, jotka eivät
halua heidän paratiisiinsa".
"Minä en halveksi heidän paratiisiansa", sanoi Karolina, "päinvastoin
pidän _heidät_ onnellisina, jotka voivat sinne päästä; ja minun täytyy
samalla iloita ja ihmetellä, kun näen, miten onnelliset ja tyytyväiset
monet todellakin somat ja kauniit naiset ovat mennessänsä avio-liittoon
sellaisten miesten kanssa, joista ei luulisi kenenkään huolivan. Mutta
eikö sinun käy minua sääli, kun minun täytyy jäädä aivan osattomaksi,
syystä ett'en voi taipua tuollaiseen liittoon".
"Mutta ethän moittine Luojan töitä, Karolina?"
"Enpä juuri; en moiti Luojaa, joka minut naiseksi loi, en edes sydämeni
salaisimmassa kolkassakaan -- enkä myöskään tahdo olla epä-naisellinen.
En tahtoisi, jospa voisinkin, Georges Sand'in tapaan, pukeutua miehen
pukuun ja elää kuin mies. Tuollainen naisen käytös on minusta varsin
vastenmielistä; kuitenkin tahtoisin yhteiskunnan la'it ja tavat niin
paljon lievennetyiksi, että ne sallisivat naisen, joka ei tahdo
mennä naimisiin, itse hankkia muista riippumattoman toimeen-tulon
maailmassa. Sitten ei avio-liittoa enään pidettäisi ainoastaan jonakuna
toimeen-tulon välikappaleena. Itse luonto jo on tehnyt tilamme
vaivaloiseksi, senpätähden pitäisi lakien ja yhteiskunnallisien
asetuksien kokea meitä ylläpitää, laajentaa vaikutus-alaamme ja
innostuttaa pyrinnöitämme, juuri sentähden, että me, ollen heikompi
osa ihmiskunnasta, sitä tarvitsemme".
"Karolina", kysyin minä, "mitä sinä olisit pyytänyt, jos sinulle olisi
luvattu kaikki mitä haluat?"
"Ensiksikin aivan samanlaisen kasvatuksen, kuin veljeni ovat saaneet,
sillä olen jo kyllästynyt tuohon puoli-sivistykseen. Luonteeni on sitä
laatua, että aina tahdon perin pohjin tuta asian, johon kerran ryhdyn
ja tarkka kuin olen, tahdon aina toimittaa asian niin hyvin kuin sen
voi toimittaa. Minä en tarvitse mielistelemistä luonnollisesta
taitamattomuudestani, enkä armahtelemista hitaasta työstäni, sentähden
että minä olen nainen. Saatuani perinpohjaisen, yleisen kasvatuksen,
tahtoisin jatkaa oppiani erityis-tietojen hankkimisella. Minulla on
suuri halu lääkärin virkaan, luonnollinen taipumus sairaiden
hoitamiseen, ja nyt jo tulee ihmisiä likeltä ja kaukaa kysymään
neuvojani ja pyytämään apuani sairaiden hoitamisessa. En epäile
sentähden, ett'en tässä virassa voisi toimittaa paljon hyvää, ja varma
olen, että itse olisin varsin onnellinen, kun saisin oman soman kodin
ja toiminnan, joka minua tyydyttäisi; mutta puoli oppineena en tahdo
antautua tälle alalle, vaan tahdon toimittaa tehtäväni yhtä hyvin, kuin
mieskin, tahtoisin saada saman palkan, enkä huolisi ottaa muuta, kuin
minkä rehellisesti olen ansainnut".
"Mutta, Karolina, miehellä on paljon ja ankaraa työtä".
"Eikö minulla muka sitä olekaan? Etkö luule, että suuren talouden ja
karjan hoitaminen, että huolenpito kaikista isäni kotoisista toimista
on ankaraa työtä? Monta työtä saan itse toimittaa, kun en tyydy
kenenkään muun työhön, ja tämä on sitä ikävämpää, kun se estää kaiken
hengellisen sivistyksen edistymistä".
"Mutta eikö isäsi antaisi sinun tyydyttää lukuhaluasi?"
"Isäni riippuu ankarasti kiini vanhoissa tuumissansa ja vastustaa
kaikkia muutoksia. Minä olen anonut häneltä lupaa ruveta lukemaan,
siten tullakseni kelvolliseksi johonkuhun arvolliseen toimeen; mutta
hän on järkähtämätöin. Hän vaan sanoo, että minä tiedän paljon enemmän,
kuin useammat muut naiset ja enemmän kuin itse tarvitsenkaan, ja ett'ei
hän voi tulla minutta toimeen. Kun veljeni joutuvat yhdenkolmatta
vuoden ikään, ei hän enään voi heiltä vaatia mitään; heidän
alaikäisyytensä päättyy määrätyllä ajalla, -- minun ei koskaan".
Me kävelimme kuutamossa edestakaisin puiden varjossa, talon edustalla.
Äkkiä pysähtyi Karolina.
"Harry", sanoi hän, "jos sinä onnistut, jos sinusta, niinkuin minä
toivon, tulee suuri, etevä kirjailija -- puhu silloin vaitiolevien
puolesta, puhu meidän puolestamme, joiden elämä hiljaisuudessa ja
sorrettuna kuihtuu, palaa ja muuttuu tuhaksi".
"Sen tahdon tehdä", sanoin minä.
"Kirjoitathan minulle? Minä iloitsen saadessani sinun kauttasi kuulla
jotakin maailmasta, ja riemuitsen myös sinun menestyksestäsi".
"Karolina, etkö ole koskaan puhellut sydämesi salaisuuksista äitini
kanssa?"
"En; minä olen liian ujo sitä tekemään, ja sitä paitsi tiedän, että
tuollaisilla hellillä, lempivillä vaimoilla ja äideillä, kuin sinun
äitisi, on yksi ainoa lääke kaikille meidän suruillemme".
"Päinvastoin luulen minä, että äitini, jonka luonne on jalo ja vapaa
kaikesta turhamaisuudesta, käsittää asiat syvemmältä, kuin mitä
pinnalta näkyy. Varmaankin hän ymmärtäisi myös sinunkin surusi ja
ehkäpä hän voisi vaikuttaa jotakin eduksesi. Kerro hänelle samaa mitä
olet minulle nyt sanonut".
"Tee se itse, jos niin haluat; sitten minä puhelen hänen kanssansa,
ehkä hän tahtoo tehdä jotakin edukseni".