Silmäys elämään.
Kotiintulostani iloitsi kukin seudulla asuva. Tämä pieni seurakunta
piti, näet, minut yhteisenä omaisuutenansa; senpätähden nyt, kun olin
laakeriseppeleen voittanut, arvostelivat ja punnitsivat pitäjäläiseni
minun tietoni joka haaralta. Highland oli yksi näistä miellyttävistä
yankee-uudis-asunnoista, joissa joka ainoa koti on todisteena kansan
varallisuudesta, siistiydestä ja aineellisesta vaurastumisesta. Ei
löytynyt ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut kasvamassa ja
vaurastumassa. Yhdessä huomattiin uusi akkuna, toisessa uusi kuisti,
kolmas oli saanut uuden aidan pihansa ympäri. Toiset talot olivat
uudestansa maalatut, toiset taas parannetut. Kunkin talon luona seisoi
soma halko-pino ja kullakin oli kaunis puutarha, täynnä hedelmä-puita
ja kirjavia kukka-lavoja, joissa ahkerat kädet viljelivät monta
harvinaista kukkaa. Highland oli seutu, jossa mielihalulla oleskeli
ainoastaan luonnon ihanuudenkin tähden. Täällä kohouupi maa
kukkuloiksi, muuttumatta vielä jylhäksi vuoriseuduksi, jossa korkeat
vuoren huiput estävät näkemästä auringon laskua ja jossa ei löydy
vihannoita nurmikoita kuin siellä täällä. Highland'in kukkulat ja
laksot vaihettelevat kuin merellä aallot. Kesällä kimaltelevat ne
kaikissa eri väreissä; syksyllä taas ne hohtavat ja välkkyvät kuin
satumaailman taivaankaaret; talvellakin, kun lehti on puusta pudonnut
ja ainoastaan niiden, harjaksen kaltainen sinertävä haamu on jäljellä,
silloinkin lepää sen yli ruusunhohtava huurre, pehmeän hunnun
kaltaisena; kauniimpata maisemaa ei voi toivoakaan.
Kotiin tullessani riensi äitini, ilosta säteilevin silmin, minua
vastaan, lausuen sydämellisimmät tervetulleet. Nyt minä olin päivän
sankari ja kaikki oli valmistettu hyvin vastaanottamisekseni. Veljeni,
joka taloa hoiti, oli jättänyt lukutuumansa ja antautui nyt tykkänään
maanviljelykselle, mutta piti minut kuitenkin onnellisimpana
kuolevaisten joukossa, syystä että olin saanut lukea ja hankkia tietoja
itselleni. Hänen vaimonsa ja kasvava lapsiparvi hoitivat hellästi
äitiäni, kaikessa kysyen häneltä neuvoa. Koko kyläkunta piti varsin
paljon äidistäni: he onnittelivat sen tähden häntä, kun minä palasin
kotiin lukuni kiitettävästi lopetettuani.
"Toivon että piankin näemme teidät isänne saarnas-tuolissa", sanoi
vaivashoidon esimies herra Manning, joka jo heti samana iltana, kun
minä tulin kotiini, tuli minua tervehtimään. "Ehkä olisi parasta että
alkaisitte jollakin iltarukouksella ja sillä ensin herättäisitte meidät
hengellisestä torkkumisestamme".
"Luulenpa, herra Manning, että mieluummin vielä pysyn niiden joukossa,
jotka ovat vaiti ja kuuntelevat vaan".
"Hyvä, hyvä; tuollainen ujous on todella harvoin tavattava vasta
yliopistosta palanneissa nuorissa miehissä! Tavallisesti ovat he niin
pöyhkeitä ja ylpeitä kuin kukon pojat, ja laulavat yhtä ankarasti kuin
nämät, vaikkapa halkaisisivatkin rintansa", sanoi herra Manning. "Olla
vaiti ja kuunnella vaan, tuo sopii hyvin nuorelle miehelle!"
Itsekseni ajattelin: ei herra Manning varmaankaan aavista, että se on
uskon puute, joka vaikuttaa tämän ylistetyn ujouteni.
Isäni kuoltua oli äitini muuttanut Jaakko-enon luo asumaan. Hänen
terveytensä oli jo heikontunut, jonka tähden hän mieluummin nautti
äidin-äidin iloa vähän loitommalta. Jaakko-enolla ei ollut lapsia. Ei
voitane toivoa hellempää, miellyttävämpää ja perheellisempää
naiskyyhkyistä, kuin hänen vaimonsa, Polly-täti, oli. Minä muistan
hänet vielä, puettuna johonkin pehmeään, helmipäärmeiseen silkki
hameesen, kolmi-kolkkainen kaulahuivi sidottuna ristiin hartioillensa.
Minä muistan hänen keveän käyntinsä, lempeän äänensä ja säteilevät,
ruskeat silmänsä, jotka nuolen nopeudella tunkeilivat jokaiseen soppiin
talossa, ja jos joku uskalsi lähettää Polly-tädille väärän rätingin,
niin pian huomasi, ett'ei loiste hänen silmissänsä ollut ainoastaan
kaunistukseksi. Kaikki toimitti hän keveästi ja valittamatta. Hän luki
mielellänsä ja aina oli hänellä loma-hetki tämän halunsa
tyydyttämiseksi.
Äitini ja Polly-täti viettivät nyt yhdessä, levossa ja rauhassa, elämän
pitkää iltapuhdetta. He lukivat ahkeraan, ei ainoastaan jokapäiväisen
kirjallisuuden tuotteita vaan myöskin suurien filosofien teoksia,
joista he mielellään puhelivat keskenänsä. Setäni kirjasto oli suuri ja
hyvin varustettu; koko hänen talonsa oli kuin suuri kirjakauppa, sillä
kaikki seinät ja nurkat olivat täytetyt kirjahyllyillä ja aina, kun
joku uusi arvollisempi kirja ilmaantui painosta, tilasi hän sen oitis.
Suurella tarkkuudella oli äitini, Polly-tädin kanssa, lukenut sekä
Buckle'n että Herbert Spencer'in kirjoituksia, mutta ei heidän vahva
uskonnollinen vakuutuksensa siitä vähääkään heikontunut. Äitini eleli
tuossa taivaallisessa aate-maailmassa, jossa kaikki on ainoastaan valoa
ja kirkkautta, tuossa maailmassa, joka on jäykän järjen käsite-piirin
ulkopuolella. Mutta tätä rauhaa ei voi antaa kädestä käteen, sillä jos
hän sen olisi voinut tehdä, olisi hän varmaankin temmannut rauhan
rinnastansa ja tyyneyden sielustansa, lahjoittaaksensa ne minulle.
Mutta vaikkapa toinen ei voikaan toiselle tätä rauhaa lahjoittaa, niin
vaikuttaa kuitenkin heidän esimerkki, joilla tämä rauha on, paljon
hyvää meihin, joilta tämä puuttuu. Nähdessäni, että äitini, vaikka hän
oikein punnitsemalla oli lukenut ja todella ymmärtänytkin samoja
kirjoja, jotka minussa olivat herättäneet suurta epäilystä ja
levottomuutta, kuitenkin taisi pelotta hymyillä, tunsin minä, niin
sanoakseni, virkistyksen siveellisissä hermoissani.
Levollisena ja suurella hellyydellä kuunteli hän epäilyksiäni, ja
lohdutteli minua sillä, että vielä onnellisesti pääsen tuosta
pälkehestä.
Ennen en ollut ilmoittanut äidilleni, että olin luopunut aikeesta
ruveta papiksi; nyt minä sen tein.
"Minä en tahtoisi, että rupeaisit papin virkaan, joll'ei sinulla ole
todellista halua siihen, yhtä vähän kuin minä toivon, että menisit
naimisiin muusta syystä, kuin rakkaudesta. Ehkäpä vielä tulee aika,
jolloin tunnet kutsumuksen ruveta sanan julistajaksi. Puhu kuitenkin
Jaakko-enon kanssa tuumistasi; hän on nyt isäsi sijaisena".
Niin hän todella olikin; sillä enoni, jolla itsellänsä ei ollut
ainoatakaan lasta, oli mieltynyt minuun niin, että hän oli päättänyt
tehdä minut kaiken tavaransa ja rikkaan idea- ja aate-varastonsa
perilliseksi, jonka hän paljolla lukemisella ja ajattelemisella oli
ko'onnut.
Minä seurasin häntä joka päivä hänen matkoillansa.
Eräällä tällaisella matkalla, jonka teimme seuraavana päivänä, kotiin
tuloni jälkeen, sanoi hän:
"Harry, mitä sinä nyt ai'ot tehdä? mihin sinä kelpaat? Ai'otko ruveta
papiksi?"
"Eno, minä en uskalla ruveta siihen toimeen, enkä luule sopivanikaan
siihen", vastasin minä. "Minä kyllä tiedän, että se oli isä-vainajani
hartain toivo, ja ett'en voisi saattaa äidilleni suurempaa iloa --
mutta -- -- --"
Enoni katseli minua veitikkamaisesti ja sanoi:
"Luulenpa, että sinun laitasi nyt on sama, kuin monen muun nuoren
miehen, joiden kasvatus on järkähdyttänyt heidän uskontonsa perusteet,
niin että se vyöryy ja pyörii edestakaisin kuni tynnyrit laivassa
myrskyssä".
"Tämä vertaus ei juuri sovi minuun; löytyy kuitenkin paljon totuuksia,
joita olen koettanut totuuksina säilyttää, mutta jotka sittenkin ovat
hajonneet: minä olen liian epäilevä ruvetakseni sielun paimeneksi".
"Ken ei epäile? En tiedä mitään taivaassa tahi maan päällä, josta ei
voisi epäillä tahi joista ei voisi tehdä kysymyksiä, joita olisi
mahdotoin vastata".
"Niinkuin tiedätte, eno, sanoo Tennyson: todellisessa epäilyksessä on
enemmän uskoa, kuin meidän uskonkappaleissamme".
"Hm! niinpä niin. Epäilys on tosin tarpeellinen tauti nuoruudessa;
mutta jos sitä kestää kauemmin, jos se käypi pitkälliseksi, turmelee se
vahvimmankin ja tekee hänet siveellisesti kuihtuvaksi ja kipeäksi.
Sillä, joka tahtoo jotakin suurta maailmassa saada toimeen, _täytyy_
olla järkähtämätöin tositus. Emme saata kulkea maailman läpi, niinkuin
kana, joka kaakattaa ja epäillen nostaa jalkansa, tietämättä mihin hän
seuraavan askeleensa polkaisee".
"Mutta", sanoin minä, "onnettominta on, että minun täytyy läpikäydä
tämä tauti, joksi te sitä kutsutte, juuri sillä ijällä, jolloin minun
on päättäminen: rupeanko muille uskoa saarnaamaan, vai enkö. Itse
puolestani en tunne halua tuohon toimeen".
"Olkoonpa niin", sanoi eno, "minun puolestani on sama, jos rupeat
papiksi tahi et. Kristillisyys tarvitsee muitakin työntekijöitä, kuin
ne, jotka saarnastuolista vaikuttavat, ja paraimmat opetukset saamme
hyvistä esimerkeistä. Tuolla asuu vanha Saara", jatkoi hän, piiskan
varrella viitaten alas laaksoon; "vähitellen, pitkällisillä tuskilla,
kalvaa tauti hänen elämänsä lankaa, ja vaikka hänen ainoana tukenansa
on pieni kivuloinen, keuhkotautinen tyttärensä, on hän kuitenkin aina
nöyrä, kiitollinen ja onnellensa tyytyväinen. Tämän vaimon elämä on
paras saarna koko kyläkunnalle. Samoin oli isäsikin elämä; sinulle,
poikaseni, saatan kuitenkin sanoa", lausui hän ystävällisellä äänellä
ja veitikkamaisesti iskien silmää, "saarnan muodosta en koskaan sopinut
isäsi kanssa, sillä hänenkin systeemissänsä löytyi heikkouksia, jotka
monta monituista kertaa kumosin", lisäsi hän ja muistutti lätkähyksellä
hevosta, että piiskakin löytyi mukana.
Suurimpana onnena pidin minä, ett'ei isäni ollut elossa, näitä enon
sanoja kuulemassa, sillä varmaankin olisi silloin syttynyt
kaksintaistelo, jossa kaikki entiset todisteet olisivat uudestaan
käytetyt puolustus-aseina.
"Niin", jatkoi Jaakko-eno, "isäsi suuri vaikutusvoima ei ole etsittävä
hänen uskonopissansa vaan hänen lämpöisessä, lempivässä sydämessänsä,
kristalli-kirkkaassa puhtaudessansa, rehellisyydessänsä ja
vilpittömässä yksivakaisuudessansa -- kas! niistä lähti se voima, joka
hänen opetuksellansa oli. Hän oli sekä hurskas että voimakas ja hän
kylvi koko seurakuntaamme hyvän siemenen, joka kantaa rikkaat hedelmät;
täällä löytyy sadoittain miehiä ja naisia, joista on tullut kunnon
ihmisiä, juuri sen kautta että he huomasivat, että isäsi eli, niinkuin
hän opetti muita elämään. Missä elävä saarna joutuu ihmisten pariin,
siellä sen totuudet aina vastustamatta huomataan. Sinä saatat kumota
järjen päätelmiä, saatat väittää opetuksia vääriksi, mutta rehellisen
kristityn elämää et voi kumota -- se on elävä todiste. No, Harry,
tahdotko elää tuollaista elämää?"
"Jumalan avulla ko'en sitä tehdä, rakas enoni".
"Näetsen", jatkoi hän, "nykyajan uskon-opin luulen voivani verrata
vastatuuleen kääntyvään laivaan, jonka purjeisin tuuli ei enään
toiselta puolen pääse puhaltamaan, mutta joka ei kuitenkaan ole
kääntynyt kyllin, että tuuli toiseltakaan puolelta pääsisi purjeisin.
Yhteiskunnan laajeneminen, uusien luonnonlakien selvittäminen ja
nykyajan tieteet, suunnittelevat ja muodostelevat vastustamattomasti
ihmisten laatimat uskonnolliset systeemit ja uskontunnustukset. Jotkut
niistä putoavat pois, niinkuin kukka hedelmän muodostuessa; mutta
Kristuksen oppi on aina sama, hänen sanansa eivät menehdy. Kuitenkin,
poikaseni, sanon minä: paras lääke uskonnollisille mietteille on,
kaikin voimin työskennellä _sen_ edistämiseksi, jota ei epäile, ja sen
sinä saatat tehdä, mikä kutsumuksesi lieneekin".
"Olen aikonut ruveta kirjallisuutta harjoittamaan. Kynäni on aina ollut
liukas, mutta puhujaksi en minä kelpaa. Nykyaikaan on kirjallisuuden
ala varsin laaja ja minulla on siinä jo ollut vähän menestystäkin. Ne
harvat kyhäelmäni, jotka ovat yleisön luettaviksi joutuneet, on yleisö
suosiollisesti ottanut vastaan ja mieltäni myöten arvostellut; nyt on
minulla kahdelta sanomalehden toimittajalta hyvin edulliset tarjoukset
lähteä Europaan heidän kirjeen-vaihtajaksensa; sillä matkalla olisin
tilaisuudessa saada harjoitella taipumustani. Ehkä minä, aikaa
voittain, pääsisin sanomalehden varsinaiseksi toimittajaksi ja vihdoin
saisin oman sanomalehdenkin. Sellainen on ura, jota olen aikonut
seurata, ja kuitenkin olla loukkaamatta sekä uskontoani että itseäni;
tahdon kumminkin rehellisesti koettaa. Sanomakirjallisuudella on meidän
aikoinamme varsin suuri vaikutus-ala".
"Todellakin suuri, Harry", sanoi enoni, "sanomakirjallisuus on valta,
joka näyttää käyvän kauheaksi, valta, joka on paljon suurempi kuin
saarnastuolin. Sanomakirjallisuus vaikuttaa meissä sanomattoman paljon
sekä hyvää että pahaa. Se pääsee luoksemme koska tahansa ja kuuluu
sinnekin, jonne saarnaajan ääni ei koskaan voi tunkeutua. Sanomalehden
toimittajan ei tarvitse ottaa mitään tutkintoa, ei tehdä mitään valaa,
eikä millään tavalla näyttää, että hän kelpaa yleisön palvelukseen, ja
kuitenkin saapi hän koska ja missä tahansa ääni-putkensa kautta sanoa
mitä hän vaan haluaa, ilman että hän itse siitä on edesvastauksessa, ei
hänen nimensäkään edes tarvitse näkyä, sillä voipihan hän kääriytyä
tuntemattomuuden huntuun. Dante jakaa sielut tulevaisessa maailmassa
kolmeen luokkaan -- ne jotka kuuluvat Jumalalle, ne jotka kuuluvat
pahalaiselle ja ne, jotka eivät kuulu muille kuin itsillensä. Me
olemme, niin minusta kumminkin näyttää, saaneet sanomakirjallisuuteen
suuren joukon näitä viime mainittuja, liukkaita kirjallisia onnen
etsijöitä, jotka eivät pidä väliä, jos vaikuttavat hyvää tahi pahaa
kirjoituksillansa, jos puolustavat sitä tahi tätä mielipidettä ja jotka
myyvät sukkeluutensa, älynsä ja kaunopuheliaisuutensa enimmän
maksavalle. Ja sen minä sanon sinulle, Harry, että minä ennen näen
sinut köyhänä nukkavieruna, kovassa työssä puhkuvana maapappina,
mieluummin kuin hienoimpana miehenä, joka myypi tosituksensa
turhamaisuuden markkinoilla".
"Mutta, rakas enoni", sanoin minä, "ettehän kieltäne, että löytyy
kirjailijoita, jotka uskollisesti taistelevat tositteensa puolesta ja
joko voittavat tahi kaatuvat sen peri-aatteen kanssa jota ovat
puolustaneet".
"Se on kyllä totta", sanoi eno, "mutta luuletko voivasi taistella
heidän riveissä horjahtamatta. Sinulla on suuri taipumus satirilliseen
kirjoitustapaan; sinulla on myös sujuva kynä ja paljon humoria,
leikillisyyttä. Eikö sinun tekisi mieli esiintuoda ja tehdä
naurettavaksi hyvänkin asian heikot puolet, jos tietäisit että voisit
johdattaa maailmaa mielesi mukaan. Viitsisitkö saattaa _totuuden_
oikealle tielle, huomatessasi, että se on harhatielle joutumaisillaan
ja so'aistuna, vaikka voisitkin saada muut sille nauramaan? Jos yleisö
huutaa hurmaavia juomia, etkö sinä heille niitä anna? Etkö sinä
kirjoita huonoja, kiihoittavia romaneja, jos saat niistä hyvän maksun?
Sanalla sanoen, etkö sinä ai'o lisätä huonoa kirjallisuutta, jos vaan
voit rikastua sen kautta?" "En, Jumalan avulla, sitä en ai'o tehdä".
"Sitten sinun onkin alkaminen elämäsi korkeammalla pyrinnöllä, kuin
jokapäiväisen leivän hankkimisella ja sinun on valitseminen
myrkyllisien lauseiden, joista saat hyvän palkan, ja suoran totuuden
välillä, jota ei kenkään tahdo ostaa, ja jos vaalisi lankeaa tuon
korkeamman pyrinnön eduksi, niin täytyy sinun oppia muuan varsin tärkeä
asia, nimittäin: olla tyytyväinen ja elää onnellisena vähällä".
"Siihen on kasvatukseni minua totuttanut. Minä en ole tuhlari; en minä
polta tupakkaa enkä ole juomari; minä olen tottunut aina tarkastamaan
mitä kukin esine maksaa, teen mielellänikin uutteraa työtä ja ai'on
alkaa portaiden alimmaiselta kapulalta. Aina ko'en säilyttää
omantuntoni puhtaana ja autan aina mielelläni oikeata asiata, missä
vaan voin".
"Hyvin sanottu, poikaseni, mutta tähän tarvitset kaksi apulaista;
Jumalan ja hyvän vaimon. Sä tiedät mistä Jumalan apua saat, mutta hyvän
vaimon pitää sinun _hakeman_ itsellesi".
Tunsin hyvin että enoni kosketti vielä kirvelevään haavaan; tahallani
en ollut häntä ymmärtävinäni, vaan vastasin:
"Häntäkään minun ei tarvitse etsiä -- äitini -- --".
"Niin, niin todella", keskeytti enoni. "Kiitä Jumalaa että sinulla on
sellainen äiti; mutta, Harry, häntä et sinä taida viedä mukanasi. Hän
on, niin sanoakseni, juurtunut täällä, hän on kasvanut kiini tälle
paikalle, jossa kaikki hänen muistonsa ovat, sentähden häntä ei voi
muuttaa toiseen maanlajiin. Sitä paitsi, Harry, katsahda hänen elämänsä
kelloon; lue sen napsahdukset -- viisi seitsemättä, kuusi seitsemättä,
seitsemän seitsemättä -- aika yhä vaan vierii eteenpäin, ei se koskaan
seiso hiljaa! Hänen hapsinsa ovat jo valkoiset, vähitellen haihtuu hän
pois, muuttaa toiseen maailmaan -- -- suokoon Jumala että minä pääsisin
sinne edeltäpäin, Harry!" lisäsi hän liikutettuna.
"Ja minä myös", lisäsin innostuneena, "hänettä en voisi elää!"
"Sinun pitää hankkia itsellesi vaimo, joka on hänen kaltaisensa, sillä
'miehen ei ole hyvä yksin olla'. Me miehet tarvitsemme kaikki
äidillistä hoitoa, ja sitä on meidän hakeminen vaimoilta. Äidin aistin
löytyy kunkin naisen sydämessä, ja pikemmin tahi myöhemmin muuttuu
_oikea_ vaimomme omaksi äidiksemme, joka johtaa, holhoaa ja kasvattaa
meitä hellätuntoisimmalla tavalla. En ymmärrä kuinka tulisin toimeen
ilman Pollyani, joka nuhtelee minua, kun menen ulos kaulahuivitta, joka
muistuttaa minua aikanansa ottamaan villapaitani päälleni, joka
alituisesti kehoittaa minua pitämään huolta yskästäni, joka kääntää
nurin taivaan ja maan, jos menen ulos pohjoistuulessa; -- tämä koskee
ainoastaan ruumiisen. Mitä taas henkiseen elämään tulee, niin luulen,
että se tykkänään _sammuisi, jos ei nainen ylläpitäisi tuota pyhää
tulta_. Muuan aasimainen kirjailija on joskus lausunut, että kukin
nainen tarvitsee herran ja että nainen, miestä paitsi, on yhtä
puoletoin, kuin herratoin koira. Paljoa todempi on, että kukin mies
tarvitsee äidin, sillä mies on paljon enemmän hyljätty, ilman
naisellista huolenpitoa, kuin koira ilman herraa. Katsahda kotiin,
jonka yksinäinen nainen saattaa itsellensä valmistaa -- kuinka soma,
kuinka miellyttävä, kuinka valoisa ja vilkas eikö se ole? Ja katsopas
sitten vanhan pojan tuumia. Mutta seikka on se, että nainen jo kehdosta
saakka on varustettu taidolla tehdä elämän suloiseksi; senpätähden
voipikin hän paljon paremmin hoitaa itseänsä, kuin me miehet".
"Tämä kaikki on kyllä hyvin", sanoin minä; "mutta luultavasti jään minä
naimattomaksi. Jos joskus tapaan naisen, joka on äitini kaltainen, niin
-- silloin en tiedä kuinka kävisi. Mutta ajat eivät enään ole samat
kuin ennen; nykyajan naiset haluavat ainoastaan komeutta, arvoa ja
rikkautta. Nykyaikaan ei löydy enään sellaisia naisia, kuin enon
nuoruuden aikana löytyi".
"Älä puhukaan sellaisia, Harry. _Nuoren miehen pitää, niin pian kuin
mahdollista, hankkia itsellensä vaimon ja oman kodin_. Katolinen kirkko
on mielestäni varsin lähellä totuutta, tehdessänsä avion sakramentiksi.
Niin, avio onkin elämän suuri sakramentti, ja minä puolestani luulen,
että se valtio olisi kaikkein onnellisin, jossa kaikki nuoret miehet ja
naiset olisivat oman mielensä mukaan aviossa ja, Jumalan säädännön
mukaan, rakastaisivat toisiansa myötä ja vastoin käymisessä. Usko
minua, Harry, ei sinusta ikinä tule täydellistä miestä, ell'et hanki
vaimoa itsellesi".
"Setä kulta, siihen kyllä vielä on aikaa", sanoin minä. "Jos vaimo
minulle on suotu, niin kyllä sen löydän, päästyäni omaan leipääni".
"Elä, Harryseni, odota kunnes rikastut. Hanki itsellesi uskollinen ja
reipas tyttönen, joka sinut ottaisi, vaikka oletkin köyhä; niin
sinunkin vanhempasi tekivät, ja ken oli onnellisempi ja iloisempi kuin
he! Niinpä teki Polly-tätisi ja minäkin, ja emmepä ole koskaan sitä
katuneet, sillä vaikkapa kaikkea muuta katuukin, niin ei nuorena
naimista tarvitse koskaan katua. Aina löytyi kourallinen jauhoa
vakkasessa ja vähän öljyä astiassa; ja jos se polku, jota me olemme
kulkeneet, on köyhyyden polku, niin voinpa vakuuttaa, että köyhyys on
varsin suloinen".
"Niin!" sanoin katkerasti. "Eno puhuu entisestä kultaisesta
aikakaudesta. Nykyajan naiset ovat hemmiteltyjä muotinukkeja vaan.
Kaikki mitä he toivovat on: mukavuutta, loistoa, komeutta ja
ylöllisyyttä ja he eivät pidä laisinkaan väliä kenen kautta he sen
saavuttavat; toinen mies on yhtähyvä, kuin toinenkin, kunhan vaan on
rikas".
"Hyi, poikani; miten olet raamattusi lukenut? Jo aikaisena Salamonin
aikana kirjoitettiin: 'joka saapi siveellisen vaimon, saapi aarteen,
kalliimman kuin kaikki rubiinit ja kalliit kivet'. Löydämmekö etsimättä
kalliita kiviä ja löytyykö timantteja kylvettyinä kaduilla? Kuule nyt
tarkkaan mitä minä sanon: jalot ja rohkeat miehet muodostavat yleviä
naisia ja ylevät naiset muodostavat oivallisia miehiä. Ole _mies_,
sanan täydellisessä, ihanimmassa merkityksessä ja saatpa varmaankin
kerran hyvän ja lemmittävän vaimon, niin, vaimon, jonka hyvä ajatus
sinusta pitää voimasi vireillä, vaikka koko maailmakin sinua
vastustaisi, ja jonka kiitos kodissasi on paljon parempi kuunnella kuin
maailman järjettömät hurraa huudot, jotka tänään kohoavat yhden,
huomenna toisen kunniaksi".
Samalla ajoimme pienen kaupungin katua pitkin ja pysähdyimme
Jaakko-enon talon eteen, jossa äitini seisoi ovella hymyillen, meitä
vastaan ottamassa.
Minä katselin hänen hopeakarvaisia hiuksiansa, jotka kuun vaalean
renkaan tavoin ympäröivät hänen päänsä, ja rukoilin sydämessäni, että
taivahinen soisi hänelle vielä pitkää ikää, minun ilokseni.