Nöyryytyksen laakso.
Neiti Ellery oli kyllin taitava hienoimmalla tavalla lopettamaan
meidän pienen lempi-runomme. Minä sain häneltä ruusulle hajahtavan
pikku-kirjeen, jossa hän muun muassa lausui: "se erinomainen huoli,
jota aina olette pitäneet onnestani ja se sanomattoman suloinen
ystävyys, joka syntyi välillämme, vaikuttaa että on varsin mieluista
nyt teille ilmoittaa olevani" -- -- j.n.e. Ja nyt seurasi ilmoitus
hänen kihlauksestansa; vielä vakuutti hän: "jospa joutuisin mimmoisiin
liittoihin tahansa ja jospa matkustaisin millä uusilla seuduilla
tahansa, tahdon aina pitää rakkaassa muistossa ne suloiset hetket,
joita olen X:ssä, jalavien alla, viettänyt", -- ja lopetti
sydämellisesti toivottaen onnea vastaiselle elämälleni ja
pyrinnöilleni.
Minä musersin tuon ruusunhajuisen kirjeen rikki kädessäni, niin
tragillisella liikunnolla, kuin jos olisin seisonut suru-näytelmässä
näyttelijänä; tunsin itseni petetyksi, onnettomaksi! Minä jouduin
tuollaiseen katkeraan äreyyteen, jonka nuori mies tuntee, ensikerran
huomatessansa syvimmät, todellisimmat tunteensa olevan ainoastaan kuin
pieni pisara elämän myrskyävässä meressä.
Tämä on nöyryytyksen laakso, joka useimmiten on ainoastaan päivän
matkan päässä ilon lumotusta linnasta.
Moralisen maatieteen kirjoittaja, John Bunyan, jota meidän tulee
kiittää monesta terveellisestä ja hyvästä opetuksesta, sanoi, että on
varsin vaikeata astua alas tähän laaksoon, sillä siinä usein kompastuu
ja kaatuu; mutta jos onnellisesti pääsemme laaksoon, tapaamme siellä
edullisemman maanlaadun ja ilmanalan kuin muualla.
Kun meidän ensimmäinen ylineemme murtuu kappaleiksi, liukenee ja hajoaa
samalla paljon hyvää ja arvollistakin, mutta silloin häviää meistä
myöskin paljon aavistamatointa itsekkäisyyttä, josta vapautuminen on
varsin tarpeellista nuorille ihmisille.
Nuoruudessamme tavallisesti luulemme, että omat tunteemme ovat yleisön
tunteita paljon paremmat ja luulemme, että ainoastaan me voimme oikein
käsittää kaikkea ylevää, korkeata ja jaloa; -- mutta tämä otaksuminen
on ainoastaan uudestaan syntymättömän ihmisen; senpätähden se ei
voikaan kasvaa ja vireillä pysyä.
Tämä otaksuminen on etenkin sellaisille luonteille vaarallinen, joilla
on suuri taipumus idealisuuteen. He alkavat elämänsä ympäröimällä
itsensä vaiti-olon vahvalla varustuksella ja tämän linnan sisällä
pystyttävät he pilarille epäjumalan, jota palvelevat laisinkaan
huolimatta muusta ihmiskunnasta.
Mutta, kun joku kylmän todellisuuden puuska paiskaa tämän epäjumalan
alas pilariltansa, ja me huomaamme, että tuo kuva, jossa luulimme
jonkun jumaluus-voiman löytyvän, on ainoastaan maallinen, lastuista
kokoon kyhätty nukke, silloin sortuu koko ihanne-temppelimme tornineen,
huippuineen; -- sanalla sanoen koko rakennus, josta me niin ylpeilimme,
hajoaa kuin Jerikon muurit -- ja vielä lisäksi huomaamme kuinka
narrimaisia olemme olleet. Tämä, niinkuin muutkin surut, tuntuu ensin
sangen katkeralta, mutta se ala sielussamme, joka täten pääsee
vapaaksi, voi, paremmin käytettynä, kantaa hyvän-avun hiljaisia
hedelmiä.
Minun epäjumalani murtui vastustamatta ja kävi omissa silmissänikin
varsin rumaksi ja kurjaksi, sillä huomasin, että neiti Ellery'n aiotusta
avioliitosta puuttui ne perusteet, jotka ennen kaikkia ovat aviossa
välttämättömät: _rakkaus_ ja _kunnioitus_.
Neiti Ellery kyllä huomasi Will Marshall-paran ymmärtämättömyyden ja
oli monesti moittimatta kuunnellut, kun me melkeen halveksivalla
surkuttelevaisuudella puhelimme hänestä.
Nyt muistui mieleeni, kuinka monesti olin sanonut hänelle, että Will
oli byvänluontoinen lellu, heikolla ymmärryksellä; silloin
veitikkamaisuus aina välähti hänen silmissänsä. Nyt muistin myöskin
kuinka ivallisesti hän loi silmänsä minuun, kun Will haastellessansa
hämmentyi sanoihinsa; muistin monta hänen lausettansa, jotka, vaikka
olivatkin yhtä epäselvät kuin raja vesikaaren värien välillä, kuitenkin
osoittivat että hän oli sangen huvitettu minun seurastani.
Oliko tämä ainoastaan teeskentelyä, oliko se hyvästi esitelty näytelmän
osa? Niinpä luulen. Jos olisin ollut Will Marshall'in rikkauksien
omistajana, niin luulenpa varmaan, että hän mieluummin olisi valinnut
minut seurakumppaniksensa elämän laakson läpi; eikä lienee liian
itserakasta otaksua, että olisin ollut huvittavampi seurakumppali kuin
Will. Minä kyllä luulen, että neiti Ellery ensin, kun hän päätti ottaa
Will'in mieheksensä, tunsi vähäisen kaipauksen; mutta sen haihdutti
häiksi tilatuiden kalliiden kivien loisto niinkuin aamukasteen, ja
viehkeä lepo pehmeillä, kalleilla vuoteilla teki unohduksen
täydelliseksi.
Katkeralla ylönkatseella kuuntelin Jim Fellows'in lörpötyksiä
vähäpätöisimmistäkin seikoista näistä odotettavista häistä. Jim oli
kotoisin Portland'ista; siellä hän oli hyvin tuttu morsiamen seurassa
oleskelevien kielikellojen kanssa, ja taisi sentähden sulostaa monta
hetkeä ylioppilas-seuroissa, kertomalla uutisia siitä erinomaisesta
loistosta, jolla näitä häitä ai'ottiin viettää.
"Arvatkaapas, pojat! Häälahja neiti Ellery'lle on kalliista kivistä
valmistettu koriste, joka maksaa viisikolmatta tuhatta dollaria. Rob
Rivers näki sen Fiffany'n luona. Sitäpaitsi saapi hän vielä kolme
kasimirihuivia, joiden vertaisia ei vielä ole maahamme tuotu. Katteini
Santelle sai ne eräältä indialaiselta ruhtinaalta, ja mahdotoin on
sanoa mitä ne oikeastaan maksaisivatkaan. Komeat lahjat, se täytyy
myöntää ja sitäpaitsi vietetään häät 'rumpuilla, huiluilla ja
cymbaleilla' sekä tanssilla, niin että vanha Portland hämmästyy tätä
nähdessään. Sitten he lähtevät Europaan määräämättömäksi ajaksi,
matkataksensa kaikissa maissa ja katsellaksensa kaikkia, mitä niissä on
nähtävää".
Kukin joukostamme oli vakuutettu, että neiti Ellery olisi ollut yhtä
onnellinen, jos ei onnellisempikin, jos hän olisi saanut nuot kalliit
kivet, kasimirit ja rikkaudet ynnä kaiken sen loiston ja nautinnon,
joka niitä seuraa, ilman Will'iä. Mutta naisen, joka tahtoo tulla
rikkaaksi naimisen kautta, täytyy tehdä yhtä kova ehto kuin Faust'kin,
liittokirjaa Mefistofelen kanssa tehdessänsä; hänen täytyy panna oman
itsensä altiiksi -- koko ijäksensä! Tämä on korkea ja pyhä uhraus, kun
se tapahtuu puhtaasta rakkaudesta, mutta kauhistuttava, kun sillä on
muita perustelmia. Kun näin, että neiti Ellery meni naimisiin rikkaaksi
tullaksensa, katosi lumoukseni kokonaan.
Minä en varmaankaan ole ainoa, jonka hellän äidin johdon alla kasvaneen
ylineen nainen on musertanut. Ihanuuden taivaallisella voimalla
varustettu nainen herättää nuorukaisessa jalon miehuuden tunteen; --
tällainen nainen on hänen silmissänsä puhtauden ja avun esikuva -- hän
on elämän suuressa taistelussa rohkeuden, uutteruuden, uskollisuuden ja
avun korkea palkinto ja kiihoke. Mutta kun näemme, että tämä kaunotar
myypi itsensä kalleista kivistä, pitseistä, koristeista ja hajuvesistä,
-- myypi itsensä saadaksensa astella pehmeillä matoilla ja laulella
kultaisessa häkissä ja kun koko maailma nauraa meidän hulluudellemme,
että luulemme naisen olevan käyttämättä kauneuttansa hyödyksensä,
silloin heräämme katkerin tuntein aatteiden ja tunteiden maailmasta,
ulkomaailman todellisuuteen. Neiti Ellery'n naiminen herätti minut
unelmistani. Ne henkilöt, joiden seurassa tähän saakka olin oleskellut,
arvostelivat kutakin ihmistä heidän luonteensa, ymmärryksensä ja
sydämensä mukaan. Kodissani en koskaan kuullut puhuttavan rahasta
elämän ehtona, ainoastaan välikappaleena kasvattamaan meitä hyviksi ja
hyödyllisiksi ihmisiksi. Isäni oli uuttera, kestäväinen ja innokas,
etenkin kaikessa mikä koski hänen virkaansa. Hänen johtonsa alla olivat
vanhemmat veljeni tulleet papeiksi; mutta heillä ei koskaan ollut
palkat tahi maalliset edut silmämääränä. Ainoa ja tärkein kysymys oli:
_mikä työ on tehtävä_ ja onko meillä siihen kykyä, sillä he pysyivät
raamatun sanoissa: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja sen
hurskautta, niin teille muukin hyvin menestyy".
Minun aikaisempi käsitykseni elämästä oli sentähden kultaisen ijän
viattoman kevään tapainen; silloin jalot miehet pyrkivät puhtaudella,
viisaudella ja urhollisuudella voittamaan vaimon suosiota, -- ja
urhollisin heistä sai palkinnon ihanimman kädestä. Äkkiä riensi
tuuliaispään kaltaisena nykyaikainen hieno maailma kaikessa
loistossansa sivutseni, ja vei ilveillen mukanansa idealini höyhenistä,
kalliista kivistä, pitseistä ja sokaisevista koristeista tehdyssä
pilvessä; minä jäin tien viereen yksin seisomaan, so'aistuna ja
tomuisena, jäin yksin kulkemaan läpi elämän.
Nyt minä häpesin, niinkuin nuori mies tekee, huomatessansa, ett'ei hän
tunne maailmaa yhtä hyvin kuin vanha, kokenut mies.
Vasta silloin kun kuulin kumppanieni puhelevan tästä aviosta, sain minä
käsityksen kuinka suuri tuo viehätys on, pitää rikkauden elämän
kilpailun etevimpänä maalina.
Luonto on määrännyt naisen idealimme ja elämämme poesian varjelijaksi,
ylläpitäjäksi, ja sentähden muodostanutkin hänen hienommista aineista,
hienoimmilla hermoilla ja nopeammalla käsitysvoimalla kuin miehen;
mutta kun hänet voi luusimalla saada jättämään tuon pyhän toimensa,
niin mikä toive meille jääpi jäljelle? Jos suola kadottaa makunsa,
millä sitten suolataan?
Tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa oli saattanut minut pois
skolastisesta yksinäisyydestäni ja tehnyt minut tuttavaksi koko
tyttö-parven kanssa X:ssä. Neiti Ellery oli kutsuttu kaikkiin perheisin
ja hänen ihmettelijäjoukkonsa seurasi häntä kaikkialla; seurauksena
tuosta oli, että nyt tunsin koko naisparven pienessä kaupungissamme.
Olipa varsin hupaista nähdä kuinka kukin liehakoitsi, ollaksensa neiti
Ellery'n mielen mukaan ja kuinka paljon tästä kihlauksesta juteltiin.
Yleensä arveltiin, että neiti Ellery oli saavuttanut loiston, komeuden
ja kunnian korkeimman kukkulan. Minun ruusuposkinen ystäväni, neiti
Thea, joka oli morsiusneitsyenä ollut noissa komeissa häissä, palasi
kunnianloisteella ympäröittynä pienen X:n tavallisiin tee-kesteihin,
joissa aina väsymättä puheltiin tästä suuresta tapauksesta; katkerassa
mielentilassani oli itsepäinen iloni kuunnella neiti Thean huudahduksia
ja kertomuksia.
"Ah tytöt", lausui hän, "te ette voi arvata mimmoisia kalliita kiviä
hän sai -- ne olivat suuria kuin helmet ja kirkkaita kuin vesi. Will
Marshall tilasi ne varten vasten Euroopasta. Will'in äidiltä sai
morsian sitäpaitsi vielä helmikoristeen, hänen siskolta ametisteista
tehdyn korun, joka kuului hää-aamu pukuun. Ja kaikki muut lahjat
sitten! Olipa se oikea näyttelö! Marshallin perhe on varsin rikas ja
he olivat kaikki erittäin antelijaita. Vanha setä Tom Marshall
lahjoitti kauniit, kullalla koristetut hopea-astiat ja täti Tabetha
Marshall lahjoitti sevresposliinisen tee-astiaston, joka ranskan
valtionkumouksen aikana ryöstettiin jostakin kuninkaallisesta linnasta.
Katteini Atkins oli silloin Ranskassa, kun roskaväki ryösti palatsit ja
toi sieltä mukanansa monta kallisarvoista esinettä, jotka sitten ovat
säilyneet vanhan Portland'in rikkaimpien perheiden omaisuutena.
Marshall'in äidin äiti lahjoitti morsius hunnun, joka oli ennen ollut
keisarinna Maria Antoinette'n omana, mutta jonka eräs noista
innoittavista vaimoista, jotka Tuileriaa ryöstivät, varasti ja möi
katteini Atkins'ille. Mistä tämä huntu on kotoisin, on melkeen sama,
tosi on kuitenkin, että se oli mitä hienoimpia voi löytää".
Ajateltakoon noiden somien maatyttöjen huudahduksia ja ihastuneita
huokauksia, kun heidän eteensä kuvautui tämä paratiisillinen ihanuus!
"Kaikessa tapauksessa", lausuin minä, "ei nuori nainen voi
hääpäivänänsä laisinkaan arvostella niiden lahjojen kalleutta, joita
hän saapi; sillä varmaankin on hänen sydämensä silloin niin täynnä
helliä tunteita, ett'ei hän joudu ajattelemaan koristeita ja
turhuuksia. Neiti Ellery'n sydän on luonnollisesti niin täytetty
lemmeltä Will Marshalli'a kohtaan, ett'ei hän varmaankaan näitä
ajattele, tuskinpa enään muistaakaan, että hän ne on saanut. Mielestäni
olisi paljoa sopivampi lahjoittaa nämät kalleudet niille naisille,
joilla ei ole sulhasta".
Nämät sanat, jotka minä lausuin todellisella vakuutuksella, saattoi
jokaisen naisen huulille veitikkamaisen hymyn; iloisemmat heistä
helähtivät makeaan nauruun. "Mutta herra Henderson", sanoi neiti Thea,
"te olette liian ankara".
"Ankarako? minä en ymmärrä mitä tarkoitatte, neiti Thea", sanoin minä;
"ettehän tahtone väittää ett'ei neiti Ellery lemmi sitä miestä, johon
hän nyt on liittynyt?"
"Niin, herra Henderson", vastasi Thea nauraen, "sekä te että me kaikki
tiedämme varsin hyvin, ett'ei tämä avio ole sellaisia, joita me
nimitämme _lemmen-liitoiksi_ sanan täydellisessä merkityksessä; ja minä
puolestani kyllä tiedän, että hänellä ensin _oli varsin vaikea_ tehdä
tuo päätös, mutta hänen sukulaisensa kehoittivat häntä siihen ja
Will'in sukulaiset taas pitivät tarpeellisena, että Will pian rupeaisi
omiin toimiin -- ja seuraus oli, että neiti Ellery myöntyi Will'in
naimistarjoukseen". Naiset tekivät muistutuksiaan tästä avioliitosta.
"Onhan Will Marshall varsin hyvänluontoinen mies", sanoi neiti Smith.
"Ja arvaattehan miten matkustus Europaan on viehättävä!" huudahti neiti
Brown.
"Kerranhan meidän _täytyy_ mennä naimisiin", sanoi vanha neiti Jones,
"ja emmehän saa vaatia kaikkia mitä haluamme. Luulenpa varmaan, että
Marshall on _kohtelias_ vaimollensa ja antaa hänen aina _saada mitä hän
vaan tahtoo_".
"Minä puolestani", sanoi pieni neiti Green, "myönnän ett'en moiti jos
nainen tekee samoin kuin neiti Ellery, kun rikas avioliitto hänelle on
tarjolla. Minä olen aina ollut köyhä, rasitettu ja vaivattu; en ole
koskaan päässyt matkaamaan mihinkään, en ole saanut nähdä mitään enkä
ole saanut pukeutua niinkuin itse olisin halannut; hullupa olisin jos
en myöntyisi sellaiseen aviotarjoukseen kuin neiti Ellery'n oli".
"Eiköhän neiti Ellery", muistutti neiti Black, "olisi voinut odottaa
siksi, että olisi saanut nerokkaamman ja sivistyneemmän miehen, jota
hän olisi saattanut sekä lempiä että kunnioittaa ja joka samalla olisi
ollut rikaskin. Neiti Ellery oli niin erinomaisen kaunis ja soma
käytökseltänsä, että hän varmaankin olisi piakkoin saanut sellaisen".
"Niinpä kyllä sekin on", sanoi neiti Thea, "mutta hän oli jo
kolmenkolmatta vanha, eikä vielä kenkään tuollaisilla ominaisuuksilla
ollut ilmaantunut. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen metsässä,
sanotaan. Kaikessa tapauksessa luulen minä, että hän rakastaa Will
Marshall'ia kyllin".
"Mitä te, sulo neitonen, ymmärrätte _kyllin_ rakastamisella?" kysyin
minä kummastellen sitä filosofillista kylmyyttä, jolla hän tämän
lausui.
"Sillä ymmärrän, että aviopuolisot rakastavat toisiansa niin paljon,
ett'eivät riitele keskenänsä ja antavat kummankin seurata omaa
tahtoansa", vastasi neiti Thea.
Tuosta seurasta palasin varsin ihmisiä-vihaavalla mielipiteellä ja
vetäyin tykkänään kaikesta seura-elämästä X:ssä. Minä ostin mustan
merimiehen päähineen, jonka minä rosvojen tapaan painoin silmilleni,
kun kadulla tapasin jonkun tuttavan, lemmittävän tyttö-kullan.
Äidilleni kirjoitin minä synkkämielisiä kirjeitä, ihmiselämän suuresta
turhamaisuudesta ja tyhjyydestä, lu'in Platonin ja Aiskylon
kirjoituksia ja olin mielestäni vanha, kuolleista herännyt filosofi.
Kaikki lukemiseni ja muut toimeni tapahtuivat varsin synkkämielisesti,
ja silmäilin muita nuorukaisia ja vasta tulleita ylioppilaita, niinkuin
se tekee, joka jo on käynyt elämän kiirastulen läpi ja on huomannut,
että kaikki on paljasta turhuutta.
Olkoonpa vaan totta, että nöyryytyksen laaksossa kasvaa monta ihanaa
kukkaa, joita emme muualla tapaa; totta on kuitenkin sekin, että
nuorukainen aina kulkee äreänä ja kiukkuisena tämän laakson alku-osan
läpi.
Jos olisin ollut ymmärtäväinen, olisin polvillani kiittänyt Jumalaa,
että olin hairahtunut. Kaikeksi onneksi huomasin erehdykseni ennenkuin
se oli liian myöhäistä, ennenkuin olisin tuomittu läpi koko elämäni
turhaan koettamaan saada marmori kuvaa lempeäksi ystäväksi. Tosin kyllä
on moni nuori mies saanut ensi-idealinsa, mutta hän on usein sen kautta
menettänyt koko elämänsä onnen.
Minä olen elänyt voidakseni tyynenä ja levollisena kuulla puhuttavan
rouva Marshall'in iltahuveista ja huvimatkoista, joissa hän, entinen
neiti Ellery, valtikallansa hallitsee Newyorkin ylimys-maailmaa ja
nähdäkseni hänet yhä vielä, kirkkaan kuvastimen kaltaisena,
miellyttävällä suloudella heijastavan jokaisen tunteet, mietteet ja
aatteet, samassa unohtaen henkilön, kuin tämä on poistunut hänen
luotansa ja olen huomannut että rouva Marshall'in oikea paikka on
ruunattuna ruhtinattarena hallita turhamaisuuden markkinoilla.
Nyt suvaitsen paremmin ja nuhtelen vähemmin niitä naisia, jotka samoin
kuin neiti Ellery käyttävät kauneuttansa rahan asemesta, hankkiaksensa
itsellensä rikkautta ja arvoa. Mitä ne muuta saattavat tehdäkään? Eikö
kaikki portit, joiden kautta nainen omin voimin voisi päästä arvoon ja
rikkauteen, ole monet vuosisadat olleet heiltä suljettuna? Ainoastaan
naimisiin meneminen avaa heillekin tämän tien. Sama työ ja
toimeliaisuus, jota mies käyttää elämän kultaisen avaimen
saavuttamiseen, sama työ ja toimi pidetään naisen arvolle varsin
sopimattomana; ja se nainen korkeimmista säädyistä, joka koettaa omin
voimin, vapaalla ja itsenäisellä työllä, ko'ota tavaraa, on maailman
mielestä väärin käsittänyt naisellisen tehtävänsä. Tuhansien äänet
kohoavat häntä vastaan ja maailma osoittaa hänelle pilkallisesti
sormea, pitäen häntä varsin eriskummallisena ilmiönä. Sitävastoin ei
pidetä laisinkaan epä-naisellisena, jos nainen, jolle luonto on
runsaasti kauneutta lahjoittanut, käyttää tätä kauneuttansa, rahaa ja
rikkauksia saadaksensa. Luonnollista siis on, että sellaisia
avioliittoja, kuin tämä neiti Ellery'n ja Will Marshall'in välillä
solmittu oli, pidetään aivan sopivina, niinkauan kuin tämän
käsitystavan puolustajia löytyy.