Uni-morsiameni.
Kaikki kävi hyvin yliopistossa. Minun huoneeni oli varsin valoisa ja
soma, kauniilla näköalalla, ja Jaakko-enoni raha-lahjan kautta tulin
tilaisuuteen varustaa sen somilla huonekaluilla.
Eräältä poislähtevältä vanhemmalta kumppaniltani ostin huonekalut
alennetusta hinnasta, ja olin kuin isäntä ainakin kodissani.
Minulla oli sangen hyvät perusteet lu'uissani; jatkaminen kävi sen
tähden varsin helposti.
Huoneeni minä somistin joillakuilla kivipiirroksilla, suurimmaksi
osaksi vaimojen päillä, joista toiset katsoivat ylös mustilla,
säihkyvillä silmillä, toiset taas loivat pitkäripsiset silmänsä maahan.
Ei olekaan niin varsin hullua ja naurettavaa ympäröidä itsensä
tällaisilla naisten kuvilla. Kun mies on kau'an pois perhe-elämästä,
kaipaa ja ikävöitsee hän naisellista vaikutusta ja naisten seuraa.
Näitä pieniä haaveksittuja kuvia pidämme arvossa aivan muista kuin
taiteellisista syistä. Jos perin juurin asiaa tutkimme, niin huomaamme,
että me valitsemme tuon sentähden että se on "Nella"-siskoni, tämän
taas syystä että se on "Betyn" näköinen, kolmannen taas ostamme syystä,
että "minä tunnen naisen, joka on aivan tämän näköinen". Väliin löytyy
joukossa sellaisiakin, jotka näyttävät aivan eläviltä, juuri kuin
olisivat muotokuvia, ne siis myöskin ovat ostettavat. Tuo soma
kukkakiehkura sievästi asetettuna kähäriin, tuo veitikkamainen silmäys,
tuo iloinen hymy noilla pyöreillä huulilla -- kaikki vakuuttaa, että
taiteilijalla on ollut elävä esikuva edessänsä. Juuri tuollaisen,
elävältä näyttävän, sukkelasilmäisen, ruskeaverisen tytön kuva rippui
seinälläni ja katseli minuun juuri kun tahtoisi hän lausua: "etpä voi
minua löytää, vaikkapa etsisit ympäri maailmaa". Tämän tyttösen kanssa
olin väliin keskustelevanani -- en juuri sentähden että se olisi ollut
uni-morsiameni näköinen -- en, mutta se muutoin minua vaan miellytti ja
olisinpa pannut melkoisen summan "likoon" jos olisin voinut saada
tietää mitä tuo kummallinen olento tahtoisi lausua.
Yliopisto oli eräässä pienessä kaupungissa ja siellä, niinkuin
muuallakin ei suhde kaupunkilaisten ja ylioppilaiden välillä ollut
juuri ystävällisimpiä.
Luonnollista on, että ylioppilaita tuollaisissa pienissä yhdyskunnissa
pidetään jonkinlaisina siirtolaisina, jotka vastustelevat jokaista;
ja nämätpä taas puoleltansa tekevät mitä voivat antaaksensa
kaupunkilaisille aihetta tällaiseen otaksumiseen. Yleinen mielipide
heistä pakoittaa heidät eroamaan muista, yhdistymään keskenänsä ja
muodostamaan "valtion valtion keskellä", yhdyskunnan omilla tunteilla,
omilla laeilla, tavoilla ja mielipiteillä -- ja vielä lisäksi, valtion
-- naisitta. Kun tämän kaiken huomaamme ja muistamme myöskin, että tämä
tapahtuu elämän kiihkeimmässä aikakaudessa, niin emme saa ihmetellä
että yliopistolaisten joukossa väliin ilmaantuu tappelun halua ja
kaikenlaisia hulluja ilveitä, jotka kulkevat perintönä suvusta sukuun.
Emme saa ihmetellä jos joskus tapaamme jonkun omenakärryn kaadettuna
jossakin mäessä, jos väliin kuulemme kanunan kuulia äkkiarvaamatta
vyöryvän alas oppihuoneen rappusilta tahi jos opettajain ovi joskus
onkin jollakin mukavalla tavalla teljettynä luku-tunnin alkaessa.
Paremmin meidän sopii ihmetellä ett'ei kattoja revitä ja akkunoita
särjetä, kun niin monta kiihkeätä luontoa on toisiansa kiihoittamassa.
Yhteiskunnallinen henki pyrkii nyt saamaan naisiakin käymään yliopiston
lukumäärän läpi, -- koettaa saada miehisen ja nais-sukupuolen
yliopistossa yhtä terveellisesti vaikuttamaan toisiinsa, kuin
kodoissakin.
Tämä ko'e on Uudessa Englannissa näyttäinyt varsin edulliselta;
yliopistoon valmistelevat nuorukaiset lukevat nim. samoilla luokilla
nuorten naisten kanssa.
Tämä on näissä nykyajan suuresti arvossa pidetyissä oppilaitoksissa,
jossa nuoret naiset kilpailevat nuorukaisen kanssa opin hankkimisessa,
ei ainoastaan tapahtunut ilman mitään epäjärjestystä ja pahennusta,
vaan päinvastoin suuremmalla tyyneydellä ja tapain hienontumisella,
kuin niissä oppilaitoksissa, joissa naisten seura puuttuu. Jos
luennoilla istuisi pari tusinaa hyvinkasvatettuja naisia, niin
poistuisi varmaankin monta kujetta, joita nuorukaiset nyt, tehdäksensä
opin hankkimisen hupaisemmaksi, professorien suureksi harmiksi
harjoittavat.
Mutta meillä, poika-paroilla, ei ollut mitään naisseuraa, jos nim. en
ota lukuun kirjeenvaihtoa äitiemme ja siskojemme kanssa, tahi
tuollaisia hetken tuttavuuksia, joita kävellessämme teimme kaupungin
nuorten naisten kanssa. Jos se on edullista, että naiset ja miehet
tapaavat toisensa jokapäivä, kilpaillen työssä ja tietojen
hankkimisessa, niin ei siitä seuraa, että nuot salaman tapaiset
tuttavuudet, joita teemme moniaan tyhjän lauseen vaihettamalla,
vaikuttavat yhtä paljon hyvää.
Näissä naisten ja nuorukaisten tuttavuuksissa ei löydy mitään
todellista ystävyyttä, ei mitään todellista miehen tahi naisen
hienouden arvostelemista -- ja kuitenkin ovat ne ainoat palkkiot
perhe-elämästä, jotka meille tarjotaan ikävinä ylioppilasvuosina.
Usein ei ylioppilaita perheisin kutsuttu ja niitä, joilla sanottiin
olevan hyvä menestys naisien luona, niitä katselivat opettajamme
karsain silmin.
Väliin kuitenkin, harvinaisena poikkeuksena, onnistuu joku ylioppilas
saamaan uuden kodin, jossakin kunnollisessa perheessä, jossa hän löytää
miellyttävän, lempeän koti-emännän ja koti-elämän ilmanalan, tahi
sattuu hän tutustumaan jonkun vanhemman ja ymmärtäväisemmän naisen
kanssa, jonka kanssa hän saattaa keskustella niistä moninaisista
aineista, joihin lukunsa antavat aihetta. Mutta sellainen onni on
varsin harvalla. Yleensä saapi valita tyhjän lörpötyksen tahi
luostarimaisen yksinäisyyden välillä.
Mitä minuun tulee, asetuin jo heti alussa kannalle, joka muillekin
olisi kelvannut esimerkiksi, ja muistaen Jaakko-enoni neuvoja katselin
elämää filosofin ankaruudella. Minä en ryhtynyt mihinkään
tyhjänpäiväiseen ilveesen tahi juoneen ja sunnuntakisin kirkossakin
katselin alas tyttäriin varovasti, ankaralla melkeen ylpeällä
katsannolla, niinkuin katselisin kirjavaa parvea pieniä elukoita, jotka
eivät ansaitse pienintäkään sijaa ajatuksissani. Plato ja Aristotelo
yhteensä eivät olisi voineet katsella elämää ja seurustelemista
vähemmin kiihkoisina, eikä suuremmalla tyyneydellä kuin minä. Minä olin
hyvässä maineessa opettajieni kesken, mutta nuot vallattomat, nuoret
kumppalini, jotka rakastivat vanhoiksi käyneitä ylioppilas-ilveitä,
joita he eivät olleet kyllin taitavia muuttamaan rahtuakaan tahi
tekemään enemmän vaihetteleviksi, kutsuivat minua "kirjatoukaksi".
Mutta eräänä kirkkaana kesäkuun päivänä, juuri tuollaisena, joka näytti
oikein olevan luotukin saattamaan kaiken filosofian hunningolle,
tuollaisena kun omenapuut ovat aukaisseet punertavat kukkansa, kun
peippo laulaa ja lehdet kuiskavat hiljaa keskenänsä, juuri sellaisena
päivänä oli minulla suuri, merkillinen ilmestys.
Kuinka vähän tänä merkillisenä aamuna aavistin mitä tapahtuman piti,
kun minä harjasin hapseni, köytin kaulahuivini ja toivoa täynnä
katselin kasvavia viiksijäni ja poskipartaani, tuossa nelisnurkkaisessa
peililasin kappaleessa, jota käytin hyödylliseksi itseni tuntemiseksi.
Katselin kasvojani niinkuin se katselee, joka ei vähintäkään pidä lukua
mitä ihmiset hänestä ajattelevat, kaikkein vähin mitä naiset hänestä
pitävät -- ja menin kirkkoon. Minä istauin tavalliselle paikalleni
lehterillä, jossa ylioppilaille oli paikka määrätty, ja josta me, kuin
lampaat aituuksesta, otimme osaa yhteiseen Jumalan-palvelukseen.
Luulenpa että voimme oppia siveyttäkin tuosta itsensä kieltämisestä,
jonka nuot jokaviikkoiset hartauden hetket ehkä vaativat. Ne ovat
pakolliset, se on tosi -- ja meidän täytyy määrätty hetki istua hiljaa,
vaiti ja levollisina; se ehkä vaikuttaa, että _joskus_ saamme halun
aatteissamme kohoutua korkeimman olennon luo, ja haluamme luoda
silmäyksen ijankaikkisuuteen. Tätä kirkonkäyntiä ei siis saa pitää
halpana asiana kasvatuksessa, ja oikeuttaa myös uuden Englannin
korkeain-koulujen tarkkaa vaariinottoa tässä suhteessa.
Täytyy myöntääni, että varsin harva löytyi meidän joukossamme, joka
hartaudella olisi seurannut saarnaa ja ottanut vaaria tuosta
juhlallisesta jumalanpalveluksesta. Korkeintain voivat he uneliaasti
pysyä siivoina käytöksessään, usein ei sitäkään täydellisesti; väliin
eivät he halveksineet tuollaisia pieniä kujeita, jotka voivat tapahtua
ilman että tarkastelijamme niitä huomasi. Jos tarkasti piti kaikkia
silmällä, niin pian huomasi että kaupungin nuoret naiset haastelivat
tuttujensa kanssa meidän joukossamme silmäsähkösanomilla. Romaaneja
jaeltiin, salattiin taitavasti ja luettiin siten, että lukija kumartui
edessänsä seisovaa istuinta vasten, ollen vaipuvinansa syvimpään
hartauteen. Toisessa penkissä tehtiin pieniä taiteilijan kokeita
pilkka-kuvien piirtämisessä. Minä joka olin kasvatettu hartaassa
Jumalan pelvossa, istuin varsin tarkkaavaisena. Vastoin tahtoani vaelsi
sieluni kuitenkin väliin mielenkuvittelon hattaralla läpi unimaailman;
silloin en kuullut sanaakaan saarnasta enkä edes tietänyt missä
olinkaan. Tottumus vaipua unelmiin ja tehdä tuulentupia, jonka määrätyn
työn ankara välttämättömyys koko viikon ajalla oli tukehuttanut, sai
pyhinä aina voiton.
Pastorimme oli sävyisä mies, joka lausui lausuttavansa varsin kauniilla
ja sujuvilla sanoilla ja hänen kauniit loppusointunsa ja liukas
kielensä olivat -- raamatun sanojen mukaan -- "niinkuin kaunisäänisen
laulajan miellyttävä laulu ja soma soitto kauniilla soittokoneella".
Hänen äänensä sointui silloin korvissani juuri niinkuin olisin sen
unessa kuullut, sillä aatteeni matkailivat teillä tuntemattomilla. Minä
matkailin vieraissa maissa, katselin suuria maalaus-kokouksia ja
kauniita rakennuksia, minulla oli kaikenmoisia kummallisia kohtaloita,
joista pääsin suurimmilla vaaroilla, jouduin kummallisiin ja
kiihoittaviin tuttavuuksiin, sanalla sanoen, olin sankari tarussa,
jonka kohtaukset muuttuivat ja muodostuivat joka silmänräpäys, joiden
muoto vaihteli yhtä nopeasti ja keveästi kuin iltapilvi auringon
laskiessa. Niin todelliselta ja elävältä tuntui tämä mielenkuvittelon
elämä, että usein kyyneleetkin nousivat silmiini näitä liikuttavia,
uneksittuja näköjä katsellessani. Kerran kun ajatuksieni juoksu
tällaisessa kertomuksessa hiukan pysähtyi, ja sai hetkeksi suloista
lepoa, kuulin papin heleällä äänellä vakuuttavan, että itsekkäisyys on
suurin siveellinen pahe. Minä nostin silloin silmäni ja huomasin
alhaalla kolmannella penkillä, tuon suuren käytävän luona, aivan uudet
kasvot. Nuot kasvot eivät varmaankaan ennen siellä olleet sillä
luultavasti olisin ne oitis huomannut; juuri tuollaiset kasvothan olin
monesti unelmissani kuvannut eteeni.
Minä tunsin omituisen säpsähdyksen, varmaankin samanlaisen kuin
Aatami tunsi unesta herätessänsä kun hän Evan näki. Tässä nyt näin
uni-morsiameni -- näkyväisenä ja todellisena. -- Nämät kasvot, niin
hienot, niin tunnokkaat, niin puhtaat; ne olivat välikohtana Vernerin
ja neitsy Marian kasvojen välillä. Hänen muotonsa oli niin
klassillisesti puhdas kuin Psychen, jonka sittemmin näin Neapelin
maalaus-kokouksessa; mutta nuot suuret, vilkkaat, ihanat silmät
ilmoittivat, ett'ei tämä ollut kylmä kuvapatsas. Nämät silmät
_ajattelevat_, ne katselevat syvästi elämään, kuolemaan, vieläpä
ijankaikkisuuteenkin -- ajattelin itsekseni pidätetyllä hengähdyksellä
ja hartaalla hämmästyksellä tuijottaessani alas hänen. Tuo ilmiö oli
valkoisiin vaatteisin puettuna, niinkuin tällaiset näyt tavallisesti
ovat, ja tuo hieno tylli-päähine näytti silmissäni pyhältä sädekehältä
hänen päänsä ympärillä. En nähnyt muuta kuin hänet yksin, ainoastaan
hänet, koko lopun saarna-ajan. Minä tutkin joka ainoaa hänen
liikettänsä. Hänen säteilevät silmänsä olivat pappiin kiinnitetyt
sellaisella hartaudella, että oikein häpesin omia hajanaisia
ajatuksiani ja koetin palauttaa mieleni saarnaan ja niihin totuuksiin,
jotka pappi lausui; mutta voih! minä ajattelin häntä enemmän kuin
saarnaa. Minä näin kuinka hän etsi virren virsikirjastansa ja toivoin
olevani tuolla alhaalla häntä auttamassa. Minä näin hänet nousevan
seisomaan ja noilla ihmeen kauniilla silmillä, joita pitkät ripsit
varjostivat, katselevan virsikirjaan, laulaen muiden mukaan.
Sanomattomasti törkeä, maallinen ja ansaitsematoin olin mielestäni
tällä hetkellä! Suuresti halusin jotakin ylineellistä pyhyyttä --
jotakin, joka taitaisi tehdä minut mahdolliseksi koskettamaan edes
hänen hameensa liepeitä. Siunauksen loputtua kiiruhdin ulos ja asetuin
niin, että taisin nähdä hänet, kun hän tuli ulos kirkosta. Minä en
ollut ainoa, joka hänet oli huomannut; suuri joukko nuorempia ja
vanhempia tovereitani oli myöskin nähneet saman tähden ja nytkös
kuiskattiin ja arvattiin tuossa ryhmässä, joka samoin kuin minäkin, oli
pysähtynyt kirkon ovelle katselemaan häntä.
Kulkiessansa meidän sivutsemme nosti hän, aivan kuin sattumoilta,
hitaasti silmänsä ja ne lankesivat, auringon säteen kaltaisina yhteen
meistä -- Jim Fellows'iin, joka oitis kumartui. Hieno pune nousi hänen
poskillensa, kun hän täynnä suloutta vastaten tervehdystä, kiiruhti
edelleen. -- Jim oli oitis hetken sankari; hän näkyi olevan tuttu tuon
enkelin kanssa.
"Hän oli neiti Ellery, Portland'ista; ettekö ole hänestä kuulleet
puhuttavan?" kysyi Jim kopeillen. "Hän on Portland'in suurin kaunotar.
Siellä häntä nimitetään: 'pikku jumalattareksi'. Viime kesänä tapasin
minä hänet eräässä kylpypaikassa", lisäsi hän tuolla tyytyväisellä
katsannolla, joka on niin omituista niille, jotka tietävät hetken
hupaisimmasta esineestä enemmän kuin muut. Kotimatkalla kirkosta
seurasin minä häntä liian ihastuneena yhtyäkseni kumppalieni
mielettömiin ja sopimattomiin muistutuksiin. Hän katosi kukkien
joukkoon, jotka kasvoivat pastori Brown'in valkoisen huoneen ympärillä
ja siitä hetkestä oli tämä talo minun pyhiin-vaelluspaikkana, siellähän
oli tuon enkelin tabernakeli. Pastori Brown'in tytär, Thea Brown, jolle
edellisellä viikolla olin tullut esitellyksi, tuli nyt vastaani; hän
oli varsin soma, punaposkinen tyttö; nyt hän oli paljon suuremmasta
arvosta silmissäni kuin ennen, ja sentähden tervehdin minä häntä
erinomaisella lämmöllä ja kohteliaisuudella, sillä vaikk'ei hän ollut
itse ruusu, oli hän kuitenkin maa, joka sai hengittää ruusun tuoksua;
en siis ihmettele jos ihastukseni, hänet nähdessäni, näytti siltä kuin
olisin häntä itseä ihmetellyt.
"Mikä ihana sunnuntai!" sanoin vilkkaasti. "Erinomaisen ihana", vastasi
hän myöntyvästi. "Neiti Brown'illa on erittäin lempeä-ansaitseva ystävä
luonansa" lisäsin minä.
"Ken niin? neiti Ellery'kö? Tietäkää herra Henderson, hän on varmaankin
maailman suloisin tyttönen", sanoi neiti Thea ihastuksella.
Sitä en minä puolestani tahtonut epäilläkään; halukkaasti kuuntelin
minä neiti Thea'n ylistyslauseita ja olin varsin kiitollinen hänen
ystävällisestä: "käykää katsomassa". Neiti Ellery tulisi viipymään
kau'an heidän luonansa ja neiti Thea sanoi tahtovansa varsin
mielellänsä tehdä minut tutuksi ystävänsä kanssa.
Tänä iltana keskusteltiin ylioppilaitten kesken varsin innokkaasti
neiti Ellery'stä. Jim Fellows kertoi pöyhkeillen siitä menestyksestä,
joka hänellä oli ollut kylpylässä; tämän esitteli hän niin
viehättävästi, että olisi voinut otaksua, että "Jumalatar" oli
katsellut häntä varsin suopeilla silmillä.
Tunsin sisällisen harmin Jim'iä, muita tovereitani ja yleensä kaikkia
kohtaan, sillä olinpa varsin varma ett'eivät he voineet laisinkaan
ymmärtää ja arvostella tuota suloisen suloista olentoa.
"No, Harry, miksi et sinä virka sanaakaan?" kysyi eräs toverini kun
minä, ollen lukevinani, istuin ääneti; "mitä sinä pidät hänestä?"
"Minä en ole mikään naisten tuntija, sen te hyvin kaikki tiedätte",
vastasin minä, väistellen, "ja enhän ole muuta kuin vilahdukselta
nähnyt neiti Ellery'ä".
Nyt seurasi viikkoja ja kuukausia, jolla ajalla tämä ihana kuva ei
hetkeksikään poistunut mielestäni. Omituinen sisällinen laki sallii
jonkun aatteen seurata meitä kaikkialla, laisinkaan muuttamatta
ajatustemme tavallista juoksua, tämä aate käypi niiden rinnalla omaa
himmeätä polkuansa, ikääskuin näkymätöin olento.
Sille, joka sielussansa on kasvattanut ihanteen, tapahtuu joskus että
tämä henkinen kuva laskeutuu alas ja käärii huntuunsa jonkun aivan
tavallisen henkilön, joka sen kautta hetkeksi ikääskuin kirkastuu
silmissämme. Tämän henkilön ominaisuudet eivät anna tälle suhteelle
niin vahingollista muotoa, niin vaarallista voimaa, vaan sen tekevät ne
aatteet jotka itsissämme ovat syntyneet. Näyttää siltä kuin
joissakuissa ihmisissä löytyisi alkuaineet sisällisien into-himojen
sytyttämiseen noiden mystillisien pihkain ja yrttien kaltaiset, joita
sadun Phoenix luultiin ko'onneen nuotioonsa. Kaikki halu, runollisuus
ja romantiki -- halu pyrkimään ijankaikkisuuteen, ijankaikkiseen
hyvyyteen, jumalaiseen puhtauteen ja rauhaan -- voipi meissä pysyä
hereillä jonkun aivan tavallisen maallisen käden vaikutuksesta; --
mutta jos ne syttyneinä polttavat itsensä, jääpi ainoastaan kokemuksen
kylmä tuhka jäljelle.
Neiti Ellery oli hienosti kasvatettu nainen, joka taisi hyvin käyttää
itsensä seura-elämässä; ehkä hänen uskonnollinenkin kasvatuksensa oli
varsin oivallinen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea mitään syvempää
mielenliikutusta. Hänen luonteensa oli varsin tasainen, mutta hän
oikein kokemalla koki voittaa kaikkien suosiota ja miellyttää kaikkia;
-- tämäpä hankkikin hänelle tuon nimen "suloinen tyttö", jonka neiti
Brown'kin hänelle antoi. Hän oli aina erinomaisen ystävällinen niitä
kohtaan, joiden kanssa hän seurusteli, ja ollessansa heidän seurassa
näytti hän oikein mieltymystäkin; mutta hänen sielunsa oli kuin kirkas
peilin lasi, jossa ei näy kuva kau'emmin kuin esine on sen edessä.
Luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen kauneuden -- tuollaisen
kauneuden, joka miellyttää idealista osaa luonteessamme -- ja hänen
kohtelias hyväntahtoisuutensa, hänen soma, miellyttävä käytöksensä
eivät poistaneet niitä luuloja, jotka kauneutensa herätti. Hän antoi
mielellänsä ihmetellä ja lempiä itseänsä järkevästi, mutta ei hän
koskaan poistunut "sopivan" rajojen sisältä. Minua kohteli hän erittäin
ystävällisesti ja luulenpa melkeen, että hän piti seurustelemisen
kanssani miellyttävänä. Minä en ollut muiden ihmettelijäin kaltainen,
minun lämpöni ja ihmettelemiseni herätti hänessä aivan uusia tunteita.
Minä kirjoittelin runoja hänelle, joita hän luki miellyttävällä
syvämielisyydellä, ja jotka hän vihdoin pani laatikkoonsa muiden
voiton-merkkeinsä joukkoon. Minä kutsuin häntä tähdekseni,
kiihoitteekseni ja valokseni; hän hymyili silloin minulle ja hänen
kasvonsa säteilivät puhtaasta, sekoittamattomasta ilosta. Usein lu'in
hänelle ääneen suurempien kirjailijoittemme teoksia; erittäinkin häntä
huvitti kuulla, kun luin Tennyson'in kirjoituksia. Tuo kaikki oli
varsin hupaista, mutta sen kautta kulutin monta lukutuntia, kävellen
Herra Brown'in vierashuoneissa ja luullen olevani Sir Galahad luin
liikutettuna: "hänen miekkansa oli terävä sillä hänen sydämensä oli
puhdas". Neiti Ellery kuiskasi: "kuinka ihanata!" ja minä olin
paratiisissa.
Sitte tuli kirkkaita kuuvalo-iltoja, jolloin joka ainoa lehti, joka
värähti tuulessa, muodosti hienoja piirteitä ruohostolle. Me kävelimme
korkeiden jalavien siimeessä, puhellen runoudesta ja ulkoa lausuen
säkeitä kauniista runokappaleista, joita hän kuunteli hyväksyen,
tavallisella lempeällä tavallansa. Kaikki toiveeni, mietteeni,
unelmani, teoriani ja filosofiani annoin minä hänen säteilevien
silmiensä valaistaviksi. Hänen vastauksensa ja lauseensa eivät tosin
olleet aivan yhtäpitävät omieni kanssa; mutta minä pidin ne kuitenkin
hyvänäni ja muodostin niistä paljon hyvää, aivan samoin kuin muinoin
Delphin papit, ennustaja-naisen sekanaisista vastauksista. Täytyihän
niissä jokaisessa olla jokin syvä ajatus, sillä papitar hänkin oli ja
mitä niissä puuttui, täytin minä varsin nopsaan.
Usein olen tutkinut mikä sellaisissa luonteissa, kuin neiti
Ellery'nkin, voipi miestä so'aista. Luultava on, että tuollaisien
luonteiden sisällinen halu kaikkia miellyttää väliin näyttää
todelliselta sympatialta: ja niinkau'an kuin he ovat niiden
seurassa, joita he tahtovat miellyttää, heijastavat he nopealla
toden-näköisyydellä tunteensa ja mietteensä. Kun näemme omat tunteemme
ja ajatuksemme heijastuvan toisen sielusta, tunnemme juuri samanlaisen
ihastuksen, kuin nähdessämme esineiden kuvastuvan kirkkaassa tyvenessä
järvessä. Siinä tosin ei löydy mitään lämpöä, ei mitään todellisuutta,
mutta sillä hetkellä, kun me sen näemme joudumme varsin lumottuun
tilaan, sillä se heijastaa oman sydämemme hehkun, luuloitellun lämmön
-- vieläpä kunkin tunnon pienen, oikullisen kukan ja oksankin --
erinomaisella todennäköisyydellä.
Mutta tämä ei ole todellista sympatiaa, sillä se löytyy samoin kuin
kuva vedessä, ainoastaan sinun läsnäollessasi. Kun sinä poistut, ja
toinen astuu sijaasi, heijastuu hänenkin tunteensa aivan samanlaisella
todennäköisyydellä.
Tällaiset vaimot ovat aina lumonneet ja tulevat ijäisesti vieläkin
lumoamaan miehiä; he pitävät kirkkaaksi silatun pinnan heijastus-voiman
sinä myötä-mukaisuutena, jota heidän sydämensä ikävöitsee ja kaipaa.
En minä tahtonut epäilläkään, ettei neiti Ellery'llä olisi ollut suuri
kirjallinen aisti ja moraalinen urheus, sillä eipä löytynyt ainoatakaan
niin korkeata tahi syvää ajatusta niiden runoilijoiden ja viisaiden
teoksissa, joita minä hänelle luin, jotka eivät kirkastettuina
heijastuneet hänen kauniista silmistänsä.
Väärin on kuitenkin väittää, että tuollaiset ihmiset ovat teko-pyhiä;
sillä mitä he heijastavat on sinä hetkenä kyllä todellista, mutta
ett'ei sillä ole syvempää perustetta on seurauksena ainoastaan siitä,
että heidän luonteensa, vaikka lempeä, on pintapuolinen ja kylmä ilman
mitään kestäväisempää pidätysvoimaa. Vika on siinä, että me vaadimme
enemmän kuin voimme saada, vika, jota teemme siksi, kunnes esirippu
lankeaa.
Minä kirjoitin oitis äidilleni neiti Ellery'stä ja sain vastimeksi
tavallisen varovaisen, äidillisen epistolan, jossa hän muistutti minua,
että vielä olin kaukana siitä tilasta, jolloin voin toivoa toden perään
tarjota käteni naiselle. Hän pelkäsi, ett'en minä vanhemmaksi tultuani
enään olisi samasta mielipiteestä kuin nyt ja varoitti minua aikaisesta
kihlauksesta -- sanalla sanoen, hän lausui kaikki mitä hyvät, hellät ja
levottomat äidit tavallisesti lausuvat nuorille pojillensa.
Vastaukseksi tälle kirjeelle kirjoitin minä, ett'ei olisi liiaksi
uhrata koko elämäni rakkautta tälle naiselle, jonka nyt olin löytänyt,
naiselle, joka oli puhdas ja hurskas, joka taisi kiihoittaa kaikkeen
suureen, jaloon ja pyhään, minä vakuutin, että kokisin voittaa hänet
vaikka seitsemän kertaisesti täytyisinkin toimittaa Herkuleen vaikeat
urho-työt.
Äitini olisi toki hyvinkin voinut olla levollisena. Neiti Ellery oli
tosin mielelläänkin, ollessansa muutoin ikävässä, pienessä kaupungissa,
minun kiihoitushenkenäni, johtavana tähtenäni ja valonani, toki
määrättyjen rajain sisällä. Häntä huvitti suuresti, kun joku luki
hänelle ääneen ja hän nautti kun tiesi että löytyi joku, joka aina
häntä ihmetteli; mutta yhtävähän kuin joku Walter Scott'in
tunnokkaimmista ja järkevimmistä sankarittareista olisi hänkään
tahtonut köyhän ylioppilaan kanssa ijäksi liittyä.
Kun muistelen tätä osaa elämästäni, täytyy minun surkutella itseäni
yhtä levollisesti ja kiihottomasti, kuin jos olisin joku kolmas
henkilö. Niinkau'an kuin harhaukseni kesti olivat ne tunteet, jotka hän
herätti niin todelliset, vakaat ja pyhät ett'en voi arvatakaan
minlaiseksi tämä nainen olisi voinut muodostaa minut ja jokaisen muun
miehen, jos vaan tämä tila olisi ollut elävää todellisuutta. Jos Jumala
lähettäisi kokonaisen joukkion tuollaisia olennoita maailmaan, joilla
ei ainoastaan olisi ulkonainen, näkyväinen ihanuus, vaan myöskin
sisäistä, henkistä suloutta, joka on kaiken sulouden esikuva, mitähän
eikö tuollaiset voisi vaikuttaa maamme onnettomien, harhateille
joutuneiden lasten kesken! Silloinpa voisi luulla, että vanha kultainen
aikakausi jälleen olisi palannut.
Neiti Ellery väisti taitavasti kaikkia tilaisuuksia, jotka voisivat
antaa aihetta johonkin keskenäiseen luottamukseen; naiset
saavuttavatkin pian erinomaisen ky'yn ja oikein valtioviisaan
nerollisuudenkin tässä suhteessa. Hän antoi minun hienostaan ymmärtää
että meidän välillämme löytyi mielen-heimolaisuutta ja yllytti, melkeen
anteeksi suovalla tavalla, minun romantisen luonteeni ilmauksia
sanoissa. Minä en ollutkaan ainoa, jota hän piti vangittuna kultaisilla
hämähäkin-lankoillansa. Hän hallitsi kuin ruhtinatar, jonka jalkojen
edessä kokonainen hovi kumartelee ja herra Brown'in neliskulmainen,
valkoinen, muuten hyvinkin prosaillinen talo oli aivan piiritettynä ja
ylösalasin käännettynä neiti Ellery'n innokkailta ihmettelijöiltä.
Niiden joukossa oli erittäin huomattava Will Marshall. Will oli jo
vanhempi poika-mies, erittäin rikas ja hyvänluontoinen kuin pitkä,
helteinen kesäpäivä, mutta niin laiska ja tyhmä, että hän ainoastaan
suuren rahasumman lahjoittamisella eräälle professorille, jonka hoidon
alla hän oli, sai olla yliopistossa. Olen huomannut että raha voipi
tässä matalassa maailmassa tehdä monta kohtaa keveämmäksi, ja muun
muassa auttaa väliin kurjan tyhmä-päänkin yliopiston lukumäärän läpi.
Will oli tavallansa kaikkien suosilas. Hänen anteliaisuutensa oli
melkeen rajatoin ja täysin käsin hajoitteli hän rahoja ympärillensä.
Yleiseen kutsuimme me hänen toverinsa häntä "Will paraksi" ja hyvä
poika hän kyllä olikin, ehk'ei hän taitanut kirjoittaa kunnollista
kirjelippua ja teki kauheita virheitä joka tutkinnossa.
Will laskeutui kokonansa neiti Ellery'n jalkojen eteen ja peitti hänet
aivan kukka-kääriöillä ja makeisilla. Hän vaati kaikki kaupungin ajurit
pitämään aina valmiina rattaat, jotka olisivat kyllin arvoisat tämän
uuden Venerin käytettäviksi.
Kaiken tämän minä kyllä huomasin, mutta en voinut aavistaakaan, että
neiti Ellery silmänräpäystäkään ajattelisi "Will-parkaa", muutoin kuin
naisellisella surkuttelevaisuudella.
Kesälupa läheni ja lukukauden loppuessa päättyi minunkin eidyllini
neiti Ellery'n kanssa. Aina viimeiseen hetkeen saakka oli hän lempeä ja
miellyttävä; hänen ihanat silmänsä katselivat minua kehoittavaisesti ja
jäähyväiseksi soi hän minulle kävelyn kuutamossa, jolloin en enään
kävellyt maan päällä vaan olin -- seitsemännessä taivaassa. Mihinkään
varsinaiseen päätökseen emme tulleet; sanoin kuitenkin hänelle, että
jos vaan saisin kantaa hänen kuvansa sydämessäni, olisi se minulla aina
pyhänä taikakappaleena ja antaisi voimaa käsivarrelleni. Hän huokasi,
oli varsin ihastuttavan näköinen -- eikä kieltänyt.
Minä läksin kotia äitini luo, ja koko lupa-ajan kiusasin minä tätä
kärsivällistä, paljon kokenutta äitiäni rakkauteni kuumeen tulella ja
vilulla. Kuinka siunattavat eivätkö nämät äidit ole! He synnyttävät
meidät maailmaan, valvovat ja kasvattavat meitä, mutta tuskinpa olemme
miehiksi päässeet ennenkuin palaamme heidän luoksensa, sydämellä, jonka
rakkaus johonkin toiseen naiseen on rikki repinyt -- ja ehkä vielä
päälliseksi olemme mieltyneet tuollaiseen vähäpätöiseen, turhamaiseen
tyttö-riepaleesen, joka ei koskaan ole ajatellutkaan mitä rakkaus ja
hellyys on, ja joka leikittelee sydämien kanssa samoin kuin kissanpoika
lankakerällä.
Minä kirjoittelin neiti Ellery'lle pitkiä, hellätunteisia kirjeitä ja
sain vastimeksi pieniä, somasti kirjoitettuja lippusia, hyvänhajuiselle
paperille piirrettyjä, joissa hän yleisillä lauseilla vaan puhuu
ystävyyden suloudesta.
Mutta ensi uutinen, jonka palatessani yliopistoon sain kuulla,
haihdutti tykkänään kaikki unelmani. "Hurraa Harry! tiedätkös ken on
kihloissa?"
"En".
"Arvaapas?"
"Enpä voi arvata".
"Etkö? neiti Ellery on kihloissa Will Marshallin kanssa!"
Alnaschar, araapilaisessa sadussa, ei voinut enemmän hämmästyä, kun
hänen lasivakkansa rikkoontui ja hajosi tuhansiin kimelteleviin
säröihin, kuin minä tämän uutisen kuullessani. Minä seisoin aivan kuin
ukkosen lyömänä hämmästyksestä.
"Onko _hän_ kihloissa Will Marshall'in kanssa! -- mutta varsin
narrimainen mieshän Will on".
"Niin hän onkin; mutta hän on rikas. Kaikki on jo selvillä; ensi kuussa
ovat häät ja sitten lähtevät he Europaan hää-matkallensa", sanoi Jim
Fellows.
Niin lankesi epäjumalani patsaaltansa -- ensi unelmani hajaantui ja
katosi.