Minä lähden yliopistoon. -- Jaakko-enon neuvo.
Vihdoin täytyi kuitenkin tuon jokapäiväisen, terveellisen
seurustelemisen äitini kanssa loppua, ja minun oli lähteminen
yliopistoon.
Erohetki oli äidilleni varsin katkera, sillä isäni oli edellisenä
vuonna kuollut; nyt olisi siis lastensa seura ollut äidilleni
tarpeellisempi kuin koskaan ennen.
Isäni kuoli sellaisena kuin hän oli elänytkin, iloiten työstänsä ja
hyvin tuntien, että jos hänellä olisi ollut vaikka sata elämää
elettävänä, olisi hän kuitenkin pyhittänyt ne kaikki samalle työlle,
johon hän oli ainoankin elämänsä käyttänyt, -- papin viralle. Äidilleni
jätti hän pienen maatilan, jota vanhempi veljeni hoiti; isäni kuolema
ei siis vaikuttanut muutosta kotoisessa asemassamme; minä lähdin
yliopistoon täyttääkseni isäni sydämellisen toiveen ja äitini
hartahimman tahdon, nimittäin papin virkaan valmistautumiseni.
Lastensa kasvattamiseksi olivat vanhempani eroittaneet pienen
rahasumman, jonka he suurimmalla säästäväisyydellä ja monella
uhrauksella olivat ko'onneet; -- näitä ko'otessansa olivat he kärsineet
kaikkia uhrauksia ja vaivoja, sellaisella ilolla ja toivolla, että ne
pikemmin näyttivät eduilta kuin uhrauksilta. Tämä perheen-kassa oli
tätä ennen käytetty kumpaisenkin vanhemman veljeni kasvattamiseksi;
mutta oitis kun he saivat omat sisääntulonsa, tuli heidän täyttää
vajavuus kassassa.
Tämä kassa ei kuitenkaan ollut niin suuri, ett'ei meidän olisi
täytynyt sitä suurimmalla tarkkuudella ja säästäväisyydellä käyttää ja
omalla työllämme tehdä menot mitä pienimmiksi.
Lukukaudet muutamissa Uuden Englannin yliopistoissa ovat niin hyvin
järjestetyt, että ylioppilaat kolmen talvi-kuukauden ajalla voivat olla
koti opettajina ja sillä ajalla hankkia mitä heiltä lukukausien ajalla
kuluu. Tällä tavalla, muita opettaessaan, lukevat he itsekin
hartaammin. Heidän arvostelunsa vakaantuu ja he oppivat antamaan arvoa
tieteille, nähdessänsä mikä hyöty niistä on, sekä oppivat asettamaan
kulunkinsa varojen mukaisiksi.
Tavallisesti tulee nuorukainen yliopistoon miehen ikään astuessansa.
Hän ei enään ole poika eikä myöskään vakaantunut mies; hän on olento,
puoleksi mennyttä puoleksi tulevaa aikaa. Ystävällisillä sanoilla ja
onnea toivottavilla kättelyillä tervehditään häntä tällä uudella elämän
alalla.
Ollen "pastorimme poika" luuli koko seurakunta olevansa osallinen minun
matkaani yliopistoon ja kukin toivotteli minulle onnea. "Vai niin,
Harry, te lähdette nyt yliopistoon! sepä oli oikein", sanoi yksi.
Toinen sanoi: "Kyllä teistä tulee yhtä oiva mies kuin isästännekin".
"No, jopa nyt! mennettekö tekin papiksi itsenne lukemaan? Onnea vaan,
käyköön hyvin!" sanoi kolmas ja niin edespäin, kunnes vanha Jerry
Smith, kylän kellonsoittaja ja puunsahaaja sekä monen naapurin lesken
puutarhuri, onnitteli minua, lisäten: "kylläpä minustakin olisi tullut
tuollainen kuin te, jos olisin saanut oppini tuossa ijässä".
Jaakko-enon sanat vaikuttivat toki enin kaikista. Jaakko-enoni, äitini
veli, oli lääkäri, ei ainoastaan meidän kylässä vaan koko seudulla
kymmenen penikulman laajuudelta. Koko maakunnassa oli hän tunnettu
taitavana lääkärinä ja hänen kirjoituksensa lääketieteellisissä
aikakaus-lehdissä olivat herättäneet suurta huomiota. Hän olisi kyllä
saanut paremman ja tuottavamman virka-alan suuremmissa kaupungeissa,
mutta enoni oli filosofi ja rakasti sentähden hiljaista elämää sillä
seudulla ja sellaisien ihmisien joukossa, jotka hänelle sopivat, joiden
joukossa hän taisi vaikuttaa mielensä mukaan ja jossa hän myös sai
toteuttaa omat mietteensä ja lempi-aatteensa, joutumatta riitaan
sovinnaisien tapain kanssa.
Hän melkeen jumaloitsi äitiäni salaa, sillä hänen mielestänsä oli
äitini kaikkien naisien esikuvaksi sopiva. Mielellään seurusteli hän
isänikin kanssa, jota hän käytti kovasimenaan hioaksensa
sukkeluuksiansa. Jaakko-eno ei ollut mikään vapaa-uskolainen, mutta kun
tuli kysymys uskonkappaleista oli hän ikääskuin virma hevonen
laitumella. Suurin huvinsa oli isäni kanssa pitää uskonnollisella
alalla pientä toteennäyttämis-kilpailua. Silloin hän lasketteli täyttä
laukkaa vääriä päätelmiä, erinomaisella älyllä ja sukkeluudella sinne
tänne väännellen ja käännellen ja lopuksi hämmästyttävillä päätelmillä
hypäten kaikkein rajain yli; vähitellen hän rauhoittui, sallipa vihdoin
uskonnollisen satulan ja suitsetkin päällensä pantaviksi, jatkaen
sitten hiljaisella juoksulla väittelyään, silminnähtävästi raittiimpana
näitä viisausopillisia ilmahyppyjä tehtyänsä.
Jaakko-eno oli kuuluisa ihmeellisten parannustensa tähden. Hän valmisti
eräitä pilleriä, joita kehuttiin vallan mainioiksi. Hänen määräyksensä
mukaan piti ne otettaman juuri ennen kylpyä, jonka päätettyä piti
kävellä ulkoilmassa kauan aikaa. Kun näitä pilleriä kauemmin käytti,
oli niiden vaikutus erinomainen; moni joka oli pitänyt itsensä aivan
parantumattomana, parani näiden kautta; kun tuli puhe tällaisesta
tapauksesta, iski Jaakko-eno silmää niin veitikkamaisesti. Kuiskattiin
tosin ett'ei näissä pillereissä ollut muuta kuin sokeria ja vähän
vahingoittamatointa nestettä, mutta siinä suhteessa ei Jaakko-enolta
saanut mitään selitystä. Hän iski vaan silmäänsä ja sanoi tuon seikan
olevan hänen salaisuutensa.
Enoni suosilas olin aina ollut; tämän hän osoitti varsin omituisella
tavalla. Kun hän lähti sairaita katsomaan, nosti hän minut rattaillensa
ja piti mieleni alituisessa jännityksessä omituisilla kysymyksillänsä,
lystillisillä muistutuksillansa ja taruillansa. Kaikessa mitä hän sanoi
oli aina joku terävä, hieno ajatus, jotakin kiihoittavaa, niinkuin
hengellisessä virkistys-juomassa, jonka vaikutus ei ollut vähempi
vaikka siinä olikin vähän pistosanoja joukossa, jotka ainoastaan
virkistyttivät ja herättivät itsensä arvossa pitämistä. Seuraa rakasti
enoni suuresti ja halusi aina kuulijoita; väliin hän kyllä oli ankara
ja katkerakin, mutta kuitenkin olin minä vallan mielelläni hänen
seurassansa. Voimaa me ihmettelemme ja kunnioitamme, jospa tuo voiman
osoitus väliin on ankarakin, ja sitä, joka näyttää voivansa sekä kynsiä
että purra, pidetään hyväntekijänä, jos hän joskus vetää kynnet omaan
nahkaansa ja näyttää sävyisyyttä.
Siitä saakka kun omituinen käsikirjoitukseni löydettiin ja minun
kirjailija-toimeni tuli ilmi, aina siihen saakka kun lähdin
yliopistoon, oli minulla oikea kiihko kirjoittaa ajatelmiani ja monta
vuotta loi sieluni omituisimpia mietteitä, joita suurella ilolla ja
mielen virkistyksellä kirjoittelin muistoon.
Luonnollisesti löytyi näiden joukossa paljon vaillinaisuuksia, monta
sekanaista ja kypsymätöintä mietettä. Minä kirjoittelin tarinoita,
kertomuksia, murhe-näytelmiä ja ilveilyksiä; koetin todistaa sielun
kuolemattomuutta ja edistin tuota mielipidettä, joka väittää, että
eläimilläkin on tulevaisuus. Kirjoittelin sonetteja ja veisuja:
kirjoittelinpa melkeen kaikesta mitä löytyy taivaassa ja maan päällä.
Äitini neuvoi minua pitämään Jaakko-enoani kirjallisena johtajanani;
paraimmat teokseni alistinkin sentähden hänen tuomittaviksensa.
"Pikku laululintu parka!", sanoi hän, iskien ystävällisesti silmää;
"mutta olemmehan kaikki aluksi pieniä laululintu-parkoja. Ensimmäiset
jyvämme on meidän noukkiminen rikkojen ja roskain joukosta, -- meidän
täytyy ensin kirjoittaa huonoa, voidaksemme kerran hyvääkin saada
toimeen"; sitte valikoitsi hän jonkun rivin tahi lauseen, joista hän
sanoi: "net eivät ole niin varsin huonoja". Sanoipa vielä joskus:
"siihen katsoen että sinä olet melkeen lapsi vielä, täytyy myöntää,
että joukossa löytyy paljon, joka antaa hyviä toiveita sinusta ja
uskallanpa toivoa sinun kerran vielä kyhäävän jotakin kunnollista;" --
nämät sanat innostuttivat minua enemmän kuin jonkun muun suurimmat
kiitokset. Olemmehan kukin huomanneet, että juuri sen kiitosta haluaa
jokainen, joka harvoin ja ainoastaan kiitosta ansaitseville jakelee
ylistystänsä, ja hänpä vihdoin onkin etevin palkinto-tuomari
kilpailussa, Niin vähän kuin enoni lausuikin ky'ystäni, osoitti se
kuitenkin ett'ei hän niin varsin huonosti ajatellut taidostani;
vaikkapa hän olikin ankara kritikoitsija ja vaikkapa hän hyvin harvoin
kiittelikin minua, oli hänen lausuntonsa toki minun vastaiselle
kirjailija-toimelleni varsin suuresta arvosta.
Minä lähdin häneltä jäähyväiset ottamaan, tuo omituinen ilon- ja
pelvon-sekainen tunne rinnassani, jonka poika tuntee seisoessansa
miehuuden ijän kynnyksellä.
"Vai lähdet sinä nyt yliopistoon? hyvästi siis, poikaseni! Lienee
suotta antaa sinulle neuvoja, sillä sinusta varmaankin tulee juuri
samanlainen, kuin kaikki muutkin ovat. Vuoden kuluessa luulet tietäväsi
enemmän kuin isäsi, äitisi, minä ja professorisi yhteensä -- sanalla
sanoen enemmän kuin itse Jumala. Sinä rupeat epäilemään raamattua ja
ajattelet: olisinhan minä toki tehnyt paremman! Ajattelet: jospa Luoja
vaan olisi neuvoitellut minun kanssani, niin olisi hän varmaankin
asettanut maailman perusteet paremmin ja järjestänyt luonnon paljoa
tarpeen-mukaisemmin; sanalla sanoen sinä luulet olevasi Jumala itse,
eroittaen hyvän pahasta; sinä tutkit koko luontoa, arvostellen kutakin
asiaa oman mittasi mukaan, -- sinä et näe vertaistasi. Kaikki tämä
haihtuu kuitenkin; se on tiedon kuumetauti; jos ruumiisi on kyllin
vahva, voit ehkä kestää tuon taudin. Minä vakuutin enolleni kaikessa
nöyryydessä, että ko'en varoa joutumasta tällaiseen kuumetautiin, kun
jo edeltäkäsin tiesin olla varoillani sitä vastaan.
"Älä puhukaan joutavia! sinunkin täytyy läpikäydä hulluuden aikakausi;
se on oikea tauti -- miehuuden hinku ja tuhka-rokko; kaikki ne sinä
saat vielä kokea. Minä toivon vaan ett'et turmellu koko ijäksesi.
Varmaankin sinä rakastut johonkin puna-poskiseen ja pitkillä
silmä-ripseillä varustettuun impyesen, ja Jumala tiesi kuinka monta
inhoittavaa sonettia sinä hulluudessasi kirjoittelet. No, eipä se juuri
olekaan niin vallan suuri onnettomuus, kunhan et vaan mene kihloihin.
Parantele sitä niinkuin hinkua, -- pidä kaikki huokoset avonaisina ja
varo, ettet kylmety, niin kyllä pian siitä pääset ilman vaarallisempia
seurauksia".
"Entäs nainen?" kysyin harmistuneena, "te ette virka mitään miten hänen
sitte käy!"
"Mikä lapsi sinä olet! Älä pelkää; hänkin pääsee pian siitä, -- mutta,
totta puhuen, Harry, minun täytyy sinulle sanoa, että se on avioliitto,
joka jalostaa tahi turmelee miehen; se on portti, josta menemme ylös
tahi alaspäin; älä sentähden sitou mihinkään ennenkuin oikein tunnet
itsesi. Katsele äitiäsi, poikaseni; katso minkälainen vaimo _hän_ on.
Muista mikä hän oli isällesi, minulle, sinulle ja kaikille joiden
seurassa hän on ollut! Sellainen vaimo on kallis-arvoisin helmi ja mies
voisi huoleti myydä kaiken omaisuutensa saadaksensa sellaisen vaimon.
Mutta tuollainen vaimo ei kiekaile eikä hepsastele ylioppilaiden
edessä, sellaisia helmiä ei löydy joka päivä".
Minä vakuutin ett'en ole laisinkaan avioliittoa ajatellutkaan. Enoni
jatkoi kuitenkin:
"Asianlaita on sellainen, Harryseni, ett'ei sinulla ole varaa
tuollaiseen. Sinun tulee itse raivata tiesi elämässä ja sinulla ei ole
muuta kuin pääsi ja kätesi. -- Sinun tulee siis tästä hetkestä saakka
tarkasti laskea mitä kaikki maksaa. Sinulla on terve ja raitis ruumis;
varo ettäs säästät sen terveenä. Jumala antaa meille ruumiin kerran
vaan; ei _Hän_ sitä hoida puolestamme, ja terveyden kadottaminen on
mitä suurin vahinko. Moni nuorukainen tulee yliopistoon terveenä ja
voimakkaana ja eroaa sieltä himmeällä katsannolla, köyryisellä selällä,
keltaisella iholla ja huonolla ravinnon sulatuksella; itse on hän
syypää tähän. Nyt kun tulet ylioppilaaksi, houkuttelevat muut sinua
tupakoimaan ja seuran vuoksi pidät sen joutilaisuudessasi aivan
välttämättömänä. Mutta ennenkuin alat tupakkia käyttää, niin laske mitä
se maksaa. Hyvää sikaria et saa alle 10 cent'in ja suuri tupakoitsija
tarvitsee kumminkin kolme joka päivä; se tekee 30 centi'a päivässä,
kaksi dollaria ja 10 cent'ia viikossa eli 109 dollaria ja 20 cent'ia
vuodessa. Laske seuraavat kymmenen vuotta saman laskun mukaan, niin
saat yli tuhatta dollaria, jotka haikuna häviävät ilmaan. Jos nämät
tuhatta dollaria ovat pankissa, niin saat niistä korkoa kuusikymmentä
dollaria -- tämä on varsin soma summa, jonka varmaankin huomaat
alottaessasi omaa talouttasi. No, sinun mielestäsi varmaankin tämä on
kuivaa proosaa, sinun, joka rakastelet kaunopuheliaita esitelmiä; minä
olen vaan tahtonut antaa neuvon, joka sopii tälle maailmalle, jossa
kaikki käypi suuretieteellisten sääntöjen mukaan".
"Hyvä, rakas enoni", vastasin hieman vihastuneena, "panenpa sanani
pantiksi, ett'en rupea tupakoimaan, enkä juomaan; en ole tähänkään asti
sitä tehnyt, enkä ymmärrä miksi nyt siihen rupeaisin".
"Se on oikein poikaseni! Lyö kättä sanasi vakuudeksi! Sinä et tarvitse
tupakkaa tahi väkeviä juomia, enemmän kuin märkiä jalkineita ja, usko
minua, se ei saata meitä mihinkään vaaraan, jos pidätämme itsemme
siitä, mutta on varsin vahingollista, jos totumme noihin tapoihin. Se
asia on siis päätetty. Nyt toisiin. Sinulla on vähän taipumusta
sommitella sanoja yhteen, ja suuri halu sitä tehdä. Mutta, usko
minua, monesta nuoresta miehestä ei lopuksi ole tullut mitään,
juuri sen kautta, että taitavat kirjoittaa joitakuita kauniita
koriste-lauseita ja auttavia runoja. Hän luulee tulevansa runoilijaksi,
kaunopuhelijaaksi tahi joksikin muuksi neroksi ja laimiin lyö sen
kautta omat lukunsa. Mutta muista, Harry, ei tyhjä säkki pystyssä pysy;
sentähden jos tahdot kirjailijaksi ruveta niin pitää sinulla olla
jotain sanottavaa. Sinun tärkein toimesi siis on hankkia tietoja ja
kaivaa niitä, niinkuin kätketyitä aarteita. Nero _uutteraan työhön_ on
neroista suurin. Miehen työt ovat kuvauksia hänen sielunsa sisimmästä,
ovat puun kukkia, ja kun mies on täydellisesti kasvanut, ilmautuu tässä
kukassa kaikki hänen tietonsa, kaikki hänen oppinsa; sentähden tutki
kirjoja, tarkasta luontoa, _tee työtä_. Jos henkinen voimasi hyvin
muodostuu, jos puu kasvaa rotevasti, toivon näkeväni siinä sekä kukkia,
että hedelmiäkin. Mene nyt, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Näin sanoen pisti eno kouraani pienen kääryn, jossa oli rahasumma.
"Ne ovat sinulle tarpeen, kun hankit huonekaluja huoneesesi", sanoi
hän, "ja jos joudut rahan pulaan, jolla et tahdo äitiäsi surettaa, niin
ilmoita vaan minulle".
Lempeä, sydämellinen oli kättelys, joka seurasi näitä sanoja ja
jonkunlainen kosteus himmensi hänen kirkkaat, siniset silmänsä. Nämät
varsin vähäpätöiset ja tuskin huomattavat liikutuksen osoitteet olivat
tuolta suljetulta luonteelta paljon enemmän kuin hyväilys tahi
ystävälliset sanat joltakin toiselta.
Äitini viimeiset sanat, pitkän keskustelumme loputtua lieden ääressä,
olivat:
"Minä toivon, että sinusta tulee _hyvä_ ihminen. Moni on koettanut
tulla kuuluisaksi mieheksi, mutta ei ole onnistunut; mutta vielä ei ole
kenkään, joka todella on koettanut tulla _hyväksi_ ihmiseksi, ollut
onnistumatta". Minä luulen, että onnellisin aika nuorukaisen elämässä
on silloin, kun hän ensikerran lähtee yliopistoon. Tulevaisuus
kumoittaa hänelle maisemana, yhdistetty siintävistä, etäisistä valoista
ja varjoista, loistoisana kuin italialainen maisema. Raja mahdollisen
ja mahdottoman välillä on niin lumoavasti epävakainen; sen yli
kaareilee fantasian taivaankaari niin kirkkaissa valonsäteissä, ja sen
äärimäisellä laidalla pilkoittaa aina kullekin vastatulleelle kultainen
malja -- miespolvet eivät ole vielä sitä tyhjäksi saaneet!
Balzac sanoo romaaniensa kirjoittamisesta, että suloisin tehtävä oli
aineen sommitteleminen ajatusmaailmassa; "sillä", sanoi hän, "keksiä on
kirjailijalle runoutta, se on samaa kuin lumoavien sikarien
polttaminen, mutta pukea sanoihin sen, jonka mielenkuvittelo on luonut,
se on -- proosaa".
Saman voinee sanoa elämän romaanistakin; uni on suloinen, mutta
herääminen, todellisuus on toista.
Luulenpa että jok'ainoa nuorukainen, jolla on ollut hyvät vanhemmat,
päättää yliopistoon lähtiessänsä muodostua oivalliseksi mieheksi. Hän
ei tahdo pettää heidän toiveitansa, -- ei, tuhatta kertaa ei! Yleensä
pyrkii hän kunnon mieheksi, mutta hän ei voi _aivan tyysti_ seurata
vanhempien neuvoa. Hän ei varmaankaan putoa äkkijyrkkään -- ei, ei,
miksikä juuri hän; ei suinkaan! Hän vaan kulkee varsin varovasti sen
äyräällä, kylmällä, vakavalla katseella mitaten sen syvyyttä, sieltä
täältä keräten jonkun näyte-kasvin. Tuo kyllä voisi olla varsin
vaarallista heikkopäiselle, mutta hän tuntee itsensä ja lisää --
"saammepahan nähdä". Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja vastinta
kaipaavia kysymyksiä, sentähden, -- purjeet ylös ja matkalle, --
koetelkaamme -- taistelkaamme!
Matkallani yliopistoon yli vuorten, läpi laaksoin, muistelin kaikkia
mitä äitini ja Jaakko-eno olivat sanoneet ja tein niistä omia
päätelmiäni.
Minä en suinkaan hairahtuisi niille poluille, joista he minua
olivat varoittaneet. Minä en ryhtyisi mihinkään tavalliseen
ylioppilas-hienostelemiseen -- ei, minun silmämääräni oli liian korkea,
jalo sellaiseen ruvetakseni, ja muistellen Jaakko-enon neuvoja, täytyi
minun naurahtaa, ajatellessani kuinka vähän hän minua tunsi.
Onpa todellakin varsin omituista nuoren miehen ajatella, että jossakin
täällä maailmassa elää, hänelle tuntemattomana, se nainen, joka tulee
hänen osaksensa ja joka hyväksi tahi pahaksi yhdistyy hänen elämäänsä.
Ken ei ole lukenut satua ruhtinaasta ja ruhtinattaresta, jotka juonikas
haltiatar lumotussa unessa näytti toisillensa, ja joiden hän sitten
antoi hakea toinen toistansa vuosikausina? Semmoinen on tuon _jonkun_
kuva, joka löytyy _jossakin_ ja jonka me _jolloinkin_ löydämme ja
löydettyämme omistamme itsellemme.
"Jaakko-eno on tosiaankin oikeassa", ajattelin, "mutta -- -- mutta jos
minä jo ylioppilaana tapaisin tuon oikean naisen! silloin -- niin -- --
se ehkä todellakin voisi muuttaa kaikki päätökseni".