Utu-morsiameni.
Utumorsiameni? Löytyykö utu-kuvassakin jotakin todellisuutta? Niin,
miksikä ei! Haahmo, läsnäoleva henkinen olento, voipi seurata meitä
sinne, johon kuolevaisen jalka ei voi astua, se voi seurata meitä
keskellä tohuisan kaupungin melskettä, se voi puhua meidän kanssamme
kovaäänisen puheen kohinassa, se voipi tulla luoksemme lukittujen ovien
läpi, kun istumme yksin räiskyvän tulennoksen edessä, se voi meitä
neuvoa, elähyttää ja innostuttaa. Vaikk'ei tätä olentoa voi sulkea
ihmisellisiin käsivarsiin, ja vaikkapa sen kasvot ovatkin verhotut, on
tällä utu-morsiamella kuitenkin erinomainen voima elähyttää,
onnistuttaa ja lohduttaa. Niinpä teki minunkin utu-morsiameni.
Mistä se tuli? Valkoisena, puhtaana sumuna kohosi se tuosta pienestä
haudasta; ensi-kyyneleiden kasteesta syntyi tämä utu-morsiameni.
Nähdessämme kuinka surut ovat epätasaisesti jaetut ihmislasten välillä,
voisimme epäillä isällisen hyvyyden löytyvän, jollemme taas toiselta
puolen huomaisi, että ne surut, jotka rakkaus synnyttää, aina ovat
välikappaleina meidän kehittämiseemme ja jalostamiseemme. Ilman suuria
vaikeuksia ei synny mitään suurta ja jaloa, ja kuta enemmin luontomme
jalot ominaisuudet kehkeytyvät, sitä paremmin voimme kohtaloltamme
kärsiä. Tuo hiljainen, katkera ja sammuttamatoin suru lapsuuteni
ystävän kadottamisesta, sai henkisen ihmiseni hereille. Tuo pieni
olento, joka, jos se olisi saanut kasvaa suureksi, ehkä olisi
muodostunut aivan tavalliseksi naiseksi, oli nyt loistavana tähtenä
minun ihanne-taivahallani, joka aina veti silmäyksen korkeuteen. Hänen
muistonsa oli läpi koko ikäni sydämeni puhdistuksen ja tuntoni
hienoutumisen lähteenä. Silloin en minä vielä taitanut kynää käyttää,
mutta sieluni tulvaili surusta ja kaipauksesta; se pyrki päästä
valumaan ulos. Minä opettelin sentähden kirjoittamaan painetuiden
kirjaimien mukaan. Ostin itselleni kirjan paperia ja tali-kynttilän,
jonka sytytin salaa iltasilla vuoteelle päästyäni; istuen yöpuvussani
kirjoittelin muistojani hänestä, "Lempikukastani". En olisi millään
ehdolla tahtonut pyytää äitiltäni lupaa kynttilän polttamiseen
huoneessani jälkeen kello kahdeksan; ja ennenpä olisin henkeni
menettänyt, kuin ilmaissut mihin tarpeesen kynttilää käytin. Minä
kirjoittelin muistojani hänestä; kuvasin minkälainen hän oli
seisoessansa lemmikki-kukkien ja liljojen keskellä. Minä kirjoittelin
muistiin hänen teeskentelemättömät lauseensa, hänen lapsellisen
viisautensa ja yksivakaiset varoituksensa; tämä kaikki tapahtui niin
omituisilla kirjaimilla, sanoilla ja lauseilla, että käsikirjoitukseni
tulkitseminen olisi Itämaan viisaillekin antanut aprikoitsemista. Siinä
oli lukemattomia tavausvirheitä ja lauseet olivat yhtä järjestämättömät
ja huolimattomasti lausutut, kuin jokapäiväinen puhe; ainoastaan se,
joka samoin kuin minä on etsinyt ja löytänyt lohdutuksen tällaisessa
toimessa, voipi ymmärtää kuinka nämät muistiinkirjoitukset minua
lohduttivat ja käsittää sen innostuksen, jolla minä kirjoitin. Pieni
sydämeni oli aivan kuin Kaspian- tahi joku muu meri, josta olin
lukenut, että se maanalaista uraa myöten voipi vuodattaa pois vetensä.
Joka ilta, kun lopetin kirjoittamiseni, sammutin kynttilän ja pistin
sen olki-matrassiin, jonka toisessa päässä oli napeilla suljettava
aukko, josta olkia pudisteltiin. Levollisena makasin aarteeni päällä ja
näin usein ihania unia kukkaisista niityistä, joilla näin pikku
"Lempikukkani" leikittelevän lasten kanssa, jotka olivat kauniit, kuin
vesi-liljat siintävän lammin rannalla. Ehkäpä ulkomuodoltani olinkin
aivan muiden poikien kaltainen, ja vaikka kaikki luulivat, ett'en
ajatellut muuta kuin kelkkaani ja palloani, muodostin kumminkin salaa
itselleni aate-maailman, jossa taisin ajatuksissani kuleksia ympäri,
nauttien suurempaa onnellisuutta, kuin mitä tämä näkyväinen maailma voi
tarjotakaan. Mutta eräänä iltana, kun vanhin sisareni valmisti minulle
vuodetta ja erinomaisella huolella myllisteli matrassiani, löysi hän
minun paksun käsikirjoitukseni ja puoleksi palaneen kynttilän.
Emännyydessä ei löydy vähintäkään runollisuutta ja sisareni katseli
sentähden oitis asiaa emännyyden kannalta.
"Tuon pojan vehkeillä ei olekaan loppua!" huudahti hän. "Olisihan hän
voinut sytyttää koko talon tuleen ja paistaa meidät kaikki elävinä
vuoteissamme".
Tämä ei olisikaan ollut juuri mahdotointa, sillä tavallisesti kun
istuin kirjallisissa toimissani, istuin minä vuoteellani, kynttilä
sängyn-laidalla.
Äitini otti nyt teokseni takavarikkoon. Kaikeksi onneksi satuin minä
silloin olemaan koulussa.
"Kuulkaa, tyttöseni", sanoi hän, "älkää virkkako kellekään mitään koko
asiasta, -- varsinkaan poikanulikalle; minä tahdon itse siitä hänelle
puhua".
Seuraavana iltana, kun menin levolle, tulikin äiti luokseni, istautui
vuoteeni laidalle ja kertoi suuren keksintönsä. Ujona ja nöyryytettynä
pistin pääni peitteen alle; mutta äidillänipä olikin runsain määrin
tuota ymmärrystä ja taitoa, jota tarvittiin minun lohduttamisekseni.
Vihdoin veti hän peitteen pois kasvoiltani --ja samalla hunnun, joka
sieluani verhoitsi -- ja minä kerroin hänelle koko tarinani.
"Rakas poikani", sanoi hän, "sinun pitää nyt oppiman oikein
kirjoittamaan, eikä sinun enään tarvitse itse ostaa kynttilöitä.
Kaunista kyllä oli, että koettelit omin voimin oppia kirjoittamaan;
mutta ehkäpä se kuitenkin käy helpommin jos minä sinua opetan".
Tosin olin koulussa alkanut kirjoittaa; mutta siihen aikaan pidettiin
välttämättömänä ensin alkaa "suorilla viivoilla"; minäkin olin
täyttänyt monta vihkoa _m_ ja _n_ kirjaimilla, suurilla ja vahvoilla,
aavistamatta, että näillä voisi millään tavalla ilmaista niitä tunteita
ja ajatuksia, jotka rinnassani ja aivoissani vallitsivat ja jotka
pyrkivät ulos; sitä vastoin oli minun huonot kokeeni, matkia painetuita
kirjaimia, suuresti keventäneet sydäntäni. Nyt sain istua äitini
vieressä, rihvelillä ja taululla varustettuna, ja hänen johtonsa alla
tein pieniä kokeita käytännöllisemmässä kirjoitus-tavassa; täten
pelastuin tuosta synkeämielisestä herkkätuntoisuudesta, johon
varmaankin olisin vaipunut haaveksimiseni kautta. "Ukko armas", lausui
äiti eräänä päivänä isälleni, "enkös minä ennustanut, että tästä
pojasta tulee etevin kaikista lapsistamme; luulenpa että hänestä tulee
kirjailija".
"Ole varova hänen kanssansa", sanoi isäni, niinkuin hänen tapansa oli,
kun joku vaikeampi suhde lasten kanssa oli tunnollisesti suoritettava.
Äitini oli noita naisia, joiden valta maan päällä on sitä suurempi,
kuta salaisemmin he vaikuttavat. Tuollaisien naisien valta miesten yli
on samanlainen kuin sielun valta ruumiin yli. Ruumis on näkyväinen,
voimakas, vaativainen ja oikeuttansa puolustava; sielu on näkymätöin,
hieno, ja elon-virkeyttä täynnä, joka alituisesti valtaansa levittää ja
säilyttää kaiken sen, mitä se kerran on voittanut.
Isäni oli luonteeltaan kiivas -- mutta jalomielinen, hän oli äreä,
mutta tarkkatuntoinen. Äitini sitävastoin oli varsin tunnollinen ja
tyyni; -- tämä tyyneys oli seuraus hänen alituisesta yhteydestänsä
kaiken tyyneyden lähteen kanssa, lähteen, josta ihmiskäsitystä suurempi
rauhakin valuu; henkisen voimansa ja sielunsa tyyneyden kautta joutui
hän vähitellen isänikin johtajaksi ja oppaaksi. Pitäen äitiäni kädestä
katsahti isäni hänen silmiinsä turvallisella luottamuksella, joka eneni
vuosi vuodelta.
"Missä äiti on?" oli aina hänen lempeä kysymyksensä, kun hän palasi
pitkiltä virkamatkoiltansa, joilla hän opetti ja neuvoi. Usein tuli hän
työhuoneestansa näyttämään äidilleni saarnan tahi jonkun kirjeen,
kuullaksensa hänen lausuntoansa siitä. Puheitansa valmistellessa
neuvotteli hän aina äitini kanssa, ja äitini neuvon mukaan muutti ja
paransi hän niitä paljon.
Äitini lempeys ja tyyneys muutti varsin paljon isäni luonnonlaatua.
Uusi, hienompi hellyys ja pyhyys tunki hänen luonteensa läpi, joka
ilmautui etenkin hänen virkansa toimittamisessa.
Isäni kyllä hyvin huomasi tämän ja sanoikin eräänä päivänä minulle,
että äitini on aivan muuttanut hänen luonteensa.
Nykyaikaan surkutellaan suuren onnettomuuden uhrina niitä vaimoja,
jotka vähillä varoilla kasvattavat monta lasta. Tämäpä juuri
synnyttääkin tuon materialismin, joka ei luule todellisen onnen
löytyvän ilman rikkauden mukavuuksia ja ilman ylellisyyttä.
Vanhemmillani tosin kyllä oli vähät tulot, mutta eivät he kuitenkaan
koskaan olleet aivan köyhiä. Silloin vasta on köyhyys onnettomuus, kun
se hävittää kaiken aatteellisen elämän, kun se ryöstää elämältämme
kaiken runollisuuden ja muuttaa sen kuivaksi proosaksi; mutta niin ei
tapahtunut minun vanhemmilleni. Isäni rakasti virkaansa niinkuin
maalari penseliänsä ja kuvanveistäjä talttaansa. Kun teemme työtä, jota
rakastamme, tyydymme vähempäänkin palkkaan, koska olisimme valmiit
tekemään sitä palkattakin. Papinvirka oli isälleni ikääskuin
vastustamaton aistin, välttämätöin hänen olemuksellensa. Syvän,
henkisen luonteensa kautta oli äitini sieluna isäni työssä. Siveellisen
organisminsa kautta oli äitini taivasta lähempänä, kuin isäni, ja
silmäillen sinne sisään, ilmoitti hän isälleni mitä hän siellä näki.
Pitäen äitiäni kädestä, sai hän tämän välittäjän kautta taivaallisia
sähkö-kipinöitä. Elämän prosa on sellaisille naisille tuntematoin;
kaikki näyttäytyy heidän silmissänsä taivaallisessa valossa ja sillä
tiellä, jolla eivät muut huomaa kuin vaivoja ja vastoinkäymisiä, kasvaa
heille paratiisin ihanimpia kukkia. En nähnyt kodissani koskaan mitään,
joka olisi muistuttanut, että me olimme köyhiä siinä merkityksessä,
että köyhyys olisi pahe. Meidän pienet varamme vaativat kuitenkin
alituista varovaisuutta, tarkkuutta vähimmässäkin, tottumusta
kohtuullisuuteen ja ankaraan työhön, sekä taitavuutta auttamaan
itseämme ja muita; mutta tämäpä olikin ainoa, joka muistutti
köyhyydestä; se ei kuitenkaan koskaan käynyt rasittavaksi, eikä
myöskään estänyt sydämellistä vierasvaraisuutta.
Siihen aikaan oli pappila kotina kaikille papeille ja heidän
perheillensä, jotka sattuivat sivu matkaamaan; eikä meidän pienistä
huoneista koskaan puuttunut vieraita, jotka viipyivät pitemmän tahi
lyhyemmän ajan; itse henki kodissamme oli sellainen, että kaikki olivat
tervetulleet. Kolme tahi neljä kertaa vuodessa pidettiin noita
tavallisia kirkon- ja pappein-kokouksia. Silloin tulvaili vieraita
meidän kotiimme; luonnollisesti tarvittiin heidän ravitsemiseksi paljon
ruoka-tavaraa ja suurta toimeliaisuutta kotomme nais-henkilöiltä, mutta
en kuullut koskaan ainoatakaan tuskallista tahi kiukkuista sanaa, joka
olisi antanut aihetta uskomaan, että tuo vierasvaraisuus olisi heille
rasittavainen. Äitini kasvoilla oli aina ystävällinen "tervetullut!"
Senpätähden viihtyivätkin vieraat varsin hyvin hänen seurassansa.
Äitini oli johtajattarena meidän lukuisassa perheessämme, jossa löytyi
niin monta eri ikää ja eri luonnetta. Hänen päätettäväksensä jätettiin
useimiten kaikki tärkeimmät asiat, ja lapsellisella luottamuksella
olimme aina vakuutetut, että hänen tuomionsa oli oikea. Hän käsitti
kaikkien luonteet, tutki tarkasti ristiriitaisuudet ja taisi viisaasti
johdatella eri mieliä. Perheessä, jossa on monta lasta, löytyy varsin
erinlaisia luonteita, kullakin on eri tunteensa ja eri mielenlaatunsa,
senpätähden tarvitaankin tulkitsija, joka ymmärtää sielun kaikki eri
kielet -- joka taitaa yhteisellä lemmen kielellä selittää kaikki
murteet. --
Kun muistan millä tavalla äitini johti meidän perhettämme, olen usein
ajatellut: eiköhän tuollaisella äidillisellä vaikutuksella pitäisi
oleman jotakin toimitettavana valtio-elämässä ja valtion yleisessä
talouden hoitamisessa.
Eihän valtio ole muuta kuin yhtiö perheistä.
Nykyisinä levottomina aikoina tarvitsisi valtio rauhoittavan ja
lepyttävän vaikuttimen, sellaisen kuin äitini oli meidän
monilukuisessa, kasvavassa perheessämme -- rauhoittavan, järjestystä
rakastavan ja yhdistelevän vaikuttimen, joka taitaisi oikein käyttää
pieniä varoja, vaikuttimen, joka olisi täynnä herkkä-tuntoisuutta
riitelevien puolueiden sovittamiseksi. Valtio tarvitsee kasvattajan
nuorelle suvullensa, lempeän, lohduttavan käden, joka avun tielle voisi
saattaa sen langenneet, rikokselliset lapset.
Äitini oli niitä vaimoja, jotka kammoavat kaikkia toimia, mitkä
herättävät yleisempää huomiota. Hänen herkkä-tuntoisuutensa esti hänet
käyttämästä voimiansa julkisiin toimiin. Tällaiset vaimot kammoavat
julkisuutta, kokouksia ja rettelöltä, yleensä kaikkia, joka vetää
heidät pois kodon rauhallisesta piiristä.
Kekseliäs taru kertoo, että jumalatar Egeria keisari Numalle saneli ne
lait, joita tämä on laatinut. Ei mikään kuolevainen silmä nähnyt häntä;
ei hän näyttäinyt Forumilla eikä senatissa; hän ei riidellyt, eikä hän
kiljunut kaduilla, ja kuitenkin laati hän ne lait, joilla Rooma
hallitsi maailmaa. Toivokaamme, että kerran ilmaantuu, ei Egeria, vaan
Maria, kristillisen äidin-hellyyden esikuva, joka vaikuttaa
kansallisiin lakeihin ja säädäntöihin.
Aina siitä pitäin, kun äitini oli minun käsikirjoitukseni löytänyt,
jouduimme uuteen, likempään suhteesen toisihimme. Minä lopetin koulussa
käyntini ja äitini opetti minua niinä hetkinä, joina hän oli
taloustoimistansa vapaana. Minusta tuli n.k. "mamman-poika", ja äitini
opetti minulle monta koto-askaretta, joita tytöt tavallisesti
toimittavat. Kaksi vanhempaa sisartani lähtivät nyt kotoa, liki
seudulla perustaaksensa koulun, ja heitä seurasi myöskin siskoni, joka
oli minua lähin ijässä, heiltä oppia nauttiaksensa; senpätähden äitini
pilallisesti sanoikin, että hänen täytyi muodostaa minut tytöksi.
Jokapäiväinen yhteys näin oivallisen naisen kanssa ja se naisellinen
järjestys, johon minä totuin, vaikuttivat suuresti minun ensi
kasvatukseeni. Eihän löydy minkäänlaista syytä miksi miehen, ollaksensa
miehekäs, pitää olla kömpelö ja tottumatoin kotielämän pieniin
askareihin; ja monestipa voi tapahtua, että miehinä vielä kerran
kiitollisuudella muistelemme äitiämme, jos hän, samoin kuin minun
äitini, on meille lapsuudessamme opettanut koto-askareita ja tuon
salaisuuden, miten kotimme tehdään onnelliseksi.
Tämä ei toki ollut ainoa kohta, jossa huomasin kuinka paljon
hyvää äitini minuun vaikutti. Suurin hyvätyö, jonka nämät naiset
tekevät meille sen voiman kautta, joka heillä on ylitsemme, on
idealimme muodostaminen. Äitini johdolla muodostui minunkin
ihanne-varjelushenkeni, minun utu-morsiameni, joka uskollisesti
seurasi minua nuoruuteni ijässä.
Äitini piti pienen lapsi-eidyllini luonteeni avaimena, jota hän
sentähden hellästi suosi ja ennusti minun miehuuteni ijässä löytävän
yhtä kalliin ystävän, kuin "Lempikukkani" oli ollut lapsuudessani.
Usein hän puheli tästä tulevaisuuteni morsiamesta ja sanoi, että minun,
hänet ansaitakseni, pitäisi olla ahkera, kokea tehdä luonteeni lujaksi
ja, ennen kaikkia, olla puhdas ajatuksissa, puheissa ja töissä.
Uuden Englannin kylmä vuori-ilma ja sen yksinkertaiset tavat ovat tosin
voimakkaat vastustamaan julkista siveettömyyttä, mutta pojalla ja
nuorukaisella on toinenkin kiusaus, jota vastaan naisellinen ihanne,
ideali, on paras kilpi -- tarkoitan kiusausta muuttua raa'aksi ja
törkeäksi.
Äitini opetusta ja hoitoa tulee minun kiittää siitä, että inhosin
kaikkea, joka olisi voinut saada viattoman naisen punastumaan. Hänen
ansionsa on sekin, että nyt vihaan monta teosta, jota ennen pidin
klassilliseen kirjallisuuteen kuuluvana. Muistanpa kuinka kerrankin 12
tahi 13 vuoden ikäisenä sain käsiini yhden noista kertomuksista, jotka
näyttävät olevan kirjoitetut nuorison turmelemiseksi, jotka
kiihoittavat kokemattoman nuorukaisen kuvitusvoimaa ja vuodattavat
hänen suoniinsa epäsiveellisyyden myrkkyä.
Kuinka moni nuorukainen eikö olisi ijäksi turmeltunut sekä ruumiin että
sielun puolesta juuri tämän ympäri hiipivän, siveettömän kärmeensikiön
kautta, joll'ei hänellä olisi ollut viisas, varovainen ja aina valpas
äiti, jolle hän vilpistelemättä uskoutuu.
Muistan vielä millä pelolla ja kauhulla äitini otti tämän kirjan
käsistäni; se vaikutti suuresti minuun. Hämärän tultua istautui hän
viereeni ja sanoi, että tuollaisien kirjojen lukeminen ja tuollaisien
aatteiden hengittäminen voisi tehdä minut arvottomaksi saamaan sen
morsiamen, sen puolison, jonka hän toivoi kerran saavani.
Myötätuntoisuus, sympatia, äitini ja minun välillä ja hänen jalo
luonteensa, vaikuttivat minuun enemmän kuin hänen sanansa ja herättivät
minussa halun pitää aatteeni puhtaina.
Paljon puhutaan nykyaikaan välttämättömyydestä kasvattaa tytöt hyviksi
vaimoiksi, mutta eiköhän ole yhtä tärkeätä kasvattaa miehet
arvollisiksi puolisoiksi? Tahi valmistaako tuo rajatoin vapaus puheessa
ja töissä, joka miehelle vastustamattomana myönnetään, miehen
nuhteettoman vaimon uskotuksi seurakumppaliksi läpi elämän? Kuinka
monta miespolvea eikö tuo mielipide ole ollut vallan päällä, että kun
vaimo ja mies liittäytyvät yhteen avioliitossa, pitää edellisen olla
puhdas kuin kristalli ja jälkimäinen saapi olla jos kuinkakin
virheellinen? Jos mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan
pää, niin voimmehan vaatia, että miehen pitää oleman vaimon vertainen,
kumminkin puhtaudessa!
Täten muodostui utu-morsiameni äitini luovan vaikutuksen alla. Tämän
morsiamen edestä tein minä työtä, luin minä ja ajatus, että säästin
hänen tähtensä, poisti säästäväisyydestä itsekkäisyyden huonon
perusteen. Se oli oleva ystäväni ja neuvonantajani, sen piti minua
ihastuttaa, kiihoittaa ja seurata, ei ainoastaan aatteen avarassa
maailmassa, vaan myöskin sielun kaikilla aloilla. Sellaisena kuin
minä kuvittelin hänet, oli hän minua paljon parempi, sillä, ajattelin
minä, itseäni parempaa, ei huonompaa, tahdon minä lempiä. Paljon
parempi hänen täytyy olla, voidaksensa vaatia paljon työtä ja
suuria pyrinnöitä. Näin utu-morsiameni vähitellen muodostui
varjelushengekseni, jonka ihana kuva sulki minulta monta vaarallista
tietä, monta ovea, joista ei voi mennä sisään jättämättä hyvän
enkelinsä oven ulkopuolelle; paras pyrintöni oli nyt pitää sydämeni ja
ajatukseni sisimmän pyhyyden niin puhtaana, että se kerran olisi
utu-morsiamelleni arvollinen lepopaikka.