Lapsuutemme onnela.
Äitini sanat herättivät eloon kaikki voimani. Nyt oli minulla
silmämäärä pyrinnöilleni ja maatessani en enään muuta uneksinut kuin
tulevaisuudestani. Tästä saakka mietin aina, miten vaan pikemmin
kasvaisin suureksi ja väkeväksi. Olin lukenut kertomuksen Simsonista.
Miten hän niin väkeväksi oli kasvanut? Varmaanpa hänkin kerran oli yhtä
pieni ja heikko kuin minä. "Mahtoiko hän uskaltaa", ajattelin
itsekseni, "ajaa lehmät kotia; mahtoiko hän jaksaa au'aista raskaita
veräjiä, kun hänen kätensä vielä olivat pienet ja heikot; mahtoiko hän
osata ratsastaa satulatta, silloin kun hänen säärensä vielä olivat
aivan lyhyet?" Tällaisissa urotöissä olin minä oikea sankari ja päätin
vielä enemmän karkaista itseäni, nostamalla raskaita vesiammeita,
kiipeämällä ylös heinäsuoville, heittämällä sieltä sylen täydeltä
heiniä, sekä täten kaikin tavoin saattaa itseni suureksi ja väkeväksi.
Seuraava päivä, tämän keskustelun jälkeen äitini kanssa, oli lauantai,
ja minä sain luvan mennä Susie'n luoksi.
Hänen äitinsä talon luona oli laaja niitty, jonka viheriäisellä
nurmikolla kasvoi suuri joukko punaisia apilaita ja keltaisia
voikukkia. Mutta enin meitä siellä miellytti nuot suuret, mehuisat
mansikat, jotka kasvoivat ruohojen ja mättäiden välillä pitkissä
varsissa. Sanomattoman suloista oli Susie'n seurassa viettää kokonainen
lauantai ehtoopuoli tällä niityllä! Kun muistelen tuota ihanaa aikaa,
niin huomaan, että se ilo, jonka silloin lauantai päivän lähestyessä
tunsin, oli paljo suurempi kuin se, jonka nyt tunnen, lähtiessäni
kolmen viikon kesäiselle huvimatkalle.
Me olimme sanomattoman onnelliset täällä luonnon vapaudessa; hellästi
autoin minä Susie'tä sammaltuneiden kivien yli, vattu-pensaikkojen ja
kanervikkojen läpi, sekä nostin häntä aina, kun kiipesimme korkean
aitauksen yli, joka niittyä ympäröi. Väliin kumarruimme alas
ruohostoon, ikääskuin pieni lintu-pari lehtien joukkoon, ja iloitsimme,
kun ei kukaan meitä nähnyt. Peippois-pari, joka oli pesänsä laatinut
suureen, niityllä seisovaan puuhun, ihastutti meitä laulullansa ja oli
ilomme ainoana todistajana. Varmaankin he ymmärsivät ilomme, ja
olimmepa varmat, ett'eivät he ilmoittaisi kellenkään piilopaikkaamme.
Monta ja tärkeää salaisuutta ilmaisimme toisillemme, niinkuin esim.
missä kauneimmat kukat kasvoivat, missä parahimmat mansikka-paikat
olivat, ja lupasimme olla kenellekään muulle niistä mitään virkkamatta.
Eräänä päivänä löysimme pienen linnun pesän kanervikossa. Kuiskaten
luimme siinä kolme pientä sinisen kirjavaa munaa, pyöreätä, hienoa ja
kiiltävää, jotka olivat silmissämme kalliita kiviä arvoisammat. Itse
pesäkin oli oikea taideteos.
Ystävällisesti puhuttelimme lintuja. "Älkää peljätkö, pikku linnut"
sanoimme me; "tästä ei kenkään muu saa tietää"; ja sitte päätimmekin
olla siitä puhumatta Tom Halliday'lle ja Jim Fellows'ille, sillä he
varmaankin särkisivät ja hävittäisivät tuon kauniin pesän. Rintamme
oikein paisui ilosta, kun meillä oli tällainen salaisuus
vartioittavana, ja koko seuraavan viikon oli meillä sanomattoman vaikea
olla tuosta puhumatta jokaiselle vastaan tulevalle. Me sanoimme
koulutovereillemme, että tiesimme jotakin vallan kummallista, --
jotakin, josta emme tahdo kellenkään virkkoa sanaakaan, sillä se olisi
väärin tehty, -- niin oli äitini sanonut; -- me olimme luonnollisesti
äideillemme ilmoittaneet mitä olimme löytäneet ja heiltä saaneet
tarkimmat varoitukset velvollisuudestamme pitää lintujen salaisuutta
omana salaisuutenamme.
Täällä meidän ihanalla niityllä kasvoi myöskin suuria, keltaisia
liljoja, jotka loistivat niin kauniisti auringonpaisteessa ja joiden
kukat nuokkuivat kuusi, seitsemän ryhmässä, korkeilla, kauneilla
varsilla, ikääskuin kellotorni keijukaisien maailmassa. Ne kohosivat
korkealle apilaiden ja voikukkain yli, ulottuen väliin meidänkin
päittemme yli, ja me kurkistelimme kummallisella, salaisella ilolla
niiden kultaisiin, mustankirjaviin kupuihin.
"Älä taita niitä, ne ovat niin kauniita", sanoi Susie minulle kerran,
kun ojensin käteni taittaakseni liljan. "Anna niiden olla rauhassa,
niin saamme katsella niitä jälleen, kun toiste tulemme tänne. Varsin
hupaistahan on nähdä niiden nyökkäävän ja huiskaavan tuulessa".
Minä annoin suurempien olla rauhassa, mutta sain luvan poimia niitä,
jotka kasvoivat yksitellen varressa. Läpi niityn kulki pieni puro,
välkkyen ja hypellen monivärisien kivien yli, siellä täällä muodostaen
pienen putouksen, veden taittuessa jonkun kallionlohkareen yli.
Silmissämme olivat nämät pienet kosket yhtä merkillisiä, kuin Niagara
ja kaikki muut suuret vesiputoukset, joille täysikasvuinen, hieno
maailma nykyaikaan vaeltaa. Mutta tämä puro ja tämä koski olivat toki
meille kaikkein rakkahimmat, sillä _tämä_ puro oli _meidän_ puromme ja
_nämät_ kosket _meidän_ koskemme; me olimme nämät löytäneet ja olimme
aivan vakuutetut, ett'ei kenkään muu tietäisi näistä mitään.
Erään tällaisen kosken luona, joiksi me näitä putouksia nimitimme, ja
joka oli noin puolitoista jalkaa korkea, istuimme, mansikoitamme
järjestellen täysinäisiin vakkoihimme, kun minä Susie'lle kerroin, mitä
olin äitini kanssa puhellut edellisenä iltana.
Vieläkin muistan aivan selvään kuinka tuo pieni keijukainen nauroi
minulle. "Minulle se on aivan yhdentekevää; eihän minulla ole mitään
kiirettä, ja maltanhan odottaa kunnes kasvat suureksi ja tulet
mieheksi. Saammehan aina olla yhdessä koulussa ja sitä paitsi,
saammehan käyttää lauantai ehtoon miten halajamme", lausui hän. "Älä
ole pahoillasi, Hazzy", lisäsi hän, istautuen viereeni ja kietoen
hennon käsivartensa hyväellen kaulani ympäri, "me lemmimme toisiamme,
ja onhan se yhtä hupaista nyt, kuin jos olisimme naineet". Mistähän
sekin tulee, että ensimmäinen toimi, jonka hellempi tunne saattaa
meidät tekemään, on lemmittymme nimen muuttaminen ja muodostaminen.
Löytyykö ainoatakaan lasta, jonka nimestä, olkoonpa se kuinkakin lyhyt
ja kaunis, lapsen äiti ei muodostaisi uutta lemmikki-nimeä? Kun Susie
tahtoi olla oikein hellä ja ystävällinen minua kohtaan, kutsui hän
minua "Hazzy'ksi", jolle me aina nauroimme, sillä hän oli ainoa, joka
minua puhutteli tällä nimellä. Samoin kutsuin minä häntä
"Lempikukakseni", syistä varsin luonnollisista.
"Tiedätkös, Lempikukkani, sanoin minä, tiedätkös mitä minä nyt olen
hankkeissa tehdä? Minä opettelen itseäni väkeväksi, kuin Simson".
"Mutta miten se käypi laatuun", kysyi hän hämmästyneenä.
"Minä juoksen, hyppään, kiipeän, kannan suuria vesisankoja, ratsastan
myllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee
oikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi päässyt, rakennan minä
talon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan,
ruokahuoneen ja -- --"
"Ja pieniä vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme",
keskeytti tuo pieni Evan tytär.
"Toden totta; minä laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille
paikalle, johon itse ne haluat", vakuutin minä erinomaisella
vapaamielisyydellä. "Sinua minä sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki
leijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan,
Lempikukkani, niin repisin minä sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen
teki leijonan kanssa".
Näin puhuessani siirtyi "Lempikukkani" aivan minun rinnalleni ja hänen
katsantonsa kävi varsin totiseksi ja syvämietteiseksi.
"Mutta emmehän jätä äiti-parkaani yksin?" kysyi hän.
"Ei suinkaan! hänen täytyy tulla asumaan luoksemme", vastasin varsin
jalomielisesti. "Minä rakennan hänellekin pienen, soman huoneen, ja
minunkin äitini pitää tuleman luoksemme asumaan".
"Mutta eihän äitisi voi jättää isääsi".
"Ei; isäni tulee myöskin, kun hän vanhenee, eikä jaksa saarnata enään.
Kyllä minä pidän huolta heistä kaikista".
Pikku "Lempikukkani" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, että
olen kunnon poika; linnutkin visertelivät ikääskuin hyväksyen tuumani
ja lentelivät iloisina ympärillämme niityllä. Hetken kuluttua meni
aurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon
muotoisena: silloin mekin, kädet täynnä liljoja ja vakkaset täynnä
mansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.
Monta hupaista hetkeä oli minulla sittemminkin, samana kesänä; se
olikin onnellisin kaikista suvista koko ijässäni. Syksyn tultua
samosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita
pähkinöitä. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdissä, jotka
maahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyrynä lentelivät jalkojemme
edestä.
Huomattuani oikein oivallisen pähkinäpuun, kiipesin minä nopsaan ylös
sen korkehimpiin oksiin, puistelin niitä niin lujasti, että nuot
kauniit pähkinät tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin,
ylistäen minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi
poika kuin minä, mutta ei hän ollut niin vikkelä puuhun kiipeämään,
kuin minä olin; mitä taas tuohon suureen, kömpelöön Jim Fellows'iin
tuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka
lystillisen näköinen Jim olisi, jos hän kiipeäisi noille hienoille
oksille, joilta hän varmaankin putoaisi maahan kuin vanha säkki. Kun
Susie oikein elävästi kuvaeli noiden suurien poikien kömpelyyttä,
saimme väliin nauraa niin makeasti, että vesikarpalot valuivat
poskillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, että
suurella mielihyvällä otamme osaa siihen nauruun, jota lempimämme
naiset herättävät ivatessansa muita miehiä. Vanha Aatamimme pakoitti
meidät ajatuksissamme repimään ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in
pyhitettyjä muistoja, ja se oli mielestämme varsin hupaista -- sillä
ymmärrettävästi siinä ei ollut mitään ilkeyttä ja olivathan Jim ja Tom
kyllä hyviä poikia.
Joka päivä huomasimme aina paremmin, että me sovimme vallan hyvin
pariskunnaksi, etenkin siinä, mitä talvivarastojen keräämiseen tuli.
Meillä oli oikein oivallinen kellari, -- pieni kuoppa, jonka minä olin
kaivanut ja kivillä varustanut; siellä meillä oli koko talvivarastomme
pähkinöitä, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti
tuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin isäni omenaviini oli
valmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden
yläpuolella, ja pujoitimme pitkät olki-putket viiniin, jota me niiden
läpi imimme. Minä aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt.
Silloin hän aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin hän
parhaiten taisi.
"Miten sinä aina saatkaan itsesi tuon näköiseksi", sanoi hän silloin
äidillisesti nuhtelevalla äänellä.
"Kuinka sinä sitte taidat pitää itsesi aina noin puhtaana?" kysyin minä
puolestani ja silloin hän aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi
pojaksensa.
Tuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti
ivaakin, mutta samalla kun hän huomasi, että veri nousi kasvoilleni,
hyvitteli hän minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan
tyttären sopii.
Väliin hän nuhtelikin minua oikein äidillisesti. Ollen äitinsä ainoa
lapsi, oli hän tottunut aina olemaan rehellinen, ja hänen omatuntonsa
olikin yhtä turmeltumatoin, kuin hänen pukunsakin. Minä taas olin
varsin kiivas luonteeltani ja väliin olin niin vähällä kirota, kuin
papin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat löysivät meidän
piilopaikkamme ja särkivät meidän pienet rakennuksemme, silloin
tapahtui väliin, että kiljasin vihastuneena: "hitto teidät periköön",
sellaisella voimalla, että itsekin hämmästyin.
Silloin Susie aina seisoi kalpeana ja pelästyneenä; sittenkuin minä
olin hieman rauhoittunut, nuhteli hän minua äidillisesti ja koetti
saattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyvät opetukset,
joita äiti oli hänen sydämeensä istuttanut.
Selvään muistan vieläkin, miten hän seisoi edessäni, lempeänä ja
vakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan hänen
opetuksiansa.
Susie oli opetettu tarkasti pyhittämään lepopäivää, josta muut lapset
ylehensä pitävät varsin vähän väliä. Joka pyhä-päivä kävi hän kirkossa
ja kehoitti minuakin ahkeraan siellä käymään. Ensialussa menin minä
sinne ainoastaan sentähden, että toivoin saavani nähdä _hänet_ siellä,
ja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä huolellisemmaksi kävin minä
juhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat.
Kirkossa olivat meidän penkkimme aivan vierekkäin ja suurin iloni oli
ristikon läpi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella
Susie'tä. Hän oli viehättävän suloinen, puettuna sinisillä nauhoilla
päärmättyyn, valkoiseen hameesensa; päässä oli hänellä pieni olkihattu,
jonka alta tuuheat kähärät valuivat hänen hartioillensa; hameen alta
näkyivät pienet siniset kengät -- ja somatpa ne olivatkin!
Hän sanoi minulle, että pienet tytöt eivät koskaan saa kirkossa
ajatella pukuansa; senpätähden Susie'kin koetti kääntää mielensä
kaikesta turhuudesta ja hartaasti hän kuuntelikin saarnaa, tietämättä,
että aivan likellä häntä oli silmäpari, joka uteliaasti ja yhtämittaa
seurasi hänen pienintäkin liikettänsä.
Ihmisluonto on toki sitä laatua, että se ainoastaan osaksi voi tulla
täydelliseksi; tämä tapahtuu yhtähyvin pienien kuin suurienkin
pyhyyksien kanssa; huomasinpa siis väliin, että kun Susie'kin --
varmaankin aivan sattumalta -- loi sini-silmänsä minuun, vetäysi hänen
suunsa hymyyn ja eipä paljo puuttunut syntisestä naurustakaan. Mutta,
niinkuin tarkkatuntoinen nainen ainakin, huomasi hän oitis minkä vian
hän oli tekemäisillänsä, ja silloin katsahti hän hartaasti pappiin,
jonka saarnasta hän ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kuunteli hartaasti,
kunnes nukku-matti hänet petti; silloin ummistuivat hänen kauniit
silmänsä, ikääskuin kellokukka rankkasateessa; hänen niskansa kävi
voimattomaksi ja hänen päänsä vaipui alas; hellästi laittoi hänen
äitinsä mukavan sijan polvellensa, jolla Susie lepäsi levollisesti,
kunnes saarna oli loppunut.
Talven tullessa pyysin minä veljeni laittamaan kelkan itselleni.
Nykyaikaan ostetaan kauniiksi maalatuita kelkkoja puodeista, mutta
minun kotiseudullani oli sellainen ylöllisyys tuntematoin; me
valmistimme siis itse kelkkamme niin hyvin kuin asian haarat sen
sallivat. Veljeni kysyi jos Susie'nkin piti lasketteleman tällä
kelkalla, ja kun minä, kummastellen tuollaista kysymystä, vastasin:
"tottakaiketi!" maalaili hän sen varsin somaksi. Sydän-käpyni oikein
hempahteli, kun ensikerran lähdin noutamaan Susie'ta, tällä kauniilla
kelkallani. Soma ja näppärä Susie olikin talvi-puvussansa ja
hansikkaissa! Kireä talvipakkanen sai ruusut nousemaan hänen
poskillensa, joiden ympärillä kiharat liehuivat. Matkalla kouluun oli
pieni mäen-törmä; siinä istahdin Susie'n taakse kelkkaani ja sittenkös
mentiin aika kieroa, nauraen ja iloiten. Tänä talvena olimme varsin
usein kelkkamäessä; vaikka poskemme kävivätkin tuli-punaisiksi ja
nenämmekin sai saman värin ja varpaita paleli, niin oli ilo kuitenkin
sanomattoman suuri. Äitinsä johdannon alla kutoi Susie minulle pienet
lapaset, jotka lämmittivät sekä käsiä että sydäntä, ja joiden
katseleminen oli oikea nautinto silmillenikin. Päätökseni kasvaa
suureksi ja voimakkaaksi oli aina mielessäni; senpätähden pinosin minä
puita ja kannoin vettä äidilleni. Suurella säästäväisyydellä sain
viimein kokoon melkoisen summan rahaa, jolla ostin sokerista
valmistetun sydämen, yhtä suuren kuin kumpaisetkin kämmeneni; sen
toiselle kyljelle oli maalattu kaksi pientä kyyhkyläistä, joita sininen
nauha yhdisti ja toiselle kyljelle kaksi punaista, saman nuolen
lävistämää sydäntä.
Eipä mikään taideteos olisi Susie'lle tuottanut suurempaa,
todellisempaa iloa, kuin tämä. Sillä kaunisti Susie nyt nukkikaappinsa,
jossa sille annettiin paras paikka ja vaikkapa aivan vähäinen imeminen
yhdestä kulmasta ilmoitti, että se maistui sangen makealta, voitti
taiteellinen aisti kuitenkin vatsan halun ja sokerisydäntä säilytettiin
ainoastaan ihanneltavaksi.
Susie'n äiti oli varsin hyvä ystävä minun äitini kanssa; ensin mainittu
olikin uskollisin lammas isäni laumassa. Kaikki mikä koski pastoria ja
hänen perhettänsä, oli hänelle varsin suuresta tärkeydestä. Äitini oli
hänelle kertonut minun naimis-tuumani; ja ehkä he olivat sille
sydämellisesti nauraneet, olivat he kuitenkin lisänneet, että
kummempiakin oli nähty. Olihan Susie'nkin äiti oppinut tuntemaan
miehensä jo hänen poikana ollessa; eihän löytynyt mitään tuiki
mahdotointa tässä vaihtelevassa, epävakaisessa maailmassa, ja emmehän
edeltäkäsin tiedä, mitä huominen päivä kantaa helmassansa.
Vanhemmat siskoni suosittelivat meidän pientä eidylliä, sillä Susie oli
nyt heidän lemmikkinsä ja leikkinukkensa; tosin he väliin hymyilivät
yksivakaisuudelle ja totuudelle, jolla me olimme toisihimme kiinitetyt.
Ah, suloiset viattomuuden päivät, kallis lapsuutemme onnela, miksi te
niin pian poistuitte!
Ja liian pianpa ne poistuivatkin. Pian katosi tämä suloinen aika, pian
kuin kesälinnun viserrys, kuin liljain ja lemmenkukkain kauneus. Mutta
minun pieni "lempikukkani" oli liian puhdas ja hyvä kukoistamaan tässä
matalassa maailmassa.
Talvi kului ja kevät joutui jälleen; taas me poimimme sinikelloja ja
orvokkia ja kävimme yhdessä koulua, kunnes kesä tuli kauniimmallensa.
Silloin alkoi kauhea tuli-rokko raivota seudulla ja minun pikku
"Lempikukka"-parkanikin sairastui siihen.
Minä muistan vieläkin aivan selvään viimeisen illan, jonka vietimme
tuolla suloisella niityllä, jossa me edellisenä suvena olimme
mansikoita poimineet. Varsin iloisina, oikein vallattomina, riensimme
sinne ja löysimme runsaasti marjoja. Puhellen ja naureskellen juoksimme
leikkiä lyöden sinne tänne, kunnes Susie äkkiä valitti päätänsä
kivistävän ja kaulaansa kipeäksi. Minä pyysin häntä istautumaan puron
rannalle, jossa sitten haudoin hänen päätänsä vedellä ja vaadin häntä
odottamaan paikallansa, sill'aikaa kuin minä poimin hänelle mansikoita.
Mutta pianpa hän huusi minut luoksensa, itki ja vaikeroitsi ja pyysi
vihdoin, että veisin hänet kotiin äitinsä luokse. Minäkin peljästyin ja
kävin varsin surulliseksi; vihdoin en voinut pidättää itkuanikaan, ja
kuu tulimme veräjälle itkimme kumpaisetkin. Kun Susie'n äiti tuli meitä
vastaan, pidätti Susie hetkiseksi kyynelensä, kietoi pienet kätensä
kaulani ympäri ja suuteli minua hellästi.
"Älä itke enään, Hazzy; tapaammehan toisemme vielä kerran", sanoi hän.
Äitinsä nosti hänet käsivarrellensa ja kantoi hänet sisään; sitten en
enään nähnyt lapsuuteni morsianta tässä maailmassa. Emme enään
tavanneet toisiamme siellä, missä lemmen-kukat kukkivat ja tuuli
tuuditteli kullankeltaisia liljoja. Hänen sulo äänensä ei enään
kajahdellut muiden koululasten joukosta; hän ei enään istunut suuressa
kirkonpenkissä -- -- -- en koskaan, en koskaan saanut enään nähdä tuota
pientä, hentoa olentoa, kullankeltaisilla kähäröillä ja taivaan
siintävillä silmillä!
Eipä paljoa puuttunut ett'ei pikku "Lempikukkani" viime-suutelo ollut
minullekin jäähyväissuutelo maailmasta. Siitä hetkestä muistan
ainoastaan epäselvästi, kuinka itkien palasin kotiini, kuinka ei ruoka
sinä iltana maittanut ja kuinka kivistävällä päällä, kuumeen
ahdistamana menin levolle.
Seuraavana päivänä sanoi koti-lääkärimme, että minussakin oli
tuli-rokko, joka niin monta lasta jo oli tappanut.
Sekanaisena unennäkönä en muista nyt enään muuta kuin, että päätäni
kovin kivisti, ja että kauhea, polttava jano vaivasi minua, ehk'en
sen sammuttamiseksi saanut pisaratakaan kylmää vettä, niinkuin sen
ajan oivallinen lääke-tiede määräsi. Utukuvan kaltaisina näin
ihmisiä hyörivän vuoteeni ympäri, vuoroon valvoen luonani ja antaen
pahan-makuista lääkettä juodakseni. Päivä vieri päivän perään; hitaasti
kului aika; voimattomana lepäsin minä vielä vuoteellani, tuijoittaen
noita liikkuvia varjoja, joita akkunoiden ulkopuolella seisovien puiden
lehdet muodostivat vuoteeni vastapäätä olevalle seinälle.
Eräänä iltana, kun makasin liikkumattomana, puoleksi uneksien,
vuoteellani, kuulin kirkon-kellojen kajahtavan kuusi kertaa.
Värähtelevät äänet aaltoilivat hiljaisen avaruuden läpi juhlallisina ja
harvaan. Ne ilmoittivat, että minun pieni kuusivuotias "Lempikukkani"
oli muuttanut tuonne, jossa aikaa ei lasketa päivän ja yön mukaan,
jossa yötä ei enään löydy.
Kun minä paranin kertoi äitini, että pikku Susie nyt oli taivaassa.
Synkkä, kylmä väristys kävi läpi ruumiini ja ihmeekseni en saattanut
itkeä.
Kun katsahdan takaisin tuohon aikaan, kun muistelen mimmoinen pikku
sydämeni silloin oli, niin muistan, että sydämeni sisimmässä tunsin
katkeran surun ja kaipauksen, ehkä ulkoa päin olinkin kuin ennen.
Eräänä päivänä kuulin sisarieni keskenänsä miettivän, josko todella
olin paljon pitänyt Susie'sta ja arvelivat jos minä surin häntä nyt.
"Niin, lapset ovat kuin pikku-eläimet; ne unohtavat kaikki, mitä ne
eivät näe", sanoi toinen.
Mutta minä en ollut unohtanut. Minä en voinut enään mennä niitylle,
jossa olimme yhdessä mansikoita poimineet, enkä pähkinäpuun luo, josta
olin Susie-vainajalle pähkinöitä puistellut; väliin, sekä työssä että
leikissä, tunsin äkkiä, että olin kadottanut jotakin, joka ei enään
palaisi.
Kun lapsi kasvaa vanhempien siskosten parissa, joutuu hän varsin
sivulle, ja omien puuhainsa tähden unohtavat he, että lapsi löytyy
heidän joukossa; sillä tavalla syntyy lapsessa ujous ja kykenemättömyys
selittämään tunteensa, jotka usein saattavat olla sekä syvälliset että
voimakkaat. Lapsi ei voi käyttää kieltä mielensä mukaan ja sen
sanavarasto ei riitä sisällisien tunteiden selittämiseksi.
Katkera, tuskallinen suru valtasi minut, kun muistin kadotettua
ystävääni ja leikkikumppaliani; mutta ainoastaan äitini silmä oli
kyllin tarkka huomaamaan, mitkä tunteet rinnassani valtasivat.
"Eipä tiedä; ehkä juuri tämä ystävänsä kadottaminen onkin viittaus
hänelle korkeudesta", sanoi äitini. Eräänä iltana istautui hän vuoteeni
laidalle ja puhui minulle taivaasta, sen ihanuudesta ja suloudesta,
lisäten, että pieni Susie'kin nyt oli puhdas ja kirkas enkeli tuolla
ylhäällä. Minä muistan, kuinka silloin puhkesin itkuun ja kovasti
nyhkien huudahdin:
"Minä _tahdon_, että hänen pitää tulla _tänne_; minä tahdon nähdä hänet
vielä kerran!"
Äitini koetteli kaikin tavoin lohduttaa minua, mutta se oli turhaa;
minä itkin vaan ankarammin.
"Äiti, äiti! enkö enään koskaan saa nähdä häntä?" Sinä yönä itkin
kunnes nukuin, ja silloin olin unissani olevinani tuolla tutulla,
rakkaaksi käyneellä niityllä, mutta nyt siinä kasvoi paljon enemmän ja
paljon ihanampia kukkia, kuin koskaan ennen. Aurinko loisti kirkkahasti
tumman siintävältä taivaalta ja nuot tutut keltaiset liljat kohosivat
ylenluonnollisessa loistossa ja ihanuudessa kohti korkeutta -- mutta
minä kuljin yksin. Äkkiä näin pikku "Lempikukkani", joka kiiruhti
vastanani. "Susie, Susie, minun oma armas Lempikukkani!" huudahdin minä
ja riensin häntä kohti; "eläthän sinä vielä, vaikka minulle ovat
luuloitelleet, että olisit tuonen tuville muuttanut". -- "Rakas
Hazzyni, älä uskokaan että olen kuollut; en ole, en". Ja minä tunsin
kuinka hänen pehmeät pienet käsivartensa kietoutuivat kaulani ympäri.
-- "Sanoinhan erotessamme, että me vielä tapaamme toisemme". "Mutta
kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kuollut", sanoin minä, ja
katselin häntä tarkasti. Hän nauroi minulle samalla tavalla kuin hän
niin usein ennen oli tehnyt; mutta hänen silmissänsä loisti kummallinen
liekki, joka tuntui tunkeutuvan sydämeni sisimpään. -- "Minä en ole
kuollut, rakas Hazzyni", sanoi hän; "siellä jossa minä nyt olen, ei
löydy kuolemaa nimeksikään; aina, aina tahdon sinua lempiä". -- Tässä
uneni himmentyi, aivan samalla tapaa kuin selkeässä vedessä kuva
taittuu tuhansiin kiemuroihin, kunnes se kokonaan katoaa.
Luulin kuulevani suloisen soitannon viehkeitä säveleitä ja luulin
tuntevani pehmeiden käsivarsien syleilyksiä; vihdoin heräsin, tuntien
että olin lemmitty; -- se minua taas rohkaisi ja lohdutti.
En voi koskaan unohtaa kuinka elävänä, kuinka todellisesti tapahtuneena
tämä uni painui mieleeni. Se antoi uutta virkeyttä koko olennolleni ja
tuntuipa juurikuin se olisi antanut takaisin sydämelleni sen osan, joka
niin äkillisesti siitä oli temmattu. Nyt en enään, niinkuin ennen,
väistellyt niittyä, vaan päinvastoin oli suurin huvini kävellä siellä
yksin, poimia mansikoita ja varjella pikku-linnun pesää. Väliin
heittäyin seljälleni nurmikolle ja loin silmäni siintävään korkeuteen;
silloin tuntui juuri kuin olisi minulla kumppali, oli juurikuin pikku
Susie olisi istunut vieressäni.
Ja eikö niin ollutkin?
Ehkäpä tämän epävakaisen, näkyvän, maallisen elämän rinnalla on
tuonelan vihertävä laakso ja hiljainen vesi likempänä, kuin
aavistammekaan, ja ehkäpä manalan majoille muuttaneet, jotka tietävät
paljon enemmän meistä kuin me heistä, joskus saavat astua tuon pienen
juovan ylikin, jota me kuolemaksi nimitämme, tullaksensa meitä
lohduttamaan!
Tahi mikä voisi olla tarkoitus noiden pienien lapsi-enkelitten tänne
lähettämisellä? Sanomattoman ilon meille valmistettuaan temmataan he
luotamme, jättäen jälkeensä katkeran kaipauksen! Jos uskomme, että
kaikkivaltias rakkaus löytyy, täytynee meidän myöskin otaksua, että
näiden pienokaisien toimena on vuodattaa armahtavaa laupeutta
maallisiin sydämihimme.
Eihän liene väärin toivoa, että nuot armaat pienokaiset, niillä
lemmenkahleilla, joilla me heihin olemme sidotut, vetävät meidät
jäljessänsä valon maailmaan, jonne he itse muuttavat; sillä eihän löydy
puhtaampaa, rehellisempää lempeä, kuin se, jonka me heille omistamme.
Väliin ajattelen, ett'en olisikaan toivonut "Lempikukkaani" kauemmin
eläväksi. Lapsi kuolee samalla kuin nainen muodostuu ja useimmiten ei
nainen ole likikään niin viehättävä, kuin tuo pieni lapsi oli ollut.
Lemmittävä ja lempivä lapsuus, vilpittömyydellään, luottavaisuudellaan,
puhtaalla ja rehellisellä lemmellään on mielestäni niin suloinen ja
pyhä aika, että se paremmin sopii olemaan taivaassa, -- lapsuus, tuo
viatoin, suloinen, aina tuoksuva kevätkukka valon valtakunnassa. Ehkäpä
olivatkin ne juuri tällaisia hänen taivaallisessa valtakunnassansa
löytyviä pienokaisia, joita Vapahtajamme muisteli ottaessaan lapset
syliinsä ja siunatessaan heitä, kun hän sanoi: "sellaisien on taivaan
valtakunta".