Lapsuuteni morsian.
"Ei ole hyvä ihmisen yksinänsä olla", on totuus, joka erinomaisella
voimalla syntyi sielussani, jo niin nuorena, kuin suinkin voin muistaa.
Seitsemän vuoden ijällä olin jo valinnut itselleni morsiamen ja
pyytänyt vanhempaini suostumusta meidän yhdistykseemme.
Minä olin pieni, varsin yksinäinen poika-parka, kuuluva noiden
onnettomien lapsien joukkoon, jotka syntyvät sellaisella ajalla,
jolloin niitä ei tarvita eikä kaivata. Isäni oli köyhä maapappi New
Hampshires'sä, noin kuudensadan dollarin palkalla ja yhdeksällä
lapsella; minä olin kymmenes. Aivan odottamattomana synnyin maailmaan;
nuorin siskoni oli viittä vuotta minua vanhempi, ja seudun rouvat
olivat jo onnitelleet äitiäni, että ensi osa hänen äitillisistä
toimistansa oli lopussa.
Kaikki lapsen-vaatteet olivat jo poislahjoitetut ja kätkyet viedyt
ullakkoon. Äidilläni ei ollut enään mitään syytä jäädä pois
"äiti-yhtiön" kuukautisista kokouksista, eikä hän enään saanut olla
käymättä seurakunnan rouvia tervehtimässä, niinkuin oikean papin rouvan
sopiikin.
Ei epäilty koskaan kaikkialle pyytää äitini apua, tahi poistaa hänet
monista kotoisista toimistansa, jotka isäni vähäin sisääntulojen tähden
olivat varsin raskaat ja vaikeat. Isäni kuusisataa dollaria oli
kuitenkin seurakuntalaisien mielestä oikein ruhtinaallinen palkka, joka
varmaan ei olisi ollut niinkään suuri, joll'ei seurakuntalaiset olisi
pitäneet isääni koko maakunnan taitavimpana miehenä.
Äitini oli yksi noita hiljaisia, lempeitä olennoita, jotka öljyn
tavalla tunkeuvat elämän suhteisin ja tekevät sen nivelet notkeiksi.
Askeleilla kuulumattomilla ja keveänä kuin henki liikkui hän ja joutui
aina joka paikkaan. Hänen kotinsa oli järjestyksen ja somuuden
esikuvana: kaikki hänen eri-ikäiset ja eri-suuruiset lapsensa olivat
hänen välittömän tarkastuksensa alla, ja kaikki nuot monenlaiset
askareet, joita suuressa perheessä löytyy, toimitti hän keveästi;
kaikki kävi kuin lumouksen kautta.
Äitilläni oli luotettava taika-keino hartaassa Jumalanpelvossansa.
Hänellä oli pieni, oma huoneensa, jossa suuri perhe-raamattu aina oli
pöydällä auki. Kun surut hänen mieltänsä masensivat ja lapset olivat
uppiniskaiset, kun tauti uhkasi tahi elämän vyyhti kovin sotkeutui ja
tuntui vaikealta, silloin vetäytyi äitini tähän hiljaiseen huoneesensa,
jossa hän, polvillansa raamatun edessä, sai uutta voimaa ja virkeyttä
tuolta näkymättömältä kädeltä, joka väärän oikoo ja tasoittaa
epätasaisen.
"Rouva Henderson-parka, vielä yksi poika lisää!" päivittelivät
kielittelijä-naiset sinä päivänä, kun minä synnyin. "Kuinka
harmillista! vaimo parka! Onnea minä toki toivon hänelle!"
Mutta äitini painoi minua lämpimälle rinnallensa ja rukoili minulle
Jumalan siunausta. Kaikki mitä Jumala hänelle antoi oli hänelle aarre.
"Ei tiedä", sanoi hän isälleni, "vaikka tästä pojasta tulisi hyvinkin
oiva mies".
"Jumala häntä siunatkoon", sanoi isäni ja suuteli meitä kumpaakin;
tämän tehtyä jatkoi hän saarnaansa jonka valmistamisen minun
syntymiseni hetkeksi oli lakkauttanut, todistaen siinä, että Jumalan
päätökset ja ihmisen vapaa tahto aina ovat sopusoinnussa keskenänsä.
Tämä saarna oli, niinkuin minä sitte sain kuulla syvästi liikuttanut
kuulijoita ja vaikuttanut sen, etteivät he enään hetkeäkään epäilleet
tämän vaikean kysymyksen ratkaisemista.
Mitä minun tavarastooni, tähän maailmaan syntyessäni, tulee, oli se
varsin vähäinen. Pari kellastunutta villa-riepua ja pari ryysyä,
jätteitä vanhempien sisarieni valkoisista hameista, pidettiin jo
kyllällisenä tällaiselle poikä-kakaralle.
Ensimmäinen lapsi kussakin perheessä on runo, se on jotakin varsin
outoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edessä ja
lahjoitamme hänelle "kultaa, pyhää savua ja myrhaa". Mutta kymmenes
lapsi köyhässä perheessä on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen,
mitä hän välttämättömästi tarvitsee. Kymmenennen kehdon ympärillä ei
löydy mitään liiallisuutta, ei mitään joutavia koristeita eikä sitä
liioin ihastellakaan.
Kasvaessani huomasin, että olin pieni, yksinäinen poika-parka tuossa
suuressa kodissa, täynnä vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat
elämän näyttelöllä ilmaantuneet ja siinä perehtyneet, ja joilla oli
niin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eivät he joutuneet minusta
vähintäkään huolta pitämään.
Kaikki kävi kyllä hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyväiltiin
ja vakuutettiin, että olin kaunein kaikista äitini lapsista, joten
jouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He kähäröitsivät hiukseni,
neuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille
näyttääksensä; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni
kerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun
minulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista,
sanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni
elämän taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimmäinen lapsuus
oli nyt ohi, enkä vielä ollut miehen ikään päässyt; -- jouduin
poika-vuosiin ja sen taisteluihin.
Veljeni ja sisareni olivat tosin hyvin ystävälliset minulle, mutta ei
heidän hemmittelynsä toki liiallisuuksiin mennyt, sillä, niinkuin jo
mainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni
oli ylioppilas ja hänen jälkeisensä valmistelihe ylioppilas-tutkintoon.
Yksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi hänen likeisintä oli
kauniita, iloisia tyttöjä, joiden ympärillä liehakoitsi suuri joukko
keikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua lähin
sisareni oli viittä vuotta vanhempi ja piti sentähden minut niin
pienenä poika-nalikkana, ett'ei hän katsonut arvonsa mukaiseksi
seurustella kanssani. -- Kun joitakuita lörpötteleviä tyttöjä tuli
hänen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa,
olin aina heidän tiellänsä. -- He nauroivat kömpelyydelleni, tekivät
aivan suoraan pilkkaa nenästäni, tukastani ja silmistäni, tuolla
naisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella
ollessansa, mielellään käyttää. Tavallisesti vetäyin pois heidän
seurastansa, sydämessäni turhaan raivoten vihasta liiallisien
muistutuksiensa tähden. Väliin huudahdin harmistuneena: "minä en viitsi
leikitellä teidän kanssanne", mutta sain silloin vastaukseksi: "kukapa
sinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet että menisit tiehesi".
Minä olin rivakka poika, ja pääsinkin sentähden väliin vanhempien
siskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eivät
heille sopineet. Minut lähettivät he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja
pakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat lämpöisissä
huoneissa. "Poika-nulikka kyllä saattaa sinne mennä, tehdä sitä tahi
sitä, eli voipi hän odottaakin", oli siskojeni tavallinen tuomio.
Minun omia askareitani ja omia mielipiteitäni ei koskaan otettu lukuun.
He vaativat, että aina olisin valmis jättämään omat työni ja oitis
tottelisin puolta tusinaa käskeviä siskoja. "Juoksepas, Harry,
kellarista noutamaan pari omenaa", huusi veljeni, juuri kun pieni
linnani oli valmistumaisillaan. "Menepäs noutamaan kirja, joka unohtui
vuoteelle kamariin"; -- "Harry, viepäs tämä ullakkoon"; "Harry, mene
aittaan ja tuo sitä tahi sitä"; näin kaikui alituisesti kaikkialta ja
siten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien,
myllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdessäni ja
hevosta leikitellessäni.
Tuskinpa löytynee missään sellaista ihmistä, joka kärsivällisyydellä
heittäytyisi tämmöisen komennon alle ja alituisesti antaisi,
suuttumatta, häiritä itseään toimissansa, niinkuin minun, poika-paran,
täytyi tehdä.
Sitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla
tyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja
koko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja,
hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset
keskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja
kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän
saattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet". "Ja sitte ei saada
mitään", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta
kertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista
kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin
silloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni
ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja
kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin
saada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin
pimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja
siten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat
kokeeni! "Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?" kysyi siskoni,
joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.
Kaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista
puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja
muilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut
ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.
"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun", lausui eräänä
päivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä,
jonka yksinäisyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin täällä
täysikasvuisten joukossa".
Minä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu
kainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen
ja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria
poikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin
suotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin
lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.
Ah! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän
koulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin
vaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili,
muodostui pullokkaille poskillensa kaksi pientä kuoppaa, niinkuin
pyörteet välkkyvän puron pinnalla.
Hän oli puettuna haaleanpunaiseen hameesen ja valkoinen esiliina oli
köytettynä pyöreän kaulansa ympärille. Hänen äitinsä, jonka ainoa tytär
Susie oli, puki hänet aina varsin siististi ja somasti.
"Ah, Susie kulta", sanoi äitini, joka talutti minua kädestä, "tässä on
minulla pieni poikanen, joka tulee käymään tässä koulussa, ja josta
siis saat leikkitoverin".
Varsin suloinen oli tuo pieni Evan tytär! Hän hymyili, oli kohtelias ja
miellyttävän ystävällinen pienelle, kömpelölle ja pörröpäiselle Aatamin
pojalle. Hän käski minut istumaan vierellensä penkille, laski pienen,
valkoisen kätensä kaulalleni ja avasi aapeluksen eteeni.
"Minä jo taidan tavata; kuinka pitkälle sinä olet tullut?" kysyi hän.
Kun osaamme tavata, niin olemme jo kappale matkaa kirjallisella alalla;
-- tavaaminen on juurikuin ensimmäinen virstantukki lapsen opin-tiellä.
Äitini oli ollut uuttera ja hyvä opettajatar ja minä puolestani ahkera
oppilas; luonnollisesti pikku sydämeni nyt paisui ilosta, kun ilmoitin,
että jo kau'an sitte olin päässyt kukkoon saakka aapeluksessa. Hänen
heleän-siniset silmänsä ilmoittivat hämmästystä yhdessä kunnioituksen
kanssa, kun hän lausui:
"Kuulitteko tytöt? Hän on jo lopettanut aapelus lukunsa ja lukee
sisältä puhtaasti". Nuot sanat vaikuttivat sen, että arvoni nousi, itse
mielestäni kumminkin, varsin paljon ja että pari kolme noista nuorista
tytöistä katseli minua huomattavalla kunnioituksella.
"Etkö tahdo istua meidän vieressämme", kysyi Susie. "Minä pyydän neiti
Bessie'ltä, että saat istua täällä, sillä nuot suuret pojat ovat
pienemmille aina niin ilkeitä".
Susie oli opettajattaren kaunopuhelias lemmikki, jonka tähden neiti
Bessie myöntyikin hänen pyyntöönsä ja minä sain siis istua kauniin
ystäväni vieressä kovalla koulupenkillä. Siinä istuin nyt, roikuttaen
jalkojani, pienen, pörhöisen linnunpojan kaltaisena, joka vasta on
pesänsä jättänyt ja istuu, silmät selällänsä, levottomasti katsellen
ulos maailmaan. Nuo suuremmat pojat irvistelivät niin ilkeästi minulle
kirjainsa takaa ja tuo ilkiö Tom Halliday heitti minua paperipallolla,
joka tarttui seinään, juuri pääni yläpuolelle. Minä katsahdin Susie'n
ja olin varsin urhea. Enpä ollut koskaan nähnyt suloisempaa olentoa
kuin Susie oli; en väsynyt katsella hänen tuuheita kultakutrisia,
haalean punertavaa hamettansa, hienoa valkoista esiliinaansa ja pieniä,
somia, punaisia kenkiänsä. Hänellä oli käsityöksi pieni pyyhinliina
päärmettävänä ja minä katselin ihastuneena tuota välkkyvää
neulaa, hienoa lankaa ja hänen pieniä valkoisia sormiansa, sekä
messinkisormustansa. Minun silmissäni oli messinki kultaa ja Susie itse
pieni keijukainen. Väliin katsahti hän suurilla sini-silmillänsä
minuun, hymyili ja nyökkäsi päätänsä, ikääskuin tahtoisi hän kehoittaa
minua olemaan hyvällä tuulella. Silloin tunsin aina väristyksen
sydämessäni, joka ihastuneena tykytti kirjavan puuvilla esiliinani
alla.
"Rakas neiti Bessie kulta", sanoi Susie, "eikö Harry saa leikitellä
tyttöjen kanssa? Nuot suuret pojat ovat niin ylen vallattomia ja
pahankurisia".
Neiti Bessie hymyili myöntyväisesti ja siitä hetkestä olin minä
onnellisin pieni poika koko maailmassa.
Aluksi leikimme "leskisillä", "haukka ja kyyhkyset", "kettu ja kanat",
ynnä muita leikkiä, joissa tarvittiin nopeutta ja vikkelyyttä; siinä
tytöt, etenkin Susie olivat minua etevämmät. Mutta kun tarvittiin
suurempaa rohkeutta, tahi voiman osoituksia, silloin oli minun vuoroni
kunnostaa itseäni. Minä uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta kuin
Susie; suurimman kunnian hankin itselleni siten, että kiipesin ylös
viisi kaiteiselle veräjälle ja hyppäsin alas sieltä. Kun lehmä sattui
tulemaan kouluhuoneen luona olevalle nurmikolle, menin minä rohkeilla
askeleilla, keppi kädessä, karkoittamaan sen niin etäälle, ett'ei sitä
enään näkynyt; tätä pidettiin varsin suurena urho-työnä, ja siitä
sainkin sankarin nimen. Tuollaiset voimain osoitukset hankkivat minulle
Susie'n kunnioituksen ja luottamuksen. Minä taisin lukea selvästi
kirjasta, uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta, enkä pelännyt
lehmiä; olihan siinä kyllin miehuuden osoituksia!
Koulu oli kaukana kodistani, jonkatähden sain päivällis-ruokani mukaani
kouluun. Susie'llä oli myöskin ruokaa mukanansa, senpätähden yhdistimme
taloutemme. Asuntomme asetimme suuren, varjoisan vahterin alle, ja
pöytänä oli meillä suuri kivi, jota kantaessani melkeen olin taittaa
selkäni; tälle kivelle levitti Susie pienen liinansa ja valmisti sille
päivällisemme. Hänen johdon alla lisääntyi talomme vähitellen
kyökilläkin; siellä pesimme lautasemme, joksi käytimme vahterin suuria
lehtiä. Ruokahuoneena oli meillä loukko kahden kiven välillä; sinne
piiloitimme ne pähkinät, omenat ja piparkakut, jotka jäivät yli
päivällisistämme. Susie toi sinne nukkensakin, jolle minä valmistin
soman vuoteen pehmeistä niitty-villakoista. Kun lupahetki loppui,
piiloitimme me nuken varsin huolellisesti, peläten, että nuot ilkeät
pojat löytäisivät sen ja turmelisivat edenimme.
"Onpa oikein oiva asia, että Harry on kaiken päivää koulussa", kuulin
yhtenä päivänä erään siskoistani lausuvan toiselle. "Hän oli aina
tiellä ja sekoittui joka asiaan. Lapsilla on varsin tarkka kuulo ja
Harry kuunteli aina kaikkia, mitä puhelimme keskenämme".
"Hänkin on paljoa onnellisempi nyt", sanoi äitini, "sillä hänellä on
leikkitoveri".
Ja niinpä todella olinkin.
Lauvantaisin, jälestä puolen päivän, pyysin äidiltäni luvan saada mennä
Susie'ta tervehtimään. Siskoni, jotka eivät koskaan sitä vastustaneet,
kampasivat hiukseni ja asettivat puhtaan esiliinan rinnoilleni. Täten
somistettuna riensin Susie'n luoksi, onnellisimpana kaikista nuorista
rakastajista.
Valoisalta ja ihanalta tuntui elämä näinä lauantaiehtoina, kun auringon
säteet aitauksen lomien läpi kuvasivat kullankarvaisia juovia pelloille
ja niityille, kun tuuli hiljaa huuhahteli puiden oksissa, kuiskaten
kummallisia sanoja, noukkiessani käteni täyteen kukkasia, joilla
kaunistin pientä kotiamme, tuuhean vahterin alla!
Usein leikimme myös eräässä heinäladossa. Väliin taas etsimme linnun
pesiä; silloin minä ryömin pimeimpään soppeen ladon alla, jonne Susie
ei uskaltanut seurata, ja kiipesin korkealle heinäsuovalle, josta hän
pelkäsi putoavani, mutta josta tavallisesti toin runsaan sadon, jonka
laskin Susie'n valkoiseen esiliinaan.
Mikä minua enin kummastutti oli, että hänen hameensa aina oli puhdas ja
siisti, vaikka hän olikin jokapaikassa mukana leikeissämme. Minulla
tosin oli karkeat, paksut vaatteet ja kirjava esiliina, mutta
alituisesti oli minulla reikiä kyynäryspäillä ja polvillani, -- jos
nim. saan uskoa mitä sisareni, jotka vaatteitani paikkailivat,
kertoivat. Mutta pikku Susie'n vaatteet olivat aina puhtaat ja eheät,
eikä hän liannut edes käsiänsäkään. Hänen kultakähäränsä olivat aina
ikääskuin olisivat olleet vasta silitetyt, ja vaikka hän kiipesi ja
juoksenteli, tahi oli mukanani karja-pihassa, lammikoissa ja soilla,
palasi hän toki aina vaatteitansa repimättä ja likaamatta.
Yhtäsuuresti kuin minä ihmettelin häntä tässä suhteessa, ihmetteli hän
puolestansa minun voimiani ja miehuuttani; sillä kun häntä piti
puolustamani, olin oikea jättiläinen. Muistanpa varsin hyvin vielä,
että meidän, tullaksemme latoon, oli kuljettava erään mäkitörmän yli,
jossa ankarasti kotkottava, äkäinen kalkkuna-kukko pöyhistelihe Susie'n
suureksi kauhuksi. Susie kertoi, että hän useasti oli koettanut mennä
mäen yli, mutta aina oli kalkkuna hyökännyt hänen päällensä, räpytellyt
siipiänsä ja, kaataen hänet kumoon, kovin säikäyttänyt häntä. Kun
kalkkuna ensikerran alkoi tehdä minulle samanlaisen kolttosen, tartuin
minä rivakkaasti toisella kädelläni hänen punaiseen leuka-helttaansa,
kiedoin toisen käteni hänen siipiensä ympäri ja passitin hänet siten
pois mäeltä, kalkkunan suureksi harmiksi ja häpeäksi.
Silloin säteilivät Susie'n silmät, ja, rohkeudesta paisuvalla rinnalla,
lupasin minä varjella ja suojella häntä kaikissa vaaroissa.
Susie ilmoitti, kaikessa salaisuudessa, kauheasti pelkäävänsä karhuja,
jolloin kerroin hänelle miten tekisin, jos karhu todella karkaisi hänen
päällensä. Minä lainaisin isältäni pyssyn ja ampuisin pedon armotta
kuoliaaksi; Susie kuunteli ja uskoi minua kuin pappia. Minä samalla
myös käytin tilaisuutta selittääkseni hänelle, miten tekisin, jos
rosvot yö-aikaan murtaisivat itsensä kotiini. Minä oitis nousisin ylös,
ottaisin lapiollisen hehkuvia hiiliä ja pudottaisin ne heidän
niskoihinsa, jolloin he varmaankin pötkisivät tiehensä. Kun tältä
kannalta vaaroja katselimme olimme molemmat varsin rauhallisia.
Mitä itse karhuihin ja rosvoihin tulee, niin täytyy minun kumminkin
myöntää, ett'emme varmaan tietäneet mimmoisia olennoita ne oikeastaan
olivat; mutta kuitenkin oli erittäin hupaista ajatella kuinka väkevä ja
miehekäs minä olisin, jos tapaisin jonkun tuollaisen elukan.
Väliin pääsi Susie'kin lauantai ehtoina minua tervehtimään. Silloin
minä aina menin häntä noutamaan ja rukoilin hänen äitiänsä, että Susie
saisi tulla. Pestyänsä ja siistittyänsä Susie'n antoi äitinsä hänet
minun huostaani, varoittaen Susie'ta pitämään vaatteensa puhtaina ja
palaamaan kotiin puoli tiimaa ennen auringon laskua. Susie piti tarkan
vaarin ajan kulusta, mutta emme koskaan olleet yksimieliset kuinka
kauan aurinko vielä viipyisi laskuunsa; sillä, vaikka minä vakuutin,
että vielä on tunti auringon laskuun, kääntyi Susie jo paluumatkalle
kotiinsa. Kun Susie oli meillä, hyväilivät sisareni häntä, ja kietoivat
hänen kultakähäriänsä sormiensa ympärille. He kysyivät häneltä
naureskellen, tahtoisiko hän tulla minun vaimokseni, johon hän aina
suurimmalla totuudella vastasi: "tahdon."
Niin, hänen piti tulla vaimokseni, se oli jo päätetty meidän
välillämme. Mutta koska? Minä en voinut käsittää, miksi meidän oli
odottaminen, kunnes kasvaisimme suuriksi. Hänellä oli ikävä, kun minä
tulin hänen luotansa ja minulle taas tuntui elämä niin kauheasti
kolkolta ja ikävältä, kun hän ei ollut luonani. Miksi en naisi nyt
oitis, saadakseni aina olla hänen parissansa? Minä kysyin mitä Susie
asiasta arveli, ja sain vastimeksi: ett'ei hänellä puolestansa olisi
mitään tuota vastaan, mutta ett'ei äitinsä varmaankaan laskisi häntä
luotansa. Minä kerroin hänelle, että oli aikomukseni tästä asiasta
puhua äitilleni ja melkeenpä olin varma, ett'ei äitini sitä
vastustaisi, kun isäni oli seurakunnan pappi!
Tätä asiata minä mietin ja aprikoitsin joka suunnalta; vihdoin päätin
kuin päätinkin, siitä äitilleni puhua, niin pian kuin vaan saisin
tilaisuuden kahden kesken hänen kanssansa haastella. Niinpä eräänä
iltana, istuessani pienellä tuolillani äitini vieressä, aloin: "Äiti,
sanopas miksi ihmiset niin paljon vastustavat nuorena naimista?"
"Nuorena naimista!" kysyi äitini, hetkeksi antaen sukka-kuteensa
levähtää, ja hieno hymy lensi huulillensa. "Mitä mietit, lapseni?"
"Mietin miksi Susie ja minä emme voi oitis mennä naimisiin? Minulla on
aina niin ikävä kun olemme erossa. Täällä kotona ei kenkään viitsi
leikitellä kanssani; mutta jos Susie olisi täällä, niin emme koskaan
luopuisi toisistamme."
Isäni heräsi syvistä mietteistänsä ja katseli hymyellen äitiäni, joka
nauroi oikein makeasti.
"Rakas poikani", lausui äitini, "tiedäthän, että isäsi on köyhä ja
saapi kyllin tehdä työtä, voidaksensa elättää omat lapsensa; kuinka
siis luulet, että hänen varansa kannattaisivat elättää pientä tyttöä
vielä lisäksi?"
Minä huokasin raskaasti. Varain puute, joka on ollut esteenä niin monen
lempijä-kurjan toivojen toteuttamiselle, oli minunkin edessäni jo heti
elämäni kynnyksellä.
"Kuules äiti", sanoin hetken surullisesti mietittyäni, "minä en söisi
silloin kuin puolet siitä, mitä nyt syön, enkä enään kuluttaisi näin
pian vaatteitani rikki."
Äitini silmät säteilivät. Kyyneleet ja hymy taistelivat niissä
hetkisen, aivan samoin kuin auringonsäteet välkkyvät sadepisaroiden
läpi. Hiljaa nosti hän minut polvellensa ja painoi minua hellästi
rintaansa vasten.
"Kerran, kun, pikku poikani, olet suureksi kasvanut, toivon että
Taivahinen suopi sinulle vaimon, jota saat lempiä. Kodon ja tavaran
saamme vanhemmiltamme, mutta hyvän vaimon suopi meille Jumala."
"Se on toden totta", vakuutti isäni hellästi, "eikä kenkään lie sitä
paremmin kokenut kuin minä."
Äitini keijutteli minua hiljaa polvillansa illan hämärtäessä ja
viihdytti pikku sydämeni lepoon, puhuen tulevaisuudesta, jolloin minä,
suureksi kasvaneena ja, niinkuin äitini toivoi, pappina saisin nauttia
todellista perhe-onnea pienessä, rakkaassa, omassa kodissani.
"Tuleeko Susie sinne myöskin?"
"Toivokaamme, että niin käypi", vastasi äitini, "edeltäpäin sitä ei
kenkään voi tietää."
"Mutta, äiti kulta, etkö tiedä sitä varmaan? Sano, sano onko se varma?"
"Rakas lapseni, ainoastaan taivaallinen isämme sen tietää", vastasi
äitini. "Mutta nyt sinun täytyy lukea ahkeraan ja tehdä lujasti työtä,
tullaksesi vahvaksi ja miehekkääksi, niin että kerran voit elättää
pienen vaimosi."