Kertoja esitteleikse.
Näyttääpä siltä kuin koko maailma olisi jällensä muuttunut lapseksi,
joka juoksentelee ympäri, kuin hullu, saadaksensa kuulla kertomuksia
-- kertomuksia! kertomuksia! kertomuksia! huudetaan kaikkialta.
Kertomuksia löytyy joka paperi-palalla, joka seinällä, joka ra'ossa ja
joka lomassa. Kertomuksia valuu kynästä viljavammin kuin syksyllä
puista putoavia lehtiä, yhtämonella eri värillä ja varjolla.
Kertomukset puhaltavat ylitsemme kuin vihuri-tuuli, tulevat kaikista
maista ja mukaellaan kaikille kielille. Löytyy kertomus-sarjoja
täysi-kasvuisille, nuorille, ja ehk'eipä meidän tarvitse kauan
odottaakaan ennenkuin sanomalehdissä ilmestyy kertomus-sarjoja, jotka
sopivat lapsikamarille. Pian ehkä saamme nähdä ihastuttavia kuvallisia
sanomalehtiä, nimillä: "Kehto", "Lapsen kalistin", "Ensi hammas"
y.m.m., joissa on kertomuksia, niin pitkiä, että niitä kestää
neljäänkolmatta tahi kahdeksaanviidettä vihkoon. Monestipa olen
arvellut itsekseni: mitähän Salomo ajattelisi jos hän eläisi tähän
aikaan. Tuo miesparka, joka jo kyllästyi aikakautensa kirjallisuuteen,
sanoi liiallisen lukemisen rasittavan lihaa -- ja kuitenkin oli
kirjapaino silloin vielä tuntematon ja kirjat "präntättiin" noilla
nelisnurkkaisilla heprealaisilla kirjaimilla, joista kukin oli
yhtäsuuri taideteos, kuin moni nykyajan hautakivi. Kuitenki sanoo
Salomo: "Ei tuolla ijankaikkisella kirjojen kirjoittamisella rajaa
olekaan!" Mitähän miesparka sanoisi, jos näkisi jonkun nykyajan
kirjanpainattajan kirja-luettelon!
Nykyaikaan ei mikään sanomalehti kelpaa, joll'ei siinä ole
kertomus-sarjoja, joiden kehkeytymiseksi monta tuhatta tapausten
ratasta tarvitsee olla liikkeellä. Joka tahtoo yleisöä miellyttää
ja tuoda esiin jonkin uuden teorian, hänen täytyy kirjoittaa
kertomus-sarjoja ja niissä esitellä mietteensä. Kuritus-vankilasta,
kauppa-vapaudesta, työstä ja rahasta, naisen oikeuksista -- niistäkin
puhutaan kertomus-sarjoissa. Katolisuus, protestanttisuus, ylä- ja
ala-kirkko ja kirkottomuus taistelevat keskenänsä -- myöskin
kertomus-sarjoissa, joissa yksi uskolainen saapi toisen hylkäämään
uskonsa ja rupeamaan siihen uskoon, jota kertomuksen tekijä kokee
edistää.
Piakkoin täytynee papinkin, jos hän tahtoo kuulijoitansa miellyttää,
saarnastuolista esittää uskontonsa kertomus-sarjoissa, joissa hän aina
sen mukaan mitä käsitystä hän tahtoo edistää, esittää kristityn
velvollisuudet, koetukset ja kiusaukset, tahi protestanttisen uskon eri
suunnat; tahi todistaa hän että kukin asia on, monessa suhteessa,
jonkun toisen asian kaltainen; että kutakin asiaa seuraa joku toinen
asia; että kukin asia jollakin tavalla loppuu, ja että sentähden on
tarpeellista kaikkia suositella ja käyttää tätä maailmaa hyväksensä
niin paljon kuin mahdollista. Loppu-seurauksena kaikesta tästä on, että
se systeemi, joka käskee opettaa vertauksilla ja puhua epäselvillä
ennustuksilla, saapi täydellisen muodostuksensa. "Kristityn matka"
katoaa tykkänään ja matka taivaalliseen kaupunkiin on sitte kunkin
mielestä yhtä helppo kuin matka Newyorkin leveintä katua pitkin --
mutta paljoa hupaisampi!
Vieläpä kaikki tieteet ja taiteetkin ovat selitettävät kertomus-sarjain
kautta, kunnes vihdoin koko nykyinen ja tuleva elämä on ainoana suurena
romaanina.
Kuitenkin olen minäkin kirjoittanut kertomuksen, johon olen valinnut
sellaisen aineen, joka elää kunkin ihmisen mielessä, josta puhutaan
joka seurassa, joka kajahtaa jokaisen huulilta ja joka tunkeikse
kaikkiin miehen toimiin, nimittäin:
"_Vaimoni ja minä_."
Toivon nykyajan kaikkien ennustajattarien huomaavan tämän nimityksen
sopivaisuuden. Huomaatten kai, ett'en ole kirjoittanut: "_minä ja
vaimoni_" ei suinkaan! vaan "_vaimoni ja minä_." Ken olen minä ja missä
on minun kotini, joka oikeuttaisi minua asettamaan itseni vaimoni
edelle?
Mutta miksikä juuri tämä nimitys? kuulen kysyttävän.
Onhan syy aivan selvä. Eikö se yhtiö ihmiskunnassa, joka on tunnettu
nimellä "_vaimoni ja minä_", ole vanhin ja kunnioitettavin. Löytyykö
mitään parempaa, suloisempaa, herttaisempaa ja yleisempää yhtiötä?
kysyn suurella syyllä.
Tosin kyllä on aikoja löytynyt, jolloin on tahdottu väittää, että tämä
vanha, kunniata ansaitseva yhtiö on yli-ikäinen ja himmeä, ja sentähden
esitelty tuon entisen nimen sijaan monta uutta nimitystä. Myöskin
on muistutettu, että nimellä "_vaimoni ja minä_" tarkoitetaan
itsekkäistä, pientä yhtiötä, jota ei kaikki voi suosia; ettei tuossa
tuhat-vuotisessa valtakunnassa minulla ole suurempata oikeutta
vaimooni eikä vaimollani minuun, kuin jollakin muulla noista tuhansista
ihmissuvun veljistä ja sisarista; ja vihdoin että "_vaimoni ja
minä_" ei ole mikään purkamaton yhtiö, vaan että me olemme
asioimis-kumppanukset, jotka kolmen kuukauden ylössanomisen jälkeen
voimme erkaantua ja muodostaa uuden yhtiön.
Minulla ei ole samaa käsitystä asiasta; päinvastoin käsitän nimen
"_vaimoni ja minä_" symbolina, vertauskuvana jostakin, tätä maallista
yhdistystä korkeammasta yhtiöstä -- pidän sen pyhänä kuin uskontoni,
jakamattomana kuin sielun ja loppumattomana kuin ijankaikkisuuden --
vertaus-kuvana, kaikkivaltiaan rakkauden ijankaikkisesta yhdistyksestä
ihmis-sielun kanssa.
Jokaisen koti-lieden luota valuu ijankaikkisen nuoruuden lähde, ja
kullakin ihmisellä, joka todellisesti on lempinyt, on ollut romaaninsa
ja runollisuutensa elämässä.
Kun minä nyt lähetän kertomukseni ulos maailmaan, en toivokaan muuta
huvia siitä kuin äsken mainitun. Älkää, hyvät lukijani, odottako tässä
löytävänne mitään salaisia murhapaikkoja, vaarallisia kapinan
hankkeita, murhia tahi ilmi saamattomia rikoksia -- ei mitään tällaista
löydy tässä kertomuksessa. Tämä on vaan tuo vanha tarina yksinäisestä
ja hyljätystä Aatamista, joka on Evaansa vailla. Kun tarkemmin mietin
asiaa, niin melkeenpä uskallan väittää, että tämä on pää-sisältö
kaikissa tähän saakka kirjoitetuissa kertomuksissa, mutta niin kauan
kuin löytyy joku uusi Aatami ja uusi Eva, ei tällaisen tarun kertojalta
puutu uteliaita korvia.
No nyt minä siis alan kertomukseni, minä Harry Henderson -- rehellinen
Yankeepoika, New Hampshires'in vuorimaasta ja nykyään porvari
Newyorkissa. --
Kolme vaihetta on ollut minun elämässäni.
Ensimmäinen vaihe: lapsuuteni morsian.
Toinen vaihe: Utu-morsiameni eli tulevaisuuteni uni-maailma.
Kolmas vaihe: minun todellinen morsiameni, minun puolisoni, kuinka minä
häntä ha'in ja hänet löysin.
Muistuu mieleeni muuan lause, jonka kuulin eräältä kunnioitettavalta
henkilöltä hänen kokemuksestansa eräässä hienossa Euroopalaisessa
perheessä; puhuessaan asemastansa tässä perheessä lausui hän: "paikka
oli varsin edullinen, ei niin paljon palkan tähden, vaan enemmän niiden
monien hyvien ja hyödyllisten oppien vuoksi, joita minä siellä olin
tilaisuudessa saada." Niinpä nykyaikaankin ei panna niin suurta arvoa
itse tarinan muodolle, vaan enemmän sille, mitä kirjoittaja on
tilaisuudessa kertomuksissansa esiin tuoda. Kertomus nuoren
Amerikalaisen pyrinnöistä tullaksensa toimeen elämässä ja voidaksensa
tuoda puolison omaan kotiinsa, antaa kertojalle tilaisuuden puhua
päivän tärkeimmistä kysymyksistä, joiden kautta kaikki miehiä ja naisia
koskevat asiat joutuvat keskustelun ottelu-kentälle. Puhuessani omasta
kokemuksestani, ko'en siis myös pysyä nykyajan käsitystavan rinnalla.