Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä.
Kun paikkakuntaan muutimme, ihmettelin suuresti tavatessani erään aina
köyhäksi tunnetun, monilukuisen perheen. He olivat kaikin elossa,
vieläpä terveinä ja hyvin voipinakin.
Vanhastaan oli tiettynä, kuinka nälkäistä ja nurjaa elämää he viettivät
hyvinäkin aikoina. Työteliäitä ihmisiä olivat kyllä vanhemmat, mutta
kun iso lapsiliuta kertyi ympärille, ei ahkerankaan työmiehen ansiot
voineet riittää lukuisan perheen välttämättömimpiinkään tarpeisiin.
Elävä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta vaimo oli kanssa
laillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja,
mitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut
itselleen monenlaisia tietoja. Niiden avulla oli hän kohonnut siihen
arvoon, että häneltä ruvettiin kyselemään neuvoja yhteen ja toiseen
vammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön
silmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia
tuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitava, ettei
niin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tavasta olivat ne
niin syvälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin
tavattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne vaan
otti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että vaikka hän käsitteli
ärtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittavalta eikä
tuskaa lisäävältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten
useampia vuorokausia vihottunutta silmää raikkaalla lähdevedellä, jota
hänellä oli mökkinsä luona saatavana. Tarkoin varoi hän, ettei valo
päässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana
pimeänä useampia vuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita
silmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Vaikkei lääkkeet olleet
sen parempia, lähti moni sieltä tervein silmin. Oliko niin, että vamma
oli semmoinen, jota ei hän voinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi
potilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo.
Jos missä oli sairaita, noudettiin hän tavallisesti niitä hoitamaan.
Hänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottavasti lohdutella
sairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin vissiä vammaa vastaan.
Oliko sairautena paha haava, puhdisti, siteli ja voiteli hän ne niin
hyvin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista
huolta piti hän siitä, ettei sairaan vatsa saanut olla kovalla. Jos
jotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän lievennellä ja auttaa niitä
lääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleivät ne
auttaneet, pani hän kohta lavemangin, jossa toimessa hän oli erittäin
taitava. Jos sairaassa oli ankara kuume, virvoitteli ja jäähdytteli hän
sairaan päätä kylmillä kääreillä.
Hän oli tottumuksesta tullut niin kestäväksi, että hän väliin valvoi
viikkokausia yöt ja päivät sairaan vuoteen vieressä, eikä hänessä sen
suurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan
nuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaivannut, kun hän
joskus vaan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli
siinä kyllä.
Tuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen kävi siten laatuun,
että vanhimmat lapset kotimökillä hoitivat nuorempia.
Outo olisi luullut tuon yhteisen hyväntekijän hyvinkin paljon
ansainneen tuolla avunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön
hyväntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän
onkin vaan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palvelemaan.
Kenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on
raskaimpia kaikista töistä ja että hän tarvitsisi palkan työstään saada
puutetta kärsivän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että
noin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä vuodattaen palasi köyhään
mökkiinsä, kun hän moniviikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin
laitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarvittaisi. Yöt ja
päivät oli hän siellä valvonut ja sanomatonta vaivaa nähnyt ja
salaisesti toivonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että
hänellä olisi jotakin kotiin viemistä nälkäisille lapsillensa. -- Oliko
kummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli
hoitanut, jo niin paljon voimistunut, että hän kykeni vaatepäällä
istuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän vaan tavallisesti
yhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hyvästijätteli. Jos sitten
joku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut
paljoksi arvattava.
Usein oli keskustelua isäntäväen kesken, annettaisiinko hänelle mitään
palkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: "hyväpä on ollut, kun hän
on saanut ruuan suuhunsa".
Vaikka tuon uskollisen yhteiskunnan palvelijan mieli välisti murtuikin
kyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä
valitellut vaivojaan; nöyränä hän vaan kärsi surunsa ja oli yhtä
helkevä ja yhtä mieluinen taasen tarvittaessa lähtemään.
Kuitenkaan eivät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla
oli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta avusta, minkä he
olivat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsivät hänet hevosella kotiin,
pannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia,
leipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko
itsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin
hyvältä. Ilosta loistavin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan
hänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tulivat
iloissaan äitiänsä vastaanottamaan.
Tämmöiset kohtaukset palkitsivat hänen mielestään nuot hukkaan menneet
vaivatkin.
Asiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi
karvottumaan, vaan puute aina kapisi kantapäillä.
* * * * *
Tämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan
muuttaessani. Vanhimmat lapsista olivat jo pesästä lentäneet pois,
mutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia
nytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tulivat
vanhemmat minua tervehtimään, niinkuin vanhaa tuttua ainakin.
"Kuinka te näinä kovina ja hirmuisina aikoina olette henkenne
säilyttäneet?" sanoin minä hämmästyksissäni.
"Eipä meillä ole ollut hätäpäivää", sanoivat he iloisesti.
"Kuinka se on ymmärrettävä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman
kanssa? Ovatko lapsenne kuolleet?" kyselin minä.
"Ei ainoatakaan pään vahinkoa ole tullut. Kaikki ovat he terveinä ja
vieläpä lihaviakin", sanoi mies iloisesti.
"Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen", säesti vainio.
"Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun
olette niin lihavan ja vöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää,
mistä teille nuot hyvät päivät näinä hirmuisina aikoina ovat tulleet",
utelin yhä.
"Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli
käsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme vaan kynnelle kykeni, kori
kainalossa metsään. Kuivilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin
jäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari
viikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika varasto. Niiden
turvinhan sitä sitten osaksi on eletty", selittivät he.
"No, mitä ruokia te niistä valmistatte?" kysyin minä.
"Me teemme niistä leipää ja saapipa niistä hyvää keitostakin", sanoi
emäntä iloisesti.
"Kuinka se tapahtuu?" kysyin taasenkin.
"Ensin noukimme kaikki roskat niistä tarkoin pois. Sitten panemme ne
kylmään veteen likoamaan vuorokaudeksi. Kun jäkälä sitten nostetaan
liosta pois, pannaan ne lievänlaiseen lipeään noin kymmeneksi
minuutiksi. Sieltä nostetaan ne harvoihin vakkoihin ja valellaan vettä
päälle niin kauvan, ettei valuva vesi tule yhtään enään lipeältä.
Sitten kuivataan ne ja survotaan huhmarissa hienoiksi ja niin on
leipävärkki valmis, eikä niissä ole yhtään karvasta eikä muuta maan
makua".
"Kuinka niistä sitten leipää tehdään?"
"Jäkäläjauhoista tehdään paksu juuri, niinkuin ainakin. Kun se on
kylliksi hapannut, vastataan se niinkuin taikina ainakin ja jos ei ole
parempaa vastimeksi, vastataan se olki- tai petäjäjauhoilla.
"Eikö ne huonot aineet pilaa leipää?"
"Ei, sillä jäkäläjauhot korvaavat muiden aineiden huonouden", selitti
emäntä.
"No, entä sitten?"
"Sitten leivotaan ne ja paistetaan, niinkuin ainakin, ja leipä on
valmis syötäväksi", takaili emäntä.
"Ja onpa meillä vielä muitakin apulähteitä hyvään toimeentuloomme",
kehahteli isäntä.
"Mitäs muuta vielä?"
"Kun ilmat tuon ankaran hallayön jälkeen lämpenivät ja sienet
kerkesivät kasvaa, lähdimme taas, kynsi kansi, niitä kokoilemaan.
Niitä kokosimme niin paljoa, kun voimme ja nyt niitä on varastossamme
koko tarve. On suolassakin pari nelikkoa ja mikään suolakala ei vedä
niille vertoja", tuumaili isäntä.
"Mutta eikö nuot sienet ole monimutkaisesti ja kallisten höystetten
kanssa valmistettavia; eikö niistä tule kallis ruoka?" kysyin.
"Voihan niistä saada kallistakin ruokaa niinkuin monesta muustakin,
vaan voipi niistä aivan yksinkertaisestikin valmistaa oivallisinta
ruokaa. Luulemmekin, että he turhaan sienien tähden tekevät paljon
työtä ja tuhlaavat varojaan", sanoivat he.
"Kuinka te sitten niitä valmistatte?"
"Keino on aivan yksinkertainen. Havun neulat, lehdet ja muut rikat
noukitaan niistä tarkoin pois. Kanta leikataan poikki, nähdäkseen onko
sieni vapaa madoista, sillä jos kannassa kerran ei ole madon reikiä,
niin on sieni terve. Eipä muutamien madon reikien vuoksikaan hyljätä
isoa, komeaa sientä. Silloin leikataan sieni halki ja leikataan
vikaunut osa pois, niin ettei madon reikää enään näy. Sitten pannaan ne
kylmään veteen likoamaan ja sitten kiehumaan. Ne eivät tarvitse kiehua
niinkään kauvan kuin perunat pehmetäkseen. Siitä ammennetaan sienet
reikäkattilalla puhtaisiin vakkoihin valumaan. Kun niistä ei enään
mitään tipu, pannaan ne astioihin ja hienoa suolaa ripistellään sekaan,
ei kuitenkaan niin paljoa kuin tuoreet kalat tarvitsevat. Siinä ne
sitten ovat ne monimutkaiset valmistukset ja kalliit maustimet",
selittivät he, oikein innostuneina.
"Siitäkö niitä sitten syödään?"
"Siitä, aivan siitä niinkuin suolakalaa vaan ja hyvääpä onkin. Mutta
jos on varaa laittaa oikein herkkuruokaa, niin ei tarvitse muuta kuin
nakkaa pari suupalaa voita paistinpannuun ja panee sinne suolatuita
sieniä ja antaa niiden siinä kärähtää ruuminvärisiksi; takaanpa ettei
mikään liharuoka vedä silloin vertoja tuolle paistille", selitteli
emäntä yhä.
"Eikö tuo sienien kokoominen ole hyvin tarkkaa työtä, sillä täytyyhän
tuntea sienet ja onhan niissä myrkyllisiäkin, jotka myös täytyy osata
eroittaa, koska niiden nauttimisesta voisi menettää henkensäkin",
inttelin minä.
"Eikö mitä. Tuokin arkuus on vaan tyhjää saivartelemista. Jokainen
kyllä tuntee tuon myrkyllisen, punaisen ja valkean täplikkään
kärpäs-sienen, ettei hän ota sitä joukkoon. Mitään muuta myrkyllistä
sientä ei meillä luullakseni ole. Kovin ohutlihaiset ja ala-arvoiset
sienet eivät maksa kokoomisvaivaa, jonkatähden nekin saavat jäädä
pois", kokivat he selitellä.
"Otatteko te heltut sienien alapuolelta pois, kun valmistatte niitä
syötäväksenne?" kysyin.
"Ei, ei, mitäs nyt toki. Kun ne ovat puhtaita, kelpaavat ne
semmoisinaan ravinnoksi, yksin kannatkin, kun ne vaan ovat terveitä
madon syönniltä".