Leipoja.
Juhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei
moista usein ole nähty. Auvereen tähden oli ilma usein niin paksu ja
sumea, että aurinkokin paistoi taivaalta niinkuin jonkun ohkasen ja
tasaisen pilvikerroksen lävitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja
katsella, eikä tarvinnut turvakseen laittaa savustettuja lasipalaisia,
silkkihuivien nurkkia tai muita semmoisia turvakeinoja. Kytösavua oli
tavasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olevaa
naapuritaloa päiväsydännäkään nähnyt. Selvästi näki, että kaikilla
ihmisillä oli vielä luottamusta -- ja uskoa korkeimman apuun.
Maa kasvoi niin rajusti, että oli kuulevinaan, ikäänkuin jotakin
ritinää olisi kuulunut. Ulkomailta tuodut touon siemenetkin kasvoivat,
heilimöivät niin tutun-omaisesti, ikäänkuin ne olisivat kauvan aikaa jo
meidän ilma-alaamme perehtyneet. Kaksirivinen ohrakin pallotti vaan
kullan keltaisena ja täysinäisenä pitkissä ja täysinäisissä
tähkäpäissä.
Tuota kaikkia katsellessa, elpyivät kuihtuneet, näljän ja taudin
rasittamat, jäljelle jääneet ihmiset. Loistavin silmin katselivat he
kullankeltaisia peltovainioita sivukulkeissaan, samassa läpi kouransa
vedellen täysinäisiä tähkäpäitä.
Kun vilja oli siihen määrään kypsynyt, että siitä voi hampaan rakoon
jotakin saada, leikkoa napsivat ihmiset pellon joutuneimmista paikoista
ja siellä täällä alkoi joitakuita varajalkoja ilmestyä laajoille
peltovainioille. Ei joudettu odottamaan niinkauvan, että olisi koko
riihellinen voitu leikata, vaan ne vähätkin vietiin riiheen. Siellä ne
kuivattua hierastiin oljesta erilleen ja kiidätettiin myllyyn; kansa
oli päässyt ruokaan käsiksi. Siitä saatiin uusia voimia, että kyettiin
ilomielin rientämään valmistuneen, odottavan ja raskaasta painosta
notkuvan elon kimppuun. Ei monta vuorokautta viipynyt, ennenkuin laajat
vainiot röyheltyivät varajaloista ja kuhilaista aivan täyteen. Ihana
oli katsella noita pulleita ja täysinäisiä kekoja, joita taaempaa
katsoen näytti olevan vainiot täyteen ahdettuina.
* * * * *
Satuin menemään muutamaan taloon, jossa ensi kertaa leivottiin
uutisviljasta. Oltiin juuri taikinaa alustamassa. Vanha emäntä hääri ja
puuhasi tuon kullankeltaisen ja sitkeän taikinan kanssa. Valkoset
paidan hihat olivat käärityt ylemmäs kyynäspäitä ja kikavalkea esiliina
oli edessä. Isolla härjän lapaluulla nosteli emäntä taikinaa pöydälle
ja alkoi sitä vanuttaa. Vanha isäntä istui miettiväisenä pöydän
päässä. Näytti siltä, että hän oli sangen alakuloinen. Hän ei lausunut
ainoatakaan sanaa, istui vaan hiljaisena ja miettivän näköisenä. Olin
huomaavinani, että kyyneliä väikkyi hänen silmissänsä.
"On niin kummallista, ettei tahdo silmiäänkään uskoa. Viisi vuotta
perätysten on syöty olkia ja pettua ja monasti ei ole ollut selvää
viljaa siteeksikään sekaan panna. Ja nyt on tuommoinen taikina
pöydällä! On kuin kesävoita ... miten sitä uskaltaa tuommoista leipää
syödä. Jumala ei ole vielä meitä hyljännyt", puhkesi ukko viimein
sanomaan. Hänen leukansa rupesi järähtelemään ja viimein puhkesi hän
itkeä nyyhkimään. Lieneekö ukko miehisenä miehenä hävennyt tuota
sydämensä heltymistä, summa vaan oli se, että hän nousi ylös ja alkoi
kävellä könttiä kamariinsa.