"Emme me vielä ole kertoneet kaikkia hyvyyksiä, mitä meillä on", sanoi
emäntä loistavin silmin.
"No, mitä teillä sitten vielä on?" utasin.
"Meillä on hyvät lihavaratkin", kerskasi emäntä.
"Mistäs sitä niin kyllältä on?" kysyin.
"Kun tuli semmoinen vuosi, kuten tiedätte, täytyi monen syksyllä tappaa
emänsä jäljestä kesän yli eläneet varsansa. Missä kuulimme semmoista
tapahtuvan, menimme sinne ja pyysimme saada varsan haltuumme.
Mielellään suostuivatkin omistajat siihen ja me teurastimme varsan ja
korjasimme lihat; nahan annoimme omistajalle takaisin. Kolme semmoista
varsaa saimme sinä syksynä teurastaa ja pulskat lihat niistä tulikin,
ja nyt meillä on kyllitellen maukasta lihaa", puhelivat he
ujostelematta.
"Eivätkö ihmiset kammoksuneet tuota teidän lihan haalimistanne ja
syöntiänne?" kysyin minä.
"Kammoksuivat kyllä ja sanoivat meitä kovin lihan syöjiksi, mutta
sanokoot vaan. Me huolimme heidän ennakkoluuloistansa viisi. Surkeata
on nähdä, kun ihmiset ennen kuolevat nälkään, kuin syövät terveellistä,
ravitsevaa ja luvallista ruokaa", tuumaili isäntä.
"Se ei ole häpeäksi, vaan kunniaksi teille, sanokoot ihmiset mitä vielä
sanovatkin; te olette onnellisempia, kun muut tänä kovana aikana;
olette henkenne säilyttäneet, niinkuin saaliin. -- Mutta sanoitte
saavanne noista jäkälistä keittoruokaakin. Kuinka te sitä valmistatte?"
kysyin.
"Kun jäkälät ovat puhdistetut ja taitetut, niinkuin edellä on kerrottu,
kelpaavat ne keittojauhoiksikin. Se eroitus kumminkin on, ettei niitä
tarvitse välttämättömästi kuivata ja survoa jauhoiksi, jos niin
kiireesti keitosta tarvitaan. Sillä keittäessä liukenevat jäkälän osat
yhdeksi puuroksi. Kun tahdotaan keittoa, pannaan ne pataan kiehumaan.
Jos on nakata sekaan maitotilkka ja hyppysellinen selvän viljan
jauhoja, niin tulee rokka sen parempi, mutta menee se siltäänkin;
luonnollista on, että suolaa täytyy myös hiukan panna keitokseen",
selitti emäntä.
"Eikö teillä olisi aikaa käydä mökissämme maistelemassa ruokiamme;
mökkimme ei ole kaukana tästä", esitteli isäntä.
Koko heidän kertomuksensa hyvistä ruuistansa ja ruokavarastoistansa
tuntui minusta niin kummalliselta. Mutta kun nuo aina ennen niin
kalpeina ja näljistyneinä olleet ihmiset seisoivat hyvinvoipina ja
iloisina edessäni, samalla kun muut kansalaiset kulkivat horjuen ja
kalpeina, niinkuin kalmistoon suljetut haamut, jotka odottivat vaan
sitä hetkeä, milloin heidän jalkansa torkahti ja he suistuvat haudan
ammottavaan kitaan -- niin otin kiitollisuudella vastaan heidän
kutsunsa.
Tultiin mökille. Hyvin voivat, puhtaat lapset tulivat iloisesti
vanhempiaan vastaan, hyväillen ja halaillen heitä. Silmäilin ympäri
tuota pientä melkein ahdasta mökkiä. Muhkealta ei se tosin näyttänyt
kaluston eikä minkään muunkaan puolesta. Mutta kaikkialla hallitsi
puhtaus ja hyvä järjestys. Kaikki esineet olivat mukavasti järjestellyt
paikoillensa niin paljoa kuin semmoisissa ahtaissa oloissa mahdollista
oli. Lasten vaatteet eivät olleet mitään kalliita ja terveitä, vanhoja
kuluneita vaatteita vaan, mutta puhtaita ne olivat ja terveiksi
paikatut.
Heti mökkiin tultua rupesi emäntä ruuanlaittamis-puuhiin. Hän viritti
tulen takkaan ja rupesi jäkälä-rokkaa keittämään. Hän yritti sieniäkin
paistamaan, mutta minä ehkäsin hänet siitä, ilmoittaen, että haluan
maistella niitä semmoisina kuin ne suolattuina olivat.
Kun emäntä oli saanut ruuan pantuksi, istuttiin pöytään syömään.
Ihmetellä tosiaankin täytyi, kuinka hyviltä nuot oudot ruoat tuntuivat
ensikertaisellekin. Ei mitään vastenmielisyyttä tuntunut niitä vastaan.
Jäkäläleipä oli hapattamalla tehty ja oli jotenkin tuoretta. Se tuntui
vaan semmoiselta kuin vähän happaman kilpakka tavallinen hapan leipä.
Kaunista, valkosta ja lihavaa varsan lihaa oli leikelty viipaleisin
puulautaselle ja suolatuita sieniä oli toisella. Kummallisen mieluisia
olivat nuot sienet ja pian tulin vakuutetuksi, etteivät he liikoja
laskeneet, kerskatessaan, ettei mikään suolakala niille vertoja
vetänyt. -- Hyvällä ruokahalulla pistelin jäkäläleivän kanssa pieniä ja
hyvästi valmistettua, maukasta varsan lihaa. Syödessä emäntä nosti
eteeni kaksikorvaisen, ison tuopin, sanoen: "tässä olisi juotavaa".
Olinkin näitä ruokia jo siksi paljon syönyt, että halusinkin jotakin
palanpainetta; tartuin siis ahnaasti tuopin korviin kiinni. Suuresti
hämmästyin, juolahtaessani tuota juomista. Juotava oli, mitä parasta
olutta voidaan hyvinäkin vuosina parhaista maltaista kotipanimossa
saada.
"Mistä teillä on noin avullisia maltaita tämmöisenä aikana, kun olut on
parasta laatua, mitä ikinä olen maistellut?" sanoin hämmästyksissäni.
"Niitähän on nyt kosolta joka talossa, vaikkeivät ihmiset sitä huomaa.
Asia on, näette, niin, että kun jyvä ei ennen hallaa kerinnyt ensinkään
kasvaa, jäi tuo jyvän-yty kaikki olkiin ja nämät oljet ovat nyt
avullisia maltaita", selitteli emäntä hyväntahtoisesti.
"Ettäkö tämä olut on tehty oljista?" kysyin kummissani.
"Aivan pelkistä oljista. Ei hyppysellistäkään ole siihen käytetty
minkäänlaista viljaa", vakuutti emäntä.
"Ihme kumma! -- No, miten te sitä valmistatte?" kysäsin.
"Keino on aivan mutkaton. Lasken vaan saavin täyteen ohran olkia
kuumaan veteen likoamaan vuorokaudeksi. Sitten lasken likoveden tapista
ulos ja panen pataan kiehumaan, kiehuessa nakkaan vähän humalaa sekaan.
Kun keitos jäähtyy, laitan sen käymään ja olut on valmis", sanoi
emäntä.
"Mutta eikö tulisi aina parempaa, kun panisi olkia kylmään veteen
likoamaan", pakkausin neuvomaan.
"Ei käy päinsä. Olen koettanut sitäkin, vaan silloin maistaa olut
oljelta ja samalla ikäänkuin tunkalta", sanoi emäntä ja katsoa vilautti
minua silmiin; oli niinkuin hän olisi sanonut: Etpä näy ymmärtävän.
"Mikä teidät siihen on opastanut?" vastasin.
"Kun oljet lemusivat niin imeliltä, rupesin miettimään asianlaitaa ja
koettelemaan, eikö niistäkin jotakin tulisi tänä kovana aikana", sanoi
emäntä.
Lopuksi syötiin tuota jäkäläkeitosta ja sekin meni tämmöisenä aikana
hyvin mukiin.
Jättelin heidät hyvästi, kiitellen ja kostellen.
"Ei meille tule enään koskaan nälkävuotta", sanoi emäntä luottavasti,
loistavin silmin, kättäni puristaen.
* * * * *
Hädästä mitään tietämättä, eli tuo köyhä joukko tyytyväisenä pienessä
mökissään ja mikä oli heidät tuohon tilaan ja noihin keksinnöihinsä
saattanut? siihenpä vastaan heti. He olivat köyhyydessäänkin semmoisia
ihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta. He lukivat kaikkea
kirjallisuutta, mitä käsiinsä saivat, ei ainoastaan huvikseen, vaan
elämänsä opiksi. He olivat viime aikoina saaneet käsiinsä semmoisen
kirjan, jossa kehoitettiin hätä-aikoina keräämään jäkälää ja sieniä
hätävaraksi. Samassa kirjassa kehoitettiin myös hevosen lihaa
hyväksensä käyttämään. Järkeviä ihmisiä kun olivat, ei nämät neuvot
tulleet kuuroille korville, vaan he ryhtyivät tuon kovan pulman tullessa
heti tositoimiin. Kirjallisuus oli jo heidän henkensä niin kehittänyt,
että he olivat vapaat kaikista ennakkoluuloista ja eivät olleet
tahallaankaan, vaikka saivat välistä pilkkaakin kärsiä. Monikin, joka
näljän kanssa taisteli hirmuista taistelua, pilkkasi heitä, vaikka itse
oli kymmentä kertaa pahemmassa kadotuksessa.
Siinä oli koko heidän konstinsa.
* * * * *
Tämmöistä voi silloin tapahtua niinkin pienessä piirissä, missä silloin
asuskelin. Ja nämät pikakuvat ovat tosiasioita, eikä minkään
mielikuvituksen tuomia utukuvia, sillä olen ne omin silmin nähnyt, omin
korvin kuullut. Ei nämätkään ole ilahduttavia kuvia, mutta paljon
kamalampia tapahtumia saatti silloin tapahtua muualla, joita en ole
ollut näkemässä.
Kova aika on nytkin, mutta Jumalan kiitos! En nyt ole vielä yhtään
semmoista tapausta nähnyt. Mitä niissä laajoissa piireissä, joita
katovuosi pahimmin rasittaa, voi vielä tapahtua, se on hämärän
tulevaisuuden peitossa; varmaa vaan on se, että kova nälkä rasittaa
paikoittain kansaa. Jumala, ettei semmoista enään tapahtuisi!