Ilmarin Juuse.
Nämät kertomukset ovat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa
taistelevain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuvauksia. Ja
kuitenkaan ei voi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin
korvin kuullut.
Ilmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut
kylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turvetta,
vaikkapa huonompaakin. Senpä vuoksi Ilmarin tilukset olivatkin karuja
maita, rämekköjä, hietikoita ja kiviperäisiä kankaita. Muut, ennen
asuttuneet talot olivat parhaat maat jo ennen vallanneet allensa ja
senpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eivät
muille kelvanneet.
Yli puolen vuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa,
kärsitty puutosta ja toivottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat
ja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan
toimeentulevaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja
hallakin oli paljon useimmin vieraana Ilmarissa kuin muilla
onnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus
alinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa.
Tämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on
tarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli.
* * * * *
Kylässä oli vahva, roteva, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin
Juuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen
isänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta
alinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja hävinnyt tuossa elämän
kovassa taistelussa.
Juuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän
lukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi
tultuansa, alkoi hän väistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut
niihin ensinkään. Tästä oli vaan se seurauksena, että häntä ruvettiin
oikein kruunun voimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun
aika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen vuotta uskollisesti
rippikoulussa, sillä varsin vastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun
kyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Vihdoin päästi
papisto hänet ripille, vaikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan
tullut entistä paremmaksi. Siivo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa
silmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi
ja hiki päästä valui.
Näin varttui Juuse vankaksi, leveäharteiseksi mieheksi. Jo
kymmenvuotiaasta saakka ansaitsi hän vieraan työssä elatuksensa.
Ahkera, siivo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies.
Hänelle maksettiin hyviä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli
se paha tapa kuin monella muullakin, että partavero oli suurempi kuin
vuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelvollisia
nuorenmiehen vaatteita yllään.
Mutta ihmisen ei ole yksinään hyvää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin
tuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Hän valitsi
elämänsä kumppaniksi erään rotevan piikatytön, jonka kanssa pian liitto
solmittiin.
Ei ollut sillä hyvä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt vaati saada
vähänkään omaa turvetta ja oma katto päänsä päälle.
Sukurakkaus tuohon entiseen kovaan kotiinsa pakotti hänet menemään
Ilmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana
tehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen.
Siihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut vielä
vuoden vertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä.
Siinä he sitten raivasivat karua torpan tilaansa ja kasvattivat
lapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Viimeiseltä saivatkin he
tiluksensa siihen voimaan, että hyvinä vuosina tultiin jotenkuten
omistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään,
sillä kun hän oli hyvä työmies, oli hänellä aina työtä saatavissa.
Vaikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään sivistynyt, osasi
hän kuitenkin vaimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella
perheenisän helleydellä ja rakkaudella ja vastarakkautta sai hän myös
perheeltään palkinnoksi hyvyydestänsä. Kaiken väkensä ja voimansa
uhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi.
Tuli sitten tuo kamala vuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin
meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt
Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa
edestäkään. Täytyi ruveta myömään mitä hengestä irti oli, että
hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauvan ei
tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai
ja vilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä.
Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin voi, mutta eipä
sekään tyhjin käsin voinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean
hädän lieventämiseksi. Jonkun naulan selvää viljaa sai Juusekin sieltä
silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe
laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut
muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden
raoissa.
"Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toivoa elää, sillä ainahan maa
kesällä karvanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa
saattaisi syödä ja ne olisivat toki paljon parempia kuin mehuttomat
oljet", kuultiin Juusen usein sanovan 1868 vuoden talvella.
Niin koetettiin elää kesää odotellen toivossa, niinkuin ainakin
parempia ja lihavempia aikoja odottaessa.
Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan.
Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin
muuallekin.
"Ei, hyvä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses
köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin ravintoa saavat. Koeta
sinä itse vaimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte",
sanoi köyhäin hoidon esimies.
Katkeralta tuntui tämä neuvo, vaan parempaa ei ollut saatavissa.
Kyynel silmissä veivät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen.
Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin vanhempain hoteisiin.
Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä
velliä köyhäin hoitolaisille. Horjuvia haamuja työntäytyi keittiön
ovelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä ovelle.
Vahvemmat työnsivät syrjälle vanhimmat, nuorimmat ja vaivaisimmat
vellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen
ääntä toisesta voinut eroittaa eikä kukaan voinut saada velliä
kuppiinsa.
Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, vahvin kun oli, työnsi hän
kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa vellinjakajalle.
"Mitä, tuommoinen vankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä
täällä on työtä tositarpeessakin olevista", sanoi vellinjakaja.
"En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta,
joiden edustajana minulla on oikeus olla", vastusti Juuse.
Ei tuo melu hälvennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin
miehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se
lopetti kiistan Juusen ja vellinjakajan kesken ja hän käski täyttää
Juusenkin maljan vellillä. Tämän hän antoi lastensa eteen ja kehoitti
heitä syömään. Lapset kääreentyivät maljan ympärille ja alkoivat
ahnaasti jäkäläleivän kanssa pistellä velliä poskeensa.
"Syökää tekin, isä ja äiti", sanoivat lapset melkein yhteen ääneen,
kuin he olivat jonkun kerran velliä suuhunsa pistäneet?
"Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt vaan,
lapsiraukkani", sanoi Juuse ja vesikarpaleet nousivat hänen karheisiin
silmiinsä.
Pian lipittivät lapset tuon vellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea
juhla-ateria, sillä olihan velli keitetty selvästä viljasta ja olipa
siinä lihan makuakin seassa.
Esimies toimitti niin, että Juuse ja vaimokin saivat velliä.
Erityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa
ottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse olivat aivan voimattomat
ja vähäväkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi
tehdä parastansa.
Pari viikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume
osasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuivat hoidokkaat tuohon
ankaraan tautiin ja kuolon ankara viikatemies alkoi niittää runsaan
saaliin heidän seassaan.
Tavan takaa kävi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun
hän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuviin haamuihin
ja ankarasti kuolevan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois
köyhäinhuoneesta. -- Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa
köyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirvittävän
suuren kuolevaisuuden tähden, mikä raivosi siellä.
Juusen lapsista ei ollut vielä yksikään sairaana ja sentähden toivoi
hän välttävänsä lapsensa pois viemällä silmin nähtävästä kuolemasta.
Oli kulunut lähes viikon päivät siitä, kun lapset kotiin tulivat.
Vanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa
kipeöiksi; parin vuorokauden kuluttua oli hän vuoteen hyvänä, ankarassa
kuumeessa, houraillen yhtenään.
Juuse ei voinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella
pelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli
heihin jo tarttunut.
Kun tauti tällä tavalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään
kaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei.
Kyllä sen arvaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päivät
seitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista,
ei ruokaa itselläänkään sitä vähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista,
tuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse
veden ja suolan kanssa keittää ja valuttaa tuota suolaista
keittosinukkaa sairasten suuhun, etteivät he peräti hiukeaisi; itse hän
kasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi vettä päälle.
Kahden viikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja vei
aittaan laudalle; parin päivän kuluttua kuoli äiti.
Kovin murtui vahvan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne,
mutta mitään reikää minkään avun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi
kuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan vielä
elossa olevia lapsiaan.
Kun kolmas viikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut elävien
joukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä
tyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta
vaivasta niin voimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan
maahan laittamaan, vaan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtävä
toimittaa. Niinpä eräänä päivänä ajoi pihalle kaksi hevosta, joiden
kummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät olivat köyhäinhuoneen
työhön kykeneväin hoitolaisten käsitöitä.
Joihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin
ajaa kirkolle päin.
Juuse ei voinut sen vertaa nousta vuoteeltaan ylös, että hän olisi
mennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä
tekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän vuoteessa itsekseen
hiljaillensa.
Siinä oli nyt Juusen hyväin toivoin loppu; ei päästykään kesään eikä
tautia voitu estää perheesen pääsemästä.
Vaikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin
näljän ja murheen kalvaamana vuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan
missään eikä toimimaan mitään. Sen verran kykeni hän liikkua
kontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut
hänestä, sillä eipä ympäristöllä asuvilla itselläänkään ollut mitään
syötävää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tavasta maitotilkka
ja pettuleipää. Juuse oli nyt niin voimaton, ettei hän kyennyt sitäkään
maitosinukaksi keittämään, vaan koki siten saada niistä ravintoansa,
että kaasi vettä maitotilkkaan monin verroin enemmän kuin maitoa oli ja
pani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi
tuota suolavettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä,
mutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin
poisanteen varaa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut
minkäänlaista syötävää. Nälkä kalvoi ja jäyti yhtenään hänen
heikontuneita voimiaan.
Pari lähimmän torpan vaimoa kävi häntä tavasta katsomassa ja jotakin
apua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään
ollut varaa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin olivat eukot siinä
onnellisessa tilassa, että he kykenivät vähin liikkumaan ja jotakin
toimimaan.
"Eikö teillä ole hyvin nälkäkin?" kysyi Juuselta eräänä kertana toinen
eukoista.
"Mikäpäs se lienee, vaan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin
syödä, kun olisi syömistä", sanoi Juuse.
"Eikö se tunnu hyvin hankalalta, kun on kova nälkä?" kysyi taasen
muija.
"Eihän tuosta niinkään kovin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja
kun joskokin saa jotakin sydämeensä --; tuntuu tuo vaan eläminen ja
oleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä ... mutta
tuo murhe ja muu voimattomuus..." sanoi Juuse uupuneen näköisenä.
Eräänä kertana könttyröivät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli
nyt mukanaan maitotilkka ja pala survoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää
niiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötävää. Hän kiitteli
ja kosteli muijia hyväntahtoisuudestaan.
"Mutta jos kuolema tulisi", arveli toinen muijista.
"Tulkoon vaan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kovin murrettu ja
kalvattu mies", sanoi Juuse yhtäkaikkisesti.
"Mutta mihinkäs luulisitte joutuvanne, jos kuolema tulisi?" sanoi
eukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja viitaten
pitämään siitä huolta.
"Minä en ole mikään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olevan
kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitävät -- ...
Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää -- minulle ei maistu elämä enään
miltään, enkä minä voi välittää mistään mitään", sanoi Juuse uupuneena.
Kauhistuen lähtivät eukot pois.
Kolmen päivän perästä tulivat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoivat
hyvänpäivän, mutta Juuse ei vastannutkaan. He silmäsivät vuoteen
vieressä olevalle tuolille, johon he olivat laskeneet viimmestuomansa
maitotilkan ja survoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä.
He astuivat sängyn luo ja silloin huomasivat he, ettei Juuse enään
olekaan elävitten joukossa. Hänen silmänsä kiiluivat kuin lasinapit
syvälle painuneista silmäkuopista. Vasemmassa kourassaan näytti hän
puristavan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista.
Mummot väänsivät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultavasti
oli hän kokenut niitä imeä hiukenevan sydämensä katkeamisen esteeksi.
Hänen rintansa päällä oli avonainen talon ainoa virsikirja, jota hän
näytti oikealla kädellänsä painavan rintaansa vasten. Otaksua sopii,
että kuin hän tunsi loppunsa lähestyvän, haki hän tuon virsikirjan,
saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan.
Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan viime kamppauksessa ollut
aivan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman
jälkeen haltuunsa ottaa.