Yösijan etsijä.
Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli
kymmenennellä ikävuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, vaan mitäpä
työteliäisyyskään autti noina kovina aikoina. Vaikka kyllä karvaalta
tuntui, täytyi vanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä vaan
kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa.
Yksillä paikoilla tieri poika, ikäänkuin luovien parhaita
ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän
kuukausittain. Väliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä
muualle päin, mutta semmoisista viittauksista huoli hän viisi. Hän vaan
laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja vettä huoneisiin,
pilkkoi puita, purki hevosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin
semmoista asiaa, jota hän suinkin voi tehdä. Sitten vetäysi hän pimeän
tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, vieläkö häntä
nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa
hänellekin annettiin jotakin syötävää. Vaikka talot olivat pitäjän
vankimpia, kävivät kuitenkin näinä kovina aikoina liiat elätit
rasittaviksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan
perheelle antaa.
Vaikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin,
niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tavallisesti on
haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta.
Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut
itselleen pahanpäiväiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista
huolta. Ehtimiseen tervaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä
ja sauvoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden siapaikka ja siellä kävi
hän niitä tavan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi
niistä luopunut, vaikka olisi lehmän saanut.
Niukan ja huonon ravinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi,
kalpeaksi ja voimattomaksi; oikein hän näytti horjuvan liikkuessaan,
niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut
lihavat päivät.
"Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan.
Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä vähemmin voi vieraita
henkilöitä ruokkia", sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle.
Tuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut
oman kuoleman tuomionsa. Vaikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan
lihavat päivät ollut ja vaikkei häntä kaikesti juuri niin hyvillä
silmillä katseltu, eikä hyvästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin vaikea
luopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena
ja nöyränä kärsiä kaikki vastahakoisuudet ja näyttää olevansa aina
hyvällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän vakavan
häätämissanan, huomasi hän, että sitä on välttämättömästi toteltava.
Heti rupesi hän vaatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan.
Matka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentävänä, oli noin puoli
penikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta
ollut minkäänlaista hevostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset
tarpeesen.
Vaikka emäntä oli aamupäivällä tuon häätämispäätöksensä julistanut,
lähti poika vasta myöhään illalla tuolle välttämättömälle, tiettömälle
taipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista
ihmisistä, jotka olivat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet.
Päiväkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja väliin nähtiin hänen
silmistänsä kyynelten tippuvan. Talon väen kävi sääliksi tuo
murheellinen majanmuuttaja ja he kokivat antaa hänelle ruokaa, mitä
heillä annettavissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika
itkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen
heitä kaikesta hyvästä. Sitten lähti hän.
Kova talvi-ilma oli. Arvattavahan on, että pojalla oli sangen huonot ja
repalaiset verhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon
toimeentulon ohessa. Hänen vaateriepunsa olivat niin iki-kuluja, että
niissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki vilkahteli paljas iho
sieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni
pukimessa kuin alkuperäinen vaate pysyy.
Kirkas talvi-illan täysikuu valaisi kolmenkymmenen viiden asteen
kylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista
puhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen
eteenpäin rientäessään kulki aina himmeä varjo.
Hänen matkallansa oli iso valtava joki ja sen toisella puolella oli
tuon toisen puhtokunnan laajat peltovainiot.
Kovasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunetta poikaraiskaa.
Kaikista irvistävistä paikkojen lomista tunki viimansekainen ankara
pakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään.
Ennen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti.
Kuitenkin ponnisteli hän, minkä voi, sillä onhan henki kaikille niin
kallis.
* * * * *
Useampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman
puhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa vuoksi suksilla
kulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltovainiota
kulkiessaan huomaamaan kiiluvalla hangella jonkun mielestänsä oudon
myttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä
kohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olevan uupuneen poikasen.
Likemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama
poika, joka niin kauvan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka
iltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä
ja alkoi kiiresti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä,
havaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan
sydän tuntui heikosti tykyttävän, vaan muutoin näytti hän aivan
kuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt.
Koetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella
ja kylmällä vedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, aikoi poika aukoa
silmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olevia ja hääriviä
ihmisiä. Kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat hyvillään, kun poika
toki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt
yksinomaan tuohon vieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut.
Hän tunsi hänet heti vanhaksi tuttavaksi.
Pojan huulet näyttivät liikkuvan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua
jotakin, vaan ääntä ei tahtonut tulla.
"En minä jaksanutkaan tätä taivalta kulkea, minä uuvuin välillä", sanoi
hän vihdoin kalkkevasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa
oloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä
välttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä
tässä maailmassa tehtävää olikin. Se oli hänen viimeinen lauselmansa,
sillä kohta sen perästä veti hän viimeisen hengähdyksensä ja meni
sinne, missä ei enään vilu eikä nälkä vaivaa. Hämmästyneinä seisoivat
ihmiset kauvan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet valahtelivat
kaikkein silmistä.