Talon pyhäaamu-eine.
Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli kävi ahkerasti nuuskimassa, missä
olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin vähällä vaivalla
voi tuonen tuville saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli vielä
ankarampi. Vatsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis
saada siitä ravintoansa. Semmoinen luonnoton ravintoaine pakeltui vaan
sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tavallista rataa. Luonnollinen
seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saivat kauhean polton.
Meillä oli lavemangiruisku. Koetin sen avulla pelastaa ihmisiä niin
paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin
minua ruiskuneni. Niinpä vuoden 1868 keväällä tultiin minua hakemaan
erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon
kuolemaisillaan. Kevät oli jo siksi kulunut, että vedet olivat
irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hevoskyydistä.
Lauvantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttävälle taipaleelle.
Paljoin vaivojen ja ponnistusten perästä pääsimme vihdoin läpimärkänä
perille, kun kaikellaisten tulvillaan olevain puroin yli täytyi
kahlailemalla mennä. Tehtäväni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän
kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin väsyksissä ja
uuvuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani leväyttämään. Aamu
oli jo, sillä päivä alkoi jo jotenkin valoisasti sarastaa. Se oli erään
sunnuntain aamu. Talon väki oli ylhäällä ja iloinen takkavalkea paloi
takassa. Vanha isäntä ja emäntä istui takkavalkean ääressä, ikäänkuin
lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän
aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskelivät
ulompana; oli niinkuin olisivat he pyhästä kunnioituksesta vanhuksia
kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla.
Pystyvalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä vanha emäntä
kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuvan padan
esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olevan aivan tyhjän; näytti
siltä kuin emäntä olisi ruvennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin
perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja
liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa
jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä
hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selvän, mitä
pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne olivat suolaheinän siemeniä,
joita usein hyvinkin runsaasti kasvaa uutissuoviljelyksillä, kun ne
ensikertaa ovat jätetyt heinän kasvuun.
Vanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi,
kaatoi sitten jotain maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan
suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa
tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen vanhaa, kuihtunutta
ruunistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi
edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella
luottamuksella ja arvokkaisuudella kuin entisinä hyvinä aikoina,
jolloin hän jotakin lihavaa liharuokaa hämmenteli.
Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi
hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytyväisinä
odottelivat aikaiset lapset, niinkuin vanhemmatkin keitoksen
jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä väkeänsä syömään. Itse
hän käveli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasivat muut.
Kaikki panivat he kätensä ristiin ja siunasivat ruokansa. Pian
olivatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun
syötävä oli loppunut, panivat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä
kiittivät he kaikki siitä hyvästä, mitä he olivat saaneet nauttia.
Kun he pääsivät syömästä, pantiin taasen pystyvalkea roihuamaan. Väki
näytti olevan niin tyytyväisenä, kuin he olisivat syöneet lihavimman
aterian, mitä eläissään olivat koskaan syöneet. Roihuava pystyvalkea
valaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt
pimeyteen. Kaikkialla vallitsi semmoinen puhtaus, että vaikkei mitään
oltu maalattu, olivat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttivät
ikäänkuin läpikuultavilta. Väki oli paitahihasillaan ja nekin näyttivät
silmissäni puhtauden perikuvilta. Järkiään kokoontui perhe takkavalkean
ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja
kalpeita olivat he, mutta itsekussakin näytti heissä olevan
tyytyväisyys nykyisiin oloihin ja tulevaisuuden parempi toivo kajasti
heidän kasvoistansa.
Tuo kuva painui syvästi mieleeni ja minä lähdin pois; ehtiäkseni
kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että
koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, vanhemmat edellä ja kaikki
heidän aikaiset lapsensa perässä; valkeihin nenäliinoihin käärityt
virsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni
tuota tyytyväistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan
kumartuivat he virsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisivat
kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hyvän antajan eteen; niin
minusta ainakin näytti.