Kampsu-Mikko.
Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei vartalossa ole
mitään hoikempaa paikkaa, vaan ovat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa.
Semmoiset henkilöt tavallisesti syövät kuin kaksi, mutta tekevät työtä
kuin viisi. Suolanen ja jauhonen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut
turpeenkaan vertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli,
johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä
ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei vaan viitsinyt omassa työssään
olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikoi hän siellä laiskana,
puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon
päivätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi vieraan työhön.
Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein
mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän
viisi; pääasia oli vaan se, kun hän sai kuokkia.
Tiheässä kylässä oli soitten raivaamisen innostus sysännyt kuokkamaat
kauvas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti,
jossa pidettiin majaa työnaikana.
Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina vuoden
aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talvet perkkaili
hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja voirasioineen;
mutta siitä hän piti varsin erinomaista huolta, ettei suinkaan
puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen
pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin
runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittävän
useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hyväksi pohjusteli
silakoilla ja piteli puuroa tarpeeksensa ja sitten levähdettyään vielä
parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa
jälkeen käveli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leivän
puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leveässä
kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten
toisessa kädessään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi.
Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aivan
juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa varrelle. Syksymmällä
paistoi Mikon polun oikean puoleinen varsi pelkiltä silakan hänniltä.
Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korven laitaan, silloin
ei ollut vankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla vyöteli
vankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin
lujassa, vuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa
maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös
kaatuessaan ja Mikko heti veisti piilullansa liian maan siitä pois.
Sitten vyörytti hän puun keskelle sarkaa ja välipaikat repi hän
kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin levyihin.
Hän ei kaivannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän vaan yksin
työpaikallaan, käyden vaan tavasta noutamassa evästä.
Piippua hän ei viljellyt ensinkään, vaan sen ankarammin rakasti hän
mälliä, eikä aivan vähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun
suitsivarren vahvuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista
korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen venäjän-lehden
sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa
ja leveässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli
naama, vaikka hän pistikin tuon mällin vasempaan poskeensa; oli vaan
niinkuin mäki olisi sukeltanut johonkin vuoren onkaloon. Kokonaisen
vuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle.
Kun hän syömään ruvettuaan väänsi sen pois poskestansa ja pani saunan
kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu
pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten
se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa.
Tuli sitten tuo kamala nälkävuosi ja Mikollemme oli se yhtä kova,
kenties kovempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään
ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka
olisi vaatinut häntä tuonne korven laitaan vallottamaan ikimetsältä
alaa viljelykselle.
Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintava
vatsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko voinut sen
velkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi lähteä
mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin vatsan täytettä. Eipä
sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin vatsan
täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon velkova vatsa ei
saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se vaan muistutti Mikolle,
etteivät asiat ole hyvin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla
oli säästössä vanhaa viljaa, sai hän tavasta tuon ankaran velkojansa
suun tukituksi.
Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että
oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Vanha tuttava kun hän oli, menin heti
häntä tervehtimään.
"Hyvä Jumala, aivanhan te olette jo kaikki!" sanoin tervehtiessäni.
"Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa
jos kerran kuussa syödä kylläkseen ravitsevaa ruokaa", sanoi hän
melkein iloisesti.
"Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!" kysyin häneltä, ikäänkuin
vanhaa uulaa.
"Mitäs ... kunpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi
ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siltipä
tässä hätä kapuileekin", sanoi Mikko.
"Teidän kasvonne näyttävät olevan pöhötyksissä", muistutin häntä.
"Niinhän ne ovat ja onhan koko ruuminikin pöhötyksissä", myönteli
Mikko.
Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaavinani, että se oli
nälkäpöhötystä, joka tavallisesti oli nälkäkuoleman enteenä.
"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin häneltä melkein
huomaamattani.
"Tuolla Jylyssä sain minä menneellä viikolla syödä oikein vankasti.
Siinä oli vanhaa, selvää leipää kyllitellen, silakkalahturi vieressä ja
vankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se
toista viikkoa vastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo,
siinä sai kylläksensä syödä", selitteli hän.
"Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?" kysyin häneltä.
"Kyllä, kyllä ... mitäs, eihän sitä yhdellä hyvälläkään aterialla
kauvas päästä; sainhan minä tuolla Kivistössäkin menneellä viikolla
syödä vatsani täyteen", sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita
parhaita nykyisen elämänsä aikoja.
"Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa", sanoin
minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläkseen
syödä.
"Ei, ei ... älkää sitä tehkö, minä en nyt tarvitse", sanoi hän.
"No miksi ette, eihän teillä liene niin lihavat ajat", sanoin melkein
hämmästyksissäni.
"Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain
taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarvitse. Mutta jos te
tahdotte huomenna tai seuraavana päivänä antaa, niin se on aivan eri
asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harvain syönnöspaikkain
kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on
lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna voin ehkä käydä täällä
saamassa jotakin ruokaa. Kiitos vaan tarjoamastanne ... kyllä sitä
eteenkinpäin tarvitaan", sanoi ukko.
Minulla ei ollut mitään vastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla
ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli viime yönä kuollut
istuvalleen naapurin saunan penkille.