V.

Rouhu.

Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, vaan kylän

panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, vaan

Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema

nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halveksumista

tarkoittavassa mielessä; oli tarkoitettu vaan nimi senmukainen, että se

olisi soveltunut kuvaamaan miehen luonnetta ja toimintaa.

Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä varsin

sattuvasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui

perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli vahvaruumiinen ja

ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin viisi. Pienen torppansa

viljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä

löytynyt niin paljoa, että olisi aidan varaseipään tekemättömälle

maalle voinut pistää.

Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle voinut torpassa kaikin

ajoin työtä riittää. Mutta hän ei voinut työttä olla. Hän haki sitä

muualta ja sai. Päiväläiseksi hän ei mielellään ruvennut, vaan sitä

halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka

edullinen muiden mielestä vai ei. Kun hän vaan urakan sai, ryhtyi hän

heti siihen käsiksi. Usein hulluttelivat muut, kun hän heidän

mielestään niin halvalla otti vaikeita urakoita tehdäkseen, vaan siitä

huoli Rouhu viisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin

päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui,

kun hän oli siellä peltoa urakalla raivaamassa. Oliko hänellä työpaikka

kivikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtävä, lentelivät hyvää vauhtia

semmoiset korvet läjihin, joita pari tavallista miestä sai punoa hyvän

aikaa. Hän oli verraton salvumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt

vertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruvennut kutsumaan

Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raivosi työpaikallaan niinkuin rämeestä

pystyyn noussut karhu.

Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään

käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja väkevä

voimansa ei soveltunut pieneen ja keveään työhön. Jos hän rupesi

jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen

malttia miettimään ja arvostelemaan, kuinka ja minkä verran joku heikko

kohta kesti, särkyivät ne tavallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin

tehtävä kalu oli valmiinakaan.

Kun oli hyvät vuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä

kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hyvässä kunnossa ja kasvoi

täydeltä terää. Laillaan hän käytti vuoroviljelystäkin pienellä

tilallaan, ettei maa väsyisi yhtä lajia kasvaessaan. Niinpä hän

viljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kasvia, ja kun kylän

poika-viikarit rupesivat varkaissa käymään hänen naurismaallaan,

viritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun

muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään,

oli työ ja tuska, jos toiset saivat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen

koommin eivät pojat enään uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin

tavoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi

ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi

urakkatöillään.

Päälliseksi oli Rouhu vielä oivallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut

mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut.

Kuitenkin saivat jotkut ilvekset, ahmat ja revot tehdä tuttavuutta

hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen vaarallisemmassa tilassa olivat

jänikset, metsot ja teeret.

Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän lähti

metsälle ja sitä ei voinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen

pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta,

vaan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain

laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai

rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn,

saavutti sen aivan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti.

Harva Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta

luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päivän pitkään niin paljon,

jäniksiä, ettei hän voinut niitä kantamalla kotiinsa saada, vaan hänen

täytyi ottaa hevonen jäniksiä kyyditsemään.

Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun

aamulla tapasi teeriparven, ei hän ensinkään vuovannut hiipimällä

päästä niitä likelle, kävellä tallusteli vaan julkisesti parvea kohti.

Ja kun linnut leuhahtivat lentoon, välitti hän siitä viisi. Hän käveli

vaan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensivät ja pian hän ne saavutti.

Jo puolenpäivän rinnassa kesuttuivat linnut niin Rouhuun, etteivät ne

hänestä välittäneet juuri mitään, nälistyneitä kun olivat, sillä Rouhu

ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi

ulottuville, tipahti tavasta yksi ja toinen teeri puun juurelle:

Iltapäivällä tulivat linnut niin kesyiksi, etteivät ne viitsineet

lähteä edes lentoonkaan, vaikka niitä aina joka luotikon paukahtaessa

tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän

tullessa oli Rouhun iso viikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin

mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettavana kotiin

mennessään.

Harvoin hän teki mitään lahtia talven varaksi, sillä hän luotti

vakavaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun vaan metsässä oli

riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä

palvattiin suuret joukot talven varaksi.

* * * * *

Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tavallisina aikoina. Tuli

sitten tuo ankara katovuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän

olot. Pienen torpan laihot ja muut kasvit vei ankara halla kaikki

tyyni. Torpan vuodentulosta ei ollut mitään turvaa ja kovan köyhyyden

tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kova hätä tuli lukuisalle

perheelle. Rouhu koetti turvaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi

metsälle, saamaan jotakin näljistyneen perheensä ravinnoksi. Koko

päivän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli vaan

kovanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päivänä

kävi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta

aina vaan turhaan. Silloin vasta huomasi hän, että vitsova käsi oli

riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni vahvan miehen

mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytyvissä,

vaikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista

kelvollista kalua olisi ollut myötävänä, mutta kellään ei ollut millä

ostaa.

Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli avonisin ja kolmas ummessa.

Karvaalta tuntui Rouhusta ja hänen vaimostansa, vaan muuta neuvoa ei

ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa oleva lehmä. Siitä keitettiin

säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tavoin

elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauvaksi ei se kumminkaan

riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta.

Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä.

Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa

hiiviskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita

ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautivuoteelle,

josta ei moni hengissä päässyt.

Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara vieras. Vaimo ja lapset kaatuivat

järkiään vuoteelle. Rouhu itse vaan jäi terveeksi; oli niinkuin

sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi.

Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa viimeiseen

leposijaansa ja tätä tukalaa tehtävää täytyi hänen tehdä siihen asti,

kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Viimeiseksi kuoli vaimokin.

Nyt murtui vahva mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut

päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli

täytynyt tappaa viimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty.

Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä

ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään

rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalvaamana

jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokansakaan edestä, sillä

ihmisillä ei ollut mitään syötäväksi antamista. Ne vähät hätä-apuvarat,

mitä oli kuntaan saapunut, olivat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään

ollut turvaamista. Köyhäinhuoneesen, tuohon ihmisten syöjä-sijaan, ei

hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän voinut alentua

kerjäämään.

Eräänä päivänä istui Rouhu tien vieressä voimatonna lumireen sysäämällä

lumipalteella.

"Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen verran

varoja, että pääsisin K----n, siellä kuuluu olevan olkijauhoja ja vähän

suuruksiakin kaupan", puheli Rouhu sivu-kulkijoille ehtimiseen. Mutta

hän puhui kuuroille korville, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä

rahaa, millä mitään olisi ostanut.

Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oivallisesta

kumppanistaan, pyssystä, sillä he olivat ikäänkuin yhteen kasvaneet.

Rouhu tunti kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarvis oli hätäisesti

nostaa pyssy poskellensa, tunti vasen käsi linjalleen sen keskipisteen,

mistä ase oli kannatettava.

Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta

neuvoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut luopua tuosta tutusta

aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt.

Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K----n, tuonne

kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olevan hiukan viljan suonta, saamaan

siellä jotakin hiukaavan ja kalvaavan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset

tuolla K----ssa olivat käytännöllistä väkeä, kauppatoimiin kun olivat

pitkistä ajoista tottuneita. He kokivat oman maan tuotteitakin pitää

kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötävänä.

Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan,

jolla oli olkijauhoja myötävänä.

"Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni", sanoi Rouhu, pistäen

samassa kouransa akan olkijauho-varastoon, kourasten kouransa niitä

täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa

kanssa muutamalle seinän vierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki

hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko

ruumis vavahteli. Jäsenet alkoivat käydä hermottomiksi ja yksi ja

toinen nivel kävi linkkuun. Kauvan ei viipynyt, ennenkuin hän valahti

pitkää pituuttansa seinän vierustalle. Kun riennettiin apuun,

huomattiin että elämä oli hänet jättänyt.