Talon vanhus.
En ollut niin kauvan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani
tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka olivat jo aikaisia lähteissäni.
Eräänä päivänä tuli eräs tuttava talon vanhus luokseni. Hän oli jo
vanha mies, kun lähdin kotipitäjästä vieraisiin paikkakuntiin. Mutta
tällä välin oli hän niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä
tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arvossa ja kunniassa
pitäneet. Varakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa
siivoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli
työteliästä ja säästäväistä väkeä ja he kunnioittivat ja rakastivat
toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin
kunnioittivat ja rakastivat vanhaa isää.
Monet edelliset katovuodet olivat tyhjentäneet hänenkin talonsa varat
ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä,
kammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme
vitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut.
Kun hän tuli meille, oli hänellä sauva kädessä, jolla hän tuki
horjuvaa, kuihtunutta ruumistansa.
"Hyvää päivää", sanoi hän, läähättäen oven suussa sauvansa nojalla
seisoen.
Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hyvän päivän toivottaja
olisi, samalla vastaten hänen toivotukseensa.
Silloin huomasin, että vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysyä
sauvansa nojalla pystyssä.
"Kah! P----n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan",
sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi
istumaan. Siinä hän istui sauvansa nojassa kumarana ja hengittää
läähätti niin ankarasti, että henkeä sisään: päin vetäessä laiha ruumis
kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se
taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen vatsassaan ollut mitään
muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi.
Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta toviin aikaan ei hän voinut
läähätyksensä tähden mitään vastata. Vihdoin sanoi hän katkonaisesti:
"Su--suonta mi--minä lyöt--lyöttäisin".
Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja
verettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytyvän verta enempää kuin
kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan veren viat
vaivaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos
häneltä viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin
selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana
eräät lääkäritkään hyväksy suonen avaamista.
"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin ukolta sitten.
"Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin
oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää ... mutta eipä se tunnu
ravitsevan enään näin vanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme
viikkoa, kun olen selvää leipää nähnytkään", arveli ukko.
Annoin vaimolleni viittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa.
Sillä välin kysyin ukolta: "kuinka te olette jaksanut noin heikkona
jalkasin tulla kylälle?" sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa.
"Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia", sanoi hän.
"Kun ette ottanut hevosta", arvelin minä.
"Olihan niitä ennen useitakin hevosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan,
sillä useain katovuotten aikana on täytynyt tehdä velkaa ja niistä
veloista ovat he ryöstäneet talon aivan puti puhtaaksi; ei ole enään
maahan putoavaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja velka ei
lyhennyt sanottavaa, sillä melkein kaikki menivät ryöstöpalkkoihin.
Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisivat vielä, mutta armoa ei
tullut, vaikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty
omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana
rahamiehet tulevat, jotka kalusta jotakin antaisivat", kertoi ukko.
Sillä välin oli vaimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen
ilmoittamaan.
Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän
kovemmin vapisemaan.
"Mitäs nyt... En minä sitä varten ... eihän niitä tänä aikana voi
kaikkia ruokkia. Vuovasin vaan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta
eipä täälläkään näy olevan mitään saatavana -- -- kun pääsisin vaan
täältä kotiin. -- Te olette liiankin hyviä. Enhän minä toki teiltä",
esteli ukko hajamielisesti.
Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin
vapisi hän niin kovin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin
poijes, antaakseni hänelle yksittäistä rauhaa, että hän olisi paremmin
voinut syödä, sillä hän näytti häpeävän vapisemistaan.
Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa.
"Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä ... tuntuu
niin raukasevan", sanoi hän.
Toimitin hänet vuoteesen maata ja pian vaipui hän raukeaan uneen.
Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi
kiireesti kömpimään ylös.
"Kun jaksaisin nyt vaan kotiin", sanoi hän ylös päästyänsä.
Minua kovin kummastutti, kun ukko ei vavissut nyt ensinkään, mutta
muuten hän näytti kovin raukealta ja uupuneelta.
Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin vähäisille voimille kuin ukolla
oli ja kun vielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en
uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan valjastaa
hevonen ja viedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän
lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen
silmistään, jotka ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia
vakoja myöden vierähtivät alas. Niin hän meni.
* * * * *
Minua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti
meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään
vavissut ensinkään. Koetin saada selville syytä siihen, mutta en
kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukevaa perustusta. Koetin
ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen
vaikuttanut, vaan ei sekään tuntunut ratkaisevalta tuon kysymyksen
selvittämiseksi. Mutta huomennapa asia selvisikin.
Siinä aivan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen
verran kuin hänen vähät varansa myönsivät. Niitä hän sitten naulottain
ja leivisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä
naulalta.
Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan velaksi jauhoja edes
jonkunkaan vellin suuruksiksi.
"Vai velaksi! Sinulla on entistäkin velkaa kymmenen markkaa ja nyt
vielä velaksi. Millä luulet entisen velkasikaan maksavasi? Ei
tippaakaan enää lisäksi", tokelsi tuo yhteiskunnan hyväntekijä.
"Kunhan Jumala vielä auttaisi, niin kyllähän..."
"Jumala auttaisi!" matki kauppias. "Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa
-- hym! Viides katovuosi jo peräkkäin ja yhä ne vaan paranevat. Nyt
pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista",
pauhasi kauppias.
"Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta", sanoi ukko
murtuneena.
"Se ei ole minun asiani", sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle
selkänsä ja meni.
Murtuneena istui ukko tuvan penkille. Siinä hän alakuloisena istui
miettien toivotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä.
Tuntui niin kalvaavalta, hiukasevalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän
olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten varman
nälkäkuoleman olevan edessänsä ja eikä aivan kaukanakaan ja
kuitenkin... Hätäisesti lentelivät ajatukset sinne tänne, etsien ja
haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä
sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt.
Yksinään hän noita siinä leipomatuvan penkillä istuessaan mietti, sillä
ketään muita ei ollut huoneessa.
Kauppiaalla oli selvä leipä -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän
kauppias ja laillaan vielä viljakauppiaskin. Talossa oli leivottu ja
leipiä oli syrjällänsä seinävierustailla. Kauheassa näljän tuskassa
juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuvoa kuin siepata tuosta yksi
leipä, pistää se poveensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei
joutanut kauvan aprikoimaan; hän sieppasi leivän ja pisti sen
takkikulunsa poveen ja alkoi könttiä ulos.
Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan hävinnyt mies. Hän oli oikein
aika maailman harava ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka
katsoi kaiken perään, otti vastaan tuotuja tavaroita ja ulosantoi, mitä
ulosannettiin, punnitsi ne ja toi sitten vaan lipun kauppiaalle. Sen
lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tavarat tai peri
maksun annetuista.
Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauvansa nojassa mennä könttyröivän
pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä vaan
jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon
luona. Hän huomasi ukon poven olevan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää
aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kovakätisesti pihalle
seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paksun
kiinnipitimiä, vyörähti leipä povesta pihalle.
"Ahaa, vanha junkkari! Vai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen
olet olevinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten
kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta vieraastansa pitää",
säyhysi kätyri.
Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja
ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä vapisi hän niinkuin kahila
virrassa.
Kätyri sieppasi leivän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon
rinnuksiin ja alkoi raahata vapisevaa ja kankeata ukkoa perässään
kauppiaan kamariin.
"Älkää viekö minua sinne, säästäkää minua", pyyteli vanhus.
"Vai vielä säästää ... ei ajattelemistakaan ... vai varasta säästää",
tiuskasi kätyri ja vei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen.
"Tämmöisiä vieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä
pahuus oli kähminyt tuvasta leivän poveensa ja alkoi sen kanssa mennä
könttiä tiehensä. Mutta minä satuin havaitsemaan hänet, sieppasin
leivän pois ja toin sekä leivän että sen varastajan tänne, että itse
saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi", selitteli
kätyri ihastuksissaan.
"Kah pirua ... tekikö niin? Semmoisia ne ovat ... mutta mitä me nyt
tuolle varkaalle teemme?" sanoi kauppias. Sitten käveli hän ukon nenän
eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: "Miksi varastit minulta leivän?"
Ukko ei hämminkinsä tähden voinut vastata mitään, katsoa tuijotti vaan
vavisten eteensä lattialle.
"Ei sille sen parempaa tarvita, annetaan ryökäleelle hyvästi selkään,
vähemmän vasta tekee mieli varastamaan", ehdotteli tuo uskollinen
kauppapalvelija.
"Se tuollaisille konnille on parasta ... no, aina sinä arvaat, vaan
missä me antaisimme hänelle loimeen?" tuumi kauppias iloissaan.
"Ei sen parempaa ... viedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki",
ehdotteli kätyri.
"No sinne ... sehän on sopiva paikka", myönsi kauppias heti.
Nyt he lähtivät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa.
Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin voimaton, ettei oman jalan apu
yhtään auttanut, vaan siipenä ne laahasivat jäljessä, kun he häntä
viedä rymyyttivät talliin. Siellä he paiskasivat suulleen hänet
höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi
huimia räntä vahvalla ruoskan varrella selkään.
Ukko oli niin voimaton, ettei hän voinut kiemurrella eikä ääntä
päästää.
"Kah, pirua! kun on vielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että
heltisi", kehoitti kauppias.
Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä
päästänyt; hän ei olisi voinut sitä tehdä, vaikka he olisivat hänet
kuoliaaksi pyntänneet.
Kun he olivat kylläkseen ukko-raiskaa hosunneet, sanoi kauppias
vihdoin:
"Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos vielä
pitkitämme".
Sitten he lakkasivat ja menivät nauraa hihittäen pois.
Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eivätkä nuot oikeudentunnon
palvelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai
kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän
sen verran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle.
Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen
tähden hän niin ankarasti vapisi.
Monta viikkoa makasi ukko vuoteen hyvinä tuon siveellisen aatteen
edustajilta saadun kylmän kylvyn takia.
* * * * *
Vaikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää vielä
varakkaana, kunnioitettuna, tuiki vanhana perheen kanta-isänä perheensä
keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen vanha
hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt
konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa
repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä vähänkin on suojaa.
Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia vuosia ollut -- ruodulla,
mutta sangen ylpeä on hän vielä.