Asiat kiertyivät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta
meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman
päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtava Pohjanmaan virta.
Vuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Vaikka toinen
vuosi oli tullut, oli kuitenkin viimeisen kovan katovuoden hirveät
seuraukset parhaaltaan kärsittävinä.
Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntyvän
näköisiä, horjuvia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä
kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotain
suuhun pantavaa, hiukiavan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone
kyllä oli hallituksen käskystä väliaikaisesti laitettu yleisen hädän
poistamiseksi, ja sinne kahteen avaraan pytinki-rotinkiin oli
sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein
heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä
näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti
kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötävää.
Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta
kun asiat eivät olleet taloissakaan sen paremmasti, kävi se aivan
mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla
syötävänä ja eihän sitä parempaa voinut köyhäinhuoneessakaan olla.
Kuitenkin kokivat ihmiset viedä sinne, mitä hengestä irti oli.
Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokivat he sinne kantaa, mutta mitä
se oli näin paljolle. Sen verran oli hätäaputoimikunnalta saatu selvää
viljaa, että toisinaan voitiin niistä velliä keittää.
Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume -- tuo tavallinen ankara
seurakumppani -- yhtynyt täydentämään tuota hävityksen kauhistusta.
Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat olivatkin melkein kaikki sairaina.
Niiden, jotka olivat terveen muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä.
Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen,
ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saivat niin paljon arkkuja
tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarvittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa
ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut
ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin
kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottava
hautakaan, joka oli heille viimeiseksi leposijaksi aijottu, ei
näyttänyt jaksavan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt
miltään ruumishaudalta, vaan jonkummoiselta kanavalta. Väristen seisoi
kalvistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo
seuraavana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt
lapsiparvi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja
turvansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin voi
tapahtua pitäjässä, jossa väkiluku ei ollut kuin vähän päälle viiden
tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia virka-ilmoituksia
annettiin, sanottiin: "ei ole vielä ketään nälkään kuollut".
* * * * *
Vaikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti,
oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä
on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin -- sadottain päivässä. Kun
olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kasvanut ja vasta
paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoivat he hyväksi tuttavuuden
nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja
kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin vuoksi, kun kuulivat
meillä olevan selvää leipää. Vaimoni koki pitää kättään oikeana ja
nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulviminen kävi niin
ankaraksi vihdoin, että jos vähänkään kullekin olisi antanut, olisivat
vähät viljavaramme loppuneet parissa päivässä. Täytyi katsoa omankin
perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päivänä tuli
eräs noin kolmentoista vuoden ikäinen poika huoneesen. Selvästi huomasi
hänen olevan nälkä-pöhössä.
"Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötävää!" sanoi hän
hätäisesti, heti huoneesen tultuansa.
"Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anovalle antaa, ellei tässä tahdo jo
aivan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin.
Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon", sanoi vaimoni lempeästi
kehoitellen.
"Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä
he mitään antaisivat", sanoi poika ja istui alakuloisena penkille.
Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä
kamalaa aikaa.
Vaimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä
uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa
tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei voi tätä hätää
poistaa ja tarvitsevaisia auttaa.
Samassa tuokiossa syöksähtää vanhin lapsistamme kamariin hätäytteen
näköisenä.
"Se poika sieppasi leivän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos",
sanoi hän.
Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti
rintaansa vasten painaen höyryävää taikinaista leipää ja toisella
kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leivät uunissa
eivät olleet ehtineet vielä oikein kuortuakaan, mutta poika ei joutanut
sitä odottamaan; kun silmä vältti, sieppasi hän likimäisen leivän uunin
suusta, vaikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa.
"Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän
ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöväämisellä", sanoin
ja kyyneleet nousivat silmiini; vaimoltani pääsi syvä huokaus.
Kahden vuorokauden perältä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha
omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme.