Setälä on osoittanut, mitenkä mielikuva Heroodiaasta myös

germanilaisessa ja romanilaisessa kansanuskossa edelleen elää.

Italiassa kerrotaan _Redodesan_ loppiaisaaton yönä ilmestyvän

erääseen Johanneksen kirkkoon pyytämään kastetta, johon Johannes

vastaa lykkäämällä päätöksensä toiseen vuoteen, aina maailman

loppuun asti. Saksalaisissa keskiajan lähteissä esitetään Heroodias

kuningattarena, jopa jumalattarena, jolle kolmas osa maailmaa

oli alamainen, tai yöllä ratsastavien naisolentojen johtajana

ynnä yleensä yönvaltiattarena; toisinaan Johannes Kastajan päätä

tavoittelevana, joka puhaltamalla pyörryttää hänet takaisin samaa

tietä. Näihin käsityksiin ynnä kreikkalaisen legendan Heroodiaalle

antamaan mainesanaan "raivoisa" on Setälä verrannut Pohjan akan

määrettä _pyöräraivo eli raivopyörä_.

Vielä sopisi verrata ranskalaisen kansanuskon _Arie_ (myös _Arode <

Herodias_) nimiselle haltialle omistetut _rautaiset hampaat_ Pohjan

akan mainesanaan rautahammas.[104] Muutamassa loitsussa "eukko

Pohjolan emäntä" pyydetään pistosnuolen kärkeä kääntämään käppyrään:

Hampahilla rautaisilla,

leuoilla teräksisillä.

Näyttää siltä kuin myös Heroodiaan tyttären nimi Salome olisi

suomalaisessa loitsussa säilynyt.

Salmonin portto vaimo

teki poikoa yheksän.

Niin ei ole kuitenkaan laita, vaan on Yhdeksän taudin syntyyn

sekaantunut alku toisesta Tautiensynty-runosta:

Salamonin porttovaimo

teki kolme poikalasta,

tappoi ne tauin tappamatta,

muun surman sullomatta,

laittoi hauan lapsillensa

kynnysalle Samarian kirkon.

Siinä ne surmaksi sikesi,

tappotauiksi tapautui,

loukkaus yksi, toinen rutto,

amputauti kolmannesta.

_Salomoni_ ei voi olla muu kuin monivaimoinen kuningas Salomo.

Lastensa tappaminen ja hautaaminen Samarian kirkon alle johtaa

luonnollisesti mieleen samarialaisen vaimon, jonka rikos myös

Mataleenan virressä kuvastuu.

Että "portto Pohjolan emäntä" tarkoittaa Heroodiasta, jonka nimenkin

lyhennetyssä _Tiivas_ muodossa olemme toisessa yhteydessä tavanneet,

on epäilemätöntä. Mutta onko tämä selitys riittävä suomalaisen

Yhdeksän taudin synnyn ymmärtämiselle?

Pohjan akan ohella ja vielä useammin sen sijalla mainitaan Tautien

emona _Loviatar_.

Akka vanha Pohjolassa

syrjin tuulehen makasi --

Sai viimein vihaiset poiat

Loviatar vaimo vanha,

Pohjan akka, Hiitten eukko,

sai poikoa yheksän.

Loviatar naisellisen lovehtijan eli sen asemesta joskus käytetyn

_Noidattaren_ merkityksessä soveltuu varsin hyvin Pohjolan emännälle.

Mainesana _vanha_ on mainitussa näytteessä yhteinen Pohjolan akalle

ja Loviattarelle.

Mutta Loviattarella ja sen ennen esitetyillä muunnoksilla voi myös

olla määreenä "vaimo kaunis", "vanhin vaimoksia", "luonnon vaimo"

jopa "Luojan vaimo", taikka kertona "Luonnotar lihava vaimo", jotka

kaikki olemme tavanneet Neitsyt Marian mainesanoina.

Yhdessä itä-Pohjanmaan toisinnossa on tautien synnyttäjänä lähteen

neito, jonka usein Maarian asemella olemme tavanneet.

Neitonen veestä nousi,

hienohelma hettehestä,

jok' ei suostu sulhasihin,

mielly miehiin hyvihin.

Tuli yksi mies Turilas,

tuli Tursas paiturainen.

Sekä Savossa että Vienan välistä _ilman tyttö_, joka tarkoittaa

taivaallista Neitsyttä.

A. Ilman tyttö, ilman neito,

eipä suostu sulhasihin,

mielly miehiin hyvihin,

syrjin syöksihen vetehen. --

Veen ukko halliparta.

B. Astui impi ilman viertä,

neiti taivahan napoa, --

sill' oli muo'ot mustanlaiset,

iho innon karvallinen.

Selin tuulehen makas.

Jälkimäinen näyte sisältää viittauksen mainittuun Maarian ihon

tummuuteen.

Synnyttääpä parissa Suomen itä-Karjalan toisinnossa tuulen kera

taudit nimenomaan Neitsyt Maaria. Saunanhaku-virressä Maariaa

soimataan samalla pahalla mainesanalla, mikä on Pohjolan emännällä.

Aunuksen puolella esiintyy, sitten kuin "Loviatar vaimo vankka" on

saanut yhdeksän poikaa, manattavana:

Markke rukka, räähän eukko,

tekijä työn täyellisen.

Toinen aunukselainen "pirun suvun" alkua selittävä loitsu alkaa:

Oli Marinko mainio,

tuulella tuli --

Niinikään Vermlannissa esiintyy pahojen poikien synnyttäjänä

"vesisille vaahdoille" _Marka parka, akka rähmä_.

Tämä räähkän eli synnin akka ei liene muu kuin Maria Magdaleena, mikä

myös selittänee taudin henkien määrätyn luvun.

Tautien synnyttäjä suomalaisissa runoissa on lisäksi voinut saada

piirteitä vetten päällä istuvalta suurelta Babylonilta, joka oli

kaikkien iljettävyyksien äiti.

Vihdoin on Pohjolan emäntään yhdistetty mielikuva suuresta

lohikäärmeestä eli "vanhasta madosta".

Tuttava tulosen neiti,

portto Pohjolan emäntä,

vanha maan on matonen,

petit meitä ennen muinoin,

petitpä esi-isäni

paikoissa paratiisin.

Pohjolan emäntä, joka vastaa keskiaikaista käsitystä pääpaholaisen

naisesta, äidistä tai mummosta, on siis monesta eri piirteestä

kokoonpantu. Mutta vielä useampia ja nimenomaan pakanuuden aikuisia

piirteitä on siinä yritetty osoittaa.

Lönnrotin sanakirjassa esitetään Ukon naisen nimi _Rauni_ myös

yhdistyksessä: _Rauni Pohjolan emäntä_. Tämä runosäe on otettu

Lönnrotin Kanteleesta, jossa sillä on muoto _Rauna_. Siinä voisi siis

nähdä runoissa säilyneen muiston Agricolan mainitsemasta Raunista,

kuten Setälä tämän nimen ansiokkaassa selityksessä on huomauttanut.

Mainittu säe kuuluu Pakkasensyntyyn, jonka Lönnrot sai Suomen

Karjalasta. Jos hänen kirjaanpanoansa tarkastaa, niin havaitsee että

säe on Kanteleessa väärällä paikalla ja _Rauna_ rivin yläpuolelle

kirjoitettu korjaus, jommoisia Lönnrotin oli tapana tehdä itse

käsikirjoituksiin. Alkuansa on kirjaanpantu:

Rana Pohjolan emäntä,

älä kylmä kynsiäni!

Että _Raana_ on oikea muoto, todistavat Suomen Karjalassa myöhemmin

muistiinpannut Pakkasensanat, joissa _Raani_ "pakkasen emäntä" joutuu

tuulen valtaan, samoinkuin Pohjolan emäntä.

Niinikään suomenkarjalaisessa Metsänluvussa on puhuteltuna _Raino_

"Pohjolan emäntä" ja parissa venäjänkarjalaisessa Karjanluvussa

_Raano_ eli _Ranu_ "Pohjolan emäntä".

Savossa on muistiinpantu Riidenluku, jossa _Runo_ "pohjolainen"

synnyttää seitsemän poikaa. Viimeksi on huomattava savolaisen

Koiransynnyn alku:

Pirko llmallen Rania

tu[u]lellen käänteleksen.

_Ilmallen_ on luettava _Ilmalan_. _Rania_ on ilmeisesti monikollinen

osantomuoto sanasta _rani_, joka siitä päättäen ei olisi yksilöllinen

erikoisnimi.

Jos mainittujen sanojen merkitystä etsimme Lönnrotin sanakirjasta,

niin näemme, että _raana, raanio, raano, raino, ranu ja rani_ kaikki

merkitsevät _kulua_, kelpaamattomaksi kulutettua ja käytettyä

esinettä. _Raana ja raanio_ sanat Lönnrot kääntää myös sanalla

_slarfva_, 'riekale'. Kysymys on siitä, ovatko nämät sanat voineet

saada personallisen merkityksen, niinkuin ennen esitetty sana

_hattara_. Ainakin raini muodolle on Lönnrotin lisävihkossa annettu

myös kelvottoman ihmisen merkitys. _Raana_ ja sen vaihtelumuodot siis

vastaavat yleistä Pohjolan emännän pahamaineista etusanaa.

Toisellekin Pohjolan emännän sijaiselle voisimme saada samanlaisen

selityksen. Topeliuksen painattama Riidensynnyn toisinto Kajaanin

puolelta Suomussalmelta, joka on ainoa laatuaan,[105] alkaa: _Naata_

"nuorin neitosia".

Puunsynnyssä on löydetty samoilta seuduin sitä valaiseva säe:

"Natulaisen nauloama". _Natulainen_ johtuu sanasta _natu_, joka

merkitsee 'naaraskoiraa' sekä huonoa naista. Pitkä-ääntiöisen

_naattu_ sanan mainitsee Jusleniuksen sanakirja _naarttu_ sanan

toisintona. Myös _naatto_ muoto tunnetaan huonon naisen merkityksessä.

Mutta mainesana "nuorin neitosia" vaatii lisäselitystä. Muutamassa

saman pitäjän Lemminkäisrunossa ilmaantuu oluentuojana:

Nato on naisista parahin,

naon tyttö neitosista.

Nähtävästi on tämä sananlaskuntapainen säepari kumpaiseenkin paikkaan

tunkeutunut työntäen syrjään alkuperäisemmän toimihenkilön.

Pelkkä _nato_ on joutunut vielä yhteen Lemminkäisen surmavirren

toisintoon laulamatta jääneeksi hylkiöksi. Mutta se, joka suuttuu ja

kostaa, saa samassa runossa nimen "Louhi Pohjolan emäntä". Niissä

neljässä loitsussa, joissa _Louhi_ (kerran _Louki_) tavataan, tämä

esitetään kauttaaltaan hyvää tekevänä. Louhea rukoillaan yhdessä

Kylvetysluvussa yleensä päästöt päästämään, yksissä Tulensanoissa

tuomaan rautarukkasensa ja vetämään vetinen lumme haavalle sekä

kahdessa Metsänluvussa, joissa Pohjola saa Metsolan merkityksen,

raskuttamaan rahaista kättä tai pistämään villaisen pivonsa.

_Louhi_ nimeen, jota jo edellä on koetettu selittää, on monesti

verrattu islantilaisten tarujen pahaa _Lokea_. Tämä on kuitenkin

vasta kristinuskon vaikutuksesta saanut pahan merkityksen; pahuuden

edustajalla on skandinaavien omaperäisessä uskonnossa ollut yhtä

vähän sijaa kuin suomalaisten. Ruotsissa ja Tanskassa tunnetaan

ainoastaan alkuperäisessä tulenhaltian merkityksessä _lokke_, josta

kuten mainittu, suomalainen hämähäkin nimitys _lukki_ on johtunut.

Mitään mahdollisuutta lainata myöhäisiä länsiskandinaavilaista _Loke

paholaista_, ei suomalaisilla ole ollut.[106]

Yhtäläiset piirteet islantilaisten Loki-tarujen ja suomalaisten

runojen välillä saavat luonnollisimman selityksensä yhteisestä

alkulähteestään, keskiajan katolisesta kansanuskosta.

Setälä on erityisesti kiinnittänyt huomiota Snorri Sturlusonin

jumalaistarustollisessa selostuksessa esitettyyn Lokin

sukuluetteloon. Tämän mukaan Lokin isä oli _Farbauti_ 'vaarallinen

lyöjä', jota on selitetty myrskytuuleksi tai salamaksi; äidin nimet

olivat _Laufey_ 'lehväinen saari', ja _Nal_ 'neula', joita on

käsitetty lehtipuuta ja havupuuta tarkoittaviksi. Veljeä oli Lokilla

kaksi: _Helblindi_, 'Helinsokko, ja _Byleiptr eli Byleistr_, jota

on tulkittu m.m. myrskysalamaksi tai myrskyjalaksi; jälkimäinen

nimenmuoto voisi myös Setälän mukaan merkitä 'jalatonta', s.o. rampaa.

Lokin isän Setälä yhdistää tautien isään _tuuleen_ sekä äidin nimistä

Laufeyn Loviattareen,[107] _Nalin_ Äimättäreen ja Äkäättäreen, joita

myös joskus tautiensynnyttäjinä mainitaan, ynnä Pohjolan emännän

nimeen _Naata_. Loviattarella on usein yhdeksän taudin ohella tai

asemesta kolme poikaa: _ruho, rampa ja perisokea_, jotka pistosnuolia

ampuvat; niitä vastaisivat 'jalaton' _Byleistr_ ja sokea'

_Helblindi_.[108]

Kolme poikoa pahalla,

ruho yksi, rampa toinen,

kolmas on perisokea.

Ruho nuolia tekevi,

rampa jousta jännittävi,

ampuvi perisokea.

Epävarmaa kuitenkin on, missä määrin Snorrin sukuluettelo on

kansanomainen ja missä määrin keinotekoinen. Samassa taruopissaan

hän asettaa _Lokin_ rinnalle kilpailemaan _login_ eli liekin saaden

aikaan sanaleikin, joka viittaa hänen käsitykseensä _Loki_ sanankin

merkityksestä. "Tulen" isäksi ei ole vaikea runokielessä kuvitella

'vaarallista iskijää': tuulenpuuskaa tai salamaa, ja tulen äidiksi

joko lehti- tai havupuuta. Tästä kuvitelmasta riippumaton voi olla

Byleistrin ja Helblindin käsittäminen Lokin veljiksi.

Mainittua kolmea veljestä voidaan kyllä verrata suomalaisen runon

ruhoon, rampaan ja perisokeaan, mutta näiden alkuperäinen paikka

ei ole Tautiensynnyssä, jossa niiden yhtymisestä huolimatta

on synnytettävien yhdeksänluku usein säilynyt. _Paha_, jolla

nämä kolme poikaa on, ei tämän runokappaleen erillisissä tai

muihin yhteyksiin liittyvissä toisinnoissa ole millään tavalla

osoitettu naispuoliseksi. Sitä vastoin nämä omistetaan nimenomaan

miespuoliselle _Juudakselle_ uusmaalaisessa Löylynloitsussa:[109]

Kolme oli poikaa Juudaksella,

yksi rujo, toinen rampa.

kolmas verensokea.

Yhden pani tulen tekohon,

toisen kattilan panohon,

kolmannen luita särkemähän.

Paha eli Juudas kolmen poikansa kera muodostavat oikeastaan

neliluvun. Mutta eräässä manauksessa mainitaan nimenomaan _kolme

perkelettä_.

Alle maan, alle mannon,

alle kolmen perkelehen.

Paholaisten kolmiluku tai pääpaholaisen kolmipäisyys keskiaikaisessa

kansankäsityksessä johtuu vastakohdan tavoittelemisesta pyhälle

kolminaisuudelle.

Rammaksi on keskiajalla kuvailtu paholaisen tulleen taivaasta

alas pudotessaan. Siitä johtunevat suomalaisen runon _rampa_ ja

mahdollisesti myös _ruho_ sekä paholaisen nimitys _tynkämäinen_.

Samoin saisi siitä selityksensä Snorrin _Byleistr eli Byleiptr_,

jos se merkitsisi "jalatonta". Tämä nimi kuitenkin tuskin lienee

omaperäinen. Sophus Bugge on sen selittänyt väännökseksi _Belzebuth_

nimeä. Muodollisesti paljoa lähempänä on muutamassa paholaisten

luettelossa[110] tavattava keisari Belzebubin alakuninkaan nimi

_Byleth_. Tämä luettelo on 1500-luvulta, jolloin Snorrin Edda oli

Euroopassa tuntematon. Mainitun nimen on Harri Holma yhdistänyt

assyrialaiseen Beelin (< Ba'alin) puolison nimeen _Betit_, jonka myös

Herodotos tuntee muodossa _Mylitta_, ja jonka hyvin voi ajatella

keskiajan juutalaisessa kirjallisuudessa paholaisen nimenä säilyneen.

_Helblindin ja perisokean_ yhteyteen on asetettu Balderin sokea

ampuja _Hodr_, 'sota', sekä Pätöisen pojan sokea surmaaja. Molempien

viimeksimainittujen esikuvana on ollut keskiaikainen mielikuva

sokeasta sotamiehestä Longinuksesta, joka Kristuksen kylkeen pistää

perkeleen neuvosta hänelle käteen annetun keihään.

Helblindiä vastaavan perisokean nimenä mainitaan eräässä

vienanpuolisessa toisinnossa _Jumi_.

Kolme on poikoa pahalla,

yksi rujo, toinen rampa,

kolmas on perisokea;

se on se ampuja, se on Jumi.

Toisen Vienan läänissä muistiinpannun selityksen mukaan on Jumi pirun

sokea veli, joka asuu metsässä ja ampuu aina umpimähkään satuttaen

milloin ihmisiä, milloin elukoita. Jos Jumi olisi näkevä, niin

ampuisi kaikki.

Lönnrotin sanakirjassa Jumi mainitaan metsänhaltian nimenä; _Jumin

ampuma_ selitetään tarkoittavan äkkiä syntynyttä paisetta tai puun

kasvannaista. Vielä ilmoitetaan Jumin merkitsevän puukoita seinässä

(Cerambyx; ruotsiksi _dödsur_, 'kuolemankello'). Jumin naputus oven

suussa tietää kuolemaa.

Inarissa tunnetaan Jummin ampuman ohella _Jummin kurikka_, 'suuri

rosoinen honkajuurakko'. Eräässä osittain runomittaisessa sadussa

kuvataan härkää:

Pää kuin Jumin kurikka,

häntä kuin Hämehen miekka.

Arvoituksissa on ihmisenpäällä vertauskuvana _Jumin keko eli kelo_.

Parissa Karhunloitsussa tavataan puhuteltuna Jummin eli:

Juumin ukko, Juumin akka,

Juumin entiset eläjät.

_Juminkolu_, samoin kuin _Pirunkolu_, osoittaa kummituspaikkaa

metsässä, josta kuuluu lapsen itku; sille paikalle on muka lapsi

haudattuna.

Laitasaaren kylässä Muhoksella mainitaan v. 1759 ikivanhana tapana,

että nuoret rengit ja piiat kokoontuivat lauvantaisin ja sunnuntaisin

yötä vasten määrättyyn paikkaan, jossa koko yön söivät ja joivat,

tanssivat ja leikkivät. Näillä menoilla oli nimenä _Jumin häät_;

niitä noudatettiin naimisenjumalan Jumin kunniaksi, joka antoi hyvää

avio-onnea. Mutta niistä oli onnettomiakin seurauksia; eräs piika sai

lapsen, tappoi sen ja mestattiin.

Jos vielä lisätään, että lappalaistutkija Tornaeus 1670-luvulla

mainitsee _Jumin_ lappalaisten esi-isänä ja että Ganander,

luultavasti tämän johdosta, selittää _Jumon eli Jymin_, samoinkuin

skandinaavien _Ymin_, taivasta tavoitteleviin jättiläisiin

kuuluvaksi, jonka mukaan Uumajan kaupunki (Umeå) olisi nimitetty,

niin on suunnilleen sanottu, mitä Jumista on tietoja.

Miten Jumi nimen alkuperä selvitettäneenkään,[111] ei saata olla

epäilystä siitä, että käsitys paholaisen sokeasta veljestä on

kristillisperäinen.

Pahan tai kuoleman nuolet ja keihäät ovat myös kristillisiä

mielikuvia. Että nämä ovat vaikuttaneet runoihimme, todistaa seuraava

Noidannuolensynty:

Itse meiän Herra Jeesus

meni saunahan saloa,

piilten pirttihuonehesen.

Keksi Lemmon kiukahalta

nuoliansa nostelevan,

keihäitähän lukevan.

Nuo nuolet pahannäköiset

meitä vasten vaivaisia,

Itse meiän Herra Jeesus

sylin nuolihin ajoihe,

käsivarsin keihäisihin.

Raamatullisen "kuoleman odan" on säilyttänyt Ruotsin savolaisilta

muistiinpannun Käärmeensynnyn säe: "hampahat Tuonen ora[a]sta",[112]

jonka runomitta vaatii korjattavaksi "hampahat orasta Tuonen".

Tavallinen kertosäe: "kieli Keion keihäästä" todistaa, että _orasta_

on edelleen oikaistava _odasta_. Säe on nähtävästi hämäläiseltä

r-alueelta peräisin. Sen siirtyessä savolaisalueelle on _orasta_

ymmärretty _oraasta_, niihin on myöhemmin lisätty _ohran_. joten säe

lopulta on tullut kuulumaan: "orahasta Tuonen ohran".

Mahdollisesti sekin _ora_. jonka vienanpuolisen laulutavan mukaan

Väinämöinen hakee Tuonelasta, voisi samalla tavoin saada selityksensä

kuoleman odasta, joka alkuperäiselle hakijalle Vapahtajalle hyvin

soveltuisi Tuonelasta noudettavaksi.

Yleisesti kuvataan paholainen mainittuja aseita valmistavana.

Piru piikkiä takovi,

Perkele keihäitä tekevi

pajassa ovettomassa,

ilman ikkunattomassa

Pahan vallan valkeassa

piikkiänsä teroittavi.

Takovan paholaisen vierasperäisyyden varmentaa suomalaiseen

runomuotoon puettu legenda Luojalle kaularautaa takovasta _Hiiden

sepästä_, joka sitä omalle kaulalleen koetellessaan itse joutuu

kahlituksi.

Hyvän ja pahan vastakohta on ihmishengelle selvinnyt Iranissa

(Ormudz ja Ahriman), josta se juutalaisuuden ja kristillisyyden,

myöhemmin myös muhamettilaisuuden mukana levisi Eurooppaan. Ne

enemmän käytännölliset, kuin periaatteelliset eroavaisuudet, joita

pohjoismaissa sitä ennen saattoi olla olemassa suhteellisesti

hyvänsuopien ja suhteellisesti pahansuopien henkiolentojen välillä,

saivat silloin jyrkemmän muodon. Vainajat jaettiin autuaisiin ja

onnettomiin, keijuiset valkeihin ja mustiin, paikallistuneet henget

haltioihin ja hiisiin. Vainajainhenkien yläpuolelle ja jossakin

määrin niiden vastakohdaksi kohonneen ukkosjumalankin nimitykset ovat

jakautuneet kahtia siirtyen korkeamman uskonnon joko ylijumalalle

tai pääpaholaiselle, useimmat jälkimäiselle. Samoin ovat vainajain

nimitykset ja haltiain erikoisnimet yleensä saaneet pahan vivahduksen

merkitykseensä.

Siten syntyneihin paholaisen nimityksiin on liittynyt lukuisia

kristinopin mukanaan tuomia ja keskiaikaisen mielikuvituksen

muodostamia sekä, vainajain olinpaikan jakautuessa katolisella

ajalla, erilaisista pahoista paikoista johtuvia nimityksiä.

Alkuperäisimmät pahat henget, vainajain hengistä irtautuneet

tautiolennot, joita on pidetty paitsi vainajain, myös eläväin

pahansuovain ihmisten lähettäminä, esiintyvät korkeamman uskonnon

kannalta katsoen itse paholaisesta lähteneinä, kuten runoistammekin

usein ilmenee.

Kaikkia tautiolentoja loitsija uskoi voivansa sanan avulla kukistaa.

Ainoasti silloin, kun tauti oli kristillisessä mielessä käsitetyn

Jumalan sallima, ei se ollut millään keinoin parannettavissa. Tämä

n.s. _Jumalantauti_ kuten F.A. Hästesko huomauttaa, ei ole erityisen

taudinlajin nimitys. Toiselta puolen on kaikkia tauteja koetettu

parantaa, toiselta puolen on n.s. "panentatautikin". silloin kuin se

on aiheuttanut kuoleman, sanottu "Jumalan taudiksi". Tällä nimellä

on siis tarkoitettu yleensä kuolemaan päättyvää tautia. Parantumaton

"Jumalan tauti" ei ole suomalaisilla alkuperäinen, vaan perustuu

Israelin kansan käsitykseen Jumalasta, joka kuolettaa ja parantaa ja

jonka käsistä ei kenkään voi vapahtaa.

Sankarit.

Pyhimysten ja osittain myös paholaisten nimityksissä olemme

kohdanneet joukon historiallisia henkilöitä, joita on hyvässä tai

pahassa mielessä rukoiltu tai muuten muisteltu. Nämä kaikki ovat

kaukaa kulkeutuneita ja vasta keskiajalla katolisen uskonnon mukana

suomalaisille tunnetuiksi tulleita.

Mutta mainittujen ohella tavataan loitsujemme esittämillä henkilöillä

nimiä, jotka ovat samoja kuin kertovaisten runojemme toimivilla

sankareilla. Niiden pakanuudenaikuista alkuperää on tuskin epäilty.

Siitä vaan on kautta aikojen ollut kiistelyä, ovatko ne alkuansa

jumaluusolentojen vai historiallisten henkilöjen. Eri nimien suhteen

on tähän asti tultu eri tuloksiin. Toiset, kuten _Ahti_, _Ilmarinen_

ja _Väinämöinen_, jotka jo Agricola jumalainluettelossaan mainitsee,

ovat viime aikoina yleensä käsitellyt jumalallisina olentoina. Toiset

sitä vastoin, esim. _Kaleva_, vaikka Agricola senkin mainitsee, ovat

kauan tunnustetut entisajan eläjiksi.

_Kaleva_ nimestä on kaksi lukuunotettavaa selitystä. Akateemikko

A. Schiefner, jonka mielipiteeseen sittemmin Julius Krohn ja J.R.

Aspelin yhtyivät, on sitä verrannut Ruotsin kuninkaitten ja heidän

soturiensa mainesanaan _Skilfingar_, 'peräpenkillä istujat', joka

myös tavataan muodossa _Kylfingar_,[113] Novgorodin nimitykseen

_Kyfingialand_ ja venäläisten käyttämään varjagien toisintonimeen

_Kolbjagi_. Ahlqvist taas sen on johtanut liettualaisesta sanasta

_kálvis_, joka merkitsee 'seppää.' Tämän merkityksen hän luuli

tavanneensa virolaisella _Kalevilla_ erään ketjulaulun säeparissa:

Mina kaku Kalevile,

Kalev mulle rauda.

Ahlqvistin sananjohtoa on Setälä edelleen perustellut, olettaen

merkityksenvaihdoksen sepästä sankariksi tapahtuneen Väkevän pojan

sadun vaikutuksesta, missä pojan isänä usein esiintyy seppä.

Kalevi raudanantajana ei kuitenkaan välttämättä merkitse seppää.

Toisessa, suomenpuolisessa ketjulaulussa ilmaantuu raudanantajana

_ruotsi_.

"Hyvä ruotsi, kaunis ruotsi.

Anna mulle rautaa!"

Ruotsi antoi rautaa.

Hän (kana) raudan sepälle.

Mainitun virolaisen lastenlorun otti Aukusti Salo yksityiskohtaisesti

tutkiakseen J. Hurtin runsaitten käsikirjoituskokoelmain avulla.

Silloin kävi selville seuraava Kalevia esittävän säeparin oikea

jatko, joka puuttui harvoista julkaistuista toisinnoista:

Mina raua Reole,

Regu mulle kulda.

_Regun_ asemalla esiintyy kullan antajana välistä _kuningas_.

Ehdottomasti johtuu mieleen latinaisesta rex, 'kuningas', hyvin

tunnettu indoeuroppalainen sana, joka keltiläisenä lainana (rigs) on

kulkeutunut germaneille (muinaisskand. _rikr_, 'mahtava') ja näiltä

suomalaisille (_rikas_).

Mainittu virolainen sana esiintyy historiallisena nimenä norjalaisen

kuninkaan Olavi Tryggvenpojan tarinassa. Nuoruudessaan hän oli

joutunut virolaisten merirosvojen käsiin ja _Klerkon_ nimisen

virolaisen orjaksi. Tämä oli hänet myönyt pukin hinnasta toiselle

_Klerk_ nimiselle virolaiselle, joka vuorostaan oli vaihtanut hänet

kallisarvoiseen viittaan. Kolmas virolainen isäntä, jota hän palveli

kuusi vuotta (967-972) oli nimeltään _Reas_; emännän nimi oli _Rekon_

ja pojan _Rekoni_.

Sama sana tavataan suomalaisessa runossa _Riiko_ muotoisena. Sen

kertosanana on _pajari_ tai _Kaleva_.

A. Ajoi rikas Riion poika

rikkahasta Riikolasta.

B. Virkki rikas Riion poika

ja paksu pajarin herra.

C. Siellä riski Riion poika

ja kaunis Kalevan pappi

piti saarnan saappahassa

sekä messun miekka vyöllä.

Vielä on huomattava tähtisikermä _Riian- eli Rianseula_, joka

_Kalevalan miekan_ rinnalla on tunnetuimpia kansanomaisista

taivaankappalten nimityksistä.

Kaikesta päättäen sanoilla _Reko eli Riiko, kuningas, pajari ja

Kaleva_ on samantapainen merkitys. Sankarillisen ylimyksen merkitystä

edellyttääkin Kaleva-nimen käytäntö sekä runo- että puhekielessä.

Julius Krohn on huomauttanut virolaisen _kalev_ sanan merkityksestä

_verka_ ja yhdistänyt siihen _punaisen värin_ merkityksen, joka

ilmenee tulirokon nimityksessä _Kalevi tõbi_, 'Kalevin tauti'.

Väristä riippumattakin on verka käsitetty herrasmaiseksi vaatteeksi

ja talonpoikaisen saran vastakohdaksi, esim. suomalaisessa

sananlaskussa:

Sarka verka köyhän miehen,

vaski vaivaisen hopea.

Virolaisessa runossa rinnastetaan verkaan pukeutuminen ja pitkän

miekan pitäminen ylimykselle kuuluvina etuoikeuksina.

Oleksin mina Olevi,

kannaksin mina kalevi,

peaksin ('pitäisin') mina

pitkä mõõka.

_Miekasta eli kalvasta Kalevan poian_ tai _kärjestä Kalevan miekan_

kuvaillaan suomalaisessa loitsussa käärmeen kieli luoduksi.

Kullervorunoihin kuuluu _Miekantaonta Kalevanpojalle_.

Virolaisissa lauluissa _Kalev_ esitetään vielä _hevosmiehenä_ (_täko_

= ori) ja saa mainesanan _kannusjalka_.

A. Olevil hea hobune,

Kalevil oli kallis täko.

B. Kalevine poisikene,

Kalevine kannusjalga.

Kannusjalkainen Kalevin poika esiintyy tulipalossa, jonka kulta

loisteellaan on aiheuttanut ja jonka Kalevin mukanansa tuoma pilvi

sammuttaa. Kullan yhteydessä Kalevan poika tavataan useamminkin.

Kultaneidon taonnassa, joka edellyttää melkoisia kultavaroja

takojalla ja hänen omaisillaan, toimii itä-Virossa _Kuller Kalevi

poega_ ja länsi-Inkerissä _Kalervikko poissikkainen_. Inkerinmaalla

myös lauletaan, mitenkä:

Kullervo Kalervon poika.

Siterran[114] sininen viitta.

kumahutti kultiahan,

helähytti helmiähän.

Pirsahtivat kullan pirsat

selvälle meren selälle,

lakealle lainehelle,

Muru kultaa putosi,

siru saarelle sipaisi.

Tuohon kasvoi kaunis saari.

Untamon veteen viskauttama Kalervon poika tavataan soutelevana

_kulta-airot tai kultainen mela_ kädessä: samoin tuleen heitettynä

hiiliä kohentelemassa _kultakoukkusella_ sekä hirsipuussa

kirjoittelevana _kultapuukkonen_ kädessä.

Kalevinpojan nimen _Kullervo_ on Julius Krohn johtanut sanasta

_kulta_.[115] Setälä on sen yhdistänyt islantilaiseen _kollr_, joka

merkitsee: "pyöristettyä huippua, ihmisen pään nuppua, kerittyä

(orjan) päätä ja mieshenkilöä".[116] Mikkola pitää edellä mainittuja

historiallisia nimiä _Klerkon ja Klerk_ Kullervo nimen väännöksinä.

Niittyvillalla eli Jussintukalla (Eriophorum) mainitaan virossa

nimenä _Kalevi rohi_, 'Kalevin ruoho', ja _Kalevipoja hiused_, jota

vastaa Lönnrotin sanakirjan _Kalevanpojan hiukset_. Tämä viittaa

germaneilla tunnettuun vapaitten miesten ja etenkin kuninkaallisten

oikeuteen pitää pitkiä hiuksia, jotka kiharoina valuivat hartioille.

Samaa mahdollisesti tarkoittanee Kaukamoisen runossa oluenpanijana

esiintyvän Kalervon pojan mainesana "kähärpää".

Agricolan värssy: "Kalevanpojat niitut ja muut löit", perustuu sekä

Virossa että Varsinais-Suomessa tunnettuihin tarinoihin Kalevan-pojan

heinänniitosta, jossa heinää kaatui niin laajalti kuin viikatteen

viuhina tai pelkkä hiomisen kilke kuului. Muualla Suomessa esitetään

yhtäläinen kertomus Kalevan pojan kaskeamisesta, joka on lisäksi

paikallistutettu kuuluisiin viljelysalueihin, kuten Limingan niittyyn

ja Kyrön peltoon.

Muistoja Kalevasta on runsaasti paikannimissä etenkin länsi-Suomessa.

Mainittakoon _Kalevankivi ja -kangas_ Messukylästä, _Kalevanjärvi

ja -kallio_ Lopelta, _Kalevanjoki ja -kulma_ Paimiosta,

_Kalevanhaka ja -kivikko_ Liedosta, _Kalevanhauta eli -haudat_

Orihpäästä ja Laitilasta. Näissä, samoinkuin näihin liittyvissä

tarinoissa saa _Kaleva_ ilmeisesti _jättiläisen_ merkityksen, joka

on Kalevan-pojalla Schroderuksen, Florinuksen ja Jusleniuksen

sanakirjoissa ynnä 1685 vuoden raamatun suomennoksessa.

Mitenkä helposti yliluonnolliselle entisajan eläjälle siirtyy

myöhempikin historiallinen nimitys, osoittaa _munkkilaisten, nunnain

ja juutilaisien_[117] käytäntö kansankielessä, jossa ne vastaavat

jättiläisiä, vieläpä manalaisia. "Nunnat ovat rakentaneet Maarian

kirkon; ne olivat maanalaisia."

Yliluonnolliseksi käsitetyn Kalevan vaikutus saattoi ulottua

taivaallekin. Kuun pimetessä sanottiin Laitilassa Kalevanpojan

pistävän kätensä eteen. Kalevan miekka tähtisikermän nimenä on jo

mainittu.

Häärunoissa käytetään _Kaleva, Kalervo eli Kalervon poika_ nimitystä

kunnioittavana mainesanana.

A. Suomen sulhot, maan Kalevat.

B. Minun viljo veljyeni,

kavala Kalervueni!

C. Päämies pojut Kalervon!

D. Pojan nuoren nuotehesen,

kansahan pojan Kalervon

E. Meiän kuulussa koista

Kalervassa kartanossa.

Mitenkä Kaleva vastaa nykyistä nimitystä _herra_, osoittaa _rouva_

sanan käytäntö samoissa Häärunoissa sisaren mainesanana: "Rouva

siityisä sisoni".

Herraa merkitsee Kaleva ja Kalevanpoika ilmeisesti silloinkin, kun se

on _Jumalan_ tai Pätöistä (s.o. Jumalan) poikaa tarkoittavan _hyvän

miehen_ kertosanana.

A. Eessä Isä Jumalan,

kengän kau'oilla Kalevan.

B. Veristä Kalevan poian,

hyvän miehen hurmehista.

Siten saa selityksensä myös varsinaissuomalaisen Raudanluvun säe:

"rauta raukka, mies Kaleva".

Kaleva nimen väännöksenä voitaneen pitää n. 600:n vaiheilla

sepitetyn anglosaksilaisen Vidsid-runoelman _Caelic_ "weold

Finnum", 'suomalaisten hallitsija'. Varmasti tämän nimen kohtaamme

v. 1223 venäläisessä Tallinnan nimityksessä Kolivan. Sama nimi

tavataan usealla venäläiselläkin paikkakunnalla, niinkin kaukana

kuin Volhyniassa. Myös sankarinnimenä ilmaantuu venäläisissä

aikakirjoissa ja kansanlauluissa _Kolivan, Kolivanovitsh eli

Kolivanov_, tavallisimmin ristimänimellä _Samson_ (= Simson).

Nähtävästi on venäläisellä Kolivanilla ja suomalaisella Kalevalla

yhteinen alkuperä. Kumpaisellekin yhteinen on sankarin, sotilaallisen

ylimyksen merkitys.

Kalevan kertosanana runoissa esiintyy usein _Osmo_. Virolainen

laulaja miettii, mitä ottaisi esittääkseen:

Mis mina võtan laulda lasta? --

võtan see vana Kalevi,

vana Osmi poisikese.

Osmi oli noori meesi.

Keski-inkeriläinen Kullervoruno alkaa:

Kalervikko kylvi kauran,

kylvi ohran Osmolainen.[118]

Suomenkarjalaista Riion pojan runoa vastaavassa vienanpuolisessa

Ainorunossa ilmaantuu tytön puhuttelijana Osmonen eli Kalevainen.

Suomen ja Venäjän Karjalalle yhteinen Lemminkäis-jakso alkaa

Osmottaren eli Kalevattaren oluenkeitolla.

A. Osmotar olutta keitti,

Kalevatar kaljavettä.

B. Osmotar oluen seppä,

Kalervatar kahjan seppä.

Naispuolinen oluenkeittäjä on kuitenkin myöhempi kuin inkeriläisessä

Kaukamoisen runossa: "kähärpää pojut Kalervon". Venäjän Karjalassakin

tavataan sillä paikalla joskus miespuolinen _Osmonen eli Osmori_.

Kohteliaina paikanosoitteina käytetään Häärunoissa Osmola ja Kalevala

sekä rinnatusten että vastatusten.

A. Piettiinkö vävy vävynä

Osmolassa ollessahan,

käyessä Kalevalassa?

B. Onkos teiän Osmolassa,

kuin meiän Kalevalassa?

Samalla tavoin kuin Kaleva on _Osmo_ kunnioittavana nimityksenä

sulhaselle virolaisissa, vatjalaisissa ja suomalaisissa Häärunoissa.

A. Oota, oota Osmi meessi!

B. Tee nüd ristiä eteese,

löö oveza Ozmueni!

C. Hyvä Osmo tien osasit.

D. Osmolainen tien osasi.

Näissä on lisäksi huomattava _Osmolan_ yhdistäminen puutarhan

käsitteeseen.

Osaten otit omenan

Osmolan omenikosta.

Renvallin sanakirjan mukaan kasvitarhaa merkitsevä _Osmon pelto_

esiintyy usein loitsurunoissa, toisinaan _Kalevalan kankaitten_ tai

_Karjalan (< Kalevan) niityn_ yhteydessä.

A. Kalevalan kankahille,

Osmon pellon pientarille.

B. Osmon pellon penkerehen.

Karjalan niityn kantehen.[119]

Vielä kohtaamme _Osmon_ loitsuissa _Jumalan_ ja samaa merkitsevän

_Onnen_ kertosanana.

A. Puu puhas Jumalan luoma,

oras Osmon kasvattama.

B. Metsän Osmo, metsän Onni,

metsän kultainen kuningas.

Muutamassa virolaisessa runossa saa _Osmi_ rinnalleen _korulin_, s.o.

_kuninkaan_.

Osmi ärga ('härkä'),

koruli pulli ('sonni').

Nähtävästi myös Kuolonsanomain länsi-inkeriläisessä muodostuksessa

alkusäkeet:

Menin viinaa Virosta,

olukkaista Osmerolta,

ovat siten ymmärrettävät, että _Osmero_ tarkoittaa saksalaista

herraa, jonka etuoikeuksiin kuului väkijuomien valmistus ja anniskelu.

Paitsi _Osmon peltoa_, joka viittaa kehittyneempään maanviljelykseen,

nimitys _Osmon eli Osman solmu_ sisältää käsityksen erikoisesta

kekseliäisyydestä. Kun tämän taikasolmun panee kadonneen esineen

sijalle, niin se löytyy. Häissä sen patvaska panee sulhasen oikean ja

morsiamen vaseman kantapään alle sukan sisään.

Osmonsolmun saksalainen nimi on _Liebesknoten_, 'lemmensolmu'.

Sen ruotsalaisen vastineen _válknut_ on J.J. Mikkola selittänyt,

merkitsevän vallonilaista, s.o. ranskalaista, solmua.

Lisäksi liittyy _Osmo_ sanaan taito valamalla valmistaa rautaa.

Virolaisessa runossa, jossa poikanen tiedustelee metsään karanneita

hevosiaan, on pojalla nimenmuoto _Osmus_. Vironkielessä _osmus eli

osman_ merkitsee valurautaa, samoin kuin ruotsinkielessä _osmund_,

jonka vanha skandinaavilainen muoto on _ásmundr_. Edda-runoissa

mainitaan Ásmundr kuninkaan nimenä, jonka alueella Odinia palveltiin.

Mahdollisesti virolaista paikannimeä Osmussaar vastaava ruotsalainen

Odinsö viittaa samanlaiseen yhteyteen.

Samoin kuin Kalevaan verrattu _Kylfing_ voi Osmoon verrattava

_Ásmund_ olla etevän suvun tai muun taidokkaan ihmisryhmän nimi,

jonka ansioihin vanhin raudanvalmistustapa sekä kasvitarhanviljelys

kuuluvat.

Alkusoinnun vaikuttaessa on kunnioittavassa merkityksessä käytetystä

Osmo sanasta saattanut muodostua _Ismo_, joka on ilmeisesti Neitsyt

Maarian sijaisena seuraavassa savolaisessa Tulensynnyssä:

Ismo ilman tyttäriä,

tule tänne, tarvitahan,

heitä vettä helmoistasi --

kipeille voiteheksi!

Samoin lienee pyhäksi Neitsyeksi, "Herran tyttäreksi", käsitettävä

itäpohjanmaalaisessa Karhunsynnyssä tuudittajana toimiva _Ismärätär_

"Tuonen tyttö", jonka ohella karhun kapaloista huolehtii kave "ilman

kaunis neiti".

Yleinen muunnos _Osmero_ nimeä on varsinaisinkeriläisten runojen

_Ismero eli Ismaro_. Kultaneidon taonnassa, jossa ennen neitoa

eläimiä ahjosta ilmaantuu, on sepällä säännöllisesti nimitys _Ismaro_.

A. Itse Ismaro pelästyi --

Itse Ismaro ihastui.

B. Se oli seppä Ismaroinen,

tarkka entinen takoja.

Myös kullan tipauttajana Kullervon Kalervon pojan asemella mainitaan

joskus:

Manteren matala seppä,

itse seppä Ismeroinen.

Samoin kuin Osmoa käytetään Ismaroa kunnioittavana nimityksenä,

erityisesti isälle:

Minun Ismaro isoni.

Muunnos on kauttaaltansa alkusoinnun vaikuttama (_itse, iso_), kuten

seuraavistakin esimerkeistä näemme:[120]

A. Isä tahtoi Ismarolle.

B. Istui itse Ismaro

jääkattila käessä, jääkääky kattilassa.

C. Olipa itse Ismaroinen

Ismaro kattila käessä,

Ismon kalat kattilassa,

tuli maalle keittämähän.

Eräässä pohjanmaalaisessa Tulenluvussa näkyy Maariaa edustavasta

Ismosta edelleen muodostetun _Ilmo_.

Kaukoa kapu tulevi,

Ilmo toisen ilman alta,

sata sarvea käessä --

kaikki täynnä voitehia

Varsinais-Inkerissä on sekä seppä että isä Ismarosta joskus tehty

_Ilmaro_.

A. Seppo Ilmaro ihastui.

B. Minun Ilmaro isoni.

Karjalan kannaksella ja itä-Suomessa sekä Venäjän Karjalassa

on Kultaneidon takojan ynnä yleensä tarullisen sepän nimenä

säännöllisesti _Ilmarinen_. Mielikuva seppä Ilmarisesta, joka

länsi-Suomessa on aivan tuntematon, on nähtävästi siten syntynyt,

että Agricolan mainitsema hämäläisten tuulenjumala _Ilmarinen_

on sekaantunut sankarillisen sepän nimitykseen Ismaroinen eli

Ismeroinen, s.o. Osmeroinen.

Etteivät suomalaiset ole palvoneet kreikkalaisten Heefaistoksen ja

roomalaisten Vulcanuksen tapaista jumaluusolentoa, todistaa sekin,

että _seppä Ilmarista_ aniharvoissa loitsuissa avuksi rukoillaan.

Kerran häntä pyydetään tekemään pistosnuolien poisvetämistä varten

pikkuiset pihdit, jommoiset tavataan myös Neitsyt Maarialla. Toisessa

kappaleessa mainitaan Ilmarisen ohella Väinämöinen, molemmat

ilmeisesti kertomarunoista lainattuina lisäkoristeina.

Itse ilmoinen Jumala,

itse vanha Väinämöinen,

itse seppä Ilmarinen,

Neitsyt Maaria emonen,

tässä myöskin tarvitahan,

tämä jakso jaksamahan!

Ettei Ilmarinen alkuansa ole ollut taivaan takoja, kuten

vienan-puolisesta Sampojaksosta voisi päättää, selviää

suomenpuolisista runoista, joissa taivaan takoja useimmiten on

nimetön.

A. Kuka kirvoja takovi,

kassaria kalkuttavi,

ei se ole seppo Jumalan luoma,

Se seppä on Jumalan luoma

kuka on taivoa takonut,

ilman kaarta kalkuttanut.

B. Se seppä, joka rauan takoo,

se seppä, joka vasken takoo,

se seppä, joka taivosen takoo.

C. Oli mulla seppä pikkarainen,

takoja ilman ikuinen,

joka taivahat takovi.

Että tämä seppä on itse Jumala, ilmaistaan joskus suorastaan:

Ukko taivahan Jumala! --

Jumala jotakin tiesi,

joka on taivoset takonut,

veen kannet kalkutellut.

Samaan käsitykseen viittaa Ukon mainesana "taivahallinen takoja".

Ilman jumalaan Ilmariseen voisi tosin sovittaa Gananderin arvelun,

että suomalaisilla jo pakanuuden aikoina on ollut käsitys kaikkeuden

Luojasta, jota nimitettiin:

Kaiken maailman takoja,

ilman kannen kalkuttaja.

Mutta taivahan takojan käsite on yhtävähän alkuperäinen

suomalaisille, kuin skandinaaveille _himnasmidr_. Selvästi

kristillinen on lausetapa:

Herra taivojen tekijä,

pilven päällinen Jumala!

Mainittu virolainen ketjulaulu, jossa Kalev antaa rautaa ja Regu

kultaa, jatkuu siten, että tammi antaa kullasta lehtiään ja lammas

lehdistä villojaan. Villat viedään henkilölle, joka antaa uuden

takin. Tämän nimi on hyvin kummallinen, useimmiten joko _vitsik_,

'vitsikko', tai _veerik eli veering_, 'neljännesraha' (vrt.

ruots. _fjärding_). Nämä ja monet muut vääntyneet muodot voidaan

selittää muutaman kerran säilyneistä _vidrik ja üdrik_ ynnä niiden

edellyttämästä alkumuodosta _vedrik. Vidrik_ tosin myös merkitsee

virossa pensaikkoa, josta väännös _vitsik_ saa selityksensä, mutta

se tavataan epäilemättömänä miehen nimenä muutamassa hevosvarkaan

runon toisinnossa. _Üdrik_ muotoon yhdistettävä _Utregane_ ilmaantuu

Kalevin kertosanana johdannontapaisessa runossa, jossa laulaja

punnitsee mahdollisia aiheitansa:

Kas odan vana Kalevi,

vai odan uue Utregase,

vai odan noore Lemingäse?

Vana on vana Kalevi,

uus on uusi Utregane,

nuor on nuori Lemingäne.

Molempia muotoja vastaavat _Vidres ja Üdres_ esiintyvät runossa

Ristitystä metsästä viettelijän nimenä.

Länsi-Inkerissä on kantelen ja viimopillin, s.o. säkkipillin,

soittajalla, joka vaivutettuaan uneen talonväen tunkeutuu neidon

kammioon ja tämän kädestä saa surmansa, yhtäläinen nimi. Sen

toisintelut: _Vietrikkä, Viertykö, Vertykkö, Vierikkä ja Vedöökkä

ynnä Veitikke_, ovat kaikki selitettävissä perusmuodosta _Vetrikkä_.

Sen pysyväinen mainesana on _verevä poika_. Sama henkilö on

Kaukamoisen surmaama _veitikkä eli veitikka verevä_.

Että _veitikka_ on myöhempi kansanjohdannainen, käy selvästi ilmi

eteläpohjanmaalaisesta loitsusta, jossa on kuvattu Jumalan pojan

verenvuotoa:

Veri veitikasta juoksi,

hurme poiasta hupatti.

Muutamissa vienanpuolisissa Kaukamoisen runon toisinnoissa tavataan

lyhyempi muoto _Veiti_, josta välistä on väännetty _neiti_.

Inkeriläisissä runoissa tavataan Kalervon ohella veljen kunnianimenä

_Vedrä, Vedro eli Vietro_.

_Vedrä_ nimen on J.J. Mikkola yhdistänyt anglosaksilaisessa

Beowulf-runoelmassa esiintyvään _Veder-géatas_, 'V. gootit', eli

_Vederas_ (gen. Vedra). Vetrikka siis merkitsisi goottilais-sankaria.

_Vedr- ja Üdr- eli Udr_-muotojen vaihtelua valaisevat ennen

esitetyt rinnakkaissanat _verkanen ja turkanen_. Mikkolan selitystä

tukee välillisesti Gotlannin vanhan nimen Voionmaan esiintyminen

runoissamme, joissa sillä on muoto _Vuojola eli Vuojela_.[121]

Tästä johtunut gotlantilaisen nimitys _Vuojolainen, Vuojelainen eli

Vuojalainen_ on sillä kaupilla, joka kerskaten lähtee erinomaisilla

suksillaan tavoittelemaan Hiitten hirveä. Hänen varallisuuttaan

kuvailee sauvojenkin kalleus, joista toinen maksaa markan, toinen on

ruskean reposen hintainen. Gotlantilaisen kauppiaan suhdetta maan

neitosiin kuvaa hänen taputellessaan hirventaljaa "lempityttösen"

mainitseminen. Tässäkin suhteessa on hän saksalaisen Hansa-kauppiaan,

Annikin virressä kuvatun "kestin", edeltäjä.

Hirvenhiihdännän suomenkarjalaisessa alkusäkeessä on viisas ja

Vuojolainen sanojen välillä _viini eli vilmi_; joskus kuuluu säe:

_Viijolainen Vuojolainen tai viisas Viitolainen_. Vipusenrunoon

eksyttyään se on saanut muodon: _viisas vintti Lyyrätyinen_.

Suomenkarjalaisen kertosäkeen kaunis kauppi on säännöllisesti

lappalainen; mutta tämä on nähtävästi johtunut siitä, että

toiminta kuvaillaan tapahtuvaksi Lapissa. Historialliseen runoon

sekaantuneessa toisinnossa on Vuojolaisella kertosanana _Tuuhetuinen_.

Venäjän Karjalassa Latvajärven Arhippa alkaa Hirvenhiihdännän

säkeillä:

Kaunis kauppi Köyretyinen,

varsin veitikka verevä.

Mutta tavallisesti on siellä hiihtäjänä _Lyylikki_, joskus _Lystikki_

"lylyjen seppä". Onko _Lyylikki lyly_ sanasta johdettu runollinen

muodostus vai _Lyyrätyisen_ yhteyteen asetettava erikoinen nimi, on

vaikea päättää.[122]

Hirvenhiihdännästä on Vuojolainen joutunut pariin suomen-karjalaiseen

loitsuun.

A. Siniviitta viian eukko --

kaunis kankahan eläjä,

Liisa villi Vuojolainen!

B. Emäntä viion Vuojolainen,

kuo mulle kultanuttu,

vala mulle vaskivaippa!

Loitsussa esiintyy myös naispuolinen _Vuojolatar eli Vuojahatar_.

A. Vesi hiisi Vuojolatar,

Vuojon tyttären tekemä.

B. Rauta poika Vuojahainen,

Vuojahattaren tekemä.

_Vuojotar_ muotoa edellyttää _Vuotar_, joka on siitä syntynyt

supistuksen kautta samoin kuin Vuojolattaresta _Vuolatar_.

C. Vuotar voitehen tekijä.

D. Rauta poika Vuolattaren.

Edelleen on Vuolatar runomitan vaatimuksesta laajentunut

_Vuolahattareksi_, niinkuin myös Vuojolaisesta supistunut _Vuolainen

Vuolahaiseksi_.

E. Rauta poika Vuolahainen,

Vuolaisen poian poika.

F. Rauta poika Vuolahaisen,

Vuolahattaren tekemä.

Vuolahainen vuorostaan on muuntunut _Vuolamoiseksi_ Vuolahattaren

joko pysyessä paikoillaan tai yhtäläistyessä _Vuolamattareksi_.

G. Rauta poika Vuolamoisen,

Vuolahattaren tekemä.

H. Vesi on poika Vuolamoisen,

Vuolamattaren tekemä.

Vuolamoisesta yhä muuntunut on _Vuolangoinen_, mutta sen rinnalla

esiintyvä _Ruojuatar_, jonka alkukerake on alkusoinnun vaikutuksesta

vaihtunut, palautuu alkuperäisempään muotoon _Vuojuatar_.

Rauta poika Vuolangoisen,

emä rauan Ruojuatar.[123]

Viimeksi on mainittava vanha kirjaanpano Savosta vuodelta 1687.

Siinä "raudan poikana" esiintyvä _Vuoliantar_ perustuu muotoon

_Vuolajatar_, joka on _Vuojalattaresta_ metateesin kautta syntynyt

(vrt. pihlaja ja pihjala).

Vuojolaisen kaupin edustamaa vanhaa Visbyn kauppaa vielä aikaisempiin

kauppasuhteisiin voisi viedä nimi _Lemminkäinen_, jos se selitys,

johon T.E. Karsten ja tämän kirjoittaja toisistaan riippumatta ovat

tulleet, pitää paikkansa. Siitä tavataan Viron runoissa muodot

_Lemmingäne, Lemingäne, Lemmingine, Lemming poega, Lemmergüne ja

Lemmik_ sekä suomalaisissa yleisen _Lemminkäisen_ ohella _Lemmin

poika, Lemikäinen ja Lemmykkäinen_.

Samoin kuin myöhemmin Suomen historiassa kuuluisaksi tullut sukunimi

_Fleming_ saattaisi Le(m)minkäinen tarkoittaa _flämiläistä_,

nykyisen Belgian ja yleensä Alankomaiden alasaksalaista asukasta.

Alankomaalaisten kauppa oli viikinkiajalla Mälarin seuduilla

Ruotsissa erittäin vilkasta. Suomessakin on löydetty miekkoja,

joihin on kaiverrettuna ulkomaalaisen asesepän nimi. Islantilaisessa

runoudessa esiintyy yhtenä miekan nimityksenä _flaemingr_.

Samanaikuisissa venäläisissä sankarilauluissa tunnetaan _valjanskij_,

s.o. vallonilainen, ranskalaisen merkityksessä. Saksalaiset

1100-luvulla käyttivät molempien Belgian kansallisuuksien nimityksiä

_flaemine ja wâleis_ osoittamaan hienosti sivistynyttä miestä.

Virolaisessa Taivaankappaleitten kosinnassa on Lemmingisen

mainesanana _herra_ ja kertosanana _Tallermaa_ (s.o. Tallinnan)

_kuningas_.

Tantsi Tallermaa kuningas,

lehi[124] härra Lemmingine.

Että Lemminkäisellä on ollut ylimyksellinen merkitys, näkyy sen

suhteesta _Kalevaan_. Kalevin pojan ohella ilmaantuu itä-Virossa

kultaneidon takojana joskus _Lemming poega_. Suomen ja Venäjän

Karjalassa Lemminkäinen tavataan toisinaan Kalevanpojan kertosanana.

A. Minne lauloit Lemminkäisen,

kaotit Kalevan poian?

B. Kaskehen Kalevan poian,

leikkaukseen Lemminkäisen.

Itäsuomalaisissa loitsurunoissa käytetään Lemminkäistä kristillisen

Luojan tai Maarian kertosanana.

A. Tee Luoja kaetsanasi,

Lemminkäinen luottehesi!

B. Maarian makea maito,

mesileipä Lemminkäisen.

Viimeksimainittua säeparia vastaa länsisuomalaisessa loitsussa:

Pyhän hengen lämmin leipä,

Maarian makea maito.

Sekä Maarian että Luojan yhteyteen on Lemminkäinen asetettu

vienanpuolisessa Voiteenluvussa:

Neitsyt Maaria emonen,

käy sie voitehet vakaiset,

Lemminkäisen lippahasta,

joill' on Luoja voieltuna.

Lemminkäisen toisintoniminä Kalevalassa käytetään, paitsi

veitikka verevä, myös Kauko ja Ahti. Yht'aikaa ne voivat esiintyä

kansanrunonkin myöhemmissä muodostuksissa.

"Kutsu Ahti, kutsu Kauko,

kutsu Veitikki verevä!" --

"En tieä Ahin kotia,

enkä Kaukon kartanoa.

Veitikan elinsijoa." --

"Ahti Saarella asuvi,

Kauko niemen kainalossa,

Veitikki nenässä niemen.

Elä kutsu Lemminkäistä,

Lemminkäinen on Lieto poika."

Lemminkäisestä ne kuitenkin alkuansa eri runoihin kuuluvina ovat

helposti eroitettavat. Vetrikasta eroittautuu alkuperäisemmässä

inkeriläisessä kansanrunossa _Kauko, Kaukamoinen eli Kaukomieli_

tämän surmaajana. Tilapäisesti _Auto eli Auko Kauko_ "mies kavala"

ilmaantuu Vetrikan sijalla väennukuttajana kantelensoitolla.

Sortavalan puolisessa Kantelensynnyssä on kantelentekijällä nimi

_Kauko_ ja mainesana _Viron (s.o. virren) seppä_.

Miehennimenä _Kaukamely_ tunnetaan Köyliöstä vuoden 1422 tienoilta.

Vatjankielessä _Kaukamoinen_ merkitsee vierasta. Luultavampaa

kuitenkin on, että Kauko sanassa piilee muinainen ylimyksellinen

sankarin nimitys, joka muodoltaan muistuttaa frankkien vanhempaa

nimeä _Chauci_ 'korkeat, ylimieliset' (vrt. ruotsin _hög_).

Lähimmässä suhteessa on Kauko _Ahti_ sanaan, jonka kertosanana se

jo inkeriläisessä Ahdin meriretkessä esiintyy. Epäselväksi runossa

kuitenkin jää, onko kahta vai yhtä henkilöä tarkoitettu.

Kasvoi ennen kaksi lasta --

Siit tulivat tälle maalle --

vetäysit veljeksiksi.

Yks oli Ahti, toinen Kauko.

Mistä Ahti tuttanehen

ja Kauko havaittanehen?

Ahin suu vähältä väärä.

Kaukon leuka kallellahan.

Ahti tuntui astunnolta,

Kauko kannan pyörinnöltä.

[Ahti astui, maa yleni.

Kauko pyöri, kangas painui.]

Ahti arvattu väeksi,

Kauko kansaksi tutahan.

Ahill' oli airoa vajoa,

Kaukolla kahta soutajata. --

Ahti astui Akkalahan:

"Anna akka poikoasi

Ahin ainoan avuksi,

Kaukon kaksin soutajaksi."

Kaukamoisen runoon kuuluvissa juomingeissa mainitaan Kaukon ja

Veitikan (< Vetrikän) ohella joskus vielä Ahti läsnäolleena.

Juopui Ahti, juopui Kauko

juopui Veitikka veräjä(!)

Saarialan juomingista,

Kirjaverkolan vakoista.

Veitikka voi myös esiintyä Ahdin kertosanana.

A. Aika on Ahtia sanoa.

Veitikkiä vieretellä,

puhua pyhäistä miestä.

B. Ahin aian kääntymessä,

Veitikan veräjän suussa.

C. Veitikan veräjän suitse,

Ahin aitojen alatse.

(Tavallisemmin: perätse.)

Että _Ahti_ on sankarin nimi, todistavat, paitsi mainitut kertosanat,

sen mainesanat _auvopoika ja liioin voipa_. Tähän nimeen liittyy myös

paikanmääre: "Armas Ahti Saarelainen", (vrt. Ahti Saarella asuvi).

Että _Saarelaisella_ on tarkoitettu Saaren hallitsijaa, osoittaa

Itkuntiedustelussa säilynyt säepari:

Armas Haahti, Saaren vanhin,

Saaren kuuluisa kuningas.

Samaa käsitystä vahvistaa Sämpsän runossa kuvaus _Huotolassa_, s.o.

Luotolassa, asuvan Ahdin rikkaudesta:

Ahti aina arvelevi,

[toivoo maallehen makua,

pelloillehen pehmitystä --]

rahojansa raksuttavi,

helkyttää hopeitahan

kaksin päivin, kolmin päivin:

rahat raksui pöyän päällä,

helkkyi Huotolan hopeat.

Epäilemätöntä on, että Ahti on historiallinen nimi. Kysymys on vaan

siitä, onko tästä eroitettava _Ahti_ jumala, joka Agricolan mukaan

"vedestä kaloja toi" ja jonka myös Jusleniuksen sanakirja _Ahto_

muotoisena vedenjumaluutena ja näkin vastineena tuntee.

Loitsurunoissa rukoiltu _Ahti_ saa tavallisesti määreekseen _veden

eli meren_.

A. Veen Ahti armollinen!

B. Meren Ahti vaahtivaippa!

Mutta veden Ahdin ohella tavataan myös _metsän, maan ja tuulen Ahti_.

A. Metsän ihti, metsän Ahti!

B. Maan isäntä, maan emäntä --

maan Ahti armollinen!

C. Tuulen intti, tuulen äiti,

tuulen kultainen kuningas,

tuulen Ahti armollinen!

Nämä voidaan kahdella tavalla selittää. Joko on _Ahti_, samoin kuin

_näkki_ yhdistyksessä "metsän näkki", vedenjumalasta yleiseksi

haltiannimitykseksi kehittynyt, taikka on se, kuten _Osmo_

yhdistyksessä "metsän Osmo", alkuansa merkinnyt hallitsevassa

asemassa olevaa ihmistä ja siitä saanut haltian merkityksen.

Niistä runokappaleista, joissa Ahti ilman määrettä jumaluusolentona

esiintyy, on ensiksikin eroitettava joukko kirjallisuuden ja

kirjatiedon vaikutuksen alaisia. Vanhin sentapainen on Topeliuksen

julkaisema Lencqvistin käsikirjoituksista; tämän kansanomaisuutta

panee epäilemään sekä runomitta että kieliasu.

Anna Ahto antimesi,

veä viljalta väleen

majan märjän asuvita,

kalat karulta kokoele,

hauit hajalta hajeskele,

ahvenet myös kyrmyniskat!

Toisissa kohdin runotutkimus osoittaa Ahdin myöhäsyntyiseksi.

Tavallinen Antille ja Pekalle osoitettu Onkiluku on pari kertaa

muunnettu siten, että joko Antin sijalle on pantu Ahti ja Pekka

väännetty _piikki_ sanaksi taikka molempien sijalle asetettu _Ahti ja

Kauko_, joista jälkimäinen on epäilemätön sankarinnimi.

A. Ahin hauan hallitsija --

Anna Ahti ahvenia.

pistä piikkimikkeliä!

B. Anna Ahti, anna Kauko,

anna Ahti ahvenia,

Kauko kauniita kaloja!

Väinämöisen rukous parissa vienanpuolisessa Laivaretken toisinnossa,

joka alkaa: "Anun Ahti hauki suuri", on otettu Karjalan kannaksella

erillisenä säilyneestä runosta, jossa vastaava säe kuuluu: "kun ma

saisin suuren hauin".

Myöhäisiä muodostuksia ovat niinikään parissa vienanpuolisessa

runossa tavattavat Käärmeen puhuttelut:

A. Ahin aitojen alainen.

(muuten: Aina a. a.)

B. Mullan muikku, maan silakka.

Ahin ainoa kalanen.

Edellinen on satunnainen _Ahin aitojen ja aitojen alaisen_

sekamuodostus. Jälkimäisen _Ahin_, kuten kertosanoistakin _mullan ja

maan_ voi arvata, saattaa muiden toisintojen mukaan oikaista: _ahon_.

Sitä vielä vahvistaa käärmeen kuvannollinen nimitys: _ahohauki_.

Ahohauki aamiaiseksi,

musta mato murkinaksi.

Alkuperäiseen säkeen muotoon: _ainoa ahokalanen_ ovat ilmeisesti

vaikuttaneet vienanpuolisessa Vellamon neidon onginnassa esiintyvät

säkeet:

Vellamo -- --

Ainoinen Ahilla lapsi.

Ahin lasta ainoata,[125]

Vellamon vetistä neittä.

Että vedestä pyydystetty _Ahin lapsi_ ei välttämättä edellytä Ahdin

käsittämistä vedenjumalaksi, tulee _Väinön tyttären_ yhteydessä

osoitettavaksi. Tällä kohden riittää Ahdin kertosanan _Vellamon_

lähempi tarkastaminen.

Mainittu nimi, jos kirjallisesta vaikutuksesta epäiltävät

muistiinpanot eroitetaan, rajoittuu Vienan lääniin. Siellä tavataan

_Vellamo_, paitsi Väinämöisen onginnassa, kerran myös Käärmeenluvussa

vesiä soutavana ja samoin kerran Kalastajan rukouksissa muodossa

_Vellimys_.

A. Syöjätär vesiä souti --

Vellamo vesiä souti.

B. Vellimys veen emäntä,

sataharjan hallitsija,

tules paian muutantahan! --

Ahin hauan hallitsija!

Jälkimäinen kohta on antanut Lönnrotille aiheen käsittää Vellamon

merenjumalan Ahdin puolisoksi. _Vellamon_ voisi johtaa samoin kuin

sen asemella välistä esiintyvän paikannimen: _Vellola, veden_

tavallisesta määreestä _vellova_. "Vellimys veden emäntä" olisi

siis runollisesti personoitu "vellovan veden emäntä" ja "Vellamon

eli Vellolan vetistä neittä" saattaisi palauttaa muotoon "vellovan

vetosen neittä".

Mutta Ahdin kertosanana käytetty nimi tuskin lienee vasta

Vienan läänissä muodostunut, jota paitsi on epäiltävää, onko se

merkitykseltään naisellinen. Päätteellä -_mo_ ja -_mus_ ei A.V.

Koskimiehen nimistötutkimuksessa mainita toista naiselliseksi

käsitettävää nimeä; satujen _Tuhkimo eli Tuhkimus_ on sekä pojasta

että tytöstä käytetty.

Mahdollista on, että _Vellamo eli Vellimys_ ovat laulajalle tunnetun

velloa sanan vaikutuksesta muodostuneet hallitsevassa asemassa olevaa

merkitsevästä _Vetramo eli Vetrimys. Vetrikan_ vedestä tarttuneen

tautiolennon merkityksessä tapaamme säeparissa:

Lienetkö veitikka ve'estä,

vierähä veitikka vetehen!

Edempänä saamme nähdä, ettei myöskään mielikuva Ahdin kylmämisestä

merellä tarkoita vedenjumalan jäätämistä.

Mutta vielä tavataan parissa Metsänluvussa ilman määresanaa

jumaluusolentona esiintyvä _Ahti_.

A. Toisin ennen Ahti antoi,

toisin tyttö tyyläeli.

B. Tule Ahti rahan jaolle,

kumpu kullan muuttelohon!

Jos näistä päättäen uskaltaisi olettaa sankarinnimestä erillisen Ahti

haltian, niin voisi sen Setälän mukaan yhdistää ansojen _ahtamisesta_

johtuvaan, pyydyksen virittämistä merkitsevään _ahti_ sanaan, mikä

myös ilmaantuu runonsäkeissä:

A. Uran astuvan ahille, pyytömiehen pyyvyksille. B. Minun

pyytöpäivinäni, minun ahtiaikoinani.

Haltiannimi _Ahti_ saisi silloin yhtäläisen selityksen kuin _Tapio ja

Virankannos_.

Aikaisemmin on _Ahti_ nimeä yhdistetty skandinaavilaiseen _ahva_

'vesi'. Inkeriläisissä loitsuissa esiintyy joskus meren Ahdin

asemella: _meren Ahvo_. Mutta tämä sananjohto, vaikka olisi oikea,

ei vielä kysymystämme ratkaise. Sillä yhtä hyvin kuin vedenhaltiaksi

saattaisi Ahdin käsittää veden rannalla asuvaksi sankariksi.

Muistettava on myös _Ahvenanmaan_ vanha ruotsalainen nimi _Ahvalana_.

Mahdollisesti vielä löydetään Ahti sanalle vastine, joka todistaisi

senkin merkinneen sankaria.

Enimmän on ollut väittelyä _Väinämöisestä_, kuten Kalevalan runojen

historiassa Väinämöistä käsittelevän osan luvussa: "Jumalako vai

ihminen", on esitetty. Loppupäätöksen, johon silloin tulin, että

Väinämöinen on alkuansa ollut jumala ja erikoisesti _vedenjumala_,

perustin yhteen kertomarunoon: Kilpalaulantaan, ja yhteen loitsuun:

Tulensyntyyn, joista Väinämöisen oletin muihin runoihin siirtyneen.

Tulensynnyssä on Väinämöinen alkuansa toiminut ainoasti tuleniskijänä

Ilmarisen kera. Säkeen "_Väinämöinen_ välkytteli" pääsäkeenä

on: "iski tulta _Ilmalainen_ (etelä-Pohjanmaalla), _Ilman

rinta_ (joskus etelä-Pohjanmaalla ja itä-Suomessa), _Ilmarinen_

(etenkin itä-Suomessa), _Ilman ukko_ (etenkin Venäjän-Karjalassa)

eli _Ismaroinen_" (Inkerissä). Iskeminen länsisuomalaisissa ja

inkeriläisissä toisinnoissa, toisinaan itäsuomalaisissakin tapahtuu

merellä. Inkerissä isketty tulenkipuna kirpoo taivaasta meren pohjaan

"_Väinön_ polvien välitse". Siitä päättelin, että on kuviteltu ilman

ja vedenhaltiain yhdessä synnyttäneen salaman.

Epäilystäni kuitenkin herätti se, että vanhimmissa

etelä-Pohjanmaalaisissa kirjaanpanoissa vuosilta 1657-8 on

tuleniskijänä "itse ilman Jeesus eli Herra". Mahdollisesti on

Ilmarinen tähän tullut kristillisen Jumalan sijaiseksi joko

ilmanjumalana taikka myös sankarina, mihin inkeriläinen muoto

_Ismaroinen_ viittaisi, jollei se, niinkuin on luultavaa, ole toisten

inkeriläisten runojen Ismarosta saanut vaikutusta. Joka tapauksessa

on Väinämöinen voinut liittyä Ilmariseen yhtä hyvin yleisessä

sankarin kuin erikoisessa vedenjumalan merkityksessä, jonka osanotto

taivaisen tulen iskentään ei ole itsestään ymmärrettävä. Sankarinimen

yhdistämistä salamoimiseen valaisee syyssalaman nimitys Kalevan tuli,

jota myös Kalevan miekka voi merkitä.

Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan perusajatukseksi oletin

vedenhaltian halun saada inhimillisen puolison. Lunnaiksi tarjottujen

hevosen ja veneen hylkimisen, koska Väinämöisellä niitä on kyllin

ennestänsä, selitin vähän väkinäisesti vedenhaltian kyvystä

muuntautua hevoseksi tai veneeksi. Merellä vastakkain ajo, keskustelu

meren pohjan muodostamisesta ja veteen manaaminen soveltuivat

mielestäni erityisesti vedenjumalalle.

Yhtyen tähän käsitykseen Väinämöisestä on Setälä _Joukahaisenkin_,

minkä nimen yhdistää lappalaisiin pyryttämistä ja kohvettamista

merkitseviin sanoihin, selittänyt jumaluusolennoksi: lumen ja jään

haltiaksi, jonka vedenhaltia kukistaa. Hevosen ja veneen tarjoukset,

vieläpä sisarenkin lunnaiksi lupaamisen hän pitää myöhempänä

lisäyksenä. Sitävastoin hän panee painoa niihin Inkerin toisintoihin,

joissa Väinämöinen ja Joukamoinen ajavat:

Yksiöisellä orolla

yksiöistä järven jäätä.

Vielä hän huomauttaa eräästä länsi-inkeriläisestä kirjaanpanosta,

jossa yksiöinen poika kysyy:

"Ken tekee merehen sillan

yksiöisistä vesoista?"

ja sitten itse:

Tuo teki merehen sillan

yksiöisistä vesoista. --

Ajoi yksiöinen poika

yksiöistä jäätä myöten

Tätä yksiöistä poikaa, joka yhdessä yössä mereen rakentaa sillan,

kuvaisi Joukamoisen mainesana _nuori_, jota vastoin _vanha_ hyvin

soveltuisi vedelle ja sen haltialle.

Se vähäinen tieto, mikä meillä on pakkasenhaltiasta, panee

kuitenkin epäilemään, voiko olettaa juuri jäänlähdöstä syntyneen

vertauskuvallista kertomusta. N.s. luonnontaruja ei suomalaisilla

oikeastaan ole. Sämpsän noudanta on uskonnollisiin menoihin liittyvä,

n.s. rituaalinen taru. Jälkimäisiä on tiettävästi skandinaaveilla.

Mutta edellisiä, niin paljon kuin niitä on yritetty esittää, tuskin

vielä täysin varmoja voidaan osoittaa. Enimmät islantilaisista

jumaluustaruista ovat kristillisperäisiä legendoja tai muita

keskiaikaisia kertomuksia, joita on pakanallisin nimin koristeltu.

Mitä Kilpalaulantaan tulee, ei siitä voi eroittaa yleistä

sisarenlupausta, ei edes hevosen ja veneen tarjouksia, jotka vain

Inkerissä puuttuvat. Yksiöinen jää, oro ja poika taas kuuluvat eri

runoon,[126] joka Kilpalaulantaan on sekaantunut.

Joukahaisen nimen merkitystä etsittäessä on otettava huomioon myös

muita runoja, joissa se esiintyy.

Vienanpuolisessa Samporunon katkelmassa esitetään, mitenkä hyvän

Sammon saatuansa:

Toisin ennen lauloi L[o]ppo,

hyrehti hyväsukuinen,

vennon joukio, jorisi,

vennon joukko jouatteli.

Eräässä Tulenluvussa rukoillaan Pohjolasta tulevaa poikaa, jonka on

osoitettu tarkoittavan Kristusta:

Tule poika Pohjolasta.

mies iso Isän alo[i]sta.

veikko vennon joukiosta,

hyinen kattila käessä!

Aivan yleisesti _vennon joukio_ ilmaantuu vienanpuolisessa runossa

Väinämöisen tuomiosta. Syntyneelle pojalle ei tiedetä nimeä panna:

Isä kutsui Ilmoriksi,

emo ehtopoiaksehen,

veljet vennon joukioksi,

sisaret sotijaloksi.

Saman säkeistön toisinnoissa tapaamme _joukioksi_ muodon sijalla

Suomen Karjalassa _Joukoseksi_ ja Vermlannissa _Joukariksi_, jotka

ilmeisesti ovat yhdistettävät Joukahaiseen ja sen toisintoihin:

_Joukavainen, Joukamoinen, Joukonen ja Jouko_.[127]

Että _Joukio_ on sankarinnimitys, osoittavat sen kertosanat:

hyväsukuinen ja etenkin _sotijalo_. Jälkimäisen näytteen toisetkin

säkeet luultavasti sisältävät sankarinimen. _Ilmoriksi_ (joskus

_Immokiksi_) on korjattava _Ismoriksi (Ismokiksi)_, s.o. _Osmoriksi_,

jonka alkuääntiö on isä sanan vaikutuksesta muuntunut. Kenties

voitaneen säe: "emo _ehto_ poiaksehen", josta tavataan muunnos "äiti

_armoksi_ nimitti", lukea: "emo _Ahto_ poiaksehen". Kun vielä ottaa

huomioon, että poika tuomitsijalleen vastatessaan usein mainitaan

Kalevaksi, niin lienee epäilemätöntä, että Väinämöisen tuomio

kuuluu vanhoihin sankarirunoihin. Sen perusajatuksena on muinainen

pohjoismainen oikeuskäsitys, että syntyneen lapsen elämään jäämisestä

oli erikoisesti päätettävä.[128]

Säkeen: "veli vennon Joukioksi". vaihteluista ovat vielä mainittavat:

_vento Joutioksi, verran Joukieksi_, s.o. Joukeaksi, _verra Joutioksi

ja veitsiverraksehen. Verran_ saattaisi olla väännös ennen esitetystä

_Vetran_ nimestä. _Vetran joukio_ eli sotijalo tarkoittaisi siis

goottilaista sotasankaria.

Itse nimitys _Joukio eli Joutio_, ottaen huomioon myös Joukamoisen

muunnos _Joutamoinen_, voitaisiin yhdistää virolaiseen _jõud_,

'voima', taikka suomalaiseen _joukea_, 'solakka, suurikasvuinen'.

Jos nuori Joukamoinen on pidettävä inhimillisenä sankarina, niin

seuraa kysymys, eikö vanhaa Väinämöistäkin saisi samoin käsittää.

Muutamat näennäisesti jumaluusolennoille kuuluvat piirteet eivät

ole tältäkään kannalta mahdottomat selittää. Merien kyntäminen

ja kalahautain kaivaminen, jotka Väinämöinen omistaa teoikseen,

vastaavat _Kullervon Kalervolaisen_ merien ja metsien kyntämistä

sekä _Kalevoisen_ kalakaivon kaivamista ynnä paikannimiä _Kalevan

haudat eli hauta_, johon myös runon _Ahin hauta_ on verrattava.

Paikallistarinoissa esitetään Kyrönjoki Väinämöisen kyntämänä sekä

useat kankaat Sortavalan kihlakunnassa Väinämöisten vakoamina

tai kaivamina, mitkä työt kuivalla maalla tapahtuvina tuskin

vedenhaltialle soveltuisivatkaan.

Hevoset ja veneet voidaan paremminkin selittää sankarilliselle

Väinämöiselle kuuluviksi: verrattakoon kannusjalan Kalevin

ratsuhevosta ja Ahdin sodanhaluista venettä. Kansankielessä "tyyntä

vedenjuovaa" tarkoittavat nimitykset _Väinämöisen tie eli kulku,

Väinämöisen kannas, Väinämöisen veneen jäljet ynnä Väinämöisen

valkama_, joka joskus runoissakin esiintyy, soveltuvat ainakin yhtä

hyvin muinaisajan sankarin muistoiksi.

Väinämöisen inhimillisen alkuperän puolesta todistavat vielä

Joukamoisen äidin hänelle antamat mainesanat _suurisukuinen ja

rohkea_.

Tuota toivon tuon ikäni --

sukuhuni miestä suurta,

rotuhuni rohkeata,

heimohoni helkeätä,

lajihini laulajata,

vävykseni Väinämöistä.

Toinenkin kertomaruno, minkä olen luullut voivani todistaa

vedenjumalasta sepitetyksi, se, jossa Väinämöinen ammuttuna mereen

muodostaa luodot ja salasaaret, soveltuu yhtä hyvin inhimillisen

sankarin tarinaksi. Paitsi Tulensynnyssä ilmaantuvia _Kalevan

kivikaria_, on huomattava _Kalevan pojan paasi_, karinnimitys

vuodelta 1630 jossakin "ruotsalaisessa saaristossa"; niihin

on verrattava paikannimi _Ahdinkarit_ Eurajoella. Samoin kuin

Hirvenhiihdännässä historiallinen _Vuojolainen_ ja _Lapin asukkaat_

yhdessä esitetään, mainitaan Väinämöisen ampujana _kyyttösilmä

lappalainen_, jonka viikkoinen viha ilmeisesti perustuu kansalliseen

vastakohtaan.[129]

Käsittämällä Väinämöisen sankariksi pääsee myös kokonaan siitä

vaikeasta todistelusta, että Väinämöisen nimi on muka kaikkiin muihin

kertomarunoihin Kilpalaulannasta välittömästi tai välillisesti

alkuperäisempien nimien sijaan siirtynyt.

Paitsi Väinämöisen tuomiossa, jossa olemme löytäneet joukon

sankarinnimiä, Väinämöinen Latvajärven Arhipan säilyttämässä

runossa toimii tautien parantajana. Tapauksen paikka Vuojola saa

kertosanakseen ensin _Väinölän_ ja sitten _Untamalan_, ja esiintyy

viimein ilmankin kertosanaa.

Vaka vanha Väinämöinen,

tietäjä iänikuinen,

virren ponsi polvuhinen.

Lapset Vuojolan lahovi,

pojat Väinölän potevi, --

Kuuli Vuojolan läsivän,

Urajavan Untamalan, --

Silloin Vuojolan paransi.

Virolaisesta Kantelensynnystä ei tarvitse väkinäisesti kehittää sitä

Kantelensoittoa, jossa ovat kuulijoina sekä ihmiset että eläimet,

vieläpä veden ja metsän haltiatkin, vaan voi jälkimäisen pitää

edelliseen yhtyneenä suomenpuolisena runona. Siinä tapauksessa ei

myöskään kysymystä soittajasta, onko se alkuansa ollut "sokea poika"

vai vanha Väinämöinen, ole pakko edellisen puoleen ratkaista, vaan on

mahdollista, että kantelensoittaja on ollut Väinämöinen, joka vanhana

on kuviteltu sokeaksi.

Väinölän sokea on suomalaiselle runolle tuttu käsite. Tilapäisesti se

esiintyy Koskenluvussa:

Uppo Väinölän sokea,

Ulappalan umpisilmä

kulkevi oven alatse,

sanovi sanalla tuolla

virkkoi tuolla vintiöllä:

"En ole Väinölän vasikka,

Ulappalan umpisilmä

eli kuntus Väinämöisen,

jos en saa sanoja kuulla,

luoa lempiluottehia."

Yleinen on Väinölän sokea Koiransynnyssä, jossa joskus on seuraava

johdanto:

Ukko Väinölän sokea,

Ulappalan umpisilmä

oli teiensä kävijä,

matelija matkuksiensa.

Polki jalkansa polohon,

kantohon kynäsnenähän.

Tuota poti puolen vuotta,

kesäkauen kellitteli

päistäriset päänalaiset,

vuo'ot liinan tappuraiset.

Välittömästi runo jatkuu Tautiensynnystä lainatulla seljin tuuleen

makaamisella.

Tavallisimmin Koiransynnyssä Väinölän sokea kuvataan pelkästään

synnyttäjänä, ja silloin ei ole kumma, että siinä toimessa luonnoton

miespuolinen _ukko_ on muunnettu sukupuoleltaan määräämättömäksi

sokeaksi, jopa suorastaan sokeaksi akaksi. Vihdoin on Väinölän akan

Tautiensynnyssä toimiva _Pohjolan akka_ syrjäyttänyt, omistaen hänen

sokeutensa.

A. Ulappalan umpisilmä,

Väinölän verisokea.

B. Upottaren umpisilmä,

Uppi[131] Väinämön sokea.

C. Akka Väinölän sokea,

Uloppalan umpisilmä.

D. Akka Pohjolan sokea,

Untamolan umpisilmä.

Sokea synnyttäjä on hyvin ymmärrettävä sokeana syntyvän koiran

luvussa. Nimitys _Väinölän sokea_ tavataan toisinaan itse koiraankin

sovitettuna.

Huikka Väinölän sokea,

Ulakkalan umpisilmä,

sinä synnyit silmitönnä.

Aikaisemmin olen selittänyt Laivaretken osanottajien vaihtuneen

alkuperäisistä Luojasta, Pietarista ja Antista Väinämöiseksi,

Ilmariseksi ja Joukamoiseksi osittain Tulensynnyn osittain

Kilpalaulannan vaikutuksesta. Paljoa luontevampaa on kuitenkin

olettaa, että jälkimäiset sankarinimet ovat tulleet yht'aikaa

yhtäläisestä laivaretkeä kuvailevasta runosta. Tämän runon aiheita

löydämme, jos Samporetkestä eroitamme kaiken, mikä siihen on voinut

tulla Luojan laivaretkestä tai Päivänpäästöstä. Että Samporetkessä

on piirteitä, joille ei missään muualla ole vastinetta, on Kalevalan

runojen historian oikaisuissa osoitettu. Semmoisena on mainittu liian

varhainen laulun kehoitus Sammon ryöstöstä palatessa sekä huomautettu

Väinämöisen mainesanasta hyväsukuinen, joka "Ilomantsin, Latvajärven

ja Vuonnisen laulutavoille yhteisenä on ilmeisesti alkuperäisen

puhutellun vakinainen mainesana". Jos nyt saamme pitää Väinämöisen

sankarinnimenä, on ratkaisu yksinkertainen: sankarille soveltuva

"hyväsukuinen" on alkuansakin itse Väinämöisen mainesana.

Väinämöisen inhimillistä alkuperää todistaa hänen nimensä

esiintyminen toisten sankarinnimien rinnalla. Yhdessä Sampojakson ja

samoin yhdessä Kantelejakson toisinnossa tavataan Väinämöinen ja Ahti

toistensa kertosanoina:

A. Aik' on Ahtia sanoa,

Väinämöistä vieretellä.

B. Väin[ämöise]n soitellessa,

tehessä Ahi[n] iloa.

Useamman kerran _Väinämöinen ja Kaleva_ vastaavat toisiansa, Esim.

Hammastaudinluvussa:

Kovin huusi Väinämöinen,

aivan äyhki mies äkeä

leuvoista pojan Kalevan,

Väinämöisen hampahista.

Länsi-inkeriläinen Ison tammen runo alkaa säkeistöllä, jossa

Väinämöinen, samoin kuin sen edellä käyvä sankarinimi _Kalervo_ on

käytetty Jumalan vastineena.

Jouvuin juottohon Jumalan,

piiruhun pyhän Kalervon,

käräjihin Väinämöisen,

Kullervon sisaren runossa neidonryöstäjä:

Ajoa karettelevi

noita Väinön kankahia,

ammoin raattuja ahoja.

Noilla Väinön kankahilla,

ammoin raatuilla ahoilla

neitoset kisaelevi.

"Ammoin raatut" _Väinön kankaat_, vastaavat _Kalevalan kankaita_ ja

_Osmon peltoa_, edellyttäen vanhaa viljelystä, jonka muisto liittyy

sankarin nimeen.

Kalevan ja Väinämöisen rinnastamista todistaa vielä tähtisikermän

_Kalevan miekan_ toisintonimi _Väinämöisen miekka eli viikate_.

Untamalan kirkon luoksi pystytettyä kiveä sanotaan _Kalevan pojan tai

Väinämöisen_ heittämäksi _viikatteen tikuksi_.

Väinämöisestä niittäjänä on etelä-Hämeessä kerrottu yhtäläinen tarina

kuin muualla Kalevanpojasta.

Väinämöisen ja Riion pojan yhdistää toisiinsa _Riianseulan_

nimittäminen myös _Väinämöisen virsuiksi_.

Väinämöisen ja Osmon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa _Osmonkäämin_

(Typha latifolia) toisintonimi _Väinäntaimi_. Muutamassa

Pakkasensynnyssä liittyy _Osmon poikaan Vänkämöinen_, joka lienee

sekamuodostus _Väinämöistä ja Vankamoista_, s.o. väkimiestä.[132]

Jos olet sitä sukua.

kuin on ennen Osman poika

Pohjanmaan kylässä,

kotoisin Vänkämöinen.

Vielä mainitaan Väinämöinen _Vuojolaisesta_ muodostuneen Vuolangoisen

yhteydessä.

Rauta poika Vuolangoisen,

Vuolan tyttären tekemä.

sukunna(!) vanhan Väinämöisen.

_Vuojolan ja Väinölän_ olemme edellä tavanneet toistensa

kertosanoilla.

Kaikesta tästä voimme päättää, että Väinämöinen on yhtäläinen

sankarinnimitys kuin Kaleva, Riiko, Osmo, Vuojolainen ja Ahti. Samoin

kuin usealle näistä, omistetaan Väinämöiselle metallinvalmistuksen

taito. K.R. Giers kivennäistieteellisessä väitöskirjassaan v. 1767

julkaisee runon, jonka johdosta yhdistää Ilmarisen roomalaisten

tuulen jumalaan Aeolukseen, mutta Väinämöisen taivaalliseen seppään

Vulcanukseen.

Tulta iski Ilmarinen --

Tässäpä vanha Vainemoinen(!)

vaskiakin valeli,

nuolet raudasta rakensi.

Mainittu vanhin karhuruno, kirjaanpantu pohjois-Hämeessä vuoden 1662

jälkeen, sisältää myös kohdan, jossa Jumalaa rukoillaan hiihdättämään

ohtoa hikeen ja Väinämöistä sitä väsyttelemään. Tähän liitetyssä

muistutuksessa selitetään Väinämöisen olleen paitsi virsien takojan

myös merkillisen raudansepän, joka on opettanut heittämään hietaa

kiehuvan kuumaan rautaan ja joka siitä syystä on koroitettu jumalain

joukkoon. Etelähämäläisessä Raudanlumouksessa on sama keksintö

omistettu raamatulliselle vasken ja raudan takojain kantaisälle

Tuubal-Kainille: "Tupelkaini sen hiedan sekaan heitti".

Itäsuomalaisissa Raudansanoissa on toisinaan takojana Väinämöinen

tavallisen Ilmarisen asemella; välistä mainitaan myös _Väinämöisen

ahjo ja valkea_.

Kalastajanluvussa sanotaan onkirauta Väinämöisen tekemäksi.

Onki Oinosen tekemä,

väkärauta Väinämöisen.

_Oinonen_ ei liene muuta kuin alkusoinnun vaikutuksesta (_onki_)

muuntunut _Väinönen_.

Verrattavasti useammin kuin raudanseppänä esitetään kuitenkin

Väinämöinen virrenseppänä. Jo Agricolan hämäläisten jumalain

luettelossa sanotaan, että _Äinemöinen_ "virret takoi".

Kilpalaulannassa Väinämöinen esiintyy mahtavana laulajana, joksi

häntä Joukahaisen äiti nimittääkin. Väinämöistä ampuva lappalainen

saa varoituksen:

Älä ammu Väinämöistä,

laulut maalta lankeavi.

Nimenomaan _virrentekijänäkin_ Väinämöinen runoissa esitetään.

A. Olipa ennen vanha Väinö,

laulaja iänikuinen,

sanan on pon[si] polvuhinen;

viisas virsien tekijä.

B. Virren ponsi polvuhinen.

G. Sanon Väinämöisen virsiä.

Yhtä vähän kuin Vulcanuksen tapaista takomataidon jumalaa on

suomalaisilla voinut olla Apollon kaltaista laulu- ja soittotaidon

jumalaa. Siitä syystä oli Väinämöisen virrentakomisen ja laulun

selittämiseksi turvautuminen vedenhaltian soitannollisuuteen. Mutta

niinkuin olemme nähneet, on soitannollisuus yleisempi haltian

ominaisuus, eikä se ole tarkalleen samaa kuin virsien eli runojen

sepittäminen. Lähinnä olisi Väinämöinen verrattava islantilaisten

runoudenjumalaän Bragiin, joka ei ole muu kuin norjalaisten vanhin

tunnettu runoilija Bragi (k. n. 850) jumalaksi koroitettuna.

Jos Väinämöinenkin on ollut inhimillisen sankarin nimitys, niin on

helposti ymmärrettävä, että:

Tekeytyi vanha Väinämöinen takaisin tietäjäksi ja taitajaksi.

Muinaisajan ylimykselle saattoi kuulua myös tietäjän toimi, jolla

Väinämöisessä on ikäänkuin ensimäinen edustajansa.

A. Oi sie vanha Väinämöinen,

olit tietäjä ikuinen.

miesten polvupäivällinen,

ilman kannen aiollinen!

Mitä sie etsit tietäjiä,

kuta noitia haetkin?

B. Ikivanha Väinämöinen,

tietäjä iänikuinen,

poika [ma]nnun päivällinen.

G. Ilman tietäjä ikuinen.

_Iänikuisena tietäjänä_ Väinämöinen sulautuu myöhempään loitsijan

ihanteeseen, kristilliseen kaikki alusta tietävään Jumalaan.

Isä taatto taivahainen.

tietäjä iänikuinen!

Mainesana _vanha_ on Väinämöisellä yhteinen muutaman muun

sankarinnimen kanssa. Tämän edellä käy tavallisesti vielä määre

_vaka_, välistä myös _viisas_.

Vanhan viisaan vakavia varoitus- ja kehoitussanoja sisältävät

runomittaiset Väinämöisen kiellot ja neuvot.

A. Kielti vanha Väinämöinen

maantiellä makoamasta,

syänyöliä huutamasta,

paatissa parahtamasta.

venehessä vieremästä.

B. Sanoi vanha Väinämöinen

nuorimmalle neiollensa:

"älä lapsi paljon laula,

tytär tyhjiä sanele,

ikä kultainen kuluvi".

C. Vaka vanha Väinämöinen

sanan virkkoi noin nimesi:

"ensin kun neuvot neitoasi,

neuvo ensin suusanalla!"

Samantapaisia Väinämöisen lausuntoja tavataan joskus loitsuissakin.

A. (Sisiliskolle):

Sanoi vanha Väinämöinen:

"Anna olla olkoon

alla aitojen risuina,

pajupehkon parmahassa."

B. (Sudelle): Sanoi -- "Anna --

ohessa oravakorven,

miehen metsän kumppanina!"

Itäsuomalaisissa ja venäjänkarjalaisissa loitsurunoissa Väinämöinen

ilmaantuu verrattain usein. Kun Porthanin aikoina oli kuuluisalta

suomenkarjalaiselta loitsijalta kysytty, ketä hänen pakanalliset

esivanhempansa olivat korkeimpana jumalana pitäneet, tämä oli

vastannut: "vanhaa Väinämöistä ja Neitsyt Maariaa emoista".[133]

Mutta jos lähemmin tarkastamme Väinämöisen esiintymistä loitsuissa,

niin havaitsemme, että häntä suhteellisesti harvoin jumaluusolentona

rukoillaan. Puhuteltu Väinämöinen osoittautuu miltei kauttaaltansa

Neitsyt Maarian tai kristillisen Jumalan sijaiseksi. Väinämöistä

pyydetään samoin kuin Maariaa:

A. Tule saunahan saloa!

B. Lämmitä välehen sauna! --

Ota vasta varjostasi,

Simasiipi sulistasi!

Muutamassa Pakkasen luvussa kerrotaan, kuinka Jumala, kun pakkanen

aikoo hänet kylmää, keritsee kivestä villat kintaikseen, joilla

sitten pakkasen pitelee. Tähän kertomukseen perustuu Väinämöiseen

kohdistunut rukous:

Keritse kivestä villat,

katko karvat kalliosta,

tee tuosta sotihametta,

kuka[a]nne kuutta syltä,

kaheksatta kaikitenkin,

jonka alta ampuisimme!

Ukolle osoitettuja rukouksia vastaavat:

A. Tule vanha Väinämöinen

puhumahan puoleltani, --

tuos tänne tulinen miekka --

jolla Hiiet hirvittelen!

B. Ukko vanha Väinämöinen

tules tänne, väätes tänne

miehen ainoan avuksi!

C. Ukko vanha Väinämöinen,

annas vanhoa väkeä,

iän kaiken istunutta![134]

Näihin liittyvät vielä seuraavat kylvetyssanat:

Nouse vanha Väinämöinen,

Ukko herkeä unesta

pojan ainoan avuksi! --

Neitsyt Maaria emonen!

Äskenmainitussa Giersin väitöskirjassa, jossa Väinämöinen seppyyden

edustajana esitetään, on julkaistuna aarnihaudan haussa käytetty

rukous, jossa Väinämöistä puhutellaan vuorenhaltiana.

Tule Hiiden heimolainen,

vuorten haltia hupea,

Vainemoinen(!) valkean valos,

vuoriarval arpelemaan,

aarnihautoi havisemaan! --

Vuorten avaa ainehet,

aarnet mullista mulista,

vesistäkin vetele!

Kyll' on kultaa kallioissa,

kivissä hopeaa hohtavaa,

suossa ruostetta raudaksi,

onpa vesissäkin vaskea.

Vuoriarvalla selittää väitöskirjan tekijä tarkoitettavan jonkinlaisia

noitasauvaa, jota oli pidettävä tasapainossa käden selän päällä.

Niinpian kuin oli tultu metallisuonen tai aarnihaudan kohdalle,

keikahti se alas ja iski maahan.

Mainitun ainoalaatuisen loitsun johdolla, jonka alkuperäisyyden

huono runomittakin tekee epäiltäväksi, on kuitenkin vaikea lähteä

Väinämöisestä mitään päättelemään. Vielä enemmän uskallettua olisi

ottaa yksi säkeistä: "vesistäkin vetele", todistamaan sitä väitettä,

että Väinämöinen olisi vedenjumala.

Paremmin soveltuisi tämän väitteen tueksi pohjoishämäläinen

Haltiannosto, jossa häntä rukoillaan nostamaan "järven alla

istunutta" väkeä. Mutta samalla mainitaan myös maan alla maatunut

väki. Toisesta pohjoishämäläisestä kappaleesta päättäen on

paikanmääre _järven alla_ muodostunut siten, että kertosäe maan

alla on vaikuttanut pääsäkeen aikaisempaan muotoon iän alla, joka

vuorostaan palautuu alkuperäiseen iän kaiken.

A. Nosta Väinämö väkeä,

joka järven alla istunutta,

maan alla maannutta!

B. Nosta Väinäsen väkeä

jok' on iän alla istunutta,

maan alla maatunutta!

Vielä tavataan samoilla seuduin _Väinämöisen väki_ muutaman kerran

vedestä nousevana tai veden väen eli voiman yhteydessä.

A. Nouse luontoni lovesta,

tupahiisi hiiloksesta,

veistä väki Väinämöisen,

itse Ilmatar pajasta!

B. Veen voima, Väinämöisen väki

tule nyt ainoan avuksi --

Tuopas nyt veestä väkeä,

alta taivahan avuksi!

Tavallisesti kuitenkin vanhan Väinämöisen väki tavataan _Jumalan_

voiman eli väen ja samaa merkitsevän _Ukon_ väen sekä neitsyt Maariaa

tarkoittavan Akan väen kertona.

A. En voimalla omalla,

voimalla Jumalan voiman,

väellä vanhan Väinämöisen.

B. Väki Ukon, väki Jumalan,

väki vanhan Väinämöisen!

C. Akan väellä, Jumalan väellä,

väellä vanhan Väinämöisen,

D. Ukon väki, Akan väki,

väki vanhan Väinämöisen!

Että tässä on puhe kristillisen Jumalan väestä ja voimasta,

osoittavat selvästi ne toisinnot, joista Väinämöisen väki puuttuu.

A. En puhu omalla suulla,

enkä omalla väellä,

puhun Jeesuksen suulla,

puhun Jeesuksen väellä.

B. Luoja[n] on väki väkevä,

Herran voimat voimalliset,

C. Ukon väki. Jumalan väki,

Kaikkivallan väki!

Vielä mainitaan vanhan _Väinämöisen väki, hiki tai vesi_, joihin

toisinaan myös _nuoren Joukahaisen hiki, henki tai kyynel_ ynnä ennen

selitetty _mesileipä Lemminkäisen_ liittyy, koristeellisena jatkona

Löylynsanojen alkusäkeelle: "Puun löyly, kivosen lämmin" tai "löylyni

Jumalan luoma". Mistä mielikuva Väinämöisen tai Joukahaisen _hiestä_,

joka tavallisimmin mainitaan, on alkuisin, ei ole vaikea arvata

sentapaisista säkeistä kuin:

A. Hiki tippui Luojan

l. Herran päästä,

kaste karvoista l. kasvoista Jumalan.

B. (Raudansyntyä):

Hikeänsä Luoja hieroi,

valta kaikki vahtoansa.

hieroi kahta kämmentänsä.

Tilapäisesti omistetaan Väinämöiselle neitsyt Maariaa edustavan

Kivuttaren _kintaat_:

Ukko vanha Väinämöinen

tuolla päätähän panevi

kipuisilla kintahilla --

kivut kiskoi itsehensä.

Monet kerrat mainitaan loitsuissa _Väinämöisen vyö_, jolla useimmiten

tarkoitetaan samannimistä tähtisikermää. Toisinaan se rinnastetaan

Neitsyt Maarian vyön ja Jumalan pojan tupen kera.

A. [Neitsyt Maaria emonen]

sivalla simainen siipi

vyöltä vanhan Väinämöisen,

vyöltä ainoisen kapehen!

B. Tuoll' on tulta tuuvitettu, --

pääll' on taivosen yheksän.

tupessa Jumalan poian,

vyöllä vanhan Väinämöisen.

Väinämöisen vyöltä neuvotaan joskus ottamaan _Luojan kaapua_.

Tästä ynnä siitä suojelevasta vaipasta, jota Sotaloitsussa neitsyt

Maarialta rukoillaan, on johtunut sotaanlähtijän itselleen toivottama:

Vaippa vanhan Väinämöisen,

kaapu Kauko lappalaisen.

Väinämöisen vyöstä saavat selityksensä vielä _Väinämöisen vyölappu ja

solki_ Käärmeenluvuissa.

A. (Käärmeen pursto on):

Väinämöisen vyölapusta.

B. Solki vanhan Väinämöisen,

vyölappa pojan Kalevan.

Olettamalla Väinämöisellä olleen saman merkityksen kehityksen kuin

Kalevalla entisajan sankarista jättiläiseksi eli hiideksi, voimme

ymmärtää tämän nimen käytäntöä myös pahassa merkityksessä. Saattaapa

Väinämöinen välistä tulla kertosanaksi itse _Pirulle_ tai _Äijän

pojalle_.

A. Pirun piilien nenässä,

vasamoissa Väinämöisen.

B. Äkähäsi Äijön poika,

väkähäsi Väinämöinen!

Sekä hyvä että paha merkitys voi Väinämöisellä olla samassakin

loitsussa, kuten seuraavissa Kivenpuhutteluissa, joista edellinen on

länsisuomalainen ja jälkimäinen itäsuomalainen.

A. Jeesuksen syämen kerä.

Väinämöisen polvikyrsä.

B. Syöjättären syänkäpynen,

ison kyrsä Väinämöisen.

Väinämöisen merkityksen selville saamiseksi on vielä huomioon

otettava hänen puolisonsa, tyttärensä ja poikansa. Ilmeisesti Neitsyt

Maarian asemella tavataan Löylynsanoissa puhuteltuna:

Vanha muori Väinämöinen,

älä kipuihin kiirehi!

Sama Maarian sijainen on kuvailtu suonisykkyrää kantavaksi.

Vanha ämmä Väinämöinen

suonisykkyrä sylissä.

Myös meren lakaisijana esiintyy _akka vanhan Väinämöisen_.[135]

Eräässä Hammasmadonsynnyssä mainitaan lakaisijana:

Vaan Katri kipokaponen,

veen emosen vanha piika.

Jälkimäinen säe on alkuaan kuulunut: _Väinämöisen vanha piika_.

Samassa kokoelmassa tavataan Tuohensynty, jossa Maarian tavoin

toimivana Luojan piikana:

Oli piika veen emonen,

otti kopran kuontalosta.

Jos veen emonen tässäkin on luettava: _Väinämöinen_, niin osoittaa se

nimen käytäntöä laatusanana. Yhtäläisenä määreenä ovat monikolliset

Väinämöiset Ison tammen runon toisinnossa, jossa yhden niityn

niittäjinä:

Oli ennen neljä neittä,

koko kolme Väinämöistä.

Kantasanasta _Väinä_ muodostettu naispuolinen _Väinätär eli Väinötär_

esiintyy samoin kuin Väinämöinen _vyön_ omistajana.[136]

A. Tulen synty taivosesta --

vyöltä vanhan Väinöttären.

B. Syöjättären syänkäpynen,

Väinättären vyön alainen.

Edellä olemme tavanneet Väinämöisen ja ainoisen kapeen, s.o. Maarian,

toistensa rinnalla. Ilmeisesti on mielikuva Neitsyt Maariasta hänelle

omistetun Väinämöisen nimityksen muuntanut naispuoliseksi.

Maariaa edustavan _Kivuttaren_ kertosanana esiintyy joskus _Väinän

tytär_.

Kattila on Kivuttarella,

pata Väinän tyttärellä.

Maariaa tarkoittaa myös se vaskivanttuinen _Väinäsen tyttö_, joka

tulen valtaa käsin vähentää.

Niinikään Maarian sijainen on Sotaloitsussa ruutia kastelemaan

pyydetty _Väinän tyttö_:

Väinän tyttö väljä --

vettä vänkille vetäise

yheksästä lähtehestä!

Vellamon neidon onginnassa pyydystetty _Väinän eli Väinön tytär eli

tyttö, myös Ahdin lapseksi ja Vellamon (< Vetramon?) neidiksi_

nimitetty, sanotaan asuvan siellä, missä on _Vuojola eli Vuojela_.

"Sano Untamo unesi,

Väinän tyttönen makuusi!

missä Vuojola elävi,

Väinän tyttäret asuvat?" --

"Tuolla j.n.e.

Selässä meren sinisen,

kirjavan kiven sisässä,

siellä Vuojela elävi."

Väinän ja Vuojelan suhde tulee edempänä puheeksi. Tässä riittää

sen mahdollisuuden lukuunottaminen, että kaukaisen merensaaren

neitonen voitiin käsittää jonkinlaiseksi merenneitoseksi. Vastaavassa

virolaisessa runossa kalana pyydystetty sanoo olevansa _meren

neitonen_ ja saa kertosanakseen _kalamiesten kaponen_. Setukaisten

kosintarunoissa ilmaantuva _Väinä eli Väänä tütär_ on selvästi

maantieteellinen nimitys Väinäjoen naispuolisesta asukkaasta. Sen

rinnalla mainitaan _Kuiva eli Koiva_ (Väinän sivujoki, saks. Aa),

_Narva ja Riia tütär ynnä mere tütär_, joka tässä yhteydessä on

merenrannan tyttäreksi käsitettävä; tarullinen _Mana tütär_ on

harvinainen ja tilapäinen lisäkerto.

Samoin kuin Väinän tytär on myös _Väinän eli Väinön poika_ voitu

käsittää vedenhaltiaksi, jopa suuremmalla syyllä, koska se

yleisesti esiintyy puhuteltuna Vedenluvussa. Oikean asianlaidan

selville saamiseksi on täytymys tämän luvun alkusäkeitä aivan

yksityiskohtaisesti tarkastaa. Paraiten säilyneinä ne ovat

Pohjanmaalla.

A. Väsi vita(!) Väinän poika!

Väinästä sinun väkensi,

Väinähän sinä vähenet.

B. Vesi viita Väinön poika,

siniviittasen sikiä!

Kyllä mä sukusi tieän.

C. Vesi viitto Väitön poika

Sinervättären sikiä!

Vesi Jortanin joesta.

D. Vesi viitta Väitän poika

Vesiviittasen sikiö!

E. Vesivitta vaaran poika,

vuoen vuoressa maannut

kauan kalliossa levännyt,

joen Jortanin sivulla

Eevan, Aatamin eessä!

F. Siniviitta vaavan poika,

Siniviitalan sikiö!

Myös Vienan läänissä on niitä monta toisintoa.

G. Vesi viitta Väinön poika.

Hiitosen vihasikiö!

Söit suot, söit somerot.

H. Vesi viitta Vainon poika!

Söit vettä Kalervon poika.

I. Vesi viitto Vaiton poika!

Söit kivet, apoit somerot.

J. Vesi viitta Vaitan poika

suo viitta Kalevan poika!

Viikon vuoressa makasit --

söit kivet, tapoit someret

vettä synnytellessäsi.

Vesi kirposi kivestä.

K. Vesi viitta Väinön poika,

Suoviitta Kalevan poika!

Vuorest' on sinun sukusi.

Tämä on vesi Juortanista.

L. Vesi viitto Väijön poika,

Luo viitto pojan Kaleva!

Söit kivet, nielit somerot.

M. Vesi veitto vein on poika,

Suvitto Kalevan poika!

N. Vesi Hiitto Väinön poika,

Syö viitto Kalevan poika!

Suomen Karjalassa tavataan puhuttelusäkeistä ainoasti edellinen.

O. Veen tytti viitta Väinämöinen,

pieni mies, mykyräparta,

vein vuoresta herutti.

P. Vesi Hitto Hiitten poika,

vettä vänkille vetäös!

Ensinnä on selviteltävä, kuka tässä on puhuteltuna, vedenhaltiako,

"vesiviitta Väinän poika", vai itse _vesi_, jonka määreitä kaikki

seuraavat sanat ovat. Edellistä olettamusta puolustaisi saman

alkusäkeen esiintyminen ulkopuolella Vedenlukua.

R. Vesiviitta Väinön poika,

kosken poika kolmipäinen!

S. Vesiviitta Väinön poika,

limaparta, ruokopaita!

T. Veenviitta Väinämöinen

läpi aaltojen ajaja!

U. Loveatar luonnon vaimo,

vesiviitta lappalainen!

Mutta Vedenluku, johon tämä säe alkuansa kuuluu, perustuu

kristillisperäisiin mielikuviin veden alkuperästä: Vesi on Eevan

ja Aatamin, s.o. maailman alun, aikuinen, kauan maannut vuoressa,

kunnes se sieltä on ilmoille valutettu, muutaman toisinnon mukaan

Neitsyt Maarian kultaisella kepillä, vaskisella sauvalla; se on myös

yhteydessä Jordanin joen kanssa, josta kaikki vedet on kuvailtu

lähteneen.

Vienanpuolisen kertosäkeen _suo viitta_ yhteenluettuna ei tuota

ymmärrettävää mainesanaa _Kalevan pojalle_. Täytynee siis

päättää, että puhuteltuna on ollut veden kertosana _suo_, joka on

saanut seuraavat sanat määreikseen. Tämä kertosäe: "suo viitta

Kalevan poika", ei kuitenkaan ole täysin todistusvoimainen. Se

voi olla pohjanmaalaista, kerran Vienan puolellakin tavattavaa

kertosäettä myöhempi. Jälkimäisen alkuperäinen muoto on ilmeisesti:

"siniviittasen sikiä". _Siniviiitasen_ ja siitti vääntyneen

_Siniviitalan_ sijalle näemme tulleen jälkiosan kadottua

_Sinervättären_ ja edellisen väistyttyä pääsäkeen alkusanan tieltä

_vesiviittasen_.

Kertosäkeen _siniviittasen_ vaikutuksesta on toiselta puolen

pääsäkeen toinen sana voinut saada yleisimmän muotonsa _viitta_,

jonka ohella tavataan, paitsi mahdollisesti väärin kirjoitetut tai

kuullut _vita ja vitta, myös viitto ja veitto_. Jälkimäisen olen

koettanut yhdistää veljen runolliseen nimitykseen _reilo_, jonka

kenties voisi johtaa ennenmainitusta veljen kunnianimestä _vetro_.

Mutta ei ole varmaa, että kysymyksessä olevan sanan alussa on ollut

_v_, sillä _vesi_ ja _Väinä_ sanojen välisenä on se hyvin voinut

joutua alkusoinnun vaikutuksen alaiseksi. _Viitto_ sanan sijalla

tavataan pari kertaa _Hiitto eli Hitto_, samoinkuin _Hiitosen

viittasen_ asemella; missä ei kuitenkaan voitane nähdä muuta kuin

tutumman sanan asettamista tuntemattoman paikalle.

Mutta Vuonnisenpuolisessa Samporunossa tavataan retkeen osallisena

Lonkan kylässä _Vesi viitto Väinön poika_ ja itse Vuonnisen kylässä:

Vesi liitto Laiton poika

l. Ves' oli liito laito poika.

Että Väinön edellä käyvä sana on ollut -_to_ loppuinen, osoittavat

sen väännökset _Väitön ja Vaiton_. Jälkimäisestä edelleen vääntynyt

_Laiton_ edellyttää, että etsittävä sana on ollut _l_ alkuinen.

Lähinnä sopisi ajatella samaa vielä selittämätöntä sanaa _lieto_,

joka on _Lemminkäisen eli Lemmin pojan_ vakinaisena määreenä.

Kysymyksessä olevan säeparin alkuperäiseksi oletettava muoto olisi

siinä tapauksessa:

Vesi lieto Väinän poika,

siniviittasen sikiä!

Jos vesi sanan lähin määre onkin vielä arvoituksellinen, ei Väinön

pojan merkityksestä ole vaikea päästä perille, vertaamalla sitä ennen

esitettyihin Vedenluvun säkeihin:[137]

A. Vesi on poika Vuolamoisen.

B. Vesi on Hiisi Vuojolatar.

Samoin kuin Vuojolaisen pojaksi, on vettä voitu nimittää Väinän eli

Väinön pojaksi sekä vienanpuolisessa kertosäkeessä Kalevan pojaksi.

Suomenpuoliseen kertosäkeeseen _siniviittanen_ on yhdistettävä kultia

tiputtavan Kalervon pojan mainesana _sininen viitta_ sekä kähäräpään

Kalervon pojan olutkesteihin alkuansa kuuluva säe:

A. Siniviitan juomingissa.

B. Siniverka juomingissa.

C. Kirjaverkojen veossa.

D. Kirjoverkolan veroilla.

Vielä on huomattava _salapoika Väinämöisen_, jonka Lencqvist esittää

vedenjumalana, koska sitä Paiseenluvussa rukoillaan:

Nosta miekkasi merestä,

lapiosi lainehista!

Vastaavassa pohjanmaalaisessa käsikirjoituksessa on kuitenkin

_salapoika Väinämöinen_, samoin vähäistä myöhemmässä savolaisessa.

Itäsuomalaista vaikutusta ilmaisevassa satakuntalaisessa kappaleessa

toimii miekan merestä nostajana _vakaa eli itse vanha Väinämöinen_,

samoin vienanpuolisessa toisinnossa, jossa kuitenkin edellä mainitaan

_Väinämöinen äpärilapsi_.[138]

Väinämöinen ja hänen poikansa ovat tulleet Paiseenlukuihin myöhemmin,

kuten Hästesko huomauttaa. Länsisuomalaisissa toisinnoissa yleisesti

on nimetön "sinä" puhuteltuna ja itäsuomalaisissa usein nimetön

"minä" toimivana.

Että _salapoika Väinämöisen_ voi esiintyä muussakin kuin veden

yhteydessä, osoittaa sen tilapäinen liittyminen Pakkasenluvun

alku-säkeesen: _Pakkanen Puhurin poika_. Sitä myös vastaa

Niukahdusluvussa puhuteltu _salapoika Vuolervoinen_, s.o.

Vuojolainen, joka johtaa ilmeisesti inhimilliseen piiriin.[139]

Väinämöisen merkitystä selville saadaksemme on viimeksi tarkastettava

paikannimeä _Väinölä_. Sen olemme tavanneet _Vuojolan_, s.o.

Gotlannin, kertosanana sekä _Ulappalan_ pääsanana. Sitä olisi

niinmuodoin etsittävä ulompaa Itämereltä. Samaan suuntaan viittaa

myös _Väinön (< Väinän) veden_ mainesana _väljä_. Siitä on Venäjän

Karjalassa siirrytty _Vienan (l. Vienon)_ vesille,[140] kuten

rinnakkaissäkeen Saksan salmet, s.o. Juutinrauma, todistavat.

A. Lapin laajahan lahelle,[141]

Väinön väljähän vetehen.

B. Saksan salmilla syvillä,

Vienan väljillä vesillä.

Huomattavin on _Väinölän eli Väinälän_ ja Väinön yleinen käyttäminen

_Luotolan_ kertosanana Lemminkäisrunossa.

A. Luotolahan lankolahan,

Väinöläh sisärihinsä.

B. Luotolahan lankoihinsa,

Väinöhön anoppihinsa.

Luotolana olen pitänyt Varsinais-Suomen saaristoa, jossa Agricolan

mainitsemat _luotolaiset_ asuivat, omistaen kristinuskon kauan ennen

_suomalaisia_, jotka "manterissa asuivat". Mutta _Huotolassa_,

s.o. Luotolassa, hallitsevana olemme nähneet Ahdin, joka muuten

mainitaan _Saaren_ kuninkaana, _Saarella asuvana ja Saarelaisena_.

Luotolaa on siis vaikea eroittaa Ahdin ja Kaukamoisen pitopaikasta

_Saarialasta_. Tämä paikannimi muodoissa _Saariola eli Sariola_

on Kaukamoisen ja Pätöisen pojan runojen yhdistyessä joutunut

kertosanaksi _Päivölälle_. Päivölän alkuperäisemmän kertosanan

_sotajoukon ja Saariolan_ sekaannuksesta on muodostunut _Saarijoukko_.

_Sariola_ muodon on Lönnrot sovittanut kertosanaksi _Pohjolalle_,

eikä ainoastaan silloin kun tämä on Päivölän asemella, vaan muutenkin

Pohjolan kansanomaisen kertosanan _Sarajahan_ sijalle.

Jonkinlaisen maantieteellisen käsityksen runojen Saaresta saa

Kaukamoisen runosta. Kalervon pidoissa surmattuaan Vetrikan

Kaukamoinen pakenee isänsä vanhaan turvapaikkaan _Saareen_. Saarelta,

joka on niin suuri, että siinä asuu sata, jopa tuhat neittä,

Kaukamoinen edelleen pakenee:

Syvimmälle Ruotsinmaata,

keskelle Viron taroa.

Nämä säkeet eivät voi olla venäjänkarjalaisen runolaulajan

sepittämiä. Runon länsisuomalaiseen alkumuotoon kuuluvina ne

osoittaisivat, että Itämeren molemminpuolisia rantoja on voitu

runollisesti rinnastaa yleensä etäisempiä seutuja kuviteltaessa.

Vuojelan kertosanana käytettyä Väinölää voisi siis yhtä hyvin kuin

Gotlannin puolelta etsiä Saarenmaan puolelta, ja silloin tulisi

tietysti lähinnä ajatelleeksi Väinäjoen seutuja. Henrik Lättiläinen

kronikassaan nimittää 1200-luvulla Väinäjoen ympäristöllä asuvia

liiviläisiä _Lyvones Veinalenses_. Kantasanaa _väinä_ ei Suomessa

kansanpuheesta tunneta, vaikka se Lönnrotin sanakirjassa tavataan

"leveän, syvän ja tyynesti virtaavan joen" merkityksessä.

Mutta Virossa vastaava sana esiintyy sekä Väinäjokea tarkoittavana

erisnimenä että yleisnimenä: _Veina-jõgi, Veina-meri, suur vein_,

'ulappa', _Saaremaa-vein_, 'Saarenmaan salmi'. Myös liivinkielessä

_vena_ merkitsee "salmea, leveätä virran suuta"; Väinäjokea

nimitetään _Riga veena_, 'Riian väinä'.

Väinämöinen saadaan siis tulkita 'tyvenen jokiveden varrella

asujaksi'. Tätä tulkintaa tukee Väinämöisen kertosana _Uvantolainen

eli Uvannon sulho_, joka alkusoinnun vaikutuksesta on toisinaan

vaihdettu Suvantolaiseen eli Suvannon sulhoon, kuten Tunkelo on

osoittanut.

A. Tulevaksi Väinämöistä,

saavaksi Uvantolaista.

B. Saavaksi Suvantolaista.

C. Kunne lähet vanha Väinö,

suoriat Uvannon sulho?

D. Suorisi Suvannon sulho.

Kantasanaa _uva_ vastaa Tunkelon mukaan ruotsinlapin _uvve_, joka

merkitsee "tyvenesti virtaavaa jokea".[142]

Yhtä hyvin kuin _Saarelainen_ voi Väinämöinen olla inhimillisen

sankarin nimitys, kuten jo Yrjö Koskinen, joka sen on johtanut

yleisnimestä _väinä_, on olettanut. V. 1439 tavataankin lähellä

Turkua Maskussa miehen sukunimenä _Vaeinolaynen_.

Tähän asti käsiteltyjen sankarinimien lisäksi tavataan muutamia,

joiden suhteen täytyy tyytyä ainesten esittämiseen tulevaiselle

tutkimukselle.

Kalervan eli Kalevan vastustajana on tunnettu _Untamo eli Unto_.

Molempia muotoja on länsi-Inkerissä paikallisiksikin käsitetty.

V. Mikä Suomessa yleni,

se yleni Untomaahan.

B. Mikä Unnossa yleni,

se kasvoi Untamoksi.

Kalervon mukaan vääntyneen muodon _Untermo_ säkeessä: "Untermon

sota tulee", eräs laulaja selitti merkitsevän _Ruotsia_. Mutta

muilla runoalueilla ei nimen käytäntöä paikallisessa merkityksessä

ole osoitettu, joten se voi olla myöhäistä väärinkäsitystä

länsi-Inkerissä, minne länsi-Suomesta Suomenlahden ympäri kiertänyt

runo on sillä puolen viimeksi joutunut.

Jos Untamon yleneminen _Suomessa_ on runoon alkuperäisesti kuuluvaa,

niin voisi kenties keskenään rinnastaa erään Lemminkäisrunoihin

joutuneen säkeen toisinnot:

A. Suuhun Untamon susien.

B. Syöä Suomelan susien.

Latvajärven Arhippa on, kuten mainittu, asettanut Vuojolan

kertosanaksi ensin _Väinölän_ ja sitten _Untamolan_ sekä liittänyt

yhteen _Untamon ja Väinön tyttösen_, joilta tiedustellaan, missä

Vuojela elää, Väinän tyttäret asuvat. Sitäpaitsi hän käyttää

_Untamoista Väinämöisen_ vastineena.

Tämä on itku Väinämöisen,

urajanta Untamoisen. --

Mitä itket Väinämöinen,

kuta Untamo uriset?

Mutta näitä yhdistyksiä eivät muut laulajat ollenkaan

tunne. Viimeksimainittu säe kuuluu säännöllisesti: "uriset

Uvantolainen".[143]

Vielä on huomattava _Unnon_ yleinen ilmaantuminen _Vennon_ kera

samassa säkeessä.

A. Soitti Unto, soitti Vento,

soitti viisi velloani.

B. Ajoi Unnon kylpemähän,

ajoi Vennon kylpemähän.

[Kylpi Unto, kylpi Vento,]

kylpi viisi velloani,

seitsemän sisaruttani.

Jäipä Unto kylpemättä,

Unnon vasta hautomatta.

Unto suuttui ja vihastui.

C. Kylpi Unto saunassa,

kylpi Unto, kylpi Vento,

kylpi Luoja lapsinehen,

Jumala perehinehen.

D. Tuli tie iänikäinen --

käyä Unnon, käyä Vennon,

käyä Luojan lapsinehen.

E. (Kalervon pidoissa):

Joivat Unto, joivat Vento,

moni mies, moni molotsa.

Unnosta erikseen _Vento_ tavataan Siikasenluvun säkeessä: "Onnen

ohrat, Vennon vehnät", jossa Vento on Jumalaa merkitsevän Onnen

kertosanana.

Jos Jumalan kertosanana käytetyn Vennon saisi lukea

sankarinnimityksien joukkoon, niin kävisi ymmärrettäväksi Jordanin

joen nimittäminen Vennon lähteeksi.

A. Mistä vettä, kusta vettä,

vettä Vennon lähtehestä,

vettä Jortanin joesta,

pyhän virran pyörtehestä.

B. Vesi Vennon lähtehestä,

jalan juuresta Jumalan.

Samoin olisi käsitettävä Pistosnuolen vetäjänä _Tuonen härän_ kera

vaihteleva _mustakylki Vennon härkä_ sekä puiden kylväjän Sämpsä

Pellervoisen ohella toimiva puitten kyntäjä _mustaposki Vennon härkä

tai Vennon härkä Uljamoinen_.[144]

Setälä selittää _Vennon_ voivan olla väännöksen _Väinän_ sanasta.

Parissa Tulenluvun säkeessä ilmestyykin _Vento ja Ventolainen_ Väinän

ja Väinämöisen sijalla.

A. Vennon väljille vesille.

B. Vyöstä vanhan Ventolaisen.

Mutta tässä ei liene tapahtunut alkuperäisen nimen vääntymistä, vaan

syrjäytyminen toisen samaa merkitsevän tieltä.

Sankarin merkityksen näemme olevan ennenmainitulla _sotijalon_

vastineella _Vennon joukiolla_. Tämän toisintomuoto _Verran (<

Vetran?) joukio_ houkuttelisi olettamaan, että myös _Vennon eli

Vennän_ olisi väännös alkuperäisestä _Vetran_ muodosta. Muutamassa

Lemminkäisrunossa mainitaan _Ventolan veräjä_ sekä _Kuntolan kuja_,

joka voisi olla alkusoinnun vaikutuksesta muuntunut _Untolan kuja_.

Edelliseen on verrattava _veitikan_, s.o. Vetrikan, _veräjä_ ynnä

_Vietolan_ (< Vetrolan?) _veräjä_ ja jälkimäiseen _Kurttolan kuja_,

jota samoin saattaisi ajatella muodostuneeksi _Urttolan ja Utrolan_

kujasta. Varovaisinta kuitenkin on pitää molempia sanapareja: _Vetra

ja Utra_ sekä _Vento ja Unto_ toisistaan erillään, ainakin niin kauan

kuin jälkimäisten keskinäinen yhteys on selvittämättä.

Huomattava on vielä, että _Vietrikän_ "verevän pojan" sijalla

länsi-Inkerissä joskus tavataan _Untero_ "utala poika".

Pohjois-Inkerissä esiintyy kahdessa runossa: Kuolonsanomissa ja Itkun

tiedustelussa, sotaanlähtevä Anterus:

Anterus korea sulho,

sulhon kauppa kaunokainen

uhaten sotahan läksi,

tinatuppi tappeluhun,

tinatuppi, vyö hopea,

[miekka vyöllä heltukainen,]

parta kullan palmikoissa,

pää kullan ripalehissa.

Tämä komea sotilaan kuvaus on voinut säilyä hyvinkin vanhoilta

ajoilta, mutta siinä tapauksessa on Anterus, luultavasti Anteruksen

ylimön pojan runosta lainattuna, samansointuisen alkuperäisen nimen

syrjäyttänyt. Ainakin _Vipusen_ kertosanana ja määreenä käytetty

_Antero_ on myöhempi muunnos. Sillä toisessa paikassa runoa on

Vipusella kertona sankarinnimi _Lemminkäinen_.

Poika virsikäs Vipunen,

luottehikas Lemminkäinen,

tuo viruvi virsissähän,

luottehissahan lahovi.

Jo viikon Vipunen kuollut

kauan Antero kaonnut,

[vipuja virittämästä,

ansatietä ahtomasta].

Mahdollisesti on _Anteron_ syrjäyttämä nimi ollut L-alkuinen, koska

sen paikalla savolaisessa Vipusen runon toisinnossa on _untelo_.

Siinä "viisas vintti Lyyrätyinen" venettä veistäessään uupuu kahta

sanaa, jotka vanha Väinämöinen lähtee hakemaan. Suomen ja Venäjän

Karjalassa Väinämöisen yleisesti itse tarvitsee ja hakee sanat.

Mutta Karjalan kannaksella, jossa ainoasti johdanto on säilynyt, on

veistäjänä _virsikäs Vipusen poika_. Samoin välistä Vienan läänissä

tämä poika hakee sanat vatsasta _Vipusen vanhan_.[145] Runon

ajatuksena lienee, että lauluntaitoinen poika hakee puuttuvia sanoja

isä-vainajaltaan. _Viisahan Vipusen_ pojan kohtaamme kerran Vienan

läänissä veitikan (< Vetrikan) asemella surmatun nimenä yhdessä

alkuperäisen surmaajan "kaunehen Kauko pojan" kanssa. Lemminkäisen

rinnalla tapaamme Vipusen pojan myös loitsijan kerskauksessa, että

hänellä on muitakin sanoja:

Vakassa Vipusen poian,

lippahassa Lemminkäisen.

Vielä mainitaan _Vipusen poika_ muutamissa Pohjanmaan Tulenluvuissa

_valkean_ puhuttelunimenä.

Valkea Vipusen poika,

tuli kulta aurinkoinen,

aurinkoisen poianpoika,

Auringottaren tekemä.

Nimi _Vipunen_ on yhä arvoituksellinen. Onko se yhdistettävä vipu

sanaan vai ainoastaan tämän vaikutuksesta vääntynyt, olisi lähin

ratkaistava.

Vienan läänissä ilmaantuu tilapäisesti Vipusen sijalla _Vironen_,

jolla on kertosanana _Kalkkinen. Virolainen viisas poika_ Inkerissä

on usein runoreen vetäjänä, joskus venepuun etsijänä. Virossa

tavataan runossa Ristitystä metsästä _Udres ja Vidres_ pojan

asemesta kerran _Virelemas virsitarka_. Tästä nähtävästi vääntynyt

on länsi-inkeriläinen _Ville lammas_ "aivan viisas" eli "viisin

tarkoin", s.o. _virsitarkka_.

Ville lammas poisikkainen,

Ville lammas viisin tarkoin

viisintarkoin, maan kavala,

tiesi kuun, tiesi päivän.

tiesi tähet taivahasta,

meren pohjasta somerit.

Samassa inkeriläisessä Kultaneidontaonnan muodostuksessa, jossa

_Ismaro_ ilmaantuu, on Saaren maalle asettuvan sepän kertosanana

usein _Aartsalainen, Artsalainen, Atsarlainen, Aatsalainen eli

Atsallainen_. Eräs laulaja, jolta nimen merkitystä tiedusteltiin, ei

voinut sitä selittää, vaan arveli sen olevan jonkun suvun tai kansan

nimen.

Tuohon seppä seisattihen,

asettihen Artsallainen.

Tämä nimi on jollain tavoin vääntynyt. Jos olettaisi t:n ja s:n

vaihtuneen, niin kenties saattaisi _Aartsalaiseen_ yhdistää

Turunpuolisen nimen _Airisto_, jota vastaava ruotsalainen _Erstan_

tavataan myös Tukholman puolella ja on selitetty _Erikstadiksi_.

Mutta puhumattakaan siitä, että Airisto nimellä on muitakin

selityksiä, on toisenlainenkin takaheitto, alkusoinnun aiheuttama,

mahdollinen olettaa, nimittäin Arisalainen < Tarsalainen. Eräässä

Tulensynnyn toisinnossa kerrotaan _Tarsilaisen_ polttamisesta

veneessä vanhaan pohjoismaiseen tapaan.

Tarsilainen poltettihin

venehessä vaskisessa,

purressa rautapohjassa;

sen kypenet kylvettihin.

Ilmeisesti tämän muunnos on _Tarnalainen_, joka mainitaan rinnakkain

_Lemminkäisen_ kanssa.

Tapettihin Tarnalainen,

leikattihin Lemminkäinen.

Samaan ryhmään lienevät vielä luettavat suomenkarjalaisissa

Häärunoissa käytetyt nimitykset _Tervulainen, Teinulainen,

Tenhulainen, Terholainen, Terheläinen eli Teikamoinen_,[146] joiden

kertona on _Osmolainen_ tai joku sen sijalle asetettu sana.

A. Mistä tiesit Terheläinen,

hyvä Osmo tien osasit?

B. Terholainen, Osmolainen.

C. Teikamoinen, Osmolainen.

D. Tenhulainen, Onnen mykrä.

E. Tervulainen, ojan rotta.[147]

F. Mistä tiesit Teinulainen,

äkkioutonen osasit?

Oletettavista sankarinnimistä on vielä mainittava suomenkarjalaisessa

Kilpakosinnassa yhtenä kosijana toimiva "heleä" _Hermantoinen eli

Heimandroinen_ ynnä kosintaan lähtö "punapaula" _Helmandoihin_.

Tähän kenties liittyy kultaa tiputtavan Kullervon Kalervon pojan

kertosanoista: _Hellervo heleäviitta_. Äänteellinen yhtäläisyys

johtaa mieleen kuuluisan goottilaiskuninkaan _Hermanarikin_,

jonka vallanalaisia olivat monet suomensukuisetkin heimot. Siitä

mahdollisesti voisi olla muistona sankarinnimitys _Hermandroinen_

samalla tavoin kuin Kaarle Suuresta kuninkaannimitys _korol'_

venäjänkielessä ja siitä saatu korul mainitussa virolaisessa

runossa.[148]

Lopuksi on tarkastettava muuatta mainesanaa, jota nähtävästi on

käytetty ylimyksellisestä sankarista. Ristityn metsän runossa saa

neidon viettelijä _Udres_ määreet _kuu sulane, päevä poega_. Sama

"kuun renki, päivän poika" esiintyy muutenkin Viron runoissa, esim.

vakkaan pannusta kullasta kasvaneena tai kullan loisteen aiheuttaman

tulipalon sammuttajana. Muutamassa jälkimäisen runon toisinnossa,

missä sammuttajana on tavallinen Kalevin poika, ovat kullan antajina

"Riiasta ritarin (_ridali_) poika, Pärnusta päivän poika".

Inkeriläisissä kosintarunoissa esiintyy usein _päivän poika

valkeainen_, joka:

Satuloi sata oroa

satoihin satulavöihin,

tuhansihin valjahisin,

sata jousta jou'utteli.

Parannettavan kunnioittavana mainesanana _päivän poika eli lapsi_

käytetään seuraavissa Suomen Karjalan loitsuissa:

A. Neitsyt Maaria emonen,

tuo on vasta tullessasi! --

Päivän laps' on päästettävä.

B. Päästit kuutaman kehillehen,

päästit päivän takana,

päästele sinä päivän lapsi!

C. Mistä vettä tuotanehen?

Vettä virrasta Jumalan,

pyhän Jortanin joesta --

kultaisella kuppisella

vaskisehen kattilahan

päivän poian päätä pestä!

Pestävä päivän poika eli kuun poika ilmaantuu usein

suomenkarjalaisessa Ison tammen runon johdannossa, missä poltettujen

heinien tuhkista tehdään poroa:

Päivän poian päätä pestä,

kuupojan kurikkoa pestä

l. silmiä hyvän sikiön.

Ampiaisenlukuun kuuluvia ovat säkeet:

Poika päivän naitettihin,

Kuukehotar kihlottihin.

Päivän poikaa vastannee venäläisissä sankarilauluissa nimitys

_solnishko_, 'päivönen', josta Julius Krohn on huomauttanut.

Paltamon rovastin Juhana Cajanuksen kertomus v. 1663 pidetystä

piispantarkastuksesta on säilyttänyt kansantarinan, jossa kerrotaan

Kalavasta ja hänen 12 pojastaan. Kolme näistä mainitaan linnojen

rakentajina Pohjanmaalle: _Soini_[149] Limingan tienoilla, nimetön

Pyhäkosken luona ja _Hiisi_ Kajaanin puolella. Lisätietoja sanotaan

olevan Savosta ja Hämeestä, missä muutaman heistä hoetaan asuneen,

kuten _Väinämöisen, Ilmarisen ja Kihavanskoisen_. "Näiden _Kalavan

poikien_ kera on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjän, niinkuin

vielä siitä vanhat suomalaiset laulavat."

Tätä tarinaa, joka ei ole aivan vapaa opillisesta muodostelusta, on

pidetty hämäränä muistelmana Venäjän valtakunnan perustamisesta,

jossa suomalaisiakin heimoja oli mukana. Viimeksi on

muinaistutkimuksemme perustaja J.R. Aspelin siihen nojautuen lausunut

olettamuksen, että suomalaisilla Odysseian-tapaisen Kalevalan ohella

olisi ollut Iliaadia vastaava sotaisia tapauksia esittävä runojakso.

Muinaisajan sotaista henkeä kuvailevia kertomarunoja ei meidän

kuitenkaan ole syytä olettaa kadonneiksi, koska ne löytyvät itse

Kalevalasta. Tässä, samoinkuin jo kansanlaulussa, ovat joutuneet

sekaisin samalla runomitalla sepitetyt eri aikaiset ja eri aiheiset

runot. Jos ylläoleva esitys sankarinnimistä pääasiallisesti pitää

paikkansa, ei sankarirunojemme luku ole vähäinen. Kalevalan runoista

kuuluvat niihin Kilpalaulanta, osa Ainorunoa, Vellamon neidon onginta

ja Väinämöisen ammunta (r. 3-6), Kyllikinryöstö, Ahdin ja Kyllikin

valat sekä Hirvenhiihdäntä (r. 11-13), Vipusen runo (r. 17) ja osa

oluenkeittoa ynnä kutsuja (r. 20), Lemminkäisen eli Kaukomielen

toinen retki Pohjolaan, Saarella olo, ynnä Ahdin meriretken yritys

(r. 26-30), Kullervojaksoa osa ja Kultaneidontaonta (r. 31-37),

Kantelejakso osittain ja samoin Samporetki (r. 39-44), Tautien

parantaminen (r. 45) ynnä Väinämöisen tuomio (r. 50); minkä verran

myös Sammontaontaan ja Kilpakosintaan (r. 7, 10, 18, 19) niiden

aineksia sisältyy, on vielä vaikea määrätä.

Runojen ikää ei tietystikään saa päättää yksistään niissä toimivien

henkilöjen nimistä, sillä kansan tietoisuudessa säilyneinä nämä ovat

voineet liittyä ja ovatkin todistettavasti liittyneet myöhempiin

kertovaisiin runoaiheisiin. Mutta ei saata olla satunnaista, että

sittenkuin kertomarunoistamme mitä tarkimmin ja ankarimmin -- monen

mielestä ehkä liiankin ankarasti -- on eroitettu kaikki, mikä vain

voisi olla kristillisperäistä tai muuten uudemmanaikaista, juuri

niiden runojen suhteen, joihin esitetyt sankarinnimet alunpitäen

kuuluvat, on osittain jo ennen näiden nimien selitystä täytynyt

myöntää pakanallisen syntyperän mahdollisuus. Silloin ei vielä

osattu olettaa ainoatakaan runoa alkuansa yhteiseksi virolaisille ja

suomalaisille, joilla kuitenkin on vanha runomitta yhteisomaisuutena.

Mutta nyt on meillä Kultaneidontaonnan molemmissa toisistaan

riippumattomissa muodostuksissa, virolaisessa Kalevinpojan ja

inkeriläisessä, alkuansa länsisuomalaisessa Ismaron yrityksessä,

epäilemätön esimerkki. Huomattava ominaisuus mainituille

sankarirunoille on myös niiden omintakeisuus; niiden vertaileminen

muiden kansojen runoaiheisiin on merkillisen vähässä määrässä

onnistunut. Ne kuvaavat kaikki suomalaisten ynnä virolaisten omia

oloja, eroten siinä suhteessa islantilaisten historiallisista

Edda-lauluista, joista suurin osa esittää saksalaisten ruhtinaiden

ynnä hunnilaiskuninkaan Attilan seikkoja vieraitten esikuvain

mukaan.[150]

Että aikana, jolloin sankarirunomme syntyivät, suomalaisilla oli

itsenäisiä heimopäälliköitä, jotka urheudellaan sankarinimen

ansaitsivat, näkyy etenkin Ahdin "Saaren vanhimman eli kuninkaan"

meriretkestä. Hänen on täytynyt tehdä erityinen vala pidättäytyäkseen

sodankäynnistä:

Hopeankana halulla,

kullankana tarpehella.

Valastaan vapautunutta ei mikään houkuttelu voi enää pidättää sotaan

lähtemästä:

En huoli kotioloista,

juon ennen merellä vettä

melan tervaisen terältä. --

En huoli kotieloista,

jos markan suasta saanen

parempana sen pitelen.

Sama sotainen halu ilmenee Ahdin veneen valituksessa ja hänen

toverinsa _Teurin eli Kuuron_[151] kiireessä päästä mukaan, vaikka

vasta oli nainut nuoren naisen:

Jalan kenki kiukahalla,

toisen kenki lattialla,

veräjillä vyötelekse,

ulkona kävystelekse.

Tähän runoon kuulunee vielä toiseen yhteyteen eksynyt Ahdille

lausuttu muistutus:

Ahtiseni velloseni,

muistatko kuin sotia käytiin,

tuhat päätä turmelimme,

sata päätä tappelimme?

Erinimisten sankarien välillä näkyy olleen osittain vihollis-,

osittain sukulaissuhde. Veriviholliset Kalervo ja Untamo esitetään

veljeksinä tai ainakin naapuruksina: Kaukamoisen taistelussa tappama

Vetrikka on hänen "tätinsä lapsi"; Lemminkäisen ottavat Luotolassa

hänen oma sisarensa ja lankonsa vastaan vihamielisesti ja saavat

hänen miekastaan surmansa.

Väinämöinen ja Joukahainen, jotka Kilpalaulannossa esiintyvät

toisiansa vastaan, toimivat tovereina Sammon ryöstöretkellä. Tällä

sotaisella yrityksellä on epäilemättä jokin historiallinen perustus.

Sankarirunoon kuuluvana on myös _Sampo_, josta jo puolisataa

selitystä on annettu, joutuva uudistetun tutkimuksen alaiseksi,

kun Päivänpäästörunoon kuuluvat tarulliset piirteet sen ympäriltä

on eroitettu ja ennen eroitettuja piirteitä takaisin palautettu.

Näistä jälkimäisistä on huomattavin _kirjokansi_, joka tavataan

Sammon kertosanana paitsi yleisesti Vienan läänissä myös eräässä

suomenpuolisessa katkelmassa.

Paikkana, mistä Sampo on ryöstetty, ei ole voinut olla tarullinen

Pohjola, joka on Päivänpäästöstä lainattu. Vuonnisen Ontrein

toisinnossa Väinämöinen nimittää omaa maataan paitsi Suomeksi

myös "Pohjanmaaksi" ja Pohjolaa "saviharjuksi", jonka kylvön ja

kynnön päälle toivottaa rautaiset rakeet. Sammon ryöstön paikka on

länsi-Suomesta lähtien etelän puolelta ja meren takaa etsittävä.

Muutamassa vanhassa vienanpuolisessa kirjaanpanossa on Pohjan akan

kertosanana "nenä vankka[152] Vuojolainen". Jollei tämä säe ole

tilapäisesti lisätty, niin sopisi kenties kuvitella Itämerellä

liikkuvien suomalaisten merisankarien suunnitelleen ryöstöretkensä

Itämeren kaupan keskukseen _Vuojolaan_ eli Gotlantiin, jossa

verrattomasti suurin osa ruotsinpuolisista sekä arabialaisten että

byzanttilaisten rahojen aarteista on löydetty.

Suomalaisten heimopäälliköistä sankarirunomme antavat monipiirteisen

ja värikkään kuvauksen. Muutamia sankareista sanotaan "vanhoiksi",

toisia "nuoriksi"; sekä vanhana että lapsena esitetään Kaleva.

"Kaunis" on mainesanana Kalevalla ja Kaukamoisella, "verevä"

Vetrikalla, "riski" Riion pojalla ja "liioin voiva" Ahdilla. Vapaan

uroon _pitkät, kiharaisut hiukset_ on Kalervan pojalla.

Kalervan pojalla ja hänen pitovieraillaan on _verkaviitat_, joiden

väri on joko "punainen" tai "sininen" tai "kirjava". Melkein

kaikkien sankarien mainitaan käyttävän _miekkaa_. Aseensa he

_raudanseppinä_ itse osaavat valmistaa. Heillä on myös _ratsuja ja

aluksia_ nimenomaan sodankäyntiäkin varten. Ahti omistaa paljon

_maita_. Vanhat ja suuret viljelykset kuuluvat Kalevan ja Väinämöisen

muistoihin, nimenomaan kasvitarhaviljelys liittyy Osmon nimeen.

Kullasta ja hopeasta _rikkaita_ ovat Kaleva, Ismaro, Ahti

ja virolaisen runon Rego. _Orjia_ pitävät Untamo, Ismaro ja

historiallinen Rego. Kevytmielinen suhtautuminen naisiin näkyy olleen

ominaista näille ylimyksille; runollisesti liioitellen kerrotaan

Kaukamoisen Saarella vietelleen "sata neitosta, tuhat morsianta".

Vankkoina _oluen juojina_ esitetään monet sankareista. Ahdilla on

olutta runsaasti varastossa. Miehet itse toimivat _oluenseppinä_,

sillä olut, jota he valmistivat, oli uhrijuomaa, _kahjaa_.

Uhrien toimittaminen oli päälliköille kuuluva velvollisuus. Uhratessa

oli heidän luettava _luote_, joka sana johtuu skandinaavilaisesta

_blót_ 'veriuhri' ja lienee alkuansa tarkoittanut uhritoimituksen

aikana esitettyä laulua, mikä merkitys _luete_ sanalla on ollut

lapinkielessä alkuperäisen merkityksen ohella. _Luotteen_ kertosanoja

on virsi ja _luottehikkaan virsikäs_. Siinä "Ukkovirressä", jonka

Sämpsän runo sisältää, on kenties säilynyt esimerkki muinaisesta

uhrilaulusta.

Koska Väinämöinen ja Lemminkäinen esitetään myös parantajina,

tulee uudelleen esille kysymys, käyttivätkö vanhat sankarit

tässäkin toimessa sanoja eli loitsuja. Väinämöisen ja Joukamoisen

kilpalaulannasta päättäen he osasivat pyörtääkin "pyhät sanansa",

peräyttää "lausehensa".

Vaikka nykyisissä loitsuissa on vaikea osoittaa sellaisia

pakanuudenaikuisia aineksia, jotka eivät olisi kertomarunoista

lainattuja, niin saattanee suomalaisiin sovittaa tiedot skandinaavien

muinaisesta loitsulaulusta, josta on tallella kuvaus Grönlannista

10:nneltä vuosisadalta. Ennustajanainen tahtoi avukseen toista

naista, joka osasi esittää loitsintaan (seidr) tarvittavia lauluja,

n.s. haltiankutsuja (vardlokkur). Eräs läsnäolevista ilmoitti, ettei

tosin osannut loitsia eikä ennustaa, mutta että oli oppinut semmoisia

lauluja kasvatusäidiltään Islannissa: Tämä esitti kysymyksessä olevan

laulun niin hyvin, ettei kukaan arvellut milloinkaan kauniimpaa

kuulleensa. Ennustajanainen, joka oli asettunut loitsintaistuimelle

naisten muodostaman piirin keskelle, niinikään kiitti hänen

lauluansa, sanoen sen olleen mieluisan haltioillekin, joita oli

suuri joukko paikalle saapunut. Sen verran kuin skandinaavilaisesta

loitsulaulun sisällyksestä on tietoja, näyttää se olleen väljissä

muodoissa liikkuvaa tilapäärunoilua. Loitsulaulujen (galdr) esittäjät

olivat niiden "seppiä" (galdarsmidir). Loitsulaulun ohella käytettiin

riimukirjainten piirtämistä taiottaviin esineihin. Niiden nimi _rún_,

jonka alkumerkitystä osoittaa gootinkielen _rûna_, 'mysterio', on

taikamerkin ohella merkinnyt myös loitsulaulua; sitä vastaavalla

_runo_ sanalla on vanhoissa runoissamme ynnä aikaisimmassa

kirjallisuudessamme personallinen 'laulajan' merkitys.

Sankarilauluja on skandinaavilaisten pikkukuninkaitten kartanoissa

suuresti suosittu. Niiden sepittämisen ja esittämisen taito oli

kunniakas ja ylimyksillekin soveltuva. Samoin ovat runoistamme

päättäen suomalaiset sankarit itse laulaneet ja soittimin säestäneet

omia sepittämiänsä tai muilta kuulemiansa.

Että suomalaiset sankarirunot ovat sepitetyt länsi-Suomen rannikolla,

todistaa jo Vuojolan eli Voionmaan tunteminen. Länsi-Suomessa ne

eivät ole voineet syntyä ennen suomalaisten sinne siirtymistä

rautakaudella Viron lounaisrannikolta ja Saarenmaalta.[153]

Rautakautta taemmaksi menemästä estää myös sankarien mainitseminen

raudanseppinä, mikä ammatti pidettiin Skandinaviassakin suuressa

arvossa. Myöhempään rautakauteen johtaa heidän maineensa oluen

seppinä, mikäli se oli valmistettava humalaa käyttäen.

Useita sankarin nimiä on yritetty johtaa muinaisskandinaavilaisesta

kielestä, jonka avulla myös monta länsisuomalaista paikannimeä on

selitetty ja josta suuri joukko muita lainasanoja on suomenkieleen

tullut. Jos nämä nimenjohdot osittainkin pitävät paikkansa, seuraa

siitä, että länsisuomalaisissa heimopäälliköissä on skandinaavilaista

verta, samoin kuin länsi-Suomen kansassa kokonaisuudessaankin on

rotusekoitusta.

Länsi-Suomen asutusta esittää myöhemmän rautakautemme erikoistutkija

Alfred Hackman seuraavin sanoin: "Suomalaisten heimojen siirtyminen

Suomen läntisiin kulttuurikeskuksiin on tapahtunut viimeistään

neljännellä vuosisadalla, kenties jo ennenkin, ja tällä

maahanmuutolla on ollut etupäässä rauhallinen luonne. -- -- Nämä

kulttuurikeskukset olivat silloin niin harvaan asuttuja, että uudet

tulokkaat saattoivat asettua entisten asukkaitten väliin, tunkematta

heitä pois asuinpaikoiltaan ja kohtaamatta ylen voimakasta aseellista

vastarintaa. Tietystikään ei aivan ilman kamppailua suomalaisien

leviäminen ole ajateltavissa. Aseitten suuri määrä kansainvaellusajan

löydöissä viittaa verisiin taisteluihin, joita luonnollisesti ei ole

käyty ainoastaan ruotsalais- ja suomalaissukuisen väestön, vaan myös

suomalaisten heimojen kesken. Missään tapauksessa ei suomalaista

asutusta voi pitää äkillisen, väkivaltaisen maanvalloituksen

tuloksena Siirtyminen Itämeren maakunnista on suoritettu hitaasti,

useamman vuosisadan kuluessa, kenties pitkin väliajoin. Löydöistä

päättäen on vielä myöhemmällä rautakaudella, vuoden 700 jälkeen,

suomalaisia kansanaineksia saapunut Viron puolelta. Ei heimoittain,

kuten tähän asti on oletettu, vaan parvittain, yksityisissä

milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ovat suomalaiset

jättäneet vanhan kotimaansa etsiäkseen uusia asuinsijoja tältä

puolen Suomenlahtea. Siten on rautakauden kuluessa heidän joukkonsa

Suomen vanhoilla viljelyspaikoilla yhä kasvanut, kunnes he,

olematta kulttuuriltaan entisiä asukkaita etevämmät, lukumäärällään

saavuttivat näistä voiton ja lopuksi nämä itseensä kokonaan

sulattivat, paitsi mahdollisesti muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä."

Viimeksimainituista entisten asukkaitten jäännöksistä hän toisessa

paikassa lausuu: "Mielestäni olisi kyllä ajateltavissa, että vielä

viikinkiaikana suomalaisilla kulttuurialueilla, siis keskellä

suomalaisia, olisi elänyt germanilaisia kansanrippeitä. Mutta ne

ovat voineet olla vain pienenä osana koko väestöstä, eikä niitä voi

asettaa suoranaiseen yhteyteen niiden ruotsalaisten kansanainesten

kanssa, jotka historiallisen ajan alussa suurin joukoin muuttivat

maahan asuttaen etupäässä harvaan kansoitetut tai kansoittamattomat

saaret ja rannikkoalueet."

Suomalaiset paikannimet nykyisten ruotsalaisten asuinsijoilla

todistavat, että nämä 1000-1200:n tienoilla Uudenmaan, länsi-Suomen

ja etelä-Pohjanmaan rannikoille muuttaessaan tulivat hämäläisten,

satakuntalaisten ja kyröläisten vanhoille kalastuspaikoille,

joista vielä keskiajalla käytiin käräjiä. Valaisevana esimerkkinä

Uudeltamaalta on _Porkkala_, joka tunnetaan jo 1200-luvulla

satamapaikkana muodossa _Purkala_, 'laivan purkauspaikka', ja

sen luona oleva _Tavastfjärden_, 'Hämeenselkä'. Satakunnassa on

huomattava Ahlaisten pitäjän ruotsalainen nimi _Hvittisbofjärd_,

'Huittisten asukasten vedenselkä'. Etelä-Pohjanmaalta mainittakoon

_Mustasaari_, joka ajanlukumme ensimäisen puolen vuosituhatta oli

vielä veden alla eikä siis ole voinut olla vanhemman germanilaisen

väestön asuttama ja jossa nykyistä ruotsalaista vanhemmasta

suomalaisesta väestöstä oli jäännöksiä vielä 1800-luvulla.

Kysymys siitä, minkä verran alkuperäistä germanilaista väestöä on

voinut säilyä historialliseen aikaan asti niillä rannikkoseuduilla,

jonne uudempi ruotsalainen siirtolaisuus suuntautui, on kuitenkin

toisarvoinen sen kieltämättömän tosiasian rinnalla, että

verrattomasti suurin osa maamme vanhempaa germanilaista kansanainesta

sulautui maahan muuttaneihin suomalaisiin muodostaen näiden kanssa

yhtenäisen kansallisuuden. Että maamme muinaisten germanilaisten

jälkeläisiä osittain on myös nykyisessä ruotsinkielisessä

väestössämme, on mahdollista, vaikka vaikeasti todistettavaa. Mutta

varmasti ja pääasiallisesti he yhdessä muinaisten suomalaisten

kanssa ovat nykyisen länsisuomalaisen väestön esivanhempia. Koska

kaikki vanhat kulttuurikeskukset historiallisen ajan alussa ovat

suomalaisten asuttamina, lausuu Hackman, "on aivan epäilemätöntä,

että suomalaiset jo myöhemmällä rautakaudella ovat olleet väestön

pääosana ja että vanhemmalta ajalta säilyneiden skandinaavilaisten

kansanainesten suomalaistuminen on tällä aikakaudella tapahtunut".

Vielä voi olla kysymys siitä, onko tällä n.s. viikinkiajalla

Suomeenkin perustettu samanlaisia skandinaavilaisia

soturisiirtoloita, joita tiedämme Venäjällä olleen Venäjän vallan

perustamisen aikoina. Tässä suhteessa valaisevaa on A.M. Tallgrenin

Kaarinassa lähellä Turkua äskettäin esillekaivama venehauta, jossa

tavattiin skandinaavilaisen soturin aseita ja hänen kerallaan

poltetun suomalaisen naisen koristeita.

Samoin on Gotlannin välittämä kauppayhteys tuonut Vuojolaisia ja

kenties kaukaisempiakin kauppiaita Suomeen, jotka usein jäivät tänne

talvehtimaan. Silloin tuli helposti solmituksi lemmensuhteita, jotka

toisinaan muukalaisen kokonaan maassa pidättivät; ainakin säilyi

muisto hänen käynnistään jälkeläisten sukunimessä.

Missään tapauksessa nämä tilapäiset lisät eivät voineet vaikuttaa

kansallisessa suhteessa, ne luonnollisesti sulautuivat vakinaiseen

väestöön. Suomessa oli suomalainen kansallisuus pakanuuden ajan

lopulla niin täydesti vallitseva, ettei sen asemaan maassa enää

voinut muutosta aikaansaada myöhempikään joukkosiirtyminen Ruotsista

Suomen rannikoille.

Tänä Suomen kansallisimpana aikana, noin 700-1100:n vaiheilla, syntyi

suomenkielinen sankarirunous. Huomattava on, että runoissa mainitut

sankarit eivät ainoastaan olleet runojen laulajia, vaan myös niiden

sepittäjiä (_virsiseppä, virret takoi_). Tämä todistaa, että nekin,

joiden sukunimi ja siis sukujuuri mahdollisesti on vierasperäinen,

ovat olleet kieleltään suomalaistuneitten jälkeläisiä.

Kuvatun sankariajan vaikutus ulottuu keskiajalle, jolloin ylemmätkin

säädyt pääasiallisesti käyttivät suomea puhekielenään. Myös

keskiaikaisen kansanrunouden, sekä ritari- että legendarunouden,

luomiseen ovat ottaneet osaa Suomen kansan aateliset ja hengelliset

johtomiehet. Vielä uuden ajan alussa ruotsalaisesta rannikkopitäjästä

lähtenyt Mikael Agricola pitää luonnollisimpana tehtävänään perustaa

suomalaisen kirjakielen.

Viimeksi ovat mainitun kansallisuudellemme perustavan ajan

jalot hengentuotteet, jotka kauimpana syntymärannoiltaan Suomen

syrjäisimmillä saloseuduilla olivat saaneet vuossataisen turvapaikan

supisuomalaisen karjalaisen väestön uskollisessa muistossa,

kätköstään löydettyinä ja Kalevalaan koottuina uudelleen herättäneet

suomalaisten uinahtaneen kansallistunnon.