Tähän saakka tarkasteltujen nimien joukossa olemme usein tavanneet
puhtaasti runollisia muodostuksia ja väännöksiä. Milloin on joku
mainesana personoitu milloin joku käsittämättömäksi käynyt nimi
tunnetumman sanan kaltaiseksi mukaeltu. Etenkin naispuolisella
-tar päätteellä on itäsuomalainen runo ollut valmis luomaan nimiä
semmoisillekin henkiolennoille, joiden naisellinen sukupuoli ei ole
mitenkään itsestään selvä tai joiden esikuva on todistettavasti
miespuolinen.
Miten suomalainen Runotar on leikitellen luonut tarumaisia nimiä,
näkyy paraiten muutamasta Raudanluvusta, jonka vanhin muistiinpano on
Savosta vuodelta 1692.
A. Rauta on colmen jaettu:
Kassari kiutarille,
Miekka melveterille.
Sirpi kaurietarille,
Kirves iskieterille,
Kassari kiutarille,
Keihäs syöxeritille,
Muut raudat muruttarille,
Veitzi vijlieittille.
B. Viikate Virottaria,
Sirppi Siikaattaria,
Kassara Kavottaria,
Veitsi Veikaattaria,
Kirves Killahattaria.
Kirves on eri toisinnoissa joko _Iskijättäriä, Killahattaria_ (vrt.
killahuttaa, 'panna kumoon') tai _Köykkäyttäriä_ (vrt. keikahuttaa),
taikka myös _Kivuttaria_. Kassara on samoin _Kivuttaria_ (ikäänkuin
kivun tuottajasta käytetyn tutun haltiannimen mukaan), joiden
muunnoksina lienee pidettävä _Kivettäriä ja Kavottaria, taikka
Kalattaria_ (vrt. kalata, kalauttaa). Sirppi on _Kauriettaria eli
Kauru[h]uttaria_ (kauriita, 'koota sirpillä') tai _Siirattaria_
(vrt. siera, 'kovasin') eli _Siika[h]attaria_. Viikate on
_Viilattaria, Virottaria ja Väinä[h]ättäriä_. Virottaret johtunevat
Lapsenpäästörunon säkeestä: "tuo'os viikate Virosta!" Veitsi taas
on _Viiliättäriä, Veika[h]attaria_ (vrt. veikata, 'ylvästellä') tai
_Helppeyttäriä_. Vielä omistetaan miekka _Meluattarille_, keihäs
_Syöksijättärille_ ja muut raudat _Muruttarille_. Viimeksimainittu
nimi saa selityksensä muunnoksesta: _suomuro Murottaria_, joka,
samoin kuin tähän kuuluva "rauta Ruostehettaria", tavataan
liittyneenä toiseen säeyhteyteen.
Aa. Hurus Väinän tyttäriä,
Lemmas laukan hattaria,
suomuro Murottaria.
Väinästä sinun väkesi.
Ab. Hurus naisen -- lemmes lengan --
B. Rauta Ruostehettaria,
höyhenes Panuttaria.
Maa isäsi, maa emäsi.
Mainittuja toisia säkeitä tavataan, paitsi Raudansanoissa, myös
Käärmeen- (C) ja etenkin Tulenluvuissa.
C. Ruotus Väinän tyttäriä,
Höyhenes Panettaria.
Maa ota omat vihasi!
D. Höyhennys Panottaria,
Lemmäs Lautahattaria,
kohun kantoi kaksikuisen.
Ea. Munnu silmän tyttäriä,
Höyhenes Panuttaria,
tuo'os hyytä Pohjolasta!
Eb. Nunnus ilman tyttäristä.
Fa. Hynnys ilman tyttäriä,
Höyhenet Panuttaria,
Lemmet Laukahattaria,
alkoi tulta tuuittoa.
Fb. Heimusilmän tyttäriä,
Höyhenis Vanutavia,
Lemmen lauta hattaria
alkoi tulta tuuitella.
Nähtävästi on näissä näytteissä, paitsi raudanhaltiattarien
luetteloon kuuluvia säkeitä, kaksi säeparia, jotka ovat sekä
toisiinsa sekaantuneet että toisistaan erillään pysyttäytyneet (A ja
Ea).
Säkeestä: "Munnu silmän tyttäriä" (Ea) on Ganander johtanut Munnu
nimisen naispuolisen jumaluusolennon, jonka erikoisalana oli
silmänlääkintä; hänen mielipidettänsä on kannattanut Castrén. Mutta
jo vanhempi Topelius on kaksi ensimäistä sanaa oikeen jakanut
(Eb): "Nunnus ilman". _Ilman tyttäriä_ vastaavat kertosäkeessä
_Panuttaret_. Molemmat olemme tavanneet Neitsyt Maarian
sijaisnimityksinä, heitä rukoillaankin samoin kuin Maariaa tuomaan
hyytä. _Nunnus_ olisi kenties yhdistettävä Panuttaren kertosanaan
_Tunnutar_; siinä tapauksessa voisi _Hynnys_ (Fa) olla väännös, johon
kertosana _Höyhenes_ olisi vaikuttanut.
_Höyhen_ sanan olemme tavanneet metsälintujen haltian nimityksessä
_höyheneukko_. Myös on siitä muodostettu -_tär_ päätteellä haltia.
Höyhetär penin emäntä,
Ahavatar[154] koiran alku,
lyö löyly penin nenähän,
vainu koiran sieramehen!
_Höyhetär_ on kuitenkin tässä samoinkuin _Höytöri_ "metsän emäntä"
selitettävissä yhdeksi monia Hubertus sanan väännöksiä. _Höyhenes_
Neitsyt Maarian nimenä lienee lähinnä asetettava sen höyhenen eli
sulan yhteyteen, jota häntä pyydetään tuomaan taivaasta.
Toisen säeparin ensi sanan _Hurus_ on Setälä lukenut _Hurvus_
selittäen sen hurmeen eli veren haltiaksi. _Väinän tyttären_ hän
pitää veden haltiattarena, samoin myös lukemansa _Laukahattaren_,
jonka johtaa sanasta _lauvas_, 'virta'. _Lemmas_ sana tällä
paikalla on antanut Gananderille aiheen olettaa lempeän verensulun
haltiattaren.
Epäillä kuitenkin sopii, onko kysymyksenalaisessa säeparissa
ollenkaan puhe pakanallisista jumaluusolennoista. _Lemmäs_ eli
_Lemmes_ sanan tunnemme naispaholaisen merkityksessä. Toisintomuodot
_laukan hattaria_ (Aa) ja _Lautahattaria_ (D, Fb) saattaa tietysti
yhdistää _Laukahattariksi_ (Fa), omaksumalla edellisestä k:llisen ja
jälkimäisestä n:ttömän muodon. Mutta päinvastoinkin ne ovat yhteen
sovitettavissa olettaen, että edellisessä on -n- ja jälkimäisessä
-t-alkuperäinen. Tällöin tulisi alkumuodoksi _lautan hattaria_,
joka on samanlainen yhdistys (_lautta-hattara_) kuin Kivenluvun
säkeessä: "huoran hattaran vanuma". Lemmestä vastaavan _Lemmettären_
rinnalla tapaamme Hattarattaren alkusoinnun muuntamassa asussa
_Vattarattaren_.[155]
Lemmettären liekuttama,
Vattarattaren vanuma.
Tätä selitystä vielä tukee toisintomuoto _lengan hattaria_
(Ab), missä hattaran määreenä on _lenka_, jota vastaa Lönnrotin
sanakirjan _lenkka_ 'epävakainen olento' ja ruotsalainen murresana
_(flikk)slänga_, 'tyttö letukka'.
Vaikeampi on päättää, onko pääsäkeessä _Väinän vai naisen tyttäriä_
pidettävä alkuperäisempänä. Edellinen on voinut tulla jälkimäisen
sijalle naisten luetteloa seuraavan säkeen ensi sanasta _Väinästä.
Naisen tytär_ hyvin soveltuu _lautan hattaran_ vastineeksi joko
yhtäläisessä tai päinvastaisessa merkityksessä. Edellisessä
tapauksessa olisi Hurus sanalla Lemmäksen rinnalla huonon naisolion
merkitys, kuten sen sijaisella miespuolisella _Ruotuksella_;
Huruksen _Hurvuksesta_ johtaen saattaisi yhdistää sanaan _hurvio_.
Jälkimäisessä tapauksessa voisi ajatella vastakohdan joko kahden
inhimillisen naisen: kunniallisen ja kunniattoman väliseksi, taikka
itse paholaisemon ja häntä vastaavan Jumalan emon väliseksi. Hurus
sanaan on kenties yhdistettävä _Hyrytär eli Hyryitär_, jonka Ganander
pitää _Panittaren_ sikiön naisellisena nimenä ja joka hänen mukaansa
hoiti tulta vaskikattiloissa. Vienan läänissä on Hyrytär kerran
tavattu Kavon kertosanana:
Kantoi tuon Kavon kätehen
Hyryttären hyppysihin;
Kapo tuota katselevi,
Hyrytär hypi[s]televi.
Neitsyt Maariaa tarkoittava Hurus eli Hyrys voi hyvin olla sekä
naisen että Väinän tyttäriä.
Miten esilläolleet säeparit selitettäneenkin, ei niistä uusia,
muualla tuntemattomia jumaluusolentoja ole etsittävissä.
Puittensynnyssä, jossa puut eroitetaan toiselta puolen Jumalan tai
neitsyt Maarian, toiselta puolen paholaisen luomiksi, luetellaan muun
muassa:
Honka poika hotjamoinen,
kuusi on Kumpulattaria,
kataja Räsättäriä,
koivu kolmen Luonnottaren.
_Kumpulatar_ saa selityksensä puittenkylvön kuvauksesta: "kummut
kylvi, kasvoi kuuset". _Räsätärtä_ valaisee säkeen toisinto: "kataja
Räsäsen poika". Molemmat johtuvat katajan ominaisuudesta tulessa
räsähdellä, samoin kuin humalan isän nimi _Remunen_ tämän kasvin ynnä
ohran remua synnyttävästä vaikutuksesta.
"Hullut tappeloittelemme".
Humala Remusen poika.
Runollisen mielikuvituksen leikintä on edelleen luonut monessa
syntyrunossa -_nen_ päätteisiä isännimiä[156] ja erittäinkin -_tar_
päätteisiä äidinnimiä.
Löylyn määresanaan _auterinen_, joka on käsitetty ikäänkuin
sukunimeksi, liittyy välittömästi äidin nimi _Auteretar_.
Löyly poika auterinen,
Auterettaren tekemä!
Ampiaisen mainesanasta _angervainen_, joka kuvailee olopaikkaa
angervakasvin (Spiraea) läheisyydessä, on ensin tehty sen isoisä ja
siitä on edelleen johdettu naispuolinen _Angervatar_.
Ampiainen angervainen,
Angervaisen poian poika,
Angervattaren tekemä.
Käärmeellä, jonka suu toivotetaan villaiseksi, on muka isä villainen
ja emä _Villatar_.[157]
Villa suusi, villa pääsi,
villa viisi hammastasi,
villainen sinun isäsi,
Villatar sinun emäsi.
Kiiltopintaisen sisiliskon kuvataan syntyneen vaskesta, kasarista eli
kuparista.
A. Se on vaskesta valettu.
B. Kasarista kannettu.
C. Rintas on vaskesta valettu,
kuparista kuuraeltu.
Näistä sanoista on toisinaan muodostettu sisiliskon omaksi tai äidin
nimeksi _Vasketar ja Kasaritar, Kasarikki eli Kasarinen_; myös
isän nimi _Uparo_ lienee vokaalisen alkusoinnun aiheuttama muunnos
oletettavasta _Kuparo_.
D. Kasarinen kaunis neiti,
tule haavas tuntemahan,
vikasi parantamahan!
E. Sisiliskosen sikiä,
Kasarikki nuori neiti.
F. Kasaritar kaunis neiti,
Vasketar valio vaimo,
sepä kyitä kehreävi
G. Uparo sinun isäsi,
Kasaritar sinun emäsi!
Karhu, jonka näimme olevan joko emältä tai isän puolelta Hongatarta,
on isältä _Immitärtä_. s.o. ihmissukua, tai emän puolta _Röyhkötärtä_
mikä on muodostettu karhun mainesanasta _röyhelöinen_. Putkien
syöjänä karhu saa nimen _Putkitar_.
Putkitar sinun isosi,
Putkitar sinun emosi,
Putkitar valtavanhempasi,
Putkitar sinä itsekin.
Samoin mainitaan Sammakonsynnyssä _Onnutar tai Salvatar eli Salvotar_
sekä sammakon omana että isän ja äidin tai suvun nimenä. Niinikään
painajaiselle, joka lehmiä "ajaa", annetaan nimi _Sonnatar_.
Sonnatar sinun isäsi.
Sonnatar sinun emosi,
Sonnatar sinä itsekin,
Sant Pietari kaitsijasi.
Koiran synnyttää _peni_ sanasta muodostettu _Penitär eli Peniätär_.
A. Penitär valio vaimo,
Ulappalan umpisilmä.
B. Peniätär pieni vaimo
perin tuulehen makasi.
Raudansynnyssä kerran ilmaantuva _Rakehetar raudan eukko_ johtuu
rautaisia rakeita appovasta tautiensynnyttäjästä.
Myös rukouksentapaisissa loitsuissa, joista yleensä on etsittävä
todella palvottuja nimiä, löydämme esimerkkejä pelkästään
runollisesta personoimisesta.
A. (Käärmeelle):
Paniatar hyvä emäntä!
Hyvin oot tehnyt,
pahoin oot pannut.
B. (Karhulle):
Muurratar on mustakynsi
muurra muurahaiskekoja!
C. (Ketunpyynnissä):
Päistäryys pätevä neito,
päristele päistäresi.
karistele kaapujasi!
D. Ruotakatar meren emäntä,
meren eukko ruotuparta!
Selvästi mielikuvituksellisia muodostuksia on vielä erilaisissa
säkeistöissä, joista muutamien esittäminen riittänee.[158]
A. (Maidon luvussa):
Anna vilja puuttumaton,
väsymätön Väinön juuri,
kanervan Kukattarelta.
heinän Helpehettäreltä!
B. Luonta Kankahattaren,
painama Sinettären.
(vrt. Painanta sinervällä).
C. (C-E Tulensynnyssä):
Veljekset on veen kalaset,
sisarekset sotkokset,
kälykset kätevät naiset,
D. Veljeksetpä veen kala[se]t,
sisarekset Sotkottaret.
E. Sisarekset Sotkottaret,
kälykset käpeät naiset.
Puhtaasti runollisia paikannimiä huomattakoon lopuksi muutamia.
Luultavasti Häärunoihin alkuansa kuuluvia ovat sekä suomen- että
vienanpuolisessa Kilpakosintarunossa tavattavat _Lemmenlahti_ ja
_Simasaari eli Simosalo_.
A. Katsoo, ka pursi tulevi
tuon puolen Simatsaarta,
[l. Siimet saarta],
tämän puolen Lemmenlahta.
B. Ajetahan kirjokorjin
maapuolin Simosalosta,
lasetahan laivoin suurin
selänpuolin Lemmenlahta.[159]
Iivana Kojosen pojan runon aunukselaisessa toisinnossa muodostuneena
ja siitä vienanpuoliseen Laivaretkeen siirtyneenä tavataan
_Nälkäraunio eli Nälkäniemi_.
A. Jopa tupa tuuloittavi,
Nälkäraunio näkyvi.
B. Laski päivän, laski toisen.
Jo näkyvi Nälkäniemi,
kylä kurja kuumoittavi.
"Onko linnassa lihoa?"
Se verraton nimistön rikkaus ja vaihtelevaisuus, joka on
suomalaiselle kansanrunolle ominaista, on suurimmalta osaltaan
itäsuomalaisten runolaulajain ansiota. Yhtä vähän kuin muussa
suhteessa ovat he nimistöön nähden, rajoittuneet heille uskotun
runoaarteen säilyttämiseen. He ovat sitä ehtymättömällä
mielikuvituksella kartuttaneet ja sammumattomalla tunteen tulella
kirkastaneet. Itä-Suomen väestössä, joka ammoin maahan saapuneena
kaakon puolelta on niin kauan kuin tiedämme muodostanut kielellisesti
yhtenäisen kansallisuuden, on säilynyt enemmän alkuperäistä
kielivaistoa, joka muun muassa ilmenee onomatopoieettisten eli
luonnon ääniä kuvailevien sanojen muodostamisessa. Samaa luovaa
kielivaistoa ynnä karjalaisten haaveilulle herkkää mieltä on meidän
etupäässä kiittäminen siitä viehätyksestä, jonka runojemme tarullisen
nimistön tarkastaminen tarjoo.
Jumala.
Läpikäytyämme suomalaisten jumalainnimitysten pitkän sarjan, sekä
niiden, joita suomalaiset ovat eri aikoina todellisessa palvonnassaan
käyttäneet, että niiden, joita ainoasti heidän mielikuvituksensa on
runokielen koristeeksi luonut tai muodostellut, on itse _jumala_
nimen käytäntö ja merkitys vielä tarkastettavana. Kuten ennen on
huomautettu, ei _jumala_ sanan johto ja alkuperäinen merkitys ole
suomalaisten ainesten avulla ratkaistavissa. Mutta sen esiintyminen
runoissamme ei silti ole vailla mielenkiintoa.
Jo Lencqvist, joka oli sitä mieltä, ettei _jumala_ ollut minkään
vanhan epäjumalan ominaisnimi, vaan jumaluusolentoa yleensä
merkitsevä ja alkuperäiseen Jumalan tuntemiseen viittaava sana,
huomauttaa sen monikollisesta käytännöstä runoissamme. Esimerkkinä
hän mainitsee säeparin Pietari Bångin v. 1675 julkaisemasta
Karhunpyytäjän runosta:
Julki tulin jumalista,
kanssa saaliin iloisesti.
Tämä ei kuitenkaan ole kansanrunoa, kuten runomitankin
puutteellisuudesta helposti huomaa.
Castrén, joka päinvastoin selittää Jumalan alkuansa olleen
paikallisella -_la_ päätteellä muodostetun taivaannimityksen,
myöntää kyllä, että jumala sanaa runoissa toisinaan käytetään sekä
monikollisesti että jonkun erikoisjumaluuden määreenä. Mutta hän
huomauttaa runoista saatavan paljon runsaammin todistuksia siitä,
että Jumalaa on pidetty ainoana, määrättynä Jumalana. Tosin hänestä
näyttää siltä, kuin ainakin useimmissa tapauksissa kristinopin
vaikutus olisi ilmeinen. Sitä hänen mielestään todistavat Jumalan
tavalliset mainesanat _kaikkivalta, autuas, armollinen_ ynnä muut
kristillisestä käsitepiiristä lainatut, erittäin _Luoja_.
Kuitenkin Castrén luulee runojenkin avulla voivansa osoittaa, että
Jumalaa jo pakanuuden aikana on palvottu taivaanjumalana. Runoista
käy ilmi, että _Jumala_ määreenä kuuluu taivaalliselle _Ukolle_.
Harvoin se liittyy mihinkään muuhun jumaluuteen.
Ensinnä on huomattava Pohjolan emännän saunarukous (UK 45: 211-28):
Tule nyt löylyhyn Jumala,
Iso ilman lämpimähän.
"Kuten kertosanat _Iso ilman_ osoittavat, ei _Jumala_ sana tässä
saata merkitä jumalaa yleensä -- vielä vähemmän kristillistä Jumalaa
-- vaan yksistään ilman eli taivaan Jumalaa, Ukkoa".
Tavallisesti on tuulta pyydetty Ukolta. Yhdessä Kalevalan kohdassa
(UK 18: 29-34) Väinämöinen kääntyy _Jumalan_ puoleen tuulta rukoillen:
Tule nyt purtehen Jumala,
aluksehen armollinen!
"Tosin Jumalalla on tässä mainesana armollinen ja rukouksella
muutenkin alistuvainen kristillinen luonne ('väeksi vähän urohon'),
mutta tämmöiseen tarkoitukseen ei runoissa kristittyä Jumalaa juuri
avuksi pyydetä".
Vielä viittaa Castrénin mielestä Ukon ja Jumalan yhteyteen tämän
mainesana _ilmoinen_. Kristittyjen Jumalalle sitä tuskin voinee
omistaa, ainakaan seuraavantapaisessa rukouksessa (UK 15: 352-62):
Itse ilmoinen Jumala,
valjastele varsojasi, --
aja kirjakorjinesi
läpi luun, läpi jäsenen.
Castrénin todistelu, joka perustuu Ukko ja Jumala sanojen yhteyteen,
edellyttää, että Ukko runoissa olisi säilyttänyt alkuperäisen
merkityksensä. Niinkuin olemme nähneet on se kuitenkin useimmissa
tapauksissa sulautunut kristilliseen Isäjumalan käsitteeseen.
Silloin on aivan luonnollista että Jumala juuri Ukkoon määreenä
tai kertosanana liittyy. Löylyn luvussa Jumalan kertosana _Iso_
(käsikirj. _Isä_) _ilman_ on samoin kristillistä Isäjumalaa
tarkoittava. Väinämöisen rukous: "tule purtehen Jumala", on
vastaavassa kansanrunossa Pietarin ja Annan (< Antin) lausuma Jumalan
pojalle heidän myrskyisellä laivaretkellään:
Sä kuulu Jumalan poika,
tule purtehen Jumala!
"Itse ilmoiselle Jumalalle" osoitettua rukousta Kalevalaan
sovitellessaan on Lönnrot, samoin kuin edellisessä kohdassa, jättänyt
pois rinnakkaissäkeen: "Itse henki Herra Jeesus".
Useimmissa tapauksissa, kuten Castrénkin myöntää, on Jumalan
kristillinen merkitys epäilemätön. _Jumala, Herra, Luoja ja Jeesus_
käytetään yleisesti toistensa kertosanoina. Niitä kuvaillaan samoin
mainesanoin, samoine ruumiinosineen ja esineineen, samoine henkisine
kykyineen ja vaikutusaloineen. Tosin eroitetaan välistä Jumalan poika
ja itse Jumala, esim. Päivänpäästössä:
Jumalaisen aino poika,
Kiesuksen käpeäkäsky,
Luojan luonnepalkkalainen,
ei voinut päivättä elellä --
kysyi Luojalta luvaista,
Jumalalta itseltähän.
Mutta tässäkin esimerkissä on Kiesus Jumalan ja Luojan, eikä pojan
vastineena.
Seuraavassa loitsussa nähdään erikseen puhuteltuna ensin Herra Jumala
Kristuksen merkityksessä ja sitten _itse Isäjumala_.
Anna Herra henkeäsi,
suutasi sula Jumala! --
Sinä itse Isä Jumala,
tehkös vielä terveheksi!
_Jumalan pojan_ ja Jumalan olemme edellä tavanneet toistensa
kertosanoina. Kristuksen yleinen nimittäminen _Luojaksi_, kuten
moniosaisessa "Luojan virressä", on selvimpänä osoituksena
kolminaisuuden ensimäisen persoonan yhdistämisestä toiseen
persoonaan: kolmatta persoonaa runoissamme hyvin harvoin mainitaan.
Kristilliseksi Luojaksi Jumala tietysti käsitetään, kun päivää, kuuta
tai muita luontokappaleita puhutellaan mainesanalla _Jumalan luoma_.
Yleinen Puunsynnyn alku kuuluu:
Puu puhas Jumalan luoma,
vesa Jeesuksen vetämä,
kanto Herran kasvattama.
Kaikki puut Jumalan luomat.
Jumalan luomaa ajatellaan silloinkin, kun lyhyesti mainitaan _Jumalan
päivä eli Herran kehrä_, _Jumalan taikka Herran Jeesuksen ilma,
Jumalan suuri suvi eli Jeesuksen kesä_. Aivan raamatullinen on kuva
Jumalan, kun on kysymys luodusta ihmisestä.
Anna marjan maalle tulla,
kulkea kuvan Jumalan.
Mainituista sanayhdistyksistä saavat selityksensä myös _koi-jumala_
ja _puu-jumala_.
A. Ennen päivän nousemista,
koi jumalan koittamista.
B. Eip' oo tammi kasvanunna,
juurtununna puu jumala.
Edellisen säeparin _koi jumalan_ tapaamme myös muodossa _koin
jumalan_, joka on selvästi muodostunut runoissa tavallisen metateesin
kautta alkuperäisestä _Jumalan koin_. Jälkimäiseen säepariin voi
liittyä kolmantena: "Vesa Jeesuksen vetämä", joka osoittaa, että _puu
jumala_ johtuu tämän pääsäkeestä: "puu puhas Jumalan luoma".
Siirtyessämme tarkastamaan _jumala_ sanan käytäntöä yleisessä
jumaluusolennon merkityksessä, on ensinnäkin eroitettava semmoisia
tapauksia, joissa se määreellisenäkin on käsitettävä erikoisnimeksi.
Paitsi niitä lukuisia tapauksia, joissa Jumalan määreenä on _taivahan
eli taivahallinen, ilmojen eli ilmainen tai pilven päällinen_,
huomattakoon seuraavat näytteet:
A. Tule puuta purkamahan,
tule säätä särkemähän
puuta purkaja Jumala,
säätä särkijä Jumala!
B. Matkanpäällinen Jumala,
tule säitä särkemähän,
katehia kaatamahan!
C. Sa[te]en Jumala, tuulen Jumala,
tee pahoa ilmoa,
revi kattoja, tapa akkoja!
D. Kuro Jeesus, kuro Jumala,
kuro kuusinen Jumala,
kuro kuusi perkelettä,
ettei maito maahan juokse!
Erikoisnimeksi on Jumala käsitettävä silloinkin, kun se
vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta on joutunut _Pahan, Pirun eli
Hiiden_ kertosanaksi.
A. Piru päätyi kuulemassa,
Jumala tähyämässä.
B. Jumalan sysimäkiä.
Hiien hiilikankahia.
Kysymyksenalaista on myös, eikö silloin, kun ihmisen oman _haltian
eli onnen_ kertosanana on _Jumala_, haltiatakin ole käsitetty
kristilliseltä kannalta (vrt. s. 226).
A. Jumalani jukkeroinen,
haltiani kekkeroinen!
B. Kun näkisin onneni,
Jumalani huomajaisin.
Haltiannostatus on nähtävästi vaikuttanut seuraavaan Karjanlukuun,
jossa "halliparta" on "haltiani" ja _Jumala_ "luontoni" asemella.
Metsän hiili halliparta!
Nouse notkosta Jumala,
haon takoa halliparta,
anna rauha raavahille!
Yleisessä merkityksessä käytetty on _jumala_ tietysti silloin, kun se
on toisen jumaluusolennon määreenä. Mutta useimmiten on sen pääsanana
kristillisen pyhimyksen nimi. Runoissa on _Maaria_ "puhas jumala" tai
"maahinen jumala", _Jyrki_ "karjan kaunis jumala", _Tahvanus_ "soimen
suomija jumala" tai "jumala hevosten herra" ja häntä tarkoittava
_Teppo_ "tiejumala", Johanneksesta vääntynyt _Juonetar_ on "metsän
jumala". Pyhimyksistä olemme nähneet puhekielessäkin käytetyn
nimityksiä, joiden jälkiosana on jumala: "kalajumala", "lehmien
jumala", "lammasten jumala", "ruttotaudin jumala". Pyhimyksiä lienee
myös silloin ajateltu, kun on rukoiltu:
Saakohon jumala joku
kaikki päästöt päästämähän![160]
Myöhempitekoiselta tuntuu vetehisen nimitys: "Karjalan kalajumala".
Maanhaltia tavataan pari kertaa nimitettynä _maanjumalaksi_.
A. Maan, manteren jumala!
B. Maan maahinen jumala!
Lapsenpäästössä on Ukon asemella joskus rukoiltu:
Puunjumala, maanjumala,
kuusenjuurinen jumala!
Siikasenluvussa välistä lausutaan päätesanoina:
Pellonpäällinen jumala,
kuusenjuurinen jumala!
Castrén erikoisesti huomauttaa, että _jumala_ nimitystä on voitu
käyttää Kalevalan sankareista, viitaten Lemminkäisen laivaretkeen
vanhassa laitoksessa, mitenkä Pohjolan emäntä (VK 18: 456-7):
Aikoi kylmeä jumalan,
itse veitikan verevän.
Vastaavassa Pakkasen luvussa esitetään kuitenkin sankari Ahdin ja
Jumalan kylmäminen kahtena eri tapauksena.
Kun kylmit Ahen merellä,
vatsahan hevosen varsan --
Aikoi hän Jumalan kylmää,
Keritsi kiveltä villat.
Että _Jumala_ tässä tarkoittaa Kristusta, joka suomalaisen runon
mukaan syntyi "jouluyönä pakkasella", näkyy seuraavista toisinnoista:
A. Kylmit silloin suuret kylmät,
kun kylmit Ahin merehen,
pirttihin pojan pätöisen.
B. Läksi merta kylmämähän --
ei kylmä meren napoa.
Läksi Luojan kylmäntähän.
Näennäisesti myös _Väinämöistä_ nimitetään _jumalaksi_.
Ilomantsilaisen Simana Sissosen Kantelejaksossa tavataan kaksi
semmoista kohtaa.
Puuttui pursi Väinämöisen,
takeltui veno Jumalan. --
Itse vanhan Väinämöisen
vesi juoksi silmosista --
tinasuille kukkaroille,
jalan juurehen Jumalan.
Viimeksimainittu säe on kuitenkin loitsuista lainattu raamatullinen
mielikuva Jumalasta. Ensimäisen säkeen kertosäe on jäännös Luojan
laivaretken alkuperäisestä muodosta, jossa Jumala tietysti tarkoittaa
Kristusta.
Lisäksi huomattakoon Raudansynnyssä ilmaantuva _Ilmori jumala_.
Itse Ilmori jumala
istui Ilmorin pajassa.
Se ei kuitenkaan ole muuta kuin muunnos säeparista:
Itse ilmoinen jumala,
itse istuvi pajassa.
Tähän on sekaantunut Kultaneidontaonnasta Raudansyntyyn siirtynyt:
"itse seppä Ilmarinen".
Että päinvastoin sankarinimiä, kuten Kalevaa, Vetrikkaa, Lemminkäistä
ja Väinämöistä, on käytetty kristillisen Jumalan kertosanoina tai
sijaisina, on ennen osoitettu.
Jumala sanan monikollinen esiintyminen ei ole runoissa
aivan harvinaista. Mutta suurelta osalta sekin käytäntö on
myöhempiaikaista. Pyhimyksistä on ilmeisesti puhe silloin kuin
Johannes nimitetään jumalien papiksi. Samoin on ymmärrettävä
Metsänluvun säe: "ihastu jumalten ilma!" Sääksmäen kirkon pyhäinkuvia
tarkoittanee Ritvalan Helkalaulujen alkuvirren loppu:
Jumaloihin mennäksemme,
jumaloihin puhtahisin.
Tähän verrattava on Päivölän pitoihin liittynyt kerto: "_Jumalisten
eli Jumaliston_ juominkihin", jota joskus seuraa "Suuren synnyn (s.o.
Kristuksen) syöminkihin". "Taivaallisiin" pyhimyksiin viittaa myös
apua tarvitsevan loitsijan kysymys:
A. Liekö maalla ihmisiä,
jumaloita taivahassa?
B. Onko ilmalla imeistä,
jumaloita taivosessa?
Samalla tavoin käsitettäviä lienevät vienanpuolisissa Karhulauluissa
ne säkeet, joissa karhunkaato esitetään tapahtuneen:
C. Imehiksi ihmisille,
jumalille kunnioiksi.
Niinikään monikollisten paholaisten vastakohdaksi asetetut jumalat
eivät voine olla muuta kuin pyhimyksiä.
D. Hiietkin yhen urohon,
jumalatkin taivosessa,
sovissansa suojelevi.
E. Hiietkin hikoelevi,
jumalatkin lämpiävi.
Ei sanat sanoihin puutu.
Vielä on huomattava monikollisen jumalan rinnastaminen paikallisen
_Hiiden eli Hiitolan_ kanssa.
A. Joka on Hiiessä hiottu,
jumaloissa kuuraeltu.
B. Tuli Hiisi Hiitolasta,
jumaloista jukkaselkä.
Monikollisuus paikallissijoissa voi kuitenkin olla vain muodollinen.
Tietäjän tai noidan luona olosta tai sen luokse menosta voidaan
lausua: "oli Lapinmaassa _jumaloissa_ parantelemassaan", tai "tuli
sen (siis yhden noidan) luokse jumaloihin".
Hauska esimerkki monikollisesta ja apellativisesta _jumala_ sanan
käytännöstä on Ison sian runossa, jossa tappoyritykseen osalliset
jumaluusolennot säikähdyksissään pakenevat: _Ukko_ kuuseen,
_Ryönikkä_ raitaan, _Visakanta_ (= Virankannos) vaahtereen ja muut
jumalat muihin puihin. Tämän vanhoista jumaluusolennoista pilaa
tekevän runon ikää ei kuitenkaan voi varmuudella siirtää pakanuuden
aikaan. Leikillinen on myös Kukon oluenkeiton toisinto, jossa lintuja
jumaliksi nimitetään:
Kutsumme kuret, kutsumme käret,
kutsumme kuusesta jumalat.
petäjästä pienet herrat.
Vaikka _jumalan_ sanan käytäntö apellativisessa merkityksessä
pakanuuden aikaan nähden on vaikea todistella runojen avulla, ei
tätä kuitenkaan päättäen yleisestä kielenkäytöstä suomessa ja
sukulaismurteissa voi epäillä. Luultavaa on, ettei bjarmilaisten
_jómali_ ollut minkään erikoisjumalan nimitys, vaan että
_jómalin_-kuvalla tarkoitettiin "jumalankuvaa" yleisessä
merkityksessä.
Pikemmin voi asettaa kysymyksen alaiseksi, ovatko pakanalliset
suomalaiset tunteneet _jumalan_ muuna kuin apellativisena sanana,
ennenkuin rupesivat sitä käyttämään kristittyjen Jumalasta.
Oletettua aikaisempaa taivaan merkitystä puoltaisivat seuraavat
runopaikat:
Miss' on tulta tuuiteltu? --
Ylisessä jumalassa,
alaisessa maanemässä. --
Tuolla saunat lämpiävät,
ylisellä jumalalla,
alaisella maanemällä.
Mutta jälkimäisen säkeistön toisinnossa mainitaan saunojen lämpiävän:
Ylisillä jumalilla,
alisilla maammoilla.
Alkuansa on nähtävästi ollut personallinen _jumala_ monikollisessa ja
paikallinen _maaemä_ yksiköllisessä paikallissijassa, vaikka sitten
ovat toisiinsa yhtäläistyttävästi vaikuttaneet.
Viimeksi mainittakoon eräs kohta inkeriläisestä Karjanluvusta, jossa
paimen kuvailee seisovansa: "alla taivaisen jumalan". Mutta tämäkin
saa selityksensä sanojen järjestyksessä tapahtuneesta takaheitosta,
jonka runomitta on vaatinut. Säe tulee ymmärrettäväksi lukemalla:
"alla _Jumalan taivaisen eli taivaan_."
_Jumala_ sanan paikallista merkitystä ei myöskään todista sen
johtopääte -_la_, jonka Castrén pitää paikkaa osoittavana. Siinä
tapauksessa, että sen kantasana _juma_ on alkuaan merkinnyt taivasta,
jossa merkityksessä se vielä tavataan tsheremissin kielessä, on
_juma-la_ selitettävä samoin kuin _vesi_ sanasta johtuva _vete-lä_ ja
merkitsisi _taivaallista_.
Mutta yhä jäisi kysyttäväksi, onko tämä yhteissuomalainen
johdannainen ollut erikoisen taivaanhaltijan nimitys, joka sittemmin
on kehittynyt palvottavan olennon yleisnimeksi, vai onko päinvastoin
"taivaallinen" ollut henkiolentojen yleinen mainesana, jota myöhemmin
on voitu käyttää ilmaisemaan korkeamman uskonnon Korkeimman olennon
käsitettä.
Kysymys luonnonpalvonnasta ja sen suhteesta vainajainpalvontaan on
uskontotieteen vaikeimpia ratkaistavia. Suomalaisten runojen uskontoa
tarkastaessamme olemme kaiken aikaa havainneet, kuinka varovasti on
käsiteltävä niitä näennäisesti ylen runsaita esimerkkejä luonnon
personoimisesta, joita vanhat runomme tarjoavat. Suuri osa niistä
on puhtaasti runollisia mielikuvia, joilla ei ole minkäänlaista
uskonnollista merkitystä. Melkoinen määrä on Neitsyt Maarian tai
muiden pyhimysten mainesanoista tai toiminta-aloista aiheutuneita.
Pakanuudenaikainen luonnonpalvonta liittyy osittain ihmiselle
ravintoa antavaan kasvullisuuteen, kuten muutamiin viljelyskasveihin
ja marjojensa vuoksi pyhään pihlajaan, sekä maankasvua edistäviin
luonnonvoimiin, erittäin ukkoseen, joka antaa hedelmöittävää
sadetta. Osittain on luonnonpalvonta kehittynyt vainajanhenkien
paikallistuessa, s.o. kiintyessä määräpaikkoihin niiden "väeksi"
ja yksiköllisesti käsittäen niiden haltiaksi, mikä saattoi siinä
määrin sulautua paikkaansa, että tätä paikkaa voitiin puhutella yhtä
personallisesti kuin sen alaista asujaa. Edellinen palvontamuoto
ei kuitenkaan ole suomalaisille alkuperäinen, kuten selvästi näkyy
palvottujen jumalain nimistä, joista useimmat ovat vierasperäisiä.
Myös jälkimäisessä kehityksessä on lukuunotettava vieras vaikutus,
mikä ilmenee _haltia- ja rådare_-uskonnon yhtäläisyydessä.
Sitävastoin on vainajainpalvonnalla todellisessa kansanuskossa
vanhat ja syvät juuret. Nämä ulottuvat suomalais-ugrilaisen
yhteisajan taakse, jolloin suomalaisten ja samojedien esivanhemmat
puhuivat samaa kieltä. Koska kaikilla naapurikansoillakin, joiden
kanssa suomalais-ugrilaiset kansat ovat joutuneet kosketuksiin, on
vainajainpalvonta ollut uskonnon perusmuotona, voimme yhtäjaksoisesti
jatkaa sen toteamista indoeurooppalaisissa, indoiranilaisissa,
liettualaisissa sekä eriaikuisissa gernianilaisissa ja slaavilaisissa
lainasanoissa. Viimeisenä lisänä tuo katolisuus pyhät vainajansa,
joita on sekä yhteisesti Pyhäinmiesten päivänä että erikoisesti
yksityisten pyhimysten nimikkopäivinä palvottu.
Vainajainpalvonnasta kehittynyt on se sankarillisten esi-isien
kunnioitus, josta suomalaiset runot ja tarinat ovat muiston
säilyttäneet. Se siveellinen aate, isän ja äidin kunnioittaminen,
joka vainajainpalvontaan perustuvaa uskontoa kannattaa, on kansan
sankarien jumaloimisessa laajentunut ja kirkastunut. Tällä
kalleimmalla perinnöllä, mikä meille on säilynyt pakanallisesta
muinaisuudestamme, on arvioimaton merkitys kansalliseen
tulevaisuuteemmekin nähden.
Mutta tälle täysimmän arvon antaessamme emme saa unohtaa pakanallisen
uskontomme todellista laatua. Pakanuudenaikainen palvonta ei ollut
muuta kuin huolenpitoa palvottavien olentojen luulotelluista
elintarpeista ja sen tarkoituksena oli heitä taivuttaa pitämään samaa
huolta palvovain ihmisten yhtä aineellisista tarpeista.
Niinkuin olemme nähneet, ovat ne käsitykset väärät, ettei
suomalaisten uhreja veri tahrannut, ettei heillä ollut
kuvainpalvelusta ja että heidän tietäjänsä luottivat yksinomaan
sananvoimaan. Mikäli nämä käsitykset perustuvat siihen, että runomme
eivät kuvaile veriuhreja, kuvainkumartamista ja loveenlankeamista,
on meidän muistaminen, että suomalaisten runojen uskonto kuvastaa
pakanuuden ja katolisuuden vaiheaikaa.
Yhtä suuresti erehdymme, jos pelkästään runojen nojalla teemme
päätelmiä pakanallisten esi-isäimme uskonnollisista aatteista. Jos
ilman tarkempaa tutkimusta Kalevalasta muodostamamme ihannekuvan
yritämme siirtää tosioloiseen pakanuuteen, niin tämä kuva tulee
aivan epähistorialliseksi. Täysin nurinpuolinen tulee kuva, jos
kristinusko, vaikkapa katolisaikaisessa muodossaan, käsitetään
jonkinlaisena taantumuksena tästä pakanallisesta ihanneuskonnosta.
Sillä siinä, mitä Kalevalan runoissa ihailemme, olemme tutkimuksen
valoa käyttäen pitkin matkaa tavanneet runollisesti verhottua
kristinuskoa.
Viiteselitykset:
[1] Esim. Ebrardi Bethuniensis Graecismus, cap. VII, de
nominibus Musarum et gentilium. Tätä 1212 kokoonpantua, kokonaan
kuusimittarunoon puettua kielioppia käytettiin yleisesti keskiajalla;
se ilmestyi painosta 1480 tienoilla. --
[2] Islantilaisen Snorri Sturluson'in 1200-luvulla käytännöllisessä
tarkoituksessa sepittämä jumalaistarullinen selostus, suorasanaisen
Eddan eli runo-opin ensi osa (äskettäin suomeksikin julkaistu), tuli
vasta 1600-luvulla tunnetuksi.
[3] Kolmas Maanviljelystaikoja käsittävä ilmestyi 1912 A.V.
Rantasalon toimittamana.
[4] Tähän taas liittynee _satalauan_ (kirkon?): "tulen
turjalappalainen satalauan lappalaisis[t]."
[5] Tässä käy kuitenkin säe: "tulit itse Luoja loihtijaksi" ja seuraa
"kaikenlaisille vioille."
[6] Mitenkä se on muodostettu, näkyy VK:n Lisistä (6:316-8): Katsoi
Pohjolan tupahan, p. p., siellä miehet mettä juovat; vastaavassa
kansanrunossa: Meni P. t., täällä m. m. j. (VKA 236).
[7] Suomenkarjalaisessa tarinan muunnoksessa auttaja tuo suuren
tiinun sisään, panee vettä melkein täytten ja käskee sukeltaa veden
alle. Ampujan luoti menee läpi ammeen pitkin veden pintaa koskematta
mieheen.
[8] Kursivoidut säkeet ovat runon kirjoitettua lisättyjä.
[9] Myöskin nimitystä kuningas loitsija käyttää toisesta tietäjästä,
mutta ikäänkuin siirtämällä oikeastaan itselleen kuuluvan mainesanan:
"toisenko oot tietäjän tekemä, toisen kuninkaan koittelema?"
[10] Käsikirjoituksessa on sen jälkeen vielä kirjoitettu N:I:P:P:H:
(Nimeen Isän, Pojan, Pyhän Hengen) ja _Kaikkein syntyin summa_.
[11] Toisin: arpojan l. taikurin.
[12] Muistettakoon kuitenkin se mainitun mummon taintumiskohtaus,
johon liitty selitys: "kun ei noidan sanat auta, lankee hän loveen".
[13] Vrt. myös: "tämän noian noituessa, _lapitessa_ lappalaisen."
[14] Kerran esiintyviä muunnoksia ovat: _Laviatar_ (Gananderilla
ilman oheen liitettyä runotäytettä), _Luovatar, Lokahatar, ja
Launavatar_. Myös Ampiais-luvuissa tavataan _Loviatar_ kyyn
kertosanana: "kytke kyikeri poikiasi, Loviatar lapsiasi"; eräässä
toisinnossa viimeksimainitun sanan vaikutuksesta _la_-alkuisena ja
muutenkin vääntyneenä: _Laverta_.
[15] Sitäpaitsi Tulenluvussa esiintyy pari kertaa _noian neito_.
[16] Kerran Lauhiatar.
[17] Vrt. myös kansanpuheesa: "jotka kulkivat lovessa, panivat
louheen (lovheen) ja siinä sitten saivat niitä tietoja"
(Sodankylästä).
[18] Vrt. _patahurja_ t. _patavala_ eli _pattovala_ (patto = rikos,
rikoksellinen).
[19] Tämän sanan ovat lappalaisetkin suomalaisilta lainanneet
muodoissa _love_ ja _loge_ (J. Fellman, Anteckningar II s. 118 ja Det
skand. Litteraturselsk. Skr. VI s. 450).
[20] Kuten esim. Kant. I 42: "minä marras maan rakohon, minä toukka
Tuonelahan". Inkerissä merkitsee _kolo_ ruumisarkkua.
[21] Vrt. myös rukka sanan merkityksiä karjalanmurteessa 'vainaja' ja
suomenkielessä 'raukka'.
[22] Menningeiset muoto Agricolalla, e:n ensitavuussa e:ksi lukien,
on yhdistetty muinaisskandinaavilaiseen _minning_ '(vainajain)
muistojuhla'.
[23] Kalevalassa Kullervo pitää huolta äitinsä hautajaisista muun
muassa määräämällä, "itkuvirsin vietäköhän, laulaen lasettakohon" (UK
36: 229-30). Näitä säkeitä vastaa yhdessä kansanrunon kirjaanpanossa:
"itkien maahan pankaa, laulaen katelkaa". Tämä kohta on kuitenkin
pohjoisaunukselaisen kreikanuskoisen laulajan tilapäisesti lisäämä
eikä runoon alkuansa kuuluva, joten se ei muinaissuomalaisten
itkulauluista mitään todista.
[24] _Martaaksi_ sanotaan pohjois-Suomessa tavatonta kalaa tai muuta
outoa otusta, jonka luullaan ennustavan pyydystäjälleen kuolemaa.
[25] Samoin on Viron runoissa tavattu Mana(n) _tytär_ edellä
käyvien paikallisten omantomuotojen mukaan muodostunut. Kalevipoeg
runoelmassa (2: 283) ilmaantuva _Mana tark_ ei liene kansanomainen.
[26] Kalevalan säe: "Ikenistä Kalman immen" (UK 26: 750) on Lönnrotin
muuntama kansanomaisesta "Tuonen neion" (VKL 17: [157]).
[27] Inkerissä kesän ensimäiset mansikat poimittiin kivelle ja
jätettiin syömättä; niiden uskottiin joutuvan kuolleitten sukulaisten
nautittaviksi.
[28] Samoin kuvailtiin metsänneitoakin Ruotsissa.
[29] Samoin Suomen ruotsalaiset uskovat näkin ilmestyvän opettajaksi
soittajalle kolmantena yönä.
[30] Tämäkin taika on sittemmin sovitettu myöhemmälle
itäsuomalaiselle soittokoneelle, harmoonikalle.
[31] Päinvastoin on Manalaisesta muunnettu Manulainen: "Jos sinä
Manulainen maasta lienet, Tuonelainen turpehesta".
[32] Tästä lienevät johtuneet yhtäläiset maan ja vedenhaltiain
pituusmitat.
[33] Inkerissä on myös paikoittain tapana sanoa "hyvää huomenta"
vainajalle, kun ruumista mennään aitasta tuomaan.
[34] Tätä käytetään välistä myös metsän ja veden haltioista: _salon
l. saaren vanhin, veden vanhin_.
[35] Nimittäin kotoinen; alkuperäinen "kitkantuli" on siunaamaton.
[36] Tanskassa uskottiin vainajain polkevan tien läpi viljan.
[37] Skandinaavilaiset tuntevat sekä "metsänpeiton" (_skogen håller_)
että yleensä vainajat eksyttäjinä.
[38] Yhteisen koron sanoja yhdistäessä saattoi edellisen o ääntiö
mukautua seuraavan a ääntiön kaltaiseksi.
[39] Pelkästään yhtenä enkeleistä esittää Ukon säepari: "Herran
enkeli ylinen, paras Herran palvelija".
[40] Hiiden honka on karhun "syntymänimi".
[41] Veden valtakunnassa sitä vastaa nimitys _Mutalinna_.
[42] Kuitenkin on lukuun otettava mahdollinen slaavilainen
kansantavan vaikutus, samoin kuin suomalaisen _Pekka_ nimen käytäntö
_Pietarin_ toisintona.
[43] Viittaisiko siihen, että kielellisesti vielä selittämätön Ägräs
sana olisi pyhimysnimienkin joukosta etsittävä?
[44] Skandinaavilaisen _Freyan_ toisintorunoissa _Horn_ nimitys oli
luultavasti alkuaan pellavanjumalattaren. Virossa mainitaan _Iina
emä_, joka pidetään vaatekirstussa että pellavat menestyisivät.
[45] Viron _maa-emo_ Castrénin mukaan ei pitänyt huolta ainoastaan
maan kasvuvoimasta, vaan myös naisten hedelmällisyydestä ynnä
heidän syntyneistä ja syntymättömistä sikiöistään. Peterson, jonka
tiedonantoon hän viittaa, lausuu kuitenkin vain sen, että Ukko
antamalla sadetta ja lämpöä auttoi maaemää tälle uskottujen lasten
menestymiseksi; eikä tämä lausunto ole muuta kuin arvelua.
[46] Runoissa tavataan: "mesikämmenin kävijä" ja "metsän käyjä". Sana
_kontia_ on kuitenkin myös toisin selitetty.
[47] Yhtäläinen _hiiren_ puhuttelu tavataan sekä suomalaisilla että
germaneilla.
[48] Vrt. myös _metsän herra höyhenhattu_ ja _suuri sulkain emuu_.
[49] Lisätään, että palokärki on ihmisen sukua samoin kuin karhukin.
[50] Oluenkeiton unohduttua voitiin ruveta vakkoja juomaan heti, kun
karhu oli kotiin tuotu, ja samalla lihoja keittämään ja syömään.
Toiselta puolen on lihoja suolaamalla kauemminkin säilytetty ja
syöty merkkipäivinä: mikkelinä, laskiaisena, pitkänä perjantaina tai
pääsiäispäivänä. Karhunlihan suolaaminen on kuitenkin myöhäisempää.
Viimein on säästeliäisyydestä karhunlihoista suurin osa lähetetty
myötäväksi, itse syöty vain palanen. Vanhempi tapa oli lahjoittaa
karhunlihoista köyhillekin, jotka eivät vain saaneet sanoa suurta
kiitosta, koska siitä pyytäjän onni paheni.
[51] Vrt. Vienan läänin runoissa karhuntuojain kysymystä pihalla:
"Onko miestä ottamahan, urosta utelemahan?"
[52] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu
karhu aina tuotiin tupaan.
[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu
karhu aina tuotiin tupaan. Suomessa on leikattu jänikseltäkin ensin
kirsio (turpa) ja pantu sille sijalle, johon oli kuollut; myös on
jäniksen korvaan pistetty kolmikanta havu.
[54] Ruotsinkielinenkin painajaisen nimitys _mara_ on suomalaisille
tunnettu, mutta etupäässä eläimiä ahdistavan merkityksessä.
[55] Vrt. vielä: "Neitonen metsän emäntä!" ilman Annikki nimeä.
[56] Eräässä Jäniksenluvussa tavataan puhuteltuna "puhas muori
puhtukainen, _Santa Pietarin emonen_, metsän valkoinen emäntä."
Kajaaninpuolisessa Kontionsynnyssä luetaan: "Niin sanovi _Saaren
vanhin, puhas Taaria_ (= pyhä Daria) puhuvi yheksältä yösijalta,
sa'an taipalen takoa".
[57] Kertosäkeeksi on eksynyt: "Louhi Pohjolan emäntä" Pohjolan ja
Metsolan sekaannuttua. Lönnrotin Loitsurunojen muoto _Raunikko_ on
hänen muuntamansa kertovaisessa runossa tavattavan _Raunikki_ nimen
mukaan.
[58] Ganander tuntee "suden kasvatusäitinä" myös _Vaahettaren_,
joka pikemmin puolustaisi Kuolattaren alkuperäisyyttä jälkimäisessä
syntyrunossa. Mutta ainakin alkuosassa on "paha" Kuolatar tilapäinen
ja myöhempi kuin "hyvä" Nuoratar.
[59] Verrattakoon myös seuraavaa Pässinsyntyä: "Pässipä kipokaponen,
tule luota katsomahan!"
[60] Tämä männikkö lienen ollut pyhän paikan jäännös; ainakaan ei
siitä saanut ottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan
kaikki sai mädätä paikoilleen.
[61] Toinen nimitys _Uku vakk_ on epäiltävä, kuten yleensä Ukko nimen
esiintyminen Virossa.
[62] K.F. Karjalainen huomauttaa, että tässä voisi olla Phalloksen
eli siitinelimen palvontaa, johon myös ihmisen tai elukan syntyessä
vakkaan pantu uhri viittaisi.
[63] Virosta aikoinaan lainattu nimitys; miehennimenä käytetään
venäläisperäistä Mihhal.
[64] Kuten Virossa lausuttuna eri tavoin kuin tavallista "isäntää"
merkitsevä sana (ezänd).
[65] Vrt. vielä: "jok' olet Aatamin avio" ja "Eeva ensimäinen lapses".
[66] Venäjän Karjalassa vieläkin palvotaan pyhää Pohrotsaa "lehmien
emäntänä".
[67] "Voidesarvi" tavataan Neitsyt Maariasta hartauskirjallisuudessa
käytettyjen vertauskuvien joukossa.
[68] Joskus myös Neitsyt Maarian. Gananderilla esiintyy rautaa
lypsävien Luonnottarien äitinä "itse raudan emuu", _Helka vaimo
Hempeätär_, jota vielä kuvaillaan mainesanoin: "hyvä, priski,
varsin valittu vaimo". Mahdollisesti _Helka_ ei tässä merkitsekään
"Helenaa", niin kuin Gananderin mukaan on selitetty, vaan "pyhää"
(vrt. _helka- eli helatorstai_), tarkoittaen Neitsyt Maariaa.
[69] _Vaivottaren ja Vammottaren_ välinen erehdysmuoto on
_Vaimottaren_ (vanttuihin). _Vaivattaren_ väännös, sitä seuraavan
sanan vaikuttama, on _Varvattaren_ (varpaihin). Gananderilla on
muodot: _Vaavutar, Vaiviotar ja Vauvutar_. Näihin kuulunee vielä
Kipuvuorella istuva "akka vanha vampallinen".
[70] Joskus päinvastoin: "ei ole", kuten Kalevalassa.
[71] Täistä sanasta lienee johdettava sukeajaa Luojaa merkitsevä (?)
_Sukeus_: "oisi Luojalta (? laajalta) luvattu, Sukeukselta suvaittu,
Tapiolta toivoteltu, saalis suuri saa'akseni."
[72] Lönnrotin siitä muodostama on U'utar (VK 42: 337).
[73] Uudessa Kalevalassa (19: 137) on sillä muoto Terhenetär.
[74] Vrt. myös: "Läävän akka, lämmin (< lännen?) akka, sie viisas
vihanta akka" ja "Läävätär on hyvä emäntä, tallin pampar (sel.
miekankantaja) on parempi".
[75] Vrt. vielä "Ihanainen viljan muori, ehyt Maaria emonen", ja
"Viljan tytti, viljan neiti, viljan antaja vihanta, anna vilja
puuttumaton!"
[76] Tämä on voinut edelleen muuntua Paajattareksi Ähkynluvussa:
"Vyölappu joentakaisen, Paajattaren paian helma. Syöjättären
kulkuntorvi"; jollei tätä ole pidettävä Maajattaren väännöksenä.
[77] Kalevalassa (UK 24: 83-4) lisätään: "Otavattaren osaama,
Tähettären täyttelemä". Tämä säepari on kuitenkin Lönnrotin
muodostama.
[78] Eräässä Lönnrotin muistiinpanossa näyttää siltä, kuin tämän
neitosen nimenä olisi Pellervotar: "Itki ennen Pellervotar, nuori
neitonen norolla". Mutta alkuaan hän on kirjoittanut: "Itki neitonen
norolla"; korjaus on hänen omatekemänsä.
[79] Verrattakoon myös päätään sukiva akka salmen korvallinen
Gananderin esittämässä Läävämadonsynnyssä.
[80] Nimeksi kerran muodostettu _Kosketar_ "komea neiti" ei
tarkoita Maariaa, vaan koskesta tarttunutta vesikalmaa: "Tule työsi
tuntemahan, pahasi parantamahan!"
[81] Ensin on kirjoitettu: _kielelläsi_, ja sitten nähtävästi heti
näin korjattu.
[82] Agricola tuntee vielä hämäläisten tarun kapeista (s.o.
eläimistä), jotka "myös heiltä kuun söit". Tämä tieto viittaa
yleiseuroppalaiseen kansankäsitykseen kuun pimenemisestä, kun sen
nielee takaa ajava susi; vrt. skandinaavien Mánagarmr, johon jo
Castrén on viitannut.
[83] Oletetusti muodosta _karilaz_, josta johtuu ruotsin _karl_,
'mies'.
[84] Lappalaiseen on Väinämöisen ammunnassakin kerran liittynyt
Karilainen: "Lappalainen poika laiha, Karilainen poika kaita".
[85] Säe: "Ritikaisen rintasolki" on vuorostaan sekamuodostus
Käärmeensynnyssä tavallisemmasta "Syöjättären rintasolki" ja
Onnimanni-luvun säkeestä: "ritikasta rintasolki". Ahikaisen
muoto on siis myöhäsyntyisenä pidettävä. Myöhäisiä muunnoksia
ovat myös _Ahtokaisen, Ähkiläisen, Ahkalaisten ja Ahkolaisen_
etelä-Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Inkeriin eksyneissä
itäsuomalaisissa Käärmeensynnyissä, kuten kertosanojenkin väännökset
osoittavat.
[86] Mahdollisesti on näihin esimerkkeihin vielä liitettävä
_Raparyyty Hiien poika_, joka kerran esiintyy nuotannostajana
Tulensynnyssä.
[87] Tämän on Lönnrot Kalevalassa (UK 15: 580) runomitan vuoksi
muuntanut: _lapokyyn on_, jota on sitten väärin selitetty: _lapoi
kyyn_.
[88] Etelä-Pohjanmaan suomalaisalueelta Lappajärvellä.
[89] Eikä muuallakaan länsimurteen alalla, lukuunottamatta paria
kappaletta Laihialta etelä-Pohjanmaalta, joissa käsittämättömästä
Syöjättärestä on tehty _Syöttiläinen_; "Syöttiläisen
syötinpala". Tässä yhteydessä on vielä huomattava vienanpuolinen
Käärmeenpuhuttelu: "Vyöttären vyön nahka, pahan hengen paian nauha",
jossa _Vyötär_ voi olla alkusoinnun vaikuttama väännös Syöjättärestä
tavattavaa supistusmuotoa _Syötär_.
[90] Vrt. nn:n ja mm:n vaihtelua nimissä Mannotar ja Mammotar eli
Mammatar s. 140, sekä Manausluvuissa: "_mannu l. mamma_ maasta
noussut -- maahan --".
[91] Toista alkuperää on _Kammon_, s.o. Kalman, _karsina_
Tulenluvussa. Onko Gananderin verensulkijana mainitsema _Homma
Kimmain kuningas_ ymmärrettävä _Kilkain kuningas_, on vaikea päättää,
niin kauan kuin _Homma_ sana on selittämättä. Tästä sanasta johtunut
_Hommalainen_ ilmaantuu Tulensynnyssä: "Akka vanha Hommalainen otti
ropehella vieäksensä, kipunata vieäksensä Pohjan pitkälle perälle".
[92] Toisintoineen: _maan ratio, ravia, ranio, rasia_, ja osittain
muista runoista lainattuine sijaisilleen: _maan valio, käviä, venyjä,
katala_.
[93] Tästä väännöksiä ovat _Impola ja Ilpola_, johon liittyy
_Ilpotar_.
[94] Siten on ymmärrettävä uhkaus: "johon panen painajaisen, hiiret
kuolihat kovat l. hiien koiran kuollen."
[95] Onko metsänpetojakin nimitetty _hiisiksi_, kuten Lencqvist
väittää, sopii epäillä. Tapion tyttärelle osoitetussa pyynnössä panna
"hiidet hirsipuuhun", eli "otukset orrelle", on _hiidet_ nähtävästi
tullut alkuperäisemmän _hirvet_ sanan sijaan.
[96] Mahdollisesti personallinen merkitys on Väkiturilasta
muistuttavalla Väkivuorella suuren Hiiden kertosanana: "Suuren Hiien
tyttärehen, Väkivuoren vunukkahan (lapsenlapseen)"
[97] Kylmän paikan vastakohtana on ennen mainittu "lämmin maa". Että
tämä tarkoittaa taivasta, todistaa Pakkasensynty, jossa Kuljukseksi
ristityn pakkasen Luoja vie ensin taivaaseen. Mutta Kuljuksen
mielestä on: "läylö olla lämpimässä, palavassa pakko suuri".
[98] Yhtäläinen käsitys _virolaisista Viron noidista_ lienee
aiheuttanut _Viron_ käyttämisen _helvetin_ kertosanana: "Tuos viikate
Virosta, heinärauta helvetistä." Samoin on selitettävä _Viron akka
eli tyttö_ yhdeksän taudin synnyttäjänä. Luultavasti kuitenkin on
_Viro ja piru_ sanojen äänteellinen läheisyys myötävaikuttanut.
Niinikään Käärmeen puhutteluissa: "Virolaisen virsunpaula" ja
"Kyröläisen kyntöruoska", edellinen nimi voi olla _Viholaisen_ ja
jälkimäinen _Kytöläisen_ sijainen.
[99] Kurimuksen eli _Kurmuksen_ toisintomuotoon _Kurjus_ on
ilmeisesti vaikuttanut paholaista merkitsevä _Kuljus_.
[100] Tarkoittaako Tuonelan jokea kilpakosintarunossa Väinölän vesien
rinnalla kerran mainittu _Surmolan joki_, minkä Lönnrot on muuttanut
_Suomelan joeksi_ (UK 18: 59), on vaikea ainokaisesta esimerkistä
päättää.
[101] Kalevalassa (UK 16: 157) mainittu _Manalan saari_ on otettu
Lemminkäisen Saareen paon kuvauksesta, johon Tuonelassa käynnin
säkeistö on tilapäisesti sekaantunut: "Jo näkyvi Manalan saari, saari
kulta kuumoittavi. Laski tuohon saaren päähän." (Sijankysyntä) Tuonen
tyttäret sanovat: "Onpa --". Samalla tavoin on tämä saari toisessa
kappaleessa saanut nimen _Pohjan saari_.
[102] Tuonelan kukon nimenä mainitaan _Närimys_ Rutonluvussa:
"_Närimys_ Tuonelan kukko, Tuonettaren tuuittama, Jeesuksen kirjan
kantaja". Tämä nimi ilman kukkoa tavataan yleisesti Rutonsanojen
alkusäkeessä, jota tavallisesti seuraa: "Jeesuksen kirjankantaja,
kultanuolen kallitsija (s.o. takoen teroittaja)". Alkusäkeen muoto
vaihtelee: _Närimys kantruu, tai eutruu, Närimys Narimon_ poika,
_Näls kolst rom, Järtti pruu_ tai pelkästään _kantruu tai kapraali_.
Välistä seuraa tätä alkusäettä tai ilman sitä alkaa loitsu:
"Närimys isäsi, N. äitisi, N. poikasi, N. tyttäresi, N. muu sukusi,
N. valtavanhempasi, N. tuhat tulinen perkele". Viimeksimainitun
kaltainen säkeistö on myös Sammakonlumouksena muistiinpantu.
Verrattakoon vielä Puunluvussa: _Närönen Nirosen poika_.
[103] Kreikkalaisen legendan mukaan Heroodiaan tytär sortuu jokeen
läpi jään kaulaa myöten. Jään poikki leikkaama pää ja muu ruumis
jatkavat tanssia.
[104] Muita määreitä mainittakoon _irvihammas, harvahammas,
kierosilmä, kiero-korva, vääräleuka ja rautaparta_.
[105] Pari myöhempää kirjaanpanoa ovat ilmeisesti tämän kirjasta
opittuja mukaelmia.
[106] Marketan runon suomenkarjalaisessa muodostuksessa tavattava
seitsemän tyttären äidin nimitys: "Lokka luopuisa emäntä. Kajovatar
vaimo kaunis", joista edellisen Setälä on yhdistänyt Loki nimeen,
on syntynyt siten, että säepari: "lokki luopuisa lintu, kajajainen
kaunehempi" on sekaantunut alkuperäisempään nimitykseen: "Helena
hyvä emäntä, vaimo kaunis Katrinainen"; välimuotona tavataan: "lukki
luopuisa emäntä, kajajainen vaimo kaunis";. Kajovattaren sijalle on
Lokka viimein saanut kertosanakseen Osmottarelta otetun Kalevattaren
muodossa Kalovatar. Lokin toisintonimeen Löbur verrattu Luovus
ilmaantuu yhdistyksessä: "Luovus Luonnotar pakana" eli "Luovus
luonnoton pakana" joka "itse risti poikiansa". Tämä on kuitenkin
tilapäisesti tekosanasta nimisanaksi siirtynyt, kuten todistaa säkeen
tavallinen esiintyminen manauksissa: "luovus luonnoton pakana, häpeä
hävytön koira" tai "luo'os pois paha pakana syömästä kaluamasta!"
[107] Voiko Loviattarella osoittaa säilyneen puun merkityksen,
riippuu siitä, mitenkä säepari: "perin tuulehen makasi, kalten
kaarna pohjosehen" on käsitettävä, onko kaarna erillinen Loviatarta
tarkoittava sana vai seuraavan sanan kanssa yhteen luettava. Tässä
kohden on huomattava mainittujen säkeiden välillä tavattava kolmas
säe: "lonkamoksin luotehesen" sekä edellisen säkeen sijaisena
esiintyvä: "perin istuvi itähän". Jälkimäinen säeyhdistys on
verrattava Karhunrunojen loppusäkeihin: "istutan itähän rinnoin,
kaiten kaarnapohjosehen". jossa ei saata olla epäilystä _kaarna_ ja
_pohjonen_ sanojen yhteenkuuluvaisuudesta: kaarnapohjonen merkitsee
hongan kaarnasta nähtävää täyttä pohjoista ilmansuuntaa.
[108] Jälkimäistä täysin vastaava _Tuonisokko_ yhdessä
Hammasmadonluvussa: "Tuonisokko Tuonen toukka rautaisessa
riehtilässä". on väärin kuultu tai kirjoitettu, kuten ilmenee saman
säeparin toisinnoista: _turpuisikko, turiseeko tai tura'akkos_ (s.o.
turajatkos) _Tuonen toukka_.
[109] Vrt. myös: "Piru piiliä takovi -- isä piiliä takovi, poika nuo
sulittelevi".
[110] Johannes Wier Pseudomonarchia Daemonum.
[111] J. Mikkola on huomauttanut _Juma_ nimisestä liettualaisesta
viljavuuden jumalasta.
[112] Kirjoitettu _orasta_, mutta epäilemättä lausuttu: _oraasta_.
[113] Anglosaksilaisessa Beowulf-runoelmassa käytetään ruotsalaisista
nimitystä _Scylfingas_.
[114] Toisin: _Sillervon s.v. tai Hellervo heleäviitta eli
hopeaviitta_, Sillervoon on verrattava _Sämpsä poika Sillervoinen_
ilomantsilaisessa Puunsynnyssä. Virossa on Kalevi poegin kertosanana
_Sulevi poeg_. Suomen puolella tavataan keskipohjanmaalaisessa
Käärmeensynnyssä Kalevan sijalla kerran Sulava: "Sulavan miekan
terästä" (kieli). Aunukselaisessa runossa mereen pudonneesta suasta
ilmaantuu harjaajana _Isakkoinen Sullervoinen_.
[115] Sama nimi liittyy joskus kuninkaan poikaan eli kuninkaaseen,
jolla yleensä kultainen on tavallisin mainesana: "Kulleri kuninga
noorem poega"; "Kulleroinen mies kuningas".
[116] Myös suomalainen kukannimi kullero (Trollius europaeus)
on voinut saada nimensä joko keltaisesta väristään tai
nupunmuotoisuudestaan. Virolainen _kuller- eli kulderkupp_ on
verrattava keltalumpeen (Nupher luteum) nimitykseen _kuldsed
veekupud_.
[117] Hiidenväen ja jättiläisten kera rinnastettuihin nimityksiin,
joille on etsitty historiallista perustusta, vaikka epäiltävällä
menestyksellä, kuuluvat myös pohjois- ja itä-Suomessa _Meteliläiset_.
Kajaanin puolella mainitsee E. Castrén v. 1754 kansan kaikkialla
kertovan Metelinväestä, metsissä ja erämaissa muinoisin asuneesta
rosvojoukosta. Inkerin puolella muistellaan _Metelinmiesten_
eläneen ennen nykyistä kansaa ja olleen paljoa suurempia sitä.
Runoissa _Meteli_ on saanut pahan merkityksen. Länsi-inkeriläisessä
Luojan virressä lauletaan: "Kunis julki Juuta käynyt, vaelsi
_Metelikansa (l. -valta)_, paha rahvas pois pakeni." -- "Ei tänne
ole Jeesus tarve, tänne tarve Juuttaan polkka, _Metelin Motelin_
polkka." Suomenkarjalaisessa Käärmeensynnyssä tavataan alkusoinnun
vaikutuksesta vääntynyt muoto Netelin: "neuloista Netelin neion".
[118] Joskus on Osmolaisen sijalla _Ollervikko_, joka muistuttaa
Virossa Kalevin rinnalla esiintyvää _Olevia_, s.o. Olavia.
[119] Luultavasti oikaistava: "Niityn kantehen Kalevan."
[120] Eteläpohjanmaalaisessa Raudanluvun säkeessä: "vietiin viimein
Vismarin pajaan", voi edelleen alkusoinnun vaikutuksesta _Ismari_
olla vaihtunut paikannimeen _Vismar_. Tämä Hansakaupunki kuului
30-vuotisesta sodasta alkaen vuoteen 1803 Ruotsin valtakuntaan ja oli
tunnettu rautatehtaistaan, joihin Suomestakin vietiin harkkorautaa.
Eräässä kappaleessa, jossa tosin huono runomitta on epäilyttävä,
esiintyy personallinen "seppä" _Vismari_. -- Suomen Kaijalassa on
vielä huomattava raudanpuhuttelu Ismioksi "itse" sanan seuratessa.
"Ismio itses viikon vikastele, etkä kauvan karvastele, multahan vihas
viskoan".
[121] Myös säkeissä: "Rauan synty suon navoilta, isä Vojolan
navoilta", _Vojola_ lienee luettava _Vuojola_.
[122] O. Koistinen on Lyylikin yhdistänyt _Lyytikkä_ nimeen. A.V.
Koskimies johtaa _Vilmin_ nimestä Vilhelm (alasaks. _Vilm_) ja
huomauttaa, että _Kauppi_ nimeä on käytetty _Jaakopin_ asemesta.
[123] Loitsurunojen painoksessa muunnettu: _Ruopahatar_.
[124] _Lehi (lehe, lei)_ sanaa voi tietysti pitää "tanssi"-käskyä
vastaavana tekosanana, mutta mahdollisesti se on yhdistettävä
inkeriläisessä Lemminkäisrunossa tavattavaan: _lehen Lemmykkäinen_
ja kenties vielä Lemminkäisen yleiseen mainesanaan Suomen puolella
_lieto tai lieto poika_; vrt. myös virolaista _Lemmik leina ('surun')
poisike_.
[125] Säkeen toisinto: _Ainoota Ahin tytärtä_, on aunuksenpuoliseen
Ahdin meriretkeen eksynyt muodossa: _Ainikki Ahin tytär_, josta
Lönnrot sai Ahdin sisaren nimen kansanomaisen _Annin_ sijalle: _Anni
oli sisar Ahilla_. Vrt. myös suomenkarjalaisen Läävätoukanluvun
alkua: _Annikki Ahimon_, (s.o. Ahin on), _neiti_.
[126] Luultavasti siitä vielä eroitettava on sillan mereen
rakentaminen yksiöisistä vesoista, jonka suorittajana useammassa
kirjaanpanossa mainitaan: "Jumalaisen aino poika, Kiesuksen
käpeäkäsky".
[127] Siitä on joskus johdettu paikannimi Joukola Kilpalaulannassa;
vrt. samassa kappaleessa: "ajetaan Joukolan joelle" ja "lauloipa
Joukosen joelle l. jokehen".
[128] Vedellä kastamisen nimeä lapselle annettaessa ovat germanit
aikoja ennen kristinuskon virallista tunnustamisin tavakseen
omistaneet.
[129] Votjakkien taru vetehisestä, joka miehen ampumana kaatui
veteen, mikä tuli punaiseksi hänen verestään, voidaan tuskin yhdistää
suomalaiseen runoon ainoan yhteisen ampumapiirteen nojalla.
[130] Yhtäläisessä Tautiensynnyn johdannossa _ukko Poitolan_
(< Pohjolan?) _sokea_, _Väinölän vähänäköinen_ kulkee kahdesti
Pohjolaan, missä ensin loukkaa jalkansa ja sitten joutuu tuulen
käsiin.
[131] _Uppi eli Uppo_ sanan merkitys ilmenee Sisiliskonpuhuttelusta:
_Uhon Uppu Äijän_ (= paholaisen) _poika, Upottaren poian poika_, ja
äänteellisesti vastaavasta muinaissaksalaisesta _uppi_, 'pahantekijä'
(vrt. nykyissaksan übel). Uppo sanan määre _Uhon_ esiintyy
itsekseenkin vaihtelevissa nimentömuodoissa: _Uhmo, Kuhmu. Humonen,
Umo ja Umotar_; ensinmainitulla, josta toiset ovat johdettavissa,
lienee uhmomisen eli uhmaamisen merkitys. _Uh[m]on uppu_ siis
tarkoittanee uhman eli uhmaavaa paholaista.
[132] Loitsijan "Ukon pojan" mainesanana, kts. s. 248. Vrt. _akka
vanha Vankamoinen > Vänkämöinen < Väinämöinen_. Vankamoisesta
tavataan myös lyhyempi muoto _vangas_ ja sen ohella _vingas_.
Sisiliskonluku alkaa tavallisesti: "Vingas Vankahan makasi".
Räähkätaudille lausutaan: "ota vinkamo vihasi".
[133] 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän
palveli, mainitaan saadun vastaukseksi: "kah! Neitsyt Maariaa ja
Ilmarista".
[134] Tähän verrattakoon myös _Väinämöisen väki_ kirkonväen
merkityksessä. Ruumista pysyttääkseen haudassa on lausuttava: "Tule
yhdeksän kirkon vanhan Väinämöisen väen paino."
[135] Niinikään Riidensynnyssä päätänsä sukivana "sinisillan
liitoksessa päässä portahan punaisen".
[136] Vrt. myös Käärmeenpään syntyä välisestä Väinämöisen tai
Väinättären l. Väinöttären.
[137] Huomattakoon vielä tautiensynnyttäjä "Vesi veitto Vellervoinen".
[138] Vrt. myös Ampiaisenlukua: "Sinä vanha Väinämöinen, kun teit
huorin kolmiöissä", sekä Väinämöisen tuomitseman lapsen syytöstä:
"kun nauroit oman emosi".
[139] Verrattakoon vielä kyytä kehräävä: "Sana Ryttö (salarutsa?)
Väitön poika" ja "oh sä Ryttö Räitön poika".
[140] Setälän huomauttama: hän ei kuitenkaan anna _Väinä_-sanalle
paikallisnimen merkitystä.
[141] Tavallinen sana tällä paikalla on salohon, jonka sijalle
seuraavan säkeen vaikutuksesta on pujahtanut lähelle, edelläkäyvän
määreen jäädessä muuttumatta. Samoin koin Lapinmaalle laajat salot
ovat Väinölälle väljät vedet kuvaavia.
[142] Toinenkin selitys on tekeillä.
[143] Edellä esitetyssä Koiransynnyssä olemme nähneet _Untamalan_
tavallisen _Ulappalan_ sijalla, mutta silloin on myös pääsäkeessä
alkuperäisen _Väinölän_ paikalla _Pohjola_.
[144] Uljas sanaa, jonka myös _Untamoisen uuhi_ saa määreeksi,
käytetään vanhimmassa Raamatunkäännöksessä vaihdellen _sankari_ sanan
kanssa, 1685 vuoden käännöksen asettaessa molempien sijalle _Kalevan
pojan_. Paholaisen merkityksessä esiintyy _U[l]jamoinen_ eräässä
Käärmeensynnyssä: "Ujamoisen miekan tuppi".
[145] Vrt. myös Kivenpuhuttelua: "_Vanhan Vuolahan_ (= Vuolaisen,
Vuojolaisen?) vanuma, Vuolahattaren vanuma."
[146] Viimeksimainittua muotoa lähinnä ovat venäjänkarjalaisissa
toisinnoissa tavattavat: _Teukamoinen, Teutamoinen ja Teltamoinen_.
Yleisenä kertosäkeenä on: "kuulit kultainen omena".
[147] Tästä on edelleen muuntunut: "m. t. tervahiiri, ojanrotta t.
o." ja "mistä tiesit tuhma tulla, tervanhiiri tien osasit?"
[148] Raamatullinen sankarinimi lienee _Istervo_, (_Istero, Istor,
Isversko_, y.m.), jotka käy sotia kolmen poikansa ja kahden
tyttärensä seurassa ja sylkyttelee keihästänsä Kallervon eli
Lallervon mäen laella; keihään murtuessa kolmeksi muruksi syntyy
kolme käärmelajia. Tämä nimi tavataan myös omantomuodossa: "itse
_Istervän_ kuningas". Yhdessä toisinnossa esiintyy: "itse _Israelin_
kuningas". Että Israelista on voinut muodostua Istervo, osoittanee
Israel nimen kansanomainen toisinto Isto. Istervo nimen loppuosaan
on voinut vaikuttaa sotaan lähtevä Kullervo Kalervon poika, jonka
sekaannuksesta Istervo on toisinaan muuttunut sodankävijästä
sotaanlähtijäksi, jopa saanut mainesanakseen _Kalevan poika_, ja
jonka tieltä hänen välistä on täytynyt kokonaan väistyä. Israelin
kuninkaitten joukosta johtuu helposti mieleen _Saul_, jonka poikia
luetellaan: Jonathan, Isvi ja Malchisva, sekä tyttäriä: Merab ja
Michal, ja jonka mainitaan sodassa kuolleen kolmen poikansa kera.
Saul esitetään keihäineen monet kerrat, sitä kädestään syöksevänä
ja lopulta siihen itse syöksyvänä. -- Nimen muoto _Istara_ tavataan
Raudanluvussa: "Rauta Istara tekevi, Kuupalkki (s.o. Tuubal-Kain)
parahin seppä, Istara rautain emue". Hammasmatoa puhutellaan:
"_Isteri_ sinun isäsi, _Ästeri_ sinun äitisi". Huomattakoon vielä
_istarat eli inttarat_ taikojen eli loihteitten merkityksessä.
[149] Esiintyy myös Pukinlorussa: "Soini meni metsään". A.V.
Koskimiehen ja E.N. Setälän mukaan _Soini_ johtuu ruotsalaisesta
_sveinn_ (_sven_), 'nuori mies'.
[150] Samoja aiheita esittää myöhemmin sepitetty saksalaisten
kertomaruno Nibelungenlied.
[151] Nämä vielä selittämättömät nimet on Lönnrot muuttanut Tieraksi
ja Kuuraksi.
[152] Saattaa kuvailla skandinaavisista nenämuodostusta. Vrt.
kuitenkin Veitikan (< Vetrikan) mainesanaa: "nenä nykerä".
[153] H. Ojansuun on äskettäin onnistunut osoittaa Varsinais-Suomelle
ja Pärnun maakunnalle yhteisiä paikannimiä.
[154] Runollisesti personoitu, vrt. "tuulest' on penuen synty,
ahavasta koiran alku".
[155] Yhtäläinen vanua sanan vaikuttama väännös tavataan
Ampiaisenluvussa: "Syöjättären synnyttämä, vuoran vattaran (< huoran
hattaran) vanuma".
[156] Mitenkä helposti isännimi muodostuu, osoittaa etelä-Hämeen
Luteensanoissa nimentapaisen _Latikaisen_ kehittyminen.
A. Luteet lateet, kirput kateet!
B. Lutukainen, latukainen!
C. Lutikka Latikan poika!
D. Lude Latikaisen poika!
[157] Samoin puhuteltu karhu on: "_Villomus_ sinä itsekin".
[158] Kansanlaulajain runollista nimensepittelyä on Lönnrot sekä
Kalevalassa että Kantelettaressa jonkun verran jatkanut. Ennen
huomautettujen lisäksi mainittakoon Aallotar (UK 48: 130) sekä
Suometar ja Sorsatar (Kant. III 1: 13) ynnä itse Kanteletar.
[159] Vrt. myös: "Jo tulevi naimakansa maapuolen _Silosalosta_,
selänpuolen _Luuvenlahta_".
[160] Kirjaaapano on Lönnrotin, joka on säkeitten väliin myöhemmin
kirjoittanut: "tulkoon vanha Väinämöinen".