Neitsyt Maariaa on vielä kuvailtu _kosken_ haltiana, kuten

Koskenhaltianluvuista olemme nähneet. Veden ja erittäin kosken väki

esiintyy eräässä Ryhtymätaudinloitsussa Neitsyt Maarian käskettävänä:

Nosta nyt kosken korvallinen,

tuopas nyt veestä väkeä!

Maariaa itseänsä ilmeisesti tarkoittaa kosken korvallinen neiti tai

akka seuraavissa rukouksissa:[79]

A. Neitsyt kosken korvallinen

[impi virran] vierellinen

istuvi kihokivellä,

kiho[paaella] puhuvi,

[istuvi itähän rinnan,

luotehesen longottavi],

hiipovi hivuksiansa,

hapsiansa harjoavi.

[Kehreä utuinen lanka

utuisesta kuontalosta!]

Veäppä lankoa veelle,

sinervätä lainehille

tullessa punasen purren,

tervarinnan teuvotessa'.

Kivi on keskellä jokea,

väännä reikä vääntiällä,

puhkaise puraisimella,

rauaksi venehen rinta,

kiven kylki sammaliksi!

B. Kosken korvalla eläjä,

vaakani en varteija,

akka kuohujen asuja,

kourin kuohusi kokoa,

käsivarsin vaakanasi,

jottei parska parraspuille!

C. Kosken tyttö, virran neito,

otas kultainen kurikka,

eli vaskinen vasara,

millä pieksät penkeriä,

millä aaltoja alennat

koskenlasku-aiakseni,

virran viiletyksekseni.

Nämä vienanpuoliset loitsut tuntuvat myöhäisiltä kokoonpanoilta.

_Kihokivi_ muistuttaa Kipukiveä, josta myös joen keskellä

oleva vääntiällä reiälliseksi puhkaistava kivi on johtunut.

Kuohujen kokoamisessa kourin ja käsivarsin on jäljitelty Maarian

vaatteenhelmojen kokoamista. Penkereitten pieksäminen kultaisella

kurikalla on muunnos perkeleitten pieksämisestä Ukon kultaisella

kurikalla.

Välistä Verensulkusanoissa pyhän Neitsyen asemesta kutsutaan "impi

virran viertehestä" mätästä tukkeeksi kantamaan.

Myös karjanpaimeneksi, samoin kuin Neitsyt Maaria, pannaan joskus:

Kosken tyttö, kuohu-neiti,[80]

kosken korvalla olija.

_Kuohuneiti_ ilmaantuu kerran muodossa _Kuohutar_, "korea neito",

joka Neitsyt Maarian tavoin:

Käyä käpäelevi

luuvihko kainalossa.

Onpa siitä melastakin, jota Maarialta koskenlaskija rukoilee,

muodostettu _Melutar_ "mielivaimo". Tämä ei kuitenkaan esiinny

koskenhaltijana, kuten Kalevalassa (UK 40: 71), jossa nimellä on

muoto _Melatar_, vaan lemmenkaitsijana, samoin kuin Gananderin

mainitsema _Sukkamieli_.

A. Melutar mielivaimo

ota mieluisa melasi,

mesi keitä, mieli käännä![81]

B. Sukka mieli mielen kääntäjä,

mesilläs tuon mieli haudo,

haudo mieli mielettömän!

Sukkamielen selittää Ganander synnyttäneen eripuraisuutta

aviopuolisojen välillä, niin että mies piti mustia sukkia; häntä

pyydettiin nurjat mielet sovittamaan. _Sukkamieli_, alkuperäisesti

_siukka_ (ruots. _sjuk_) _mieli_, 'mielisairaus', tuskin kuitenkaan

tarvinnee käsittää taudinhaltiaksi, joka omat pahansa parantaisi.

"Sukka mieli mielen kääntäjä" voidaan lukea "sukkamieli-mielen

kääntäjä" tai "sukkamielen kääntäjä", joka samoin kuin Melutar

saattaa tarkoittaa lemmenasioissa alati avuksi kutsuttua Neitsyt

Maariaa.

Niiden lukuisten runokohtien lisäksi, joissa Neitsyt Maarian

ominaisnimi esiintyy, todistavat hänen mainesanoistaan,

toiminnoistaan, esineistään ja olinpaikoistaan muodostetut

nimitykset, mikä valta-asema hänellä on ollut suomalaisienkin

ajatus- ja tunne-elämässä katolisella ajalla. Eivätkä tähän asti

esitettyihin vielä läheskään rajoitu Maarian kuvannolliset nimitykset

runoissa. Hänen sijaisillaan _kiputytöllä ja ututytöllä_ olemme

tavanneet kertosanan _Tuonen neito_, joka itsekseenkin voi Neitsyt

Maariaa edustaa. Mutta tätä ja tämänkaltaisia Maarian nimityksiä

tajutaksemme on meidän ryhdyttävä tarkastamaan pahamerkityksisiä

nimiä runoissamme.

Paholaiset ja pahat paikat.

Pyhimysten vastakohtana runoissa esiintyvät paholaiset, joiden

nimityksiä ei myöskään ole vähäinen joukko.

Alkuperäisimmät pahat henget ovat syntyneet sellaisista vainajista,

jotka jo eläessään ovat olleet suvustaan eristäytyneitä

pahantekijöitä taikka jonkun onnettomuustapauksen johdosta jääneet

tavanmukaisia hautajaisia ja haudalle vietäviä uhreja vaille,

joita siis joko ei ole tahdottu tai ei ole voitu palvonnalla

suvunsuosijoina säilyttää.

Jokainen vainaja saattoi laiminlyödystä uhrista muistuttaakseen

vaivata tautina. Siitä johtui helposti mielikuva erikoisista heidän

lähettämistään taudinhengistä. Lähettäjistään lopulta kokonaan

eristyneet taudinhaltiat tietysti käsitettiin yksinomaan pahaa

tekeviksi. Tämä merkityksen kehitys kuvastuu, kuten olemme nähneet,

kalma sanan käytännössä.

Erityisesti peljättynä tautina on _suuri rupi_, s.o. isorokko, Suomen

itä-Karjalassa saanut, osakseen uhripalvontaa. Kun rokkotautiselle

pyydettiin maitoa tai muuta ruokaa, katsottiin välttämättömäksi

antaa sitä, jottei suuri rupi suuttuisi ja rupeisi niihin, jotka

eivät sairasta auttaneet. Suuren ruven aikana ei saanut poukkuja

pestä, ei kenkiä tervata eikä mitään likaista liikuttaa, ei edes

tuvan lavitsaa pestä eikä tuhkia hiiloksessa kohentaa. Jos suuri

rupi tuli suuttuneeksi, piti sille laittaa piirakoita ja lämmittää

sauna. Piirakat ynnä viina pantiin pöydälle ja kaikki saatavissa

olevat rupilapset kutsuttiin syömään. Se, johon rupi oli suuttunut,

pantiin toisten keskelle. Lapsen äidin piti sitten kumarrella:

"syökäät, hyvät vieraat Ospitsh Iivanitshat (ruven isä on Iivana)!"

Sitten hän läksi lapsi sylissä ja viinalasi kädessä saattamaan

toisten talojen lapsia, vaikkapa vain parikymmentä syltä. Viinaa

piti tarjota joka lapselle ja sanoa: "juokaa, hyvät vieraat Ospitsh

Iivanitshat, ottakaa hyväksi nämä meidän pitomme, älkää pahastuko!"

Vielä oli piirakka heitettävä pihalle aidan selkään sanoen: "tässä

on teille, hyvät vieraat, tuomisia, menkää kotiinne!" Jollei lapsi

vielä sillä aterialla alkanut parantua, vietiin hänet lämmitettyyn

saunaan ja viskattiin viinalla löylyä. Kylvettäessään äiti luki:

"tässä on teille, hyvät vieraat, juomiset ja tuomiset, antakaa rauha

ja terveys!"

Vielä v. 1909 suuren ruven liikkuessa Suojärvellä kertoi lääkäri

pitäjäläisten saapuneen sairaan luo herkuttelemaan, muka taudin

henkeä kestitsemään. Sairas itse istui ruokapöydän ääressä, ja

kukin pyysi _Ospitshaa_ luokseen. Taudin uskottiin siten käyvän

lievemmäksi. Taudin nimi johtuu venäläisestä _ospa_, 'isorokko'.

Myös runoissa personoiduista taudeista on huomattava _ruven eli

paiseen_ haltia, jota on kuvailtu sekä nais- että miespuoliseksi.

Useimmiten se esitetään taudin synnyttäjänä.

A. Ruskea rupinen piika,

paha paisetten emonen

synnytti rupisen poian,

äkähisen ällitteli.

B. Ruskea rupinen äiti,

miksis teit rupisen poian?

C. Ruskea rupinen herra,

paha paisetten isäntä,

joka loi rupisen poian.

D. Ruskea ruven kuningas,

paha paisehen emonen,

miksi sait rupisen poian?

Puhuteltuna tämä haltia tarkoittaa milloin itse tautia, milloin sen

lähettäjää:

E. Ruskea rupinen seppä,

paha paisetten kuningas! --

Alene, älä ylene!

F. Mene pois mätäinen ämmä,

rupea rupinen neiti

ihosta alastomasta!

G. Rupi tyttö, ruutu neiti,

maahan ruovuta rupesi!

H. Ruskea rupinen neiti,

paha paisetten emusa,

ota pois lainattusi

ihosta imentoraukan!

Mutta varsinainen rukous, jossa ruven eli paiseen haltian parantavaa

toimintaa kuvaillaan, on saanut vaikutusta pyhään Blasiukseen

kohdistetusta Kaulakuvun luvusta.

Ruskea rupinen neitsy,

paha paisetten emue,

rupi suussasi suloa,

keitä märkä kielelläsi:

punoo nuoroa punaista

vasemalla polvellahan.

Niinikään Riidenluvussa joskus _riiden eukko_ ilmaantuu taudin

synnyttäjänä ja samassakin toisinnossa _riiden poika_ puhuteltuna

tautina. Taas parantamaan pyydetty _riiden tytti_ saa kertosanakseen,

samoin kuin Kiputyttö, _Tuonen neidon_; Neitsyt Maarian apuun

jouduttamista muistuttaa rukouksen muoto:

Tule tunnilla samalla

tekemähän terveyttä!

Kapeen eli Maarian päästämän kuun peittäjänä Ganander mainitsee

kuumeen.

Kuume ennen kuun kehitti,

kave kuun kehästä päästi,

riihen rautaisen sisästä --

(oli peittänyt kuun r. riiheen).

Tähän on verrattava Agricolan _Rahkoi_, joka "kuun mustaksi jakoi".

Suomen lappalaisillakin on _Mano-Rakko_ ('kuun Rahko') tavattu.

He kertovat Rakko nimisen varkaan menneen tervaamaan kuuta, ettei

sen valo häntä ilmaisisi, mutta sinne jääneen kiinni. Kuussa hänet

vieläkin voidaan nähdä tervapytty kädessä ja tervasuti toisessa.

Pohjois-Pohjanmaalla muistellaan kuuntervaajan olleen yöllisellä

kosintaretkellä ja nimeltään Rahkonen. Etelä-Pohjanmaalla sanotaan,

kun kuun toinen reuna pimenee, _Rahko-Matin_ sitä tervaavan.

Tarina kuun tervaamisesta on kuitenkin myöhemmin sekaantunut

alkuperäisempään taruun. _Rahko_ merkitsee rohtumaa, jonka,

samoinkuin kuumeen, kuvailtiin aikaansaaneen kuun mustumisen tai

peittymisen.[82]

Tautiolentoihin on lisäksi luettava naimakiihkon haltia _kirki_.

A. Nouse kirki, nouse kärki!

B. Kirin nitti, kirin nätti.

G. Kiren ukko, kiren eukko,

nosta kirki Kiimasuolta,

häkärä Häjynlahelta!

D. Kären ukko, kären eukko!

E. Kun ei naitu mennä vuonna,

kihlattu kerin kesänä,

kerin tyttö, kerin eukko,

kerin entinen emäntä,

pane kuuna paistamahan

tähtenä kumottamahan!

Näihin haltioihin kuulunee myös Sotamiehenluvussa personoitu _riita_.

Riian ukko, riian akka,

riian entiset eläjät,

riita sie itsekin olet,

veäs vettä vängin päälle!

Pahansuoviksi vainajainpalvoja saattoi käsittää vielä vierasten

heimojen henkiolentoja, jotka omaistensa kannalta olivat tietysti

hyväntahtoisia, kun vain saivat tarpeellisen lyylittelynsä.

Hyvien ja pahojen henkien vastakohta kehittyy kuitenkin

varsinaisesti vasta silloin, kun uudempi uskonnonmuoto voittaa

vanhemman. Suomalaisilla on tämä tapahtunut kahdesti, ensi kerran

ukkosenpalvonnan kohotessa vainajainpalvonnan yläpuolelle ja

toisen kerran tämän vuorostaan syrjäytyessä kristinuskon tieltä.

Edellisellä kerralla on osa vainajain ja niistä johtuneitten haltiain

nimityksistä voinut saada pahan merkityksen, jälkimäisellä ovat uuden

uskonnon mukanaan tuomat muukalaisten paholaisten nimitykset saaneet

lisäyksiä sekä vainajain että ukkosjumalan nimistöstä.

Vainajainpalvonnan ja ukkosenpalvonnan voimme eroittaa esim.

hammastaudin-parannustaioissa, joissa hammastikku on tehtävä milloin

puusta, milloin metallista. Puinen hammastikku on yleisimmin

pihlajasta veistettävä, metallinen taas on tavallisesti saatettava

yhteyteen ruumiin kanssa.

Molempien palvontain vastakohtaisuus ilmenee siinä pelossa, joka

eripaikkaisilla haltioilla on ukkoseen nähden. Huoneessa, jossa

Ukon särkemiä puita poltetaan, ei asu _kyöpeli. Manalaiset_ saadaan

ajetuksi talosta, jos vanhalla pajamoukarilla kartano kierretään

kolmesti ja joka kerralla lyödään tällä ukkosjumalan aseella

perinurkkaan hokien: "pois entiset eläjät, uudet tulevat sijaan!"

Sen, jolla on _kirkonväkeä_ hallussaan, pitää ukkosilmalla olla

myllynkiven silmässä. Aarteen saa Ukontaltan avulla, koska sen haltia

(_kalma_) pelkää Ukon voimaa. Vedenhaltioita eli _näkkejä_ ukkonen

vihaa ja tappaa.

Myös loitsuissa Ukkoa rukoillaan "karkoittamaan kalmalaisia".

Nämä kuitenkin voivat tarkoittaa pahoja henkiä kristillisessä

merkityksessä, joita runoissa Isä Jumalan käsitteesen yhtynyt Ukko

tavallisesti ahdistaa.

Erityisesti huomattava on pahoja karkoittavan loitsijan nimittäminen

_Ukon pojaksi_.

A. Lieneekö minussa miestä,

Ukon poiassa urosta,

Vankamoisessa varoa?

B. Onko miehissä mehua,

Ukon poijissa urosta,

ken kärsis käsin ruveta?

Tosin voi Ukkoa tällöinkin ajatella kristillisen Luojan nimitykseksi,

kuten säeparissa:

Minä Ukon, Akan poika.

vanhan Maarian nuorin poika.

Mutta toiselta puolen eroittautuu loitsija Ukon poikana kristillisen

Jumalan pojasta.

Jos ei minussa miestä,

Ukon poiassa urosta,

onhan poiassa Jumalan.

Samoin tunnettiin Skandinaaviassa Thor-jumala peikkojen ahdistajana

sekä niiden suojelijana, joille oli annettu hänen nimensä tavallisen

miehen- tai naisennimen eteen liitettynä (esim. Thor-Björn,

Thor-Gerd).

Ennen esitetyistä vainajainnimityksistä enimmät tavataan myös

paholaisen merkityksessä. Runoissa esiintyvät pahoina olentoina

_koljo_ sanan johdannaisista _Koljumi, Kuljus ja Koljolainen_.

A. Tuo Jeesus tulinen miekka --

jolla paiskoan pahoa,

rumat henget ruhtaisisin,

jolla ma hurttia hosuisin,

Koljumin kovasti löisin!

B, Läksi Kuljus kulkemahan,

Emon Valjus vaappumahan,

tuon jalat jäällä näkyvi,

jalan isku jaukahuvi.

Kuljus poika pakkasella,

Kuljus pakkanen itsekin.

C. Leppä Lemmäksen tekemä,

Pelkolaisen pehmittämä,

Koljolaisen kasvattama.

Viimeksimainitun _Koljolaisen_ kertosana _Pelkolainen_ on

yhdistettävä virolaiseen pitämyspuun nimitykseen _pelgepuu eli

varjopuu_ ja venäjänkarjalaiseen "pelastajaa, puoltajaa" merkitsevään

sanaan _pelash, pelgahan_, joille Setälä on löytänyt vastineen

skandinaavialaisesta _fylgja_, "seuralainen, varjohaltia".

_Pelkahan eli pelkähän_ tapaamme myös runoissa, Maatapano-rukouksessa:

Anna maata maan luvalla,

maan luvalla, puun luvalla,

pyhän pelkähän luvalla

t. pyhän pellon pelkahalla!

_Maahisista_, jotka lähinnä maan alla asuvat, Laestadius eroittaa

_manalaiset_, "jotka ovat vielä syvempään helvettiin vajonneet".

_Keijusista_ huomauttaa Ganander, että niitä uskotaan olevan sekä

valkeita ja mustia, hyviä ja pahoja, vaikka muutamilla onkin se

käsitys, että ne ovat välihenkiä, eivät enkeliä eivätkä perkeleitä.

_Keijusen_ toisintomuoto _keito eli keitolainen_ käytetään runoissa

useimmiten jonkun paholaisnimen kertosanana.

Ota Piru pistoksesi,

Keitolainen keihäimesi!

_Kurho eli kurki_, jonka jo Lencqvist tuntee yhdistyksessä _paha

kurki_, voi ilmankin tätä mainesanaa saada pahan merkityksen.

(Käärmeelle:)

A. Pure Kurko poikiasi!

B. Herran henki, Kurjen kuono,

pahan hengen partakarva.

Peijaisille sukua oleva _peijakas_ tunnetaan, paitsi kiroussanana,

myös runokielessä paholaisen nimityksenä.

Nouse Peijakas pesästä,

Hiisi hiilihuonehesta!

Vainajaa kansankielessä merkitsevä sana, joka runoissa paholaisena

ilmaantuu, on vielä _kallas_.

Ne Kallas pajahan kantoi,

Hiisi hiilihuonehesen.

Skandinaavilaisesta dverg, "kääpiö", johtuneet kiroussanat _verkanen

ja turkanen_ ovat ennen mainitut. Jälkimäisestä tavataan johdannainen

_turkamoinen_ Puunsynnyssä.

A. Turkanen tulen kipuna.

B. Tuomi luona Turkamoisen.

Edda-laulujen jättiläisen nimitykset _thurs ja troll_, joissa pahojen

olentojen syntyminen ukkosjumalan kuvitelluista vastustajista

selvästi ilmenee, ovat olleet suomalaisillekin runolaulajille hyvin

tunnettuja.

Edellinen tavataan sekä yhdistyksissä _Ikiturso ja Meritursas_

että itsenäisenä sanana muodoissa _tursa, tursas ja turso_. Esim.

käärmeelle loitsitaan:

Itse Tursa turpukohon,

panijainen paisukohon!

Jälkimäinen, jolla muinaisruotsissa on muoto _troll eli trull_ ja

jättiläisen, kääpiön ynnä pahan naisen merkitys, on suomenkieleen

kahdesti lainattu. Myöhempi _trulli eli rulli_, joksi nimitetään

noidanhenkeä, tavataan harvoin loitsuissa:

Jumala varjelkoon trullia ja trullien ampumisia!

Vanhempi muodostus _turilas_ on, paitsi puhekielessä hyönteisen

nimityksenä, runokielessä säilynyt sekä yhdistyksissä _Väkiturilas

ja Ikuturilas_ että eriksensä, jolloin sillä voi olla kertosanana

_Tursas_.

A. Musta mies Väkiturilas,

sepä kiikutti kiveä.

B. Ikäinen Ikuturilas,

isä vanhan Väinämöisen.

C. Ikuinen Ikuturilas --

päästi kuun -- päivän --

D. Tuli yksi mies Turilas,

tuli Tursas paitulainen.

Turilaan johdannainen on Puunsynnyssä pahana olentona esiintyvä

_Turilainen_.

Turilaisen tuuvittama,

Karilaisen kasvattama.

Turilaisen kertosanana käytetty _Karilainen_ johtuu yli-ikäistä

ihmistä, siis miltei vainajaa, merkitsevästä _karilas_ sanasta,

joka on germanilainen laina.[83] Tämä mainitaan usein, etenkin

Voiteenluvussa pahan herhiläisen maasta kaivajana.

Karilainen kaita poika

kaivoi maata kannallahan.

varpahallahan vatusti.

Herhiläinen maasta nousi

Karilaisen kannan tiestä,

(Samoin sitten mehiläinen.)

Hyvän mehiläisen esiin kaivaminen herhiläisen lisäksi tai sijalle on

harvinaista ja poikkeavaa alkuperäisestä ajatuksesta, joka esitetään

suorasanaisenakin tarinana. Pyytäessään Jumalalta maata paholainen

sai vihdoin seipäänreiän alan, josta alkoi purkaa itikoita, kärpäsiä,

paarmoja ynnä muita pahoja hyönteisiä; muutamissa toisinnoissa

mainitaan myös ampiaiset, jopa mehiläiset. Estääkseen niitä maailmaa

täyttämästä Jumala tai pyhä Pietari pisti tulisen kekäleen reikään

tulpaksi, josta syystä ne pelkäävät savua ja alkavat hävitä Pietarin

päivältä.

Eräässä Ampiaisenluvussa mainitaan Karilaisen esiin kaivamina

monikolliset _kärpäset_ ynnä muut "ilman linnut".

Karilainen mies kavala

kaivoi maata kantapäällä. --

Tuosta kärpäset sikisi,

ilman linnut lentämähän.

Tilapäisiä muunnoksia Karilaisesta ovat _Arilainen, Karulainen_

(vrt. _karu_, "paholainen"), _Karjalainen ja Karhalainen_.

Viimeksimainittu, johon ilmeisesti on vaikuttanut sana herhiläinen,

tavataan lappalaisen yhteydessä.[84]

Laskihen on Lapinmaalta

Lappalainen laiha poika,

hän on etsi Karhalaisen.

Karhalainen kaita poika --

Karilaisen käyttöä paholaisen nimityksenä valaisee myös Ähkyn

manaaminen "Karilaisen kalliohon".

Maata kaivavan Karilaisen asemella esiintyy kerran naispuolinen

_Karehetar_. Karilaiseen yhdistettävä lienee myös (Hiiden) hirven

kertosanana ilmaantuva _Karin poika_.

Missä hirvi synnytelty,

Karin poika kasvateltu?

Vielä mainittakoon _para_ haltiasta johdettava pahamerkityksisen

_Paratar_ säkeessä: "pajupuu on Parattaren", jollei tämä ole

alkusoinnun aiheuttama muunnos Pirutarta.

Raha_paran_ myöhemmällä nimityksellä _Piritys_, joka johtuu

latinalaisesta _spiritus_, 'henki', on alunpitäen ollut paha

merkitysvivahdus.

Viimeksi on tarkastettava nimitys _Ajattara_, jonka yhteyteen on

asetettu myös sana _hattara_. _Ajattaro_ tavataan Jusleniuksen

sanakirjassa pahaa noita-akkaa ja metsän peikkoa sekä Gananderin

sanakirjan käsikirjoituksessa _painajaista_ merkitsevänä.

Vuoden 1758 raamatunkäännöksessä se kerran esiintyy vastaamassa

heprealaista sanaa, mikä toisissa paikoissa on suomennettu

_liekkiöksi_: "Ei pidä Ajattaroille uhrattaman".

Ajattaran selittää Lencqvist olleen samanlaisen pahan metsänhaltian

kuin _liekkiön_, mutta naispuolisen: se oli peloittava, nopea ja

ihmisiä eksyttävä.

Castrén, joka on sille tekaissut normaalimuodon _Ajatar_, minkä

johtaa sanasta ajaa, sanoo, ettei sitä hänen tietääkseen runoissa

milloinkaan mainita.

Myöhemmin on Setälä sen osoittanut länsisuomalaisessa Käärmeen-synnyn

säkeessä:

Aattaran aidan vitsas.

Runomitta edellyttää, että Aattaran alkuosa _aat_- on ollut

kaksitavuinen ja luettava _Ajattaran_. Tämän sanan edelleen

normalisoimista Castrénin tavoin: _Ajatar, Ajattaren_, ei kuitenkaan

sovi ajatella, koska länsi-Suomessa ei -_tar_ päätteisiä nimiä

tunneta. J. Mikkola on Ajattaran johtanut liettualaisesta _aitwarash_

'painajainen, kratti, virvatuli'.

_Ajattaran eli aattaran_ muodoista ovat mainitun säkeen

eteläsavolaiset toisintelut ilmeisiä kansanjohdannaisia: _Attalaisen,

hattara[n], Ajolaisen, Aholaisen ja Aholahen. Attalaisen_,

jonka kertosäkeen Syöjätär osoittaa, naispuoliseksi käsitetyn,

selittävät Lönnrotin sanakirjan _aatta_, "huono nainen", sekä sen

johdannaiset: _aattamainen ja Aattala_. Pahan naisen merkitys on

myös _hattaran_ tuntemattoman Ajattaran sijalle saattanut: tässä

tapauksessa on lopputavuun r:n säilyminen huomattava. Alkuosa

Ajattaraa on _Ajolaisen_ tallentama, jota muodostaessa on nähtävästi

ajateltu ajavaa painajaista. _Aholaisen_ tekee ymmärrettäväksi

rinnakkaissäkeen _paholainen_, joka joskus on sen sijallekin

tunkeutunut aidan vitsaksen omistajaksi. Aholaisesta vääntynyt on

_Aholahen_, jonka kertosana _Lemettilän_ on niinikään edempänä

mainittavasta Lemmettärestä, naispuolisesta Lemmosta, paikallistunut

muunnos.

_Aholainen_ on edelleen Suomen Karjalassa edelläkäyvän Syöjättären

johdosta vaihdeltu naispuoliseen _Ahottaren_ muotoon. Toisista

suomenkarjalaisista muunnoksista _Ahkiainen_ muistuttaa mieleen

_ahkiota_: pääsäkeen _Kyröläinen_ on voinut johtaa lappalaisen ja

hänen ahkionsa mieleen. Parissa toisinnossa tapaamme _Ahtolaisen_,

jonka kehittymistä _Aholaisen_ muodosta kertosanat _Ruotolainen ja

Keitolainen_ ovat voineet edistää. Myöskin on ajateltavissa, että

runoissa usein mainitun _Ahin aidan_ sekaannuksesta Aholaisen aitaan

jälkimäinen nimi on muunnettu ikäänkuin _Ahti_ sanan johdannaiseksi.

Ahtolaiseksi.

Samaa voisi olettaa Gananderilla _Ahtolaisen_ ohella tavattavasta

_Ahikaisen_ muodosta. Mutta tämä saa riittävän selityksensä

edelläkäyvästä vastineestaan _Ritikaisen_.[85]

Paitsi Käärmeensynnyssä on Ajattara muodossa _Ajasteri_ tavattu Lapin

suomalaisten Verensulkusanoissa Syöjättärestä vääntyneen _Syän_

kertona.

Näitä Syän syöksemiä,

Ajasterin ampumia.

Ajattaraan sekaantunut _hattara_, jota siihen on yritetty

kielellisestikin yhdistää, sopinee tässä yhteydessä esitettäväksi.

Hattara merkitsee 'jalkariepua, vaateriekaletta' ja käytetään

sitä halveksivasti naisesta, usein jonkin adjektiivin tai

substantiivimääreen yhteydessä. _Pahan hattaran_, joka myös

runoissa tavataan, Ganander mainitsee noita-akkaa merkitsevänä

ja melkein samana kuin _Ajattaran_. Laestadius postillassaan

käyttää epäsiveellisestä naisesta nimitystä _kujahattara_.

Pelkän _hattaran_ hän kuvailee pimeässä liikkuvana ja nauravana

haltiana kiroavan _metsänperkeleen_ ohella. Ganander taas viittaa

sananlaskuun: "Ei tiedä Jumalakaan, kuinka kurjaa pitää, hattaraa

hallitsee". Siitä hän vielä päättää, että ylijumalan Ukon toimintaa

kuvaileva tavallinen säe: "hattaroita hallitsevi", tarkoittaisi

taivasta tavoittelevien jättiläisten kurissa pitämistä, joten se

olisi verrattava skandinaavilaisen taruston kuvauksiin Thorin

taistelusta _thurseja ja trolleja_ vastaan. Mainitun säkeen edellä

käy kuitenkin säännöllisesti: "joka pilviä pitävi", josta selviää,

että _hattaroita_ on tässä käsitettävä _pilvien_ kertosanaksi.

_Hattara_ sanaa käytetäänkin keveän hajapilven merkityksessä ja on

se selitettävissä samasta alkuperäisestä "riekaleen" merkityksestä

(_pilvenhattara_). Toisen selityksen mukaan pilveä merkitsevä

hattara voisi johtua ruotsalaisesta monikollisesta _hattar_ 'hatut,

pilvenhatut' (vrt. _Thorenhattar_, 'Ukonpilvet').

Paholaiselle siirtyneistä ukkosennimityksestä _Perkele_ esiintyy

runoissa verrattain vähän; aivan harvinaiset ovat sen muunnokset

_Perkuli ja Perkulainen_.

Yleisemmin käytetty runoissa on _Piru_, josta joskus on muodostettu

paikallinen _Pirula_. Tästä taas on johdettu personallinen

_Pirulainen_.

Aunuksenmurteeseen on venäläisten ukkosjumala _perun_ uudemmalla

ajalla lainattu _peruni_ muodossa ja pahassa merkityksessä.

Kaakkois-Virossa on myös ukkosennimitys _Äi_ saanut paholaisen

merkityksen. Tämä merkitys on _Äijä eli Äijö_ sanalla runoissamme

tavallinen. _Äijö_ nimi sekä yhtäläisestä mielikuvasta muodostunut

_Ukko_ ovat siis kehittyneet aivan päinvastaisiin suuntiin. Ukosta

on tullut korkein hyvä olento, isällinen ylijumala taivaassa Äijön

siirtyessä toiselle puolelle pääpaholaiseksi. Pistoksen-luvussa:

Piru piikkiä takovi,

Äijä sulkakeihäitä.

Käärmeen kieli kuvaillaan tehdyn "Äijän äimän tutkaimesta" l. "Äijön

äimän taittumista", niin myös korpin "sääret Äijän värttinästä."

Itse Äijää yleisempi on _Äijän eli Äijön poika_. Sitä kehoitetaan:

Ota Keito keihääsi,

äkähäsi Äijän poika!

Käärmeen kieli on kyhätty:

Pirulaisen pistoksista,

äkähistä Äijän poian.

Käärmettä itseään puhutellaan: "Kihokuola Äijön poika".

Äijän poikaa vastaa naispuolinen _Äijän eli Äijön tyttö, neiti eli

piika_, joka esiintyy myös muodossa _Äijätär eli Äijötär_. Ganander

tämän mainitsee käärmeen imettäjänä. Itse käärmeeltä kysytään:

Miksikäs teit pahoa,

Äijätär tuh[o]a työtä?

Kivi on "Äijättären kasvattama", ja tautien synnyttäjänä esiintyy

"Äijötär äkeä akka", jonka mainesana _äkeä_ muistuttaa Äijön pojan

äkähiä.

Äkeästä Äijän tytöstä on en nimeksi tekeytynyt _Äkäätär_, joka

määreellä "neiti Äijän" tautien synnyttäjäin joukossa esitetään.

Tämän ohella tavataan äkähistä Äijän pojan johtunut _Äkäjän poika_.

Käärmeellä kuvaillaan olevan:

Kieli Lemmon keihä'ästä,

miekasta Äkäjän poian.

Aivan samalla tavoin kuin Äkäätär on Äijättärestä tilapäisesti

muodostunut Gananderin mainitsema susien synnyttäjä _Äimätär_ "äkeä

(?) neito" (en stolt mö) tunnetun _Äijän äimä_ yhdistelmän mukaan.

Muutaman kerran Äijön neiti esitetään hyvää tekevänäkin ja on silloin

ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.

A. Kiputytti Äijön neiti,

kivut pane kintahases!

B. Piika Äijä[n] pikkarainen

keitti voita vuoren alla.

C. Lyhyt akka Tuonen tyttö

tuolla keittävi kipuja

Äkäätär neito Äijä[n]

keskellä Kipumäkeä.

Uuden uskonnon mukana tuli myös valmiita paholaisen nimityksiä ja

mielikuvia. Näistä nimityksistä tunnetuin _Saatana_ on runoissa

harvinainen. Ainoastaan pari kertaa tavataan _Lusifärri_ (Lucifer)

eli _Lutviärtti_.

Yleisesti sitä vastoin esiintyvät paholaisen merkityksessä muutamat

historiallisten henkilöiden nimet, ennen muita _Juutas_ (Juudas) ja

_Ruotus_ (Heroodes). Epäperäisen Bartolomeuksen evankeliumin mukaan

oli Vapahtaja Tuonelassa käydessään päästänyt kaikki muut paitsi

Kainia, Heroodesta ja Juudasta. Keskiaikaiset näkyjenkertomukset

esittävät Heroodeksen helvetissä tulisella valtaistuimellaan.

Runoissa mainitaan usein Ruotuksen kuninkuus: _Ruotsi Juuttahan

kuningas_ tai vain _Ruotuksen (Ruotusten, Ruotoloin) kuningas_. Hänet

kuvataan istuvana pöydän päässä paitasillaan ja hän saa nimityksen

"paitulainen".

Ruma Ruotus paitulainen

syöpi juopi pöyän päässä,

päässä pöyän paioillahan,

aivan aivinaisillahan.

Siitä johtunee pelkästään _paitulaisen_ käyttäminen paholaisen

asemesta.

Painu pois Paitulainen --

ei tässä sinun sijasi!

Ruotuksen tilapäinen muunnos on _Ruopus_.

Ruoste Ruopuksen tekemä,

pahanilkisen panema.

Myös _Ruotuksen emäntä_ mainitaan Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä.

Hänen nimensä Heroodias piilee Tapanin virren säkeissä Ruotuksen

kertosanana.

A. Vastas Ruotus ruualtansa,

Tiivas tiskinsä (s.o. pöytänsä) nojalta.

B. Ruoki [en] Ruotuksen hevosta

kaitse Kiivan kankarita.

_Tiivas eli Tiiva_, josta merkityksetön _Kiiva_ on alkusoinnun

vaikutuksesta vääntynyt, ei ole muuta kuin alkuheiton kautta

typistynyt Hero-tiias, samoinkuin Kiia. Miia, Laaus, Teemu ja Muoni

ovat lyhennyksiä nimistä Malakias. Jeremias, Nikolaus, Nikodemus ja

Salamon.

Nimenomaan paholaisen kertosanana on myös Tiiva eli Tiia käytetty.

A. Uupui Juutas juostessahan --

vuoti kuona konnan suusta,

kino ilkeän kiasta,

tilkka Tiian sieramesta.

B. Iku-Tiera Lieran poika,

Tiivan tihku, Äijön lapsi,

hivus keltainen korea,

kengän kanta kaunokainen.

Jälkimäiseen säkeistöön, jolla alkaa eräs Neidonryöstön toisinto, on

verrattava seuraava Hevosensynnyn alku:

C. Hiki-Niera Tieran poika,

Ruman Ruutuksen sikiö.

Että _Ruutus_, s.o. Ruotus, ei ole tilapäinen, osoittaa _Tapanin_

yleinen esiintyminen Hevosenluvussa. Kysymyksessä on siis Heroodiaan

ja Heroodeksen luvattomasta avioliitosta syntynyt lapsi. Kuka hän on,

selvenee vertailemalla pääsäkeen toisintoja, joista useimmat tavataan

Hevosensynnyssä (D -- K), muutamat Tautiensynnyssä (L -- O) sekä

latvajärveläisessä Samporunossa (P -- R) ja yksi Sisiliskonsynnyssä

(S).

D. Ipi-Tiera Lieran poika.

E. Iku-Tihku " "

F. Hiki-Tiera Nieran poika.

G. Hepo-Tiera " "

H. Hiki-Tierna Viernan poika.

I. Hiki-Tieran Mieran poika.

K. Hiki-Kierän " "

L. Hiki-Tiera mieron huora.

M. Tiku-Tiero " "

N. Timo-Tiera " "

O. Niko-Tiera " "

P. Iku-Tiera Nieran poika.

R. Iku-Tiera Lieran poika.

S. Iki-Tiitty Äijyn poika.[86]

Viimeksimainitussa säkeessä ei ole genetiivimääreellä -_iera_

muotoa, joka on voinut vaikuttaa edelläkäyvään pääsanaan, ja siinä

on pääsanalla viimeisenä kerakkeena _l_. Kun ottaa huomioon, että

sanan alkuun ilmeisesti kuuluvat _i_ ja _k_ äänteet, niin ei liene

liian uskallettua arvata lueteltujen sananväännösten tavoittelevan

Juudaksen toista nimeä _Iskariot_. Silloin kävisi ymmärrettäväksi

Iku-tieran Lieran pojan puhuttelu Samporetkellä: "ylimäinen

ystäväni", jonka ennen olemme tavanneet Johanneksen mainesanana.

Säkeen jälkiosassa on tietysti _poika_ alkuperäinen, ja silloin on

myös genetiivi _mieron_, joka on itäsuomalainen, venäläisperäinen

lainasana, myöhäiseksi muunnokseksi katsottava. Muodoista _Nieran,

Tieran ja Viernan_ ei lähde ajatusta. Jää jäljelle _Lieran_, jonka

rinnalla pääsanakin on aina _i_- aikuisena säilynyt, ja tällä on

selvästi _lieron_, s.o. _käärmeen_, merkitys.

Mielikuva käärmeenmuotoisesta paholaisesta on vanhempi kuin sen

kuvaileminen ihmisenkaltaiseksi. Sekä paratiisin käärmeelle että

ilmestyksien lohikäärmeelle on runoissa vastineensa.

Edellinen käsitetään "mustaksi madoksi" eli _kyykäärmeeksi_.

A. Maa mikä ensimäinen?

Mahomaa ensimäinen.

Mikä mahossa maassa?

Mätäs mahossa maassa.

Mikä mättähän nenässä?

B. Mätäs ennen maita syntyi,

mätäs maita, paju puita,

Aatami imeisiä,

Kyytöläinen käärmehiä.

Mato musta maanalainen.

Käärme ei pääse maan alle kätkeytymään, kun loitsii:

Piä maa varasi,

Piru sisääsi tulee!

Ampiaisia pidätetään sanoilla: "kytke _kyy_ kanasiasi" tai "_Kyynönen

(Kyinynen)_ kanasi" taikka.

A. Kytö(!) _Kyttäs_ poikiasi,

lappalainen lapsiasi!

B. Kytke _Kyyttö_ poikiasi,

emä-Lempo lapsiasi!

_Kyyitöläisen_ (!) Ganander mainitsee olevan _matojen emuu_ ja

käärmettä kuvattavan säkeellä: "_Kyytöläisen eli Kyynäläisen_

kyntö-ruoska".

Vanhassa käärmeenluvussa (Raudusta vuodelta 1687) on:

_Kytyläinen_ kämpyläinen,

_Viholaisen_ veljenpoika.

Samat paholaisen nimitykset esiintyvät toistensa kertosanoina

Gananderin julkaisemassa Puunsynnyssä, jonka rinnalle vielä eräs

toisinto asetettakoon.

A. Kovin itki _Kyläläinen_,

_Viholainen_ vingutteli;

kyynel juoksi _Kyön_ silmästä.

B. Kovin itki _Kyytöläinen_,

mato musta juorotteli;

kyynel juoksi kyyn silmästä.

Jälkimäinen lohikäärme esiintyy joskus vanhemmassa muodossa

louhikäärme. Myös muinaisklassillinen lohikäärmeen nimitys _draco_ on

ruotsinkielen välityksellä joutunut länsisuomalaiseen manaukseen:

Vanhan _traakin_ kainalohon.

helvetin kaaren alle.

Runoissa tavallisempi lohikäärmeen nimitys on _lapakäärme_ eli

_lapokäärme_, s.o. käärme, jolla on lapaluut siipineen.

A. Tuulimato merestä nousi,

Lapakäärme lainehesta.

B. Tuulimato tulipunainen

lapakäärme 9:stä lain.

C. Tuos tänne tulinen käärme,

latokäärme lakkimahan!

D. Vesikyyt ve'estä nosti,

lapokäärmeen[87] lainehesta.

Tuulimadon ja lapakäärmeen väliin voi vielä ilmaantua _Syöjätär_:

A. Tuulimato maasta nousi,

Syöjätär merestä nousi,

Lapakäärme lainehesta.

B.-- -- -- lainehesta.

Tuli suihki tutkaimesta,

pää paistoi auringolta

Syöjätär ja lapakäärme esiintyvät myös kahden toistensa kertosanoina:

Syöjätär syvälle syntyi,

lapakäärme lainehille.

Tällöin on kuitenkin tavallisesti lapakäärmeen sijalla _lapalieto_,

s.o. lapaliero. Erityisesti Vesikyynsyntyyn kuuluu säepari:

Syöjätär merehen (myös: vesille, tai: syvähän) sylki,

lapalieto lainehesen (l. lainehille).

Joskus käy sylkemisen edellä kuvaus Syöjättären eli lapaliedon

soutamisesta.

Souti Syöjätär vesiä,

tulikurkku turjutteli,

lapalieto lainehia

punaisella purjehella.

Mainitussa säeparissa, joka on Käärmeenluvuissa hyvin yleinen, ovat

molemmat sanat monin tavoin vääntyneet. _Lapalieto_ on ymmärretty

Lapin asukkaaksi: _Lapin lieto_ ja tästä edelleen _Lapitar_, siitä

on muodostettu tekosana _lapahutti_ tai laatusana _lapoville_

(laineille) ynnä välimuotoa "lakeille laineille" edellyttävä

tarullinen nimi _Lakeitar_.

Syvälle merelle sylkevästä _Syöjättärestä_ on saatu _Syvätär, Syletär

eli Sylkäys_, lisäksi on siitä väännetty _Syökäri_, 'tullitarkastaja'

(vrt. ruotsin sökare), sekä pyhimyksen nimi _Sylvester_. Syöjätär

nimen johto on kuitenkin päivän selvä. Jo Ganander selittää sen

kuuluneen ihmissyöjiin ja olleen julman ja suuren lihansyöjän.

Syömisen käsitteen siihen yhdistää runokin:

Kukkuipa ennen mun käkeni --

Söipä Syöjätär käkeni.

Mutta mitenkä on Syöjätär voinut saada kertosanakseen lapakäärmeen

sekä sylkiessään vesille kuolan, josta manattava käärme syntyy, että

itse merestä noustessaan? Nähtävästi on Syöjätärtä kuviteltu käärmeen

emoksi, joka itsekin on käärmeen kaltainen.

Itäsuomalaisten ja rajantakaisten satujen _Syöjätär_, joka on pahassa

tarkoituksessa toimivan naisolennon yleisenä nimityksenä vastaten

venäläisten satujen _Jaga babaa_, esitetään toisinaan ihmissyöjänä

_käärmeen akkana_ ja maamona niiden merestä nousseitten monipäisten

ihmissyöjäin käärmeitten, mitkä sadun sankari tappaa.

Eräässä Pakkasenluvussa Syöjätär toimii pakkasen imettäjänä

tavallisemman käärmeen sijalla.

A. Syöjätär siun imetti

nännillä nimettömillä,

utarilla päättömillä.

B. Käärme pakkasen imetti

nännillä nisittömillä.

utarilla uuttomilla.

Parissa Pistoksenluvussa on Syöjätärtä selvästi kuvailtu käärmeeksi.

A. Nousi Syöjätär merestä,

sill' on suu keskellä päätä,

kieli keskellä kitoa,

se on syönyt sata --

B. Nousi Syöjätär merestä

läpi purren rautapohjan,

läpi rautaisen venosen,

sylin nuolet noutamahan.

Lisäksi on huomattava Gananderin muistiinpanema loitsu, jossa

Syöjättären sijalle on erehdyksestä tullut _Synnytär_.

Sen minä mieheksi sanoisin --

joka kyytä kynsin lypsäis,

käärmettä käsin pitelis,

syleilisi Synnytärtä.

Toiselta puolen on emon käsitteestä helposti kehittynyt inhimillisen

naisen kaltaisuus. Käärmeen synnyssä Syöjätär voi esiintyä, paitsi

soutavana, myös jauhavana ja hiuksiansa harjaavana.

A. Syöjätär syvä emäntä

jauhoi vaskista kiveä

kuparista kuullatteli

tuolla synkässä salossa.

B. Syöjätär valio vaimo

hänpä päätänsä sukesi

hapsiansa harjaeli;

hivus vierähti vetehen.

Näissä harvoissa tapauksissa lienee Syöjätär kuitenkin tullut

toisten tilalle. Veneellä soutajana on oikeastaan edempänä

esitettävä _vesihiisi_ ja toisissa tapauksissa viittaavat mainesanat

_syvä_ (< hyvä?) _emäntä_ ja _valio vaimo_ henkilöön, joka ei ole

paholainen. Ainoassa loitsussa, missä Syöjätärtä avuksi rukoillaan,

vienanpuolisessa Karjanluvussa, on hän Suvettaren sijainen.

Syöjätär hyvä emäntä,

kyllä ruuin ruokkikohon!

Muilta lainattuja ovat Syöjättärelle omistetut vaatekappaleet ja

koristeet muutamissa Käärmeenpuhutteluissa:

A. Syöjähättärän[88] kengänpaulat. B. Syöjättären rintasolki.

Edellistä vastaavat tavallisemmat "Keitolaisen kengänpaulat".

Jälkimäinen on voinut muodostua käärmeen mainesanoista "kuninkahan

kultasolki" ja "nuoren miehen rintaruski", jotka tavataan

Satakunnassa ja Etelä-Hämeessä, missä ei Syöjätärtä enempää kuin

muutakaan -_tar_ päätteistä nimeä tunneta.[89]

Sitä vastoin oikealla paikallansa on Syöjätär yleisessä säkeessä

_Syöjättären syänkäpynen (keränen, munanen, myös syämen syrjä)_, joka

alkuansa Kivenlukuun kuuluvana, mistä se on muihinkin loitsuihin

levinnyt, perustuu käsitykseen pahan olennon kivenkovasta sydämestä.

Erilaisia paholaisen nimityksiä on runoissa niin runsaasti, että

niiden luetteleminenkin kävisi pitkälliseksi. Useammin esiintyvistä

on kuitenkin muutamia tarkastettava.

Runoissa hyvin tavallinen on _Lempo_. Sana tunnetaan myös Suomen

itärajan takaa, jopa vepsän kielestä. Sen alkuperää ei ole varmasti

selville saatu. Castrén johtaa Lemmon vähennysmuotona sanasta

_lempi_, jota Lemmennostossa personallisena olentona puhutellaan:

Nouse Lempi liehumahan! --

Hei Lempi, heräjä Lempi!

Koska runoissamme lempeä toisinaan kuvaillaan hurjana, raivotilaa

lähentelevänä, pahan noidan ihmisessä herättämänä intohimona, niin

on Castrénin mielestä alkuperäisestä lemmenjumalasta voinut helposti

kehittyä paha jumaluusolento. Lönnrot sanakirjassaan yhdistää

Lempo-sanan ruotsalaiseen _slem_, 'kehno'.

Ganander on Lemmon määritellyt lentäväksi paholaiseksi. Ilmassa

lentäväksi selittää myös Fellman Lempoa Suomen Lapissa kuvailtavan.

Runoistamme päättäen sille näyttää olevan erikoisesti ominaista juuri

lentäminen:

A. Lähe Lempo lentämähän,

kirjosiipi kiitämähän!

B. kilpasiipi kiitämähän!

C. sinisiipi kiitämähän!

Samaan ominaisuuteen viittaa myös Lemmon lentimien, siipien ja

sulankynän mainitseminen.

Mainittu siivekkyys kuitenkin johtuu kristillisestä pahan enkelin

mielikuvasta, joka joskus muutenkin loitsuissa tulee esille:

Pois paha pakenemahan,

Saatana samoamahan,

kipusiipi kiitämähän!

_Lentämisen_ liittymisessä useimmiten _Lempo_-sanaan voidaan myös

alkusoinnun vaikutusta havaita, samoin kuin hiihtämisen ja edempänä

mainittavan Hiiden rinnastamisessa.

Lemmon lierilakki eli liekkilakki on niinikään saatu kristillisen

kansanuskon paholaiselta, jonka punainen päähine on vuorostaan

manalaisilta lainattu.

Toisinaan mainitaan _Lemmon poika_ vastakohtana emo- eli iso-Lemmolle:

A. Poika Lemmon leikatahan

polvilla oman emänsä.

B. Ison Lemmon polven päällä.

C. Emälemmot leikatahan,

poikalemmot poltetahan.

_Lemmon vaimo ja neito_ ovat harvinaisia. Useammin esiintyy

naispuolisena Lempona sen johdannainen _Lemmes eli Lemmäs tai

Lemmetär_. Puunsynnyn säe: "Leppä Lemmon kasvattama eli luoma" on

yleisimmin saanut muodon: "Leppä Lemmeksen tekemä." Kertosäkeet,

joissa haapa sanotaan Hiiden ja pihlaja Pirun tekemäksi, todistavat,

että Lemmeskin on pahaksi olennoksi käsitettävä.

Lemmeksen sijalla tavataan tilapäisinä väännöksinä _Lenges, Lennys

ja Lentus_, joihin huikentelevaa naista merkitsevä _lenka_ sekä

_lentämisen_ käsite ovat saattaneet vaikuttaa.

Sekä puu että rauta ja kivi kuvaillaan olevan "Lemmettären l.

Lemmättären liekuttama." Pahasta alkunsa saanut kivi saa sitäpaitsi

nimityksen "Lemmettären leivänkuori". Tämä Lemmosta johtuva

_Lemmetär_ on tarkoin eroitettava ennen esitetystä _Lemmitär_

nimisestä metsän emännästä. Säe: "Leppä Lemmeksen tekemä" saa välistä

kerrokseen:

A. Kanelian kasvattama.

B. Kataja Kanelvan luoma.

_Kanelia_ on ilmeisesti sama kuin _kanalia eli kanalja_ (ruots.

_kanalje_). _Kanelvan_ välityksellä ovat muodostuneet Puunsynnyn

säkeet:

C. Kanarvoisen kasvattama.

D. Kangarvaisen kasvattama.

Edellistä valaisee _Kalervan pojan_ vääntyminen muutamassa

toisinnossa _Kanervan pojaksi_ tutun kanerva sanan vaikutuksesta.

Jälkimäisellä on vastineensa Käärmeen- ja Ampiaisensynnyissä:

A. Singerväisen synnyttämä,

Kangervaisen kasvattama.

B. Sinervämin siittämä,

Kanervamin kasvattama.

Verrattakoon käärmeen nimittämistä "Sinervä kanervan neiti", joka on

muodostettu käärmeen väriä kuvailevasta säkeestä: "sinervä kanervan

karva". Nähtävästi ovat _sinervä ja kanerva_ sanojen vaikutuksesta

syntyneet muodot _Sinervämin eli Singerväisen ja Kanervamin eli

Kangervaisen_ alkuperäisen Syöjättären ja sen oletettavan kertosanan

_Kanelian_ sijalle.

Muutamassa Ampiaisenluvun toisinnossa on Syöjättärellä ja sen

kertosanalla niitä seuraavista tekosanoista johtuvat sijaiset:

_Synnyttäri_ synnyttävi,

_Kasvattari_ kasvattavi.

Mainittu Kanelia esiintyy Käärmeenluvuissa vielä lyhennetyssä

_Kaneeli l. Kaneli_ muodossa.

A. Onkos kyy Kamelin poika?

B. Jouhikyy Kanelin poika.

Tämä Kanelin poika on _kyy_ sanan äänteellisestä vaikutuksesta

tilapäisesti muuntunut _Kunelin_ pojaksi, mutta tavallisemmin on se

vääntynyt _kamelin_ pojaksi.

A. O hykki kamelin poika!

B. Kimeli kamelin poika.

Enimmäkseen vääntyneissä muodoissa esiintyvä paholaisen nimitys on

myös _Kilka_. Painajaisen sanoissa luetaan:

Jauhan Kilkoa kivellä,

Paaella pahoa miestä.

Kiven synnyssä kuvaillaan kiven isäksi Kilkaa ja emoksi maata eli

mantua.

A. Kivi Kilja[n], Lemmen (< Lemmon) poika.

B. Kivi on Kilka, maan munanen.

C. Maa äitis, kivi nimes!

Alkuperäiseksi oletettavasta säkeenmuodosta: "Kivi Kiljan, mannun

poika", on yhtäläistymisen kautta kehittynyt: "Kivi _Kimman, Mamman

eli Kimmo[n], Mammon_ poika",[90] ja siitä joko "_Mimmon, Mammon

tai Kimman, Kamman eli Kimmon, Kammon_ poika". Edellisestä sanasta

loppu-n:n poisjäädessä on säe viimein saanut muodon: "Kivi _Kimmo

Kammon_ poika", ikäänkuin edellinen olisi kivenhaltian ja jälkimäinen

sen isän nimi.[91]

Joskus on kertosäkeeksi lisätty: "Kimmas hattaran (s.o.

_Kimmahattaren_) tekemä". Myös tavataan "_Kimmottaren_ kiiskenruoto"

kertona säkeelle "_Mammottaren_ maanmunanen."

Kimmo sanasta on välistä johdettu paikannimikin. Hammas-madon

jauhamista varten pyydetään "kivet _Kimmolan_ mäeltä". Nähtävästi on

tässä tarkoitettu Kipumäen kiveä, johon Kimmon pojaksi sanottu kivi

on sekaantunut.

Kivensynnyssä ilmaantuu vielä muita väännöksiä Kilka sanasta:

A. Kivi _Kikka_ mannun eukko.

B. Kivi _Kiikka_ Lemmon poika.

Näihin on verrattava Ampiaisenluku:

Otappa _Kikko_ kokkosesi,

Hiien Lempo lintusesi!

Mahdollista on, että Kilka sanasta johtuu myös vermlantilaisten

Kivenlukujen alussa esiintyvä _Killikki eli Kyllikki_, jollei tämä

ole pyhimyksen nimi. Samoinkuin Kyllikkiä, pyydetään joskus kiven

avaimia antamaan: "kivi _Kiikki_ kaiman poika". Kilka ja Kyllikki

saattaisivat olla toisiinsa yhtäläisessä suhteessa kuin Nyrkäs ja

Nyyrikki.

Alkusoinnun vaikuttama väännös Kilka sanasta esiintynee Puunsynnyn

säkeissä:

Koivu _Kolkon_ kasvattama,

_Kolkon_ latvasta vetämä.

Mutta tässä voi olla myös sekamuoto sanoista Kilka ja Koljo.

Franssilassa, mainitsee Ganander, tavataan lähellä toisiaan

Koljonkivi ja Kiljonkivi sekä samoilla seuduin Koljonsuvanto ja

Kiljonkangas. Kansa hänelle kertoi, että näitä kiviä olivat kilvassa

heitelleet kaksi jättiläistä, nimeltä _Koljo ja Kiljo_. Jälkimäisen

hän on ilmeisesti muodostanut omannosta _Kiljon_, jonka oikea nimentö

kuuluisi _Kilko_, s.o. Kilka.

Kilka sanasta tavataan myös vähennysmuoto _Kilkainen_.

Kiru sinä Kilkainen,

Paru sinä Palkainen!

Kertosana _Palkainen_ on Kilka sanaan mukautunut väännös

_Pannaisesta_ (pannanalaisesta), joka vuorostaan on mainitun säeparin

toisinnoissa synnyttänyt Kilkainen sanasta väännöksen _Kinnahainen_.

Kidu siellä Kinnahainen,

paru siellä Pannahainen!

Pannaisesta runot tuntevat myös naispuolisen Pannas muodon.

Leppä on Lemmeksen tekemä,

paju on Pannaksen tekemä.

Pannan yhteydessä tilapäisesti muodostettu on _Silmutar_.

Päästä pannasta pahasta,

sitehestä Silmuttaren!

Pannanpanijastakin paavista johdettu _Paavilainen_ on uudemmalla

ajalla saanut pahan merkityksen.

Lemmon keihään nenästä,

Paavilaisen painetista.

Niinikään _Ruomalainen_ tavataan _Rumalaisen eli ruman hengen_

merkityksessä. Käärme on:

A. Ruomalaisen ruoskan siima.

B. Ruman hengen ruoska.

Paholaisen nimityksiin on lisäksi luettava _Rutimo_, joka on

Kalevalasta tunnettu yhdistyksessä _Rutimoraita_ (UK 2: 182, 185).

Alkuosa Rutimo on yhdistetty lappalaisten helvetinnimitykseen

_Rut-aimo eli Rota-aimo_. Lappalaisen sanan alkuosaa _rutu eli

rota_ on taas verrattu suomalaiseen _rutto_, johtaen molemmat

skandinaavilaisesta "paisetta" merkitsevästä sanasta muinaisisl.

_throte_, vrt. _thrutinn_, 'turvonnut': jälkimäinen osa aimo vastaa

skandinaavilaista _heim_, 'koti'.

Sana rutto voidaan kuitenkin myös selittää lyhennyksenä

_rutto-taudista_, s.o. rutosti eli pikaisesti tappavasta taudista,

jossa tapauksessa lappalaisten _rutu_ voitaisiin siihen yhdistää

vain verrattain myöhäisenä lainana suomesta. Toiselta puolen _rutu_

haltialle omistettu uhri, kokonaisena maahan kaivettu hevonen,

viittaa skandinaavilaiseen vaikutukseen. Missään tapauksessa ei

_Rutimo_ sanan jälkiosa -_imo_ ole johdettavissa _aimo_ sanan

olemattomasta suomalaisesta vastineesta.

Näiden epäilysten johdosta olin kokonaan hyljännyt _Rutimon ja

Rut-aimon_ vertailun ja tullut samaan päätökseen kuin K.A. Franssila

Ison tammen tutkimuksessaan, joka nojautuen kertosanaan _puu murska_

on _Rutimon_ yhdistänyt sanoihin rutjoa ja ruti "rikkinäinen

olotila". Muutamassa Lönnrotin kirjaanpanossa on Rutimoraita

selitettynä: "vanha raita, rutio, laho".

Mutta viimeksi kiintyi huomioni toiseen _puun murskan_ rinnalla tai

ilmankin sitä esiintyvään Rutimoraidan kertosanaan _paha tammi_.

A. Mistäs noita nuolet saapi? --

Oksista Rutimon raian,

puun murskan murenemista,

pahan tammen taittumista.

B. Oksista Rotimoraian,

pahan tammen taittumoista.

Myös tavallinen _raita_ käsitetään runoissa pahaksi puuksi eikä

ainoastaan tammen yhteydessä, vaan siitä erikseenkin.

A. Ei ole tammen kaatajoa

eikä raian raatajoa,

puun pahan hävittäjeä.

B. Rutta (sel. kukka) raiasta putosi,

papelo pahasta puusta.

Raita niinmuodoin liittyy niihin puihin, joita pidettiin paholaisen

luomina:

Kaikki puut Jumalan luomat,

vaan paju on pahan tekemä,

pihlaja pirun tekemä,

haapa Hiien h--poika.

_Rutimo- eli Rotimoraita_ tasataan usein muodoissa _Rutimon eli

Rotimon raita_. Omantomuotojen alkuperäisemmyyttä tukee seuraava

säepari, jossa sanat esiintyvät järjestyksessä ja toisistaan erillään:

Paha paise pihlajahan,

raitahan veri Rutimon.

Saatamme epäröidä, kumpaan sanaan, _raita vai veri_, Rutimon

kuuluvaksi luemme. Tämä nimi piilee näet parissa muussakin

sanayhdistyksessä, toisessa _Lutimonlinna_, joka tavataan eräässä

Karhunsynnyssä, on alkukerakkeen vaihdos tapahtunut alkusoinnun

vaikutuksesta. Niinikään soinnullisista syistä on voinut muodostua

muutamassa Vipusen manauksessa tavattava _maan Ratimo_.[92]

Ulos koira kulkuistani,

maan Ratimo maksoistani!

Viimeksi mainitussa yhdistyksessä, joka on verrattava sanontaan _maan

paha_, on Rotimo sanalla kieltämättä pahan merkitys. Sitä ei silloin

saisikaan verrata Rutaimoon, vaan itse Rutu haltiaan. Lappalainen

ja suomalainen sana voisivat toisistaan riippumatta johtua saman

skandinaavilaisen sanan eri muodoista.

Huomattava vielä on, että omantomuoto _Rutimon_ tavataan kerran

muodossa _Rutimen_. Ettei tämä ole aivan satunnainen, voi päättää

sitä edellyttävästä laatusanantapaisesta muunnoksesta _rutinen_.

A. Siihen tuli rutinen raita.

B. Rutaisi rutisen raian.

Jos _Rutu_ on selitettävissä muinaisskandinaavilaisesta _throte_

'paise', niin Rutimen voisi verrata tämän johdannaiseen

_thrutinn_ 'paisunut'. Mutta Friis on Rota sanan johtanut

toisesta skandinaavilaisesta sanasta _drott_, ruhtinas'; tämän

muinaisskandinaavilainen muoto _drottinn eli drottin_ kenties

selittäisi suomalaisen Rutimen, joka siinä tapauksessa olisi uudempi

muoto germaanilaista lainasanaa ruhtinas. Friis arvelee niiden

ruhtinaiden eli maaherrain, jotka vanhempina aikoina kantoivat verot

lappalaisilta, käyttäytyneen niin rosvomaisesti, että sana drott tuli

lopulta merkitsemään itse paholaisia. Luultavampaa kuitenkin on, jos

mainittu selitys pitää paikkansa, että, kuten yhdistys _maun Ratimo_

osoittaa, Rutimolla eli Rutimella tarkoitettiin tämän maailman

ruhtinasta kristillisessä merkityksessä eli pääpaholaista.

Runoissamme tavattavista pahoista olennoista on suuri ryhmä vielä

esittämättä, nimittäin pahojen paikkojen asukkaat ja haltiat.

Vainajain henkien, kuten olemme nähneet, on alkuansa ajateltu

kunkin asuvan omassa haudassaan. Nämä "Tuonelan tuvat" käsitettiin

muodostavan ikäänkuin kyläkunnan. Myöhemmin kuvailtiin Tuonela eli

Manala vainajain yhteisasunnoksi. Tämä viimein jakautui kahtia

hyvien ja pahojen asumukseksi, eikä vain eri taloiksi, joilla oli

kummallakin oma porttinsa ja joiden välillä oli katu, kuten Viron

orjan virressä, vaan myös toisistaan kokonaan eristetyiksi paikoiksi

joko vaakasuorassa (etelä -- pohjoinen) tai kohtisuorassa suunnassa

(yläinen taivas -- alainen helvetti). Jälkimäisessä tapauksessa

saatettiin kumpaakin paikkaa edelleen jakaa eri kerroksiin. Neitsyt

Maarian etsintävirressä päivä ilmoittaa lapsen olevan Isän Jumalan

sijoilla:

Päällä taivosen kaheksan,

ilmalla yheksännellä.

Elinansurma-runossa asetetaan ylimäinen taivas ja alimainen helvetti

vastakkain. Näiden keskivälillä oli toisella puolen maanpäällinen

elävien ilma, runojen ja satujen _Ilmola_[93] eli _keski-ilma_,

jota vastaa Edda-tarujen _Midgardr_ ja myöhemmän skandinaavilaisen

kansanuskon _Middelhjem_ ynnä _Mandhjem_, 'ihmiskoti', sekä toisella

puolen maanalainen vainajain odotuspaikka, n.s. "kiirastuli",

jota vainajain yhteisasumukseksi luultavasti jo pakanuuden aikana

käsitetty Tuonela eli Manala katolisella ajalla lähinnä tuli

merkitsemään.

Pahan paikan käsitteen on suomalaisille vasta korkeampi uskonto

mukanaan tuonut. Sen nykyisin tavallisin nimitys _helvetti_ johtuu

skamdinaavilaisesta _helviti_, s.o. Helin eli Manalan rangaistus.

Mutta runoissa käytetään sen rinnalla yleisesti vanhempaa nimitystä

_hiisi_.

_Hiiden_ on E.A. Tunkelo yrittänyt yhdistää muinaisislantilaiseen

_hidi_ (nykyisruotsin _hide l. ide_), joka merkitsee karhun

talvipesää. Virossa merkitsee _hiis l. hiid, hiie_ metsikköä ja

etenkin pyhänä pidettyä metsikköä. Myös Agricolan suomennoksissa

tavataan _hiidet_ myöhemmän raamatunkäännöksen (pyhiä) "metsistöjä"

ja "korkeuksia" vastaavana. Eräässä haltiansa puhuttelussa loitsija

sanoo nostavansa nukkumasta:

Pellon alle peitetyitä,

hiien alle heitetyitä.

Hiisi tässä nähtävästi tarkoittaa asunnon läheisyydessä olevaa

kalmistoa.

Tavallisesti kuitenkin runoissa hiisi sana liittyy myöhempään,

skandinaavilaisperäiseen käsitykseen vuoresta vainajain olinpaikkana.

A. Huuan hiiestä apua,

vuoresta väkeä puutun,

alta kallion alaisten.

B. Ota hiiestä hevonen,

varsa vuoresta valitse,

mustatukka tunturista!

Jonkun kerran tavataan hiisi yhdistettynä metsää merkitsevään Tapioon:

Hiien riihi lämpiävi,

Tapion talo näkyvi.

Metsästä hiiden kuitenkin eroittaa siihen liittyvä kammottavaisuuden

maine:

Korpi on käynehen urohon,

hiisi metsä käymättömän.

Siten on käsitettävä myös sanonta: _mene hiiteen_! joka lienee

alkuansa vastannut ruotsalaista: _gå till skogs_, 'mene metsään!'

Pyhän ja kammottavan paikan merkityksestä kehittyi helposti pahan

paikan käsite. Runoissa paikallisen _hiiden_ tavallisin vastine,

kuten mainittu, on _helvetti_.

Paikallinen merkitys on _hiisi_ sanalla myös _hiidenväen_

käsitteessä, jota on käytetty sekä kirkonväen että metsänväen

merkityksessä.

Varsinais-Suomessa Pyhämaassa kerrotaan suntion jouluaamuna kirkkoon

mennessään nähneen _hiidenväkeä_ niin pitkän jonon, ettei kumpaakaan

päätä näkynyt.

Pohjois-Satakunnassa on uskottu, että _hiidenväki_ on pientä päätöntä

kansaa, joka kulkee metsissä omia polkujaan; niiden johtajalla

on pää. Jos joku ihminen joutuu hiidenväen poluille, ei hän enää

osaa kotiin, vaan "hurmaantuu" ja tulee aivan samaan paikkaan

kävellessään. Hiidenväellä on pieniä kulkusia, joista kuulee, koska

ne tulevat; silloin on paras heittäytyä maahan ja olla nukkuvinaan,

sillä nukkuvalle ne eivät tee mitään pahaa. Toisen tiedon mukaan

hiidenväet, jotka pitivät pieniä tiukuja kaulassa, olivat hyvin

pikkuisia, ainoastaan peukalon kokoisia; mutta nenällä oli miltei

heidän oma pituutensa.

Vedenväkeäkin näkyy hiidenväki joskus edustavan. Uudellamaalla

kuviteltiin _hiidenkansan eli lintukololaisten_, joita mahtui

yhdeksän yhteen ammeen pohjaan, tulevan ulos lähteestä.

_Hiidenväkeä_ sanotaan myös painajaisten olevan; niitä ei

kärsi vedenväki. Runoissa tavataan painajaisen kertosanana

_hiidenkuolia_.[94]

Hiidenväkeä voitiin sanoa myös yksinkertaisesti _Hiisiksi_, joiden

uskottiin näkymättömässä muodossa hiipivän ihmisten seuroissa, samoin

kuin vainajain henkien.

Mutta Hiidet eivät esiinny ainoastaan kääpiöntapaisina kuten

yleensä vainajat. Enimmäkseen _hiidenkansa eli Hiidet_ rinnastetaan

kuviteltujen entisajan eläjäin jättiläisten kanssa. Becker mainitsee

_Hiisien_ asuvan paitsi vuorissa ja järvissä myös puitten alla.

Kun näihin ukkonen löi, sanottiin ukkosjumalan Hiisiä ahdistavan;

tarinoidaanpa joskus löydetyn hirmuisen jättiläisen kokoinen Hiisi

ukkosen kuoliaaksi lyömänä.

Onko personalliseksi käsitetyllä yksilöllisellä _Hiidellä_ ollut

hiiden- eli metsänhaltian merkitys, on harvojen ja epävarmojen

todistuskappaleitten nojalla vaikea päättää. Agricolan tuntemista

karjalaisten jumalista _Hiisi_ "metsäläisistä soi voiton". Runoissa

tavataan personallinen _Hiisi_ joskus Tapion kertosanana ja

kuvaillaan sitä nimenomaan metsässä elävänä.[95]

A. Hiiell' on hyvä emäntä,

Tapiolla tarkka vaimo.

B. Hiisi hirveä metsässä,

minä Hiittä hirveämpi.

Jälkimäisessä esimerkissä on Hiidellä ilmeisesti pahan metsänhaltian,

_metsähiiden_ merkitys. Hyväntahtoisesta metsänhaltiasta _metsähiisi_

eroaa sekä ulkomuodoltaan että pukunsa puolesta. Edellinen ilmestyi

komeana sukeapartaisena miehenä suurin kauniin silmin ja puhtaissa

vaatteissa, jälkimäinen rumana, parratonna, vinoin silmin, ilman

silmäluomia ja repaleisena.

Metsähiittä tavatakseen piti mennä muurahaiskeolle, mutta vaaran

pohjoispuolella olevalle, eikä päivänpuoleiselle, kuten metsänhaltiaa

tavoitellessa. Taikka oli etsittävä muurahaiskeko, joka oli

pohjoispuolelta nurmettunut. Jos kutsuttu metsähiisi ei itse

ilmestynyt, niin tuli _käärme_, joka sanoi, oliko se kaukana ja

milloin saapuisi.

Myös metsäpirtinhaltian vastakohtana esiintyy metsähiisi. Jos

metsäsaunassa puut poltettiin loppuun eikä jätetty evästä, niin

ryösti sen metsähiisi oikealta haltialta tullen sijalle haltiaksi,

joka sitten oli niin häijy, ettei antanut rauhaa yövieraille.

Metsähiisi kuitenkin meni pois, jos joku metsäpirtissä jälleen

asui kolme yötä, pani maahan kaivettuun koloon pienen rahauhrin ja

lähtiessään jätti leipäpalan ynnä puita; oikea haltia siitä näki,

että oli tullut asukkaita, ja voi palata. Mutta jos metsähiisi oli

tuomalla tuotu, niin se ei lähtenyt ajamatta metsän tai kallion

väellä.

Metsähiiden ynnä _vuorihiiden_ ohella Ganander mainitsee vielä

_vesihiiden_. Pahan vesihiiden kuvaillaan ulkomuodoltaan eroavan

hyvästä vedenhaltiasta aivan samoin kuin metsähiiden metsänhaltiasta.

Jos metsälammissa oli vesihiisi haltiana, eivät lammin jäälle

asettuneet ajettavat peurat. Mutta jos lampeen kuljetti valtajoen

koskesta haltian, niin Hiiden täytyi paeta ja tuli haltiaksi oikea

vedenhaltia. Silloin peuratkin asettuivat lammen jäälle, josta niitä

sai ampua. Vesihiiden pakoitti järvestä lähtemään sitenkin, että

vedenhaltiaa edustavan majavan poskiluilla kiersi järven ympärinsä.

Myös _maahiisi_ joskus mainitaan. Taloon kun mentiin asumaan ensi

kertaa, niin piti kaiken väen olla peseytynyt ja päällä aivan uudet,

puhtaat alusvaatteet, kaikki samaa kangasta. Kankaankappaleeseen

käärittiin häränsarvesta kolme lastua, eläväähopeaa ja rahaa, ja se

käärö pantiin multahirren alle, sitten ei vallannut maahiisi taloa.

Manauksissa mainitaan _maan, metsän ja veden hiisi_:

A. Maan hiien hinkalohon!

B. Metsän hiien hinkalohon!

C. Veen on hiien hinkalohon!

D. Vesihiien hinkalohon!

Runoissa _vesihiisi_ ilmaantuu toisinaan toimivana, vieläpä

rukoiltuna.

A. Vesihiisi vettä souti

venehellä vaskisella,

kuutilla kuparisella,

[airoilla hopeaisilla].

B. Vesihiisi vettä kanna

tuohon tuimahan tulehen!

C. Vesihiisi vettä kantoi

yheksästä lähtehestä

yheksän meren ylitse

[meren puolen kymmenettä]

pavun pienellä palolla,

heinän hienon helpehellä.

Manattavaan _vesiseen hiiteen_ yhdistetään joskus kalman haltiaa

vastaava _kalmahiisi_:

Vetehen vesinen hiisi,

kalmahiisi kankahasen!

Taioissa tavataan vielä _tulihiisi eli kotahiisi_. Aina kun keitto

oli valmista, kaadettiin sitä ensiksi kotalieteen kapustalla

kotahiidelle, ettei kotahiisi "kohdannut" keittäjää. Jos keittäjä

rupesi pahoin voimaan, niin pidettiin sitä kotahiiden kohtaamana

ja miteltiin silloin kuolleen mittapuulla. Runoissa _kotahiisi_

useammastakin ilmaantuu.

A. Kotahiien hinkalosta.

B. Kotahiisi kohtasi.

C. Koiahiisi, lietten vanhin,

jos olet suuren suuttununna.

Kerran esiintyvät perätysten avuksi pyydettyinä _tupa-, sauna- ja

riihihiisi_. Rukoukset luettiin otettaessa tuhkaa pesästä kolmesta

eri katon alla olevasta huoneesta.

_Pahaa haltiaa_ merkitsevä paikallismääreinen Hiisi on verrattava

harvinaisempiin yhdistelmiin _metsänperkele, velosenlempo ja

vesikorjus_ (< kuljus?). Myös ilman määresanaa personallinen

_Hiisi_ runoissa tavallisesti tarkoittaa paholaista ja erityisesti

paholaisten päämiestä.

A. Nouse Hiisi heimoinesi, --

Perkele perehinesi!

B. Tule tulinen Hiis

tulisesta kalliosta!

Ilmeinen pääpaholaisen nimitys on _Tuonenhiisi_.

Tules tänne Tuonenhiisi,

vaaranvaltias samoa!

Sekä paikallisena että personallisena voi Hiisi yht'aikaakin esiintyä.

Mene Hiisi hiitehen,

vuorehen pahoin tekijä!

Näiden rinnalla voi vielä kolmantena ilmaantua paikallisella

päätteellä johdellu _Hiitola_: "Hiitolass' on hiien Hiisi".

Suomen Hiitolaa vastaa viron (H)iiela, joka on vielä säilynyt

alkuperäisemmässä Tuonelan ja haudan merkityksessä:

Käisin eile lielassa,

tunaeile Tuonelassa,

eile eide haua pealla,

auduja südame pealla.

Hiitolasta on taas muodostettu personallinen _Hiitolainen_. Käärmettä

puhutellaan: "Hiitolaisen hiuskarva".

Myös Hiitolan edellyttämä kantasanan muoto _Hiito_ tavataan

loitsuissa: "sinne minä sinun saatan Hiion mäkeen". Tämän vahvempi

aste Hiitto ja käärmeen nimitys Kyyttö ovat Gananderin esittämässä

Pakkasenluvussa sulautuneet muotoon _Hyyttö_.

Itki Hyyttö poikiahan,

vesi silmistä tipahti.

Kiroussanana tunnettu on lyhytääntiöinen muunnos _Hitto_, joka

toisinaan ilmaantuu runoissakin, vieläpä yht'aikaa Hiiden kanssa.

A. Hiien vieä Hitolle!

B. (Sudensyntyä):

Hitto olet Hiisi, Pohjan koira!

C. (Kirkkokalmalle):

Turpehinen tuon takainen,

Hiton Hiien luppakorva!

_Hitto_ sanan paikallinen johdannainen on _Hittola_ ynnä siitä

vääntynyt _Hippola_.

A. Mene Hittolan korpehen!

B. Itse Hippolan emäntä.

Tästä taas on johdettu personallinen _Hittolainen_, jonka kerrotaan

tuovan jäniksiä lankaan, vaikka se olisi viritetty tallin parvelle.

Samoin runoissa rukoillaan Hiittä tuomaan jäniksiä pyytäjälle:

A. Tuopas Hiisi vuohiasi,

Juutas jukkokaulojasi!

B. Tuo Hiisi hirviäsi,

Perkele jäniksiäsi!

Tästä voimme päättää, että myös Agricolan _Hittavanin_, joka "toi

jänikset pensaasta", on Hiton sukua. Lähinnä "Hittavaista" muotonsa

puolesta ovat _Hittara ja Hittamo_:

A. [Onko] Hittaroita helvetissä?

B. Hittamon pajan etehen.

Helvettiä merkitsevän hiiden kertosanana esiintyy myös _vuori eli

kallio_.

Ota hiiestä hevonen,

hepo toinen helvetistä,

vuoresta valittu varsa,

luukapio kalliosta!

Samoin kuin hiisi on vuori[96] vainajain olinpaikkana useimmiten

saanut pahan paikan merkityksen, johon myös keskiaikainen mielikuva

maan sisuksissa sijaitsevasta helvetistä on vaikuttanut.

Hiiden kera rinnastettu vuori mainitaan joskus vaskikalliona:

Hiiest' on hevosen synty,

varsan vaskikalliosta.

Eläimeen mennyttä neulaa loitsitaan:

Voi sinua rauta raukka,

kuin tuonne kurja kuljit!

Siellä ruostut rauta raukka,

siellä kuljet

kivikoita, kannokoita,

vaskivuorehen vajoat.

Pyri pois pyhille maille,

ilman alle asumahan!

Pahaa manataan "vuoren vaskisen sisähän" tai "vuorehen valantehesen".

_Vaskinen vaara_ tavataan myös Samporunossa yhdistettynä _Pohjolan

kivimäkehen_.

Pahojen paikkojen runollisista nimityksistä _Hiitolan_ rinnalla

huomattavin on _Pohjola_. Molempia käytetään sekä vaihdellen saman

runon eri toisinnoissa, kuten Päivänpäästössä ja Kilpakosinnassa,

että yhdessä toistensa kertosanoina, esim. suuren pitotuvan

kuvauksessa:

Tupa oli tehty Hiitolassa,

Hiitolassa, Pohjolassa.

Nimenomaan helvetin kertosanana tai sijaisena tavataan Pohjola

seuraavissa säepareissa:

A. Onko Hiittä helvetissä,

Perkelettä Pohj[ol]assa?

B. Onko Hiittä Pohjolassa,

Jumalata taivahassa?

Jo Lencqvist viittaa siihen keskiaikaiseen käsitykseen, että

pohjoisnavan seudut olivat pahoille hengille asunnoksi määrätyt.

Norjassa on säilynyt kansanusko, että helvetti on pohjoisnavalla.

Ruotsalaisessa Koinluvussa esiintyy Pohjolaa muodollisestikin

vastaava _Norrhem_.

Suomalaisissa taioissa on pohjoisella ilmansuunnalla aivan yleisesti

paha merkitys. Esim. taloa asettaessa on varottava etteivät ovet

tule pohjoista vasten. "Pohjoisesta aina kirous tulee; idästä,

etelästä ja lännestä siunaus ja Jumalan apu aina idästä". Sentähden

myös, milloin Jumalan apua anotaan, piti olla itään rinnoin.

Tässä tiedossa siunauksellisena mainittu länsi eli auringonlaskun

suunta on kuitenkin oikeammin asetettava vastakohdaksi idälle eli

auringonnousun suunnalle ja siis lähemmin yhdistettävä pohjoiseen.

Pohjolan vakinainen mainesana on pimeä. Siitä johdettu paikannimi

_Pimentola, Pimentölä eli Pimeälä_ käytetään useimmiten kertosanana

Pohjolalle, joskus myös itse helvetille tai yleensä Manalalle.

A. Nouse Hiisi helvetistä,

Perkele Pimentolasta!

B. Etsi maitosi Manalta

piimäsi Pimentolasta!

Pimentola vastaa lappalaista _tsheps-aimo_, 'musta koti',

muinais-skandinaavilaista _Niflheim_, 'Sumula', ja keskiaikaista

saksalaista _Finsterland_, 'pimeä maa', sekä raamatullista "pimeyden

ja kuolonvarjon maata".

Kun helvetti oli tullut sijoitetuksi pohjoisnavalle, kuvailtiin

siihen kuuluvan paitsi pimeyden rangaistusta myös kylmyyden kärsimys.

Niinikään Pohjolan käsitteeseen liittyy pimeyden painostuksen lisäksi

palelemisen tunnelma, josta on johtunut kertosana _Palehtola_ parissa

vienanpuolisessa manauksessa:

Pimiähän Pohjolahan,

Paksuhun Palehtolahan.

Suomen puolella tavataan nimitys _Pohjolan kylmä kylä_, jossa on:

Jäinen kaivo kartanolla,

jäinen kappa kaivosessa,

tai pelkästään kylmä kylä:[97]

Kuss' ei nähty, eikä kuultu

ruohon kaiken kasvantoa.

Tämä kylmä kylä esiintyy sekä Pohjolan että Pimentolan kertosanana.

Välistä sitä nimitetään _Hyymöläksi eli Hyhmäläksi_.

A. Tuli neiti Pohjolasta,

impi kylmästä kylästä --

Tule neiti Hyymölästä,

tuo hyytä Hyymölän kylästä!

B. Hyhmän neito Hyhmälästä

kanna hyytä helmoillasi!

Hyinen helvetti kuvastunee myös Hiitolan väännöksessä _Hyytölä_.

A. Tuolta Hyytölän pajasta.

B. Hyytölän konin kaviot.

Kylmyyden mielikuvaa edustaa vielä Pohjolan kertosana _Lumivaara_.

Mene tuonne, kunne käsken,

pimeähän Pohjolahan,

Lumivaaran kukkulalle

pohjoispuolelle mäkeä.

Mutta Pohjolan kertosanana ilmaantuu myös pimeälle ja kylmälle

paikalle aivan vastakkainen _Panuala eli Panula_.

Et ennen ihmettä nähnyt,

kun et pitkäistä kavetta

tulevaksi Pohjolasta,

saavaksi Panualasta.

Että _tulta_ merkitsevästä _panu_ sanasta johtunut _Panula_

tarkoittaa helvettiä, todistavat myös sen pääsanana käytetyt _Hiitola

ja Pirula_.

A. Hiitolan verinen vaippa, --

Panulan verinen paita.

B. Piltikkä Pirulan miniä,

vyönneula Panulan neiti.

Jälkimäisessä näytteessä nimeltä näyttävä _piltikkä_ saa selityksensä

toisintomuodosta _pintikkä_, joka merkitsee "päännauhaa" (ruots.

_bindel_). Pirulan _miniä_ on luettava _minjän_ ja Panulan _neiti_

korjattava _neien_.

Kuitenkin tavataan Panulalla päinvastainenkin merkitys:

Paistoipa Panulan päivä,

Herran kehrä hellitteli.

Sovittaakseen yhteen eri käsityksiä helvetistä keskiajan oppineet

jakoivat sen eri kerroksiin tai osastoihin, joissa yhdessä ahdisti

tuli, toisessa pakkanen, kolmannessa ikuinen pimeys.

Mainittua jakotapaa käyttäen saatiin vielä erityinen osasto,

jossa käärmeet vaivasivat. Tätä ei kuitenkaan ollut välttämätöntä

eroittaa tulisesta helvetistä, koska selitettiin käärmeitten olevan

erityistä tulessa elävää lajia. Väinämöisen Tuonelanretkellä kuvataan

juottaminen ja syöttäminen käärmeen kähyillä ja sisiliskoin päillä

sekä makuuttaminen käärmeen kähyistä tehdyllä sängyllä tai palavan

kuumalla kivivuoteella, jolle peitto on pantu pistävistä käärmeistä.

Muutamassa Hammasmadon ja Käärmeen manauksessa tavataan helvetin

nimenä _Matola ja Petola_:

A. Syömästä Matolan koira!

B. Mene peto Petolahan!

Pohjoisena, pimeänä ja kylmänä paikkana Pohjola on helposti

sekaantunut maantieteellisiin nimityksiin _Pohjanmaahan eli

Pohjan pitkähän perähän_ ja omistanut toisinaan näiden kertosanan

_Lapinmaan_. Sekaantumista on luonnollisesti edistänyt käsitys

Lapista pahojen noitien olinpaikkana.[98] Pohjan perästä on välistä

muodostettu _Perälä_ ja Lapinmaasta _Lappala_.

A. Perälähän, Pohjolahan.

B. Pohjan pitkän Piinalahan,

läpi maan Lappalahan.

Samoin on Pohjolan kertosana Pimentola toisinaan yhtynyt Lapin

kertosanaan _Turja_:

Ukko Turjasta tulevi,

mies pitkä Pimentolasta.

Tämän säeparin johdosta on Ganander selittänyt Pimentolan, joka

vastaisi klassillisten kirjailijain _ultima Thulea_ tarkoittavan

ulommaista pimeyttä, osittain helvetin syvyydessä osittain

pohjoisessa Novaja Zemljan ja pohjois-Norjan tienoilla. Turjasta taas

on voitu muodostaa _Turjala eli Turjola_.

Tuli ukko Turjalasta,

mies pitkä Pimentolasta.

Se maantieteellinen tosiasia, että Suomessa pohjoiseen päin

metsänrikkaudet Lappiin asti lisääntyvät, on aiheuttanut Pohjolan eli

Pimentolan ja _Tapiolan_ yhdistämiseen toistensa kertosanoiksi.

A. Onko hyytä Pohjolassa,

simoa Tapiolassa?

B. Tuli mies Pimentolasta,

mies tarkka Tapiolasta.

Pohjolalla voi vielä olla kertosanana _Sarajas_. jonka Setälä on

osoittanut _merta_ merkitseväksi indoiranilaiseksi lainasanaksi,

taikka jokin siitä vääntynyt paikannimen tapainen.

A. Pimeästä Pohjolasta,

summasta _Sarajahasta_.

B. Suuresta _Sarahjalasta_.

C. Syvästä _Saraojasta_.

D. Pimeähän Pohjolahan

sankkahan _Sarantolahan_

E. Pimeässä Pohjolassa,

sankassa _Saran talossa_.

Näihin esimerkkeihin lisättäköön:

Lyöte lietohon merehen,

synkkähän _Sarajaksehen_.

Mitä merta _Sarajas_ tässä tarkoittaa, ilmenee sen määresanoista

_summa_, s.o. sumuinen, _suuri, syvä, sankka ja synkkä sekä lieto_.

Samoin kuin _Pohjan lieto meri_ ei Pohjolaan yhdistetty _Sarajas_

voine tarkoittaa muuta kuin pohjoista Jäämerta, jota jo vanhalla

ajalla kuvailtiin hidasliikkeiseksi ja sakeaksi (pigrum et concretum

mare). Saksan keskiaikaisessa runoudessa Jäämerta nimitettiin

_Lebermeer_, "maksameri". Sama _Maksameri_ on vielä Saarenmaan

virolaisille tunnettu noitien kokouspaikkana.

Skandinaavilaisessa tarussa Balderin kuolemasta kuvataan Helintie

kulkevan sekä alaspäin että pohjoista kohti (nidr og nordr).

Myöhemminkin oli Norjassa tapana, jos joku jäi merelle, ettei

ruumistakaan löydetty, sanoa kuolleen menneen pohjoiseen ja alaspäin

(_nord- og nedenom_).

Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus Diaconus kertoo, mitenkä

Norjan lappalaisten maasta länteen päin, missä valtameri ulottuu

rajattomiin, on kauhean syvä nielu, jota nimitetään merennavaksi.

Kaksi kertaa päivässä se imee laineita sisäänsä ja oksentaa ne

jälleen ulos. Pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja 11:nnellä vuosisadalla

Adam Bremeniläinen esittää friisiläisten merimiesten retken Islantiin

ja sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja

pimeää. Äkisti epävakaisen meren virta veti vimmatulla vauhdilla

onnettomat merimiehet siihen syvään kuiluun, johon sanotaan kaikkien

meren pakojen eli luoteiden imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen,

mitä nimitetään vuokseksi. Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei

mukanaan, mutta toiset vuoksivirta työnsi kauas pois. 1500-luvulla

kuvaukset meren kurimuksesta paikallistuvat Lofotenin tienoille

Norjan rannikolle missä on tunnettu Malströmmen. Tässä virtapaikassa

eli heti sen ulkopuolella kuviteltiin olevan merennielun, jonne

valaskalakin virtaan joutuessaan jääpi.

Mielikuva merenkurimuksesta on säilynyt kansankertomuksissa eri

paikoin Suomea. Varsinais-Suomessa muistettiin erään noidan, jota

paholainen oli kuljettanut joka paikassa, viimein vaatineen päästä

_Kurilan kurkkuun_. Mutta paholainen oli selittänyt: "jos sinne

mennään, on minun ja sinun loppu; se on semmoinen paikka meressä,

joka ympäri kiertää pohjaan päin, eikä tiedä mihin se vie." Savon

murteella on Kaarlo Hemmo julkaissut kansanomaisen tarinan "Kurjuksen

kulukusta pelastunna"; siinä _Kurjuksen kulkku_[99] kuvataan maailman

takana olevaksi paikaksi, josta kaikki maailman liiat vedet juoksevat

maailman alle, ja kerrotaan laivan siitä pelastuneen läheisyydessä

uiskentelevan valaskalan avulla. Suomen Lapissa uskottiin olevan

meressä Kurkkion, johon kaikki vedet syöksyivät seitsemänä vuonna ja

josta toisena seitsemänä virtasivat takaisin. Sen kohdalla asuivat

_Ääreläiset_, jotka olivat niin pieniä, että niitä mahtui kolme

makaamaan saman pesusoikon pohjalle, ja jotka elivät yksinomaan

linnunmunilla. Myös _Lintukotolaisiksi_ nimitettiin maailman

itä-äären kääpiöitä.

Runoissamme on hyvin tunnettu _Kurimuksen kulkku, kinahmi eli veden

napa_, joka sijoitetaan äärettömään _Rutjan mereen_ tai rinnastetaan

_Turjan kosken_ kera taikka yhdistetään valtameren valaskalaan

(_kita_ < ven. _kil_).

A. Meren Rutjan partahilla,

äärettömän äyrähillä,

kinahmella llkeällä,

jost' et pääse päivinäsi.

B. Turjan koskehen kovahan,

kinahmehen kauheahan,

jonne puut tyvin menevi.

C. Turjan koskesta ylitse --

vie veen navoille.

kuleta Kurjuksen kulkulle.

D. Kurimuksen kulkun alle,

kian kielen kääntimille.

Skandinaavilaisessa Balder-tarussa kuvattu pohjoiseen ja alaspäin

vievä Helintie on maata myöten kuljettava, kunnes saavutaan

Gjoll-virralle, jonka yli rakennettua siltaa Modgudr niminen neito

vartioi. Balder-tarua vastaavassa Lemminkäisen eli Pätöisen pojan

surmarunossa tapaamme samalla paikalla _Tuonelan joen eli Tuonen

mustan joen_, joka muutenkin runoissa usein mainitaan. Kertosäkeessä

sitä sanotaan myös _Manalan ikipuroksi eli alapuroksi, alusvedeksi,

alanteheksi tai syvänteheksi_. Tuonelan joen asemella esiintyy

eräässä Kilpakosinnan toisinnossa _Hiitolan joki_.[100]

Aivan yleinen Metsästysluvuissa on _Pohjolan joki_, jonka takaa

pyydystettävät eläimet ovat juoksutettavat. Sillä on välistä

kertosanoina _Imandronjärvi ja Kanasaari_, s.o. Kuollan niemimaalla

oleva _Kalasaari_, joten se saa näennäisesti maantieteellisen

värityksen:

A. Sivulta Imantronjärven,

pitkin Pohjolan jokea.

B. Poikki Pohjolan joesta,

Kanasaaren kainaloitse.

Toiselta puolen tavataan joskus Pohjolan joen kertona Manalan alanne

sekä Tuonen mustan joen kertona Pohjolan ikipuro. Nähtävästi on

metsänotustenkin alkuaan ajateltu tulevan toisesta maailmasta, kuten

Karhunpeijaislauluista ilmenee.

Tuonelan jokea on toisinaan sanottu _salmeksi_, mutta tavallisesti

sitä kuvataan _koskentapaiseksi_ virraksi. Surmattu ja jokeen

heitetty Lemminkäinen:

Meni koskessa kolisten,

myötävirrassa vilisten.

Tuonelan joki voi saada kertosanakseen _kova kynsikoski_.

Sekä Kurimuksen että Tuonelan joen mielikuvia on sekaantunut

käsitykseen _Juortanin joesta eli pyhästä virrasta_, jonka

keskiajalla ajateltiin sijaitsevan maailman äärellä.

A. Onko joesta Jortanista,

johon hongat hoipertuvat,

heinät latvoin lankeavat?

B. Tuolla Juortanin joella

pyhän virran pyörtehellä,

johon kaikki virrat tulevat,

joet latvoin lankeavat.

C. Korvahan tulisen kosken,

pyhän virran pyörtehesen,

johon kaikki joet juoksevat.

D. Vesi on juossut Juortanista,

kaikki joet on Juortanista

tullut tunturin alati,

puhtahana pulppuellut.

Kilpakosinnassa Juortanin ja Tuonelan joet eri alueilla vaihtelevat.

Välistä saa Juortani "pyhän virran" asemesta _pahan virran_

kertosanakseen. Tavallisessa Tiberian merta ja Jordania kuvailevassa

säeparissa on välistä havaittavana _Juortanin joen ja Tyrjän kosken_

vaihtuminen _Tuonelan jokeen ja Tarjan koskeen_.

A. Tyystyi ennen Tyrjän koski,

joki Juortanin pysähtyi.

B. Tyytyi ennen Turjan koski,

joki Tuonelan tyrehti.

Kolmantena säkeenä tässä Verensulkusanoihin kuuluvassa vertauksessa

on toisinaan:

Asettui Alava l. Alevan l. Aluen järvi.

Tämä Kuollutta merta tarkoittava _alava järvi_ monine väännöksineen

on tunnettu Tulensynnystä tulen putoamispaikkana. Vanhimmassa

muistiinpanossa Kiimingistä vuodelta 1658 kerrotaan sen keskelle

kasvaneen tulisen koivun.

Putosi tulikipuna --

keskelle Alafvy järven.

Kolmasti Alavoi järvi

kuivi kuiville kiville. --

Kas[v]eli tulinen koivu

keskelle Alavos järven.

Tässä yhteydessä on vielä mainittava loitsuissa ja

Lemminkäis-runoissa kuvattu _tulinen joki_.

Tulevi joki tulinen,

joess' on tulinen koski.

koskess' on tulinen luoto,

luo'oss' on tulinen koivu.

koivuss' on tuliset oksat,

oksall' on tulinen kokko;

sulat on tulen tulevi,

höyhenet tulen satavi,

[t. sillä suu tulen palavi,

kita kiiran lämpiävi,]

yöt on hammasta hiovi,

[päivät] kynttä kriitskuttavi.

Että tulinen joki luotoineen on manalainen, osoittavat seuraavat

säkeistöt:

A. Tuolahan joell' on tulinen kivi

minä paan siun sille kivelle.

Tuolahan joess' on tulinen kallio.

B. Hiiess' on tulinen koski,

koskessa tulinen koivu,

koivussa tulinen k[o]kko,

joka syö kylän katehet.

Keskiaikaisiin Haadeksessa käynnin kuvauksiin kuuluu myös kapea ja

vaikeakulkuinen silta, joka on nähtävästi itämaisista uskonnoista,

lähinnä persialaisilta kulkeutunut. Kristillisaiheisessa

Balder-tarussa, kuten sanottu, päästään Gjoll-virran yli siltaa

pitkin. Myös suomalaisissa runoissa tavataan joskus _Tuonen eli

Manalan silta_, vaikkei joen yhteydessä.

A. Ajoi Tuonen sillan päähän.

B. Tule Tuonen tietä myöten,

ma'a siltoa Manalan.

C. Tuonen akka rautahammas

istui Tuonen sillan päässä,

kolme koiroa keralla.

Tavallisesti on kuviteltu Tuonelan joen yli päästävän veneellä eli

lautalla. Väinämöisen pyytäessä:

Toi venettä Tuonen tyttö,

lauttoa Manalan lapsi,

yli salmen saattelevi,

joen poikki päästelevi.

Kansanuskomuksissa on säilynyt käsitys, että pyhänä leikatuista

kynnenkappaleista paholainen tekee itselleen lautan, jolla

soutelee yli salmen, tai veneen, johon vie leikkaajan tämän

kuollessa ja jolla kuljettaa hänet helvettiin. Sama uskomus

tavataan myös skandinaaveilla; islantilaiset tätä alusta nimittivät

"ruumislaivaksi".

Mielikuva Tuonelan joen yli soutajasta on lähtöisin Egyptistä,

missä kuollut oli kuljetettava Niili-virran yli veneessä, joka

jätettiin hautauspaikalle. Siellä kreikkalaiset sanovat saaneensa

tarun kuolleitten kuljettajasta Kharonista, josta heidän vanhempi

kirjallisuutensa ei vielä mitään tiedä. Roomalaisen runouden, etenkin

Virgiliuksen Aeneidin välittämänä tämä Tuonelan lautturi pysyi kautta

keskiajan hyvin tunnettuna.[101]

Inkeriläisessä Viron orjan virressä, kuten on mainittu, Tuonela

toisinaan kuvataan kaupungiksi, jossa on kaksi kartanoa, Luojan

ja Hiiden, ja niiden välillä katu. Niinikään inkeriläisessä

Ansiotyö-kosinnassa puhutaan _Tuonen linnasta ja Tuonelan kadusta_.

A. Alkoi Tuonela näkyä.

B. Ajoi Tuonelan kaulle.

Tuonen linna liklattoa.

Ilomantsinpuolinen Kilpakosinta tapahtuu:

_Hiien linnassa_ jalossa,

kauheassa kaupungissa.

Myös _Pohjan linna_ mainitaan kerran. Paitsi _kylmäksi kyläksi_

kutsutaan Pohjolaa usein _miehen syöjäksi kyläksi, urohon

upottajaksi_, ja itse helvettiä joskus _pahaksi kyläksi_.

Huomattavin tässä linnoitetun kaupungin tapaisessa on sisäänkäytävä.

Inkeriläisessä Ansiotyökosinnassa ajetaan _Tuonen portin suulle,

Manalan oven etehen_. Mainitussa Viron orjan virren muodostuksessa

isännän sielu:

Vietiin Hiien portin suulle.

"Avatkaa Hiien portti!"

Savolainen loitsija kehuu olevansa _Hiiden portin_ "potkaisija".

Yleisesti itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa esiintyvät _rautaiset

Pohjolan portit_.

Portit Pohjolan näkyivät,

Pahan linnat liimottivat,

ukset Hiien ammottivat,

rautaääret ärjyttivät

Suomen Lapissa on Pohjan portteja sijoiteltu milloin Kuollan

itäosan ja Kaninin niemimaan välimaille, milloin Ruijan tai Turjan

tuntureille. Vanhan kansan muistellaan kertoneen, että ne olivat

_vaskisia_.

Että Pohjola tässäkin tapauksessa merkitsee helvettiä, todistavat

seuraavat rinnakkaismuodot:

A. Portin Pohjolan eteen.

B. Portin Pohjolan ovilla.

C. Helvetin portin etehen.

D. Helvetin portin ovelle.

Tuonelan veräjä (helgrindr) esiintyy myös islantilaisissa

taruissa ja rautaportit saksalaisessa kansanuskossa. Samoinkuin

suomalaisten perustuu germaanilaistenkin käsitys katolilaisella

keskiajalla vakiintuneeseen mielikuvaan helvetin rautaisista ja

vaskisista porteista, joka taas vuorostaan johtuu Raamatusta ja

muinaisklassillisesta kirjallisuudesta. Edellisessä puhutaan kuoleman

eli Tuonelan porteista, jotka esitetään vaskisina rautaisine

salpoineen. Homeeroksen Iliaadissa mainitaan Haadeksen portit ja

kuvataan Tartaroksen rautaiset portit vaskisine kynnyksineen.

Haadeksen porttiin liittyy kreikkalaisilla mielikuva vimmatusti

haukkuvasta koirasta Kerberoksesta. Tämän koiran on arveltu johtuvan

egyptiläisestä Anubis nimisestä haudanhaltijasta, joka on mainittu

koirapäiseksi kuvatun Kristoforoksen yhteydessä. Islantilaisissa

Edda-lauluissa tulee Manalaan matkustanutta Odinia vastaan Helin

talosta koira ammottavin kidoin ja kovasti haukkuen; maailman lopussa

esiintyy Gnipahellin edustalla kauheasti ulvova Garmr, koirista

etevin, jonka nimeäkin on yritetty johtaa Kerberoksesta.

Suomenpuolisessa Kilpakosinnassa kuvataan suuri ja julma Hiiden koira

Hiiden linnan edustalla haukkumassa:

A. Tuvan ukset tummoittavi,

Hiitten huonehet näkyvi,

Hiitten koira haukkumassa.

B. Kovin haukkui koira suuri,

peni julma julkutteli

Hiien linnassa jalossa.

Vienanpuolisissa Kilpakosinnan toisinnoissa on tämä koira _Pohjan

koira eli halli_. Loitsuissa, etenkin manausluvuissa, nostettua pahaa

nimitetään _Hiiden koiraksi eli hurtaksi, Hiiden, Lemmon tai Manalan

rakiksi_.

A. Hiien hurtta tunne huuti,

raukea Manalan rakki,

Lemmon rakki raastamasta!

B. Himmene nyt Hiien koira,

raukea Manalan rakki!

C. Hiien rakki, tulinen koira.

Tätä koiraa tarkoittaa myös se _musta_ ja tulta hengittävä _koira_,

jota loitsija kehuu käyttäneensä apunaan.

Oli mull' ennen musta koira,

rakki rauankarvallinen --

jonka turpa tulta lyöpi,

nenänvarsi valkeata.

Lemmon rakin rinnalla esiintyy joskus _Hiiden kissa_, joka

Varkaanluvussa ilmaantuu itsekseenkin, vieläpä nimellisenäkin:

Kipinätär Hiien kissa,

revi reisiä jalosti,

kipinänä kiirehtiös!

_Kipinätär_ on tilapäisesti personoitu seuraavasta kipinä sanasta,

mikä samoin kuin Hiiden rakin mainesanana tavattava _tulinen koira_

viittaa tulenpalavaan paikkaan.

Kultaheltan Luojan kukon vastakohtana on _Hiiden kukko

rautaharja_.[102] Molemmilla kukoilla on vastineensa Eddalauluissa;

jumalain luona laulaa _Gullinkambi_, 'kultaheltta', ja maan alla

Helin asunnossa toinen mustanruskea. Suomalaisille runoille ja

islantilaisille lauluille yhteisenä lähteenä on ollut katolinen

kansanusko.

Neitsyt Maarian mehiläisen vastakohta _herhiläinen Hiiden lintu_ on

jo mainittu Karilaisen yhteydessä.

Hiiden hallin ohella mainitaan toisinaan myös _Hiiden harmaa

hevonen_. Tämän esikuvana on raamatullinen harmaa hevonen, jolla

kuolema ratsastaa Tuonelan seuratessa. Yleistä on kyydittävälle

pahalle hevosen ottaminen hiidestä eli vuoresta. Myös itselleen

valitsee kosiomies _Hiiden ruunan rohkeimman_:

Joll' on rautaiset kapiot,

tulitukka, rautaharja.

Hevosen synty hiidestä perustuu käsitykseen hevosen pahasta

alkuperästä.

A. Ori on Hiien immen poika,

hepo Hiien immen tytär.

B. Auta Lempo luomoasi,

Perkele äpärettäsi,

Piru h--poikoasi.

C. Hepo Hiien h--poika,

Juuttahan vakahan vesa

viikon vuoressa makasi,

hyvän hetken helvetissä,

kauvan aikoa kalliossa.

Tästä käy ymmärrettäväksi myös Lemminkäisen (= Pätöisen pojan)

surmarunossa pahaiselle karjanpaimenelle lausuttu herjaus (UK 12:

491-4). Edda-taruissa paholaista edustava Loke tammaksi muuttuneena

viekoittelee oriin, joka sitten synnyttää hevosista etevimmän, Odinin

kahdeksanjalkaisen ratsun.

Ajatus että hevonen on paholaisen luoma, jolle kuitenkin hengen,

samoinkuin käärmeelle, on Herra antanut, tavataan suomalaisissa,

lappalaisissa ja skandinaavilaisissa kansantarinoissa. Mahdollisesti

on tämä tarina jossakin suhteessa katolisella keskiajalla voimassa

olleeseen hevosenlihan syöntikieltoon.

Hiiden ruunan rinnalla ilmaantuu vanhassa käsikirjoituksessa useamman

kerran _Manalan tarvas_, s.o. hirvi.

Hikoaako Hiitten ruuna.

kastuuko Manalan tarvas (kk. karvas)

tietä Tuonen juostessahan?

Ymmärrettävää on, mitenkä kuviteltuun Hiiden hevoseen on yhdistetty

Suomen metsien merkkieläin hirvi. Runossa Hiiden hirven hiihdännästä

tämä lopulta pääsee pimeähän Pohjolahan, josta ei enää ole hevillä

otettavissa.

Helposti selitettävissä on myös Jäniksen luvussa ilmaantuva säe:

_tuopas Hiisi vuohiasi_. Useissa Euroopan maissa, kuten Norjassa

ja Ranskassa. Venäjällä ja Kreikassa, tarinoidaan, että vuohi on

perkeleen luoma. Toisinaan mainitaan Jumalan ensin luoneen lampaan.

Ajatuksen on antanut raamatullinen vertauskuva vuohista ja lampaista.

Omituisempi on pistosnuolien vetäjänä tai kyntäjänä käytetty

"satasarvi" _Hiitten härkä, Tuonen härkä, myös Vennon härkä_

"musta-kylki", "mustaposki" tai "uljamoinen". Tätä härkää vastaa

skandinaavilaisessa tarussa Thorin laivaretkestä musta jättiläishärkä

Himin-brjölr, 'taivaanmurtaja', jonka katkaistu pää on syöttinä

Midgardin käärmettä ongittaessa. Molemmat saavat selityksensä Jobin

kirjan virtahepoa tarkoittavasta Behemothista, "joka syö heiniä

niinkuin härkä."

Satasarven härän kertosanana esiintyy tuhatpäinen _Tursas_:

mainittuun Tuonen härkään on samassa säkeessä yhdistettynä

_Iki-Turso_. Luojan laivaretkessä _Ikiturso_ "Äijön poika", nostaa

päätään merestä kaataakseen purren. Ikiturson on selitetty vastaavan

Thorin laivaretkellään Hymir jättiläisen kera pyydystämää Midgardin

käärmettä, joka oli yksi thurseista eli jättiläisistä ja pahan

Lokin sikiö ja joka eli valtameressä kaikkea maata ympäröiden ja

häntäänsä suussaan pitäen. Tämä taas johtuu keskiajalla samanlaiseksi

kuvitellusta Leviathanista, mikä Jobin kirjassa Behemothin kera

mainitaan ja on alkuansa tarkoittanut krokodiilia.

Mahdollisesti kuitenkin suomalaisen Ikiturson oikea vastine on itse

Hymir eli Ymir, joka mainitussa Edda-tarussa nimitetään _forn-jofunn_,

'muinaisjät tilainen'. Skandinaavilaisissa luomistaruissa Ymir

ei ole ainoastaan jättiläisten esi-isä, vaan hänen ruumiistaan

on koko maapallo muodostettu. Ymirin esikuvana on ollut

raamatullisen luomiskertomuksen "syvyys", jonka "kasvojen" päällä,

latinalaisen käännöksen mukaan (super faciem abyssi), oli pimeys

ja joka keskiajalla käsitettiin personalliseksi olennoksi, kuten

senaikuisista kuvistakin voi nähdä.

Pahojen paikkojen ihmisenkaltaisista asukkaista on jo mainittu

Tuonelan joen yli venettä ja lauttaa kuljettava Tuonen tyttö.

Aikaisemmin on huomautettu, että tämä yksilöllinen haltiaolento

on eristynyt niistä monikollisista Tuonen tyttäristä ja pojista,

jotka alkuperäisempään Tuonelan käsitykseen kuuluvat, ja liittynyt

myöhempään vainajain yhteisasunnoksi käsitettyyn Tuonelaan.

Uuden Kalevalan mukaan (16 r.) asuu tässä Tuonelassa nelihenkinen

perhe: rautaverkkojen kutoja _ukko_ ja rautarihmojen kehrääjä

akka, joka käärme-olutta tuodessaan saa myös nimet Tuonetar "hyvä

emäntä", _Manalatar_ "vaimo vanha", sekä rautanäppi poika, joka vetää

verkkoja poikki Tuonelan joesta, ynnä yli joen veneellä eli lautalla

kuljettaja _tyttö_, myöskin _Tuonetar_ nimeltään.

Vanhassa Kalevalassa (9 r.), samoin kuin vienanpuolisessa

kansanlaulussa esiintyy yksistään Tuonen tyttö lautturina ja

rautarihman kehrääjänä sekä poika rautaverkkojen kutojana. Suomen

puolella tavataan Tulensynnyssä sama alkuansa Tuonelassa käyntiin

kuuluva nuotan kehrääminen ja kutominen toisinaan myös akalle ja

ukolle annettuna, silloin ei tosin Tuonelan, vaan samanmerkityksisen

_Pohjolan tai Lapin. Tuonetar_, mainesanalla "hyvä emäntä", jota

Castrén pitää tarkoituksellisesti ivallisena, ilmaantuu yhdessä

Lönnrotin muistiinpanemassa Päivölänvirren kappaleessa oluentuojana.

Nähtävästi on se tässä, samoin kuin muutamassa Karhunluvussa

_Tuonetar Tapion neiti, Tuomettaren_ vaihdosmuoto. _Manalatar_ on

Lönnrotin muodostama.

Paitsi Väinämöisen Tuonelanretkessä tavataan Tuonen tyttö soutavana

eräässä inkerinpuolisessa runossa:

Tuonen tyttö mustatukka,

Manalan matala neito

sousi rannan, sousi toisen, --

sousi kolmannen keralla,

sousi miun raukan rannoilleni,

onnettoman otsinnalle,

kohtahan kovaosaisen. --

Otti tuiskahti tupahan.

lie'en luokse seisottihen,

veti verhot ikkunalle.

pani palttinat oville.

Kuuli ohkavan olista,

voivottavan vuotehesta.

Petteli miun emoni,

valehteli vaalijani,

sanoi hän vievän vierahisin,

ottavansa oljamihin. --

Vei kuuksi päiväksehen,

katoi hän kaikeksi iäksi.

Myös ilman venettä esiintyy Tuonen tyttö Tuonen tupaan taluttajana:

'Tuonen tyttö mustatukka,

maan tyttö matala neito,

tuon tukka tulin palavi,

lemmenin lekoittelevi,

näki ohkavan olilla --

otti ohkavan olilta --

tuonne vei mustahan tupahan,

matalaisehen majahan.

Tuonen mustalla tuvalla ja matalalla majalla on tässä nähtävästi

alkuperäinen haudan merkitys, mutta Tuonen tytön tulin palava tukka

viittaa kiirastulen tuntemiseen.

Emon pettäjänä ja hautaan viejänä ilmaantuu samassa runossa toisinaan

_Tuonen akka kokkaleuka, harvasuu eli avosuu Manalan akka_, kerran

myös _Tuonen ukko_.

Tuonen ukko oli pettelikko

petteli miun emäni,

maanitteli miulta marjan --

sanoi: on hauta kullitettu,

partahat vasken valettu.

Kun mie harkin hauan päällä,

kaikk' on hauta mustin mullin.

partahat kivin, somerin.

Se Tuonen poika, joka Kalevalassa (UK 14: 445) ammutun Lemminkäisen

miekallaan kappaleiksi leikkaa saaden mainesanakseen "verinen", on

tähän paikkaan Lönnrotin sovittama kahden runon nojalla. Toinen

niistä alkaa: _Verinäkki Tuonen tyttö_, toisessa rukoillaan:

Punahattu Tuonen poika,

jännitä tulinen jousi

tulisella jäntehellä,

pane vaskinen vasama

tuon tulisen jousen päälle,

ammu halki hampahista!

Tuonen pojan _hattu_ on manalaisille ominainen vaatekappale. Hatun

_punainen_ väri samoin kuin jousen ja jänteen _tulisuus_ viittaa

myöhempään Tuonelan kuvailemiseen tuliseksi paikaksi. Samoin saa

selityksensä Gananderin esittämä _punaparta_ Tuonen poika tulisen

kirnun kirnuajana. Sitävastoin _punaposki_ Tuonen poika, jota

rukoillaan: "puno nuoroa punaista punaisella polvellasi", on nuoraa

punovan punaisen Pullettaren, s.o. Blasius-pyhimyksen, tilapäinen

sijainen. Siitä on punaposkisuus siirtynyt toiseen saman laulajan

yhteen menoon esittämään runoon, jossa Tuonen poika _tuliniemen ja

tulisen hauin_ yhteydessä tuntuu olevan paikallaan.

Punaposki Tuonen poika

potki potkunsa vetehen --

nenähän tulisen niemen,

tuliniemen tutkaimehen.

Sai sieltä tulisen hauin,

nousi maalle keittämähän.

Tuonelan haltioissa siis runot eroittavat, samoin kuin muissakin

paikallishaltioissa, molempien ikäkausien ja sukupuolien edustajia.

Näissäkin naiset ovat ilmeisesti etualalla, mikä näkyy olevan yleinen

ominaisuus suomalaisten runojen haltioittamisessa.

Tuonelan naisissa voimme uudelleen seurata Tuonelan merkityksen

jakautumista vainajille yhteisestä maanpinnan alaisesta olinpaikasta

pahaksi paikaksi syvälle maan sisään ja hyväksi paikaksi yläilmoihin.

Maidonluvuissa saa Tuonen tytti tai akka kertosanakseen _maan

isäntä tai manteren akka_, mikä osoittaa maan eli mannun ja Manalan

käsitteiden sulautumista.

A. Lyhykäinen Tuonen tytti,

matalainen maan isäntä!

B. Tuonen akka kuivakynsi,

akka manteren alainen!

Selvästi pahana olentona toimii Tautiensynnyssä _Tuonen tyttö

umpisilmä ja Loveatar Tuonen eukko_, samoin _tulisukka tuomen (s.o.

Tuonen) neito_, jota rukoillaan:

Tule työsi tuntemahan.

vihasi parantamahan!

Mutta toiselta puolen palvotaan Tuonen tyttöä ilmeisesti hyvänä

olentona:

Tuonen tyttö pieni neiti,

tule tänne, tarvitahan, --

kääri kivut kimppusehen,

kipuisehen vakkasehen!

Tuolla tuuita kipua

povessa pyhän Jumalan!

Tässä tapauksessa on Tuonen tyttö samalla tavoin pienikasvuiseksi

kuvatun ja kipuja keräävän Neitsyt Maarian sijainen. Maariaa

tarkoittavan kiputytön tiedämme usein saavan mainesanan Tuonen neito.

Saman kiputytön paikalla:

A. Lyhyt akka Tuonen tyttö

tuolla keittävi kipuja.

B. Punahattu Tuonen tyttö

voiti kielellä kipuja.

Niinikään Maarian asemesta muutamassa Niukahdusluvussa:

Tuli yksi Tuonen akka,

tuo suoloihin sopasti.

Nelihenkisen perheen muodostavat myös hiiden eli Hiitolan asukkaat.

Paha merkitys on tietysti niillä tavallisin.

A. Hiien ukko, Hiien akka,

helvetin tulinen parta!

B. Hiien eukko rautahammas!

C. Raparyyty Hiien poika!

D. Tulitukka Tuonen tyttö,

hikitukka Hiien tyttö!

Mutta Metsänluvuissa voi niillä olla alkuperäisempi metsänhaltian

merkitys.

A. Hiien ukko. Hiien akka,

Hiien ainoa emäntä!

B. Sinihippa Hiitten vaimo!

C. Hiit[t]en poika pikkarainen

hyppeäjä hyvän selän,

ota kultakannuksesi

hopeaisen orren päästä,

kultaisesta lippahasta,

vaskisesta vakkasesta,

sillä kutkuta kuvetta!

_Hiiden tytär eli piika_ esiintyy joskus samoin kuin Tuonen tyttö

Kivuttaren kertosanana tai suorastaan Neitsyt Maarian mainesanoin ja

toimin.

A. Kattila Kivuttarella,

pata Hiien tyttärellä.

B. Hiien piika pikkuruinen,

vaimo valkeaverinen,

kanna vettä kannusella

tykin suuren suun etehen!

Hiiden tyttärestä on välistä tehty nimentapainen _Hii[d]etär_.

Gananderin mytologiassa mainitaan Hiiden tyttären etunimenä _Hitu_.

Hitu Hiit[t]en neitosia,

palmikko paulalle noian,

hiusrihma Hiit[t]en noian.

Tämä saa kuitenkin selityksensä Gananderin käyttämästä

käsikirjoituksesta. Toisessa ja kolmannessa säkeessä pitää _noian_

asemesta olla _neion_, ja _paulalle_, josta ainoastaan kaksi ensi

kirjainta on säilynyt, on luettava _Panulan_. On siis kysymys Panulan

neidon palmikosta eli Hiitten neidon hiusrihmasta. Sen mukaan olisi

myös ensi säkeessä _neitosia_ korjattava: _neitosien_ ja _hitu_ (kk.

_hittu_) käsitettävä _palmikon_ ja _hiusrihman_ rinnakkaissanaksi.

_Hitu_ sanalla onkin ohuen vaatteen ja hienon rihman merkitys.

Myös _vuoren_ asukkaita on runoissa usein selvästi esitetty

paholaisina.

A. Tuo voita vuoren eukko,

piimeä pirun emäntä!

B. Jos ei Luojassa lupoajoa,

Jumalassa antajoa,

anna sie mies mäentakainen,

ukko kallionalainen!

Mutta tämän maailman tuonpuolisesta eroittavan _vaskivaaran_

takaisena voidaan tavata myös pyhä Neitsyt:

A. On miulla piika pikkarainen,

vaimo valkeaverinen,

vaskivaarojen takainen.

B. -- Vaskivaarojen takana,

senkö panen paimeneksi --

se on vanhin vaimoloista.

Hiiden ja samamerkityksisen Pohjan asukkaat muodostavat välistä

yhdessä nelihenkisen perheen:

Hiien poika, Pohjan ukko,

Hiien tyttö, Pohjan eukko!

Runsaimmin ovat runoissa edustettuina Pohjan eli Pohjolan perheen

jäsenet, vaikka hyvin eri määrin ja eri lailla.

_Pohjan ukko_ esiintyy verrattain harvoin, enimmäkseen Metsän- ja

Karjanluvuissa pohjoisissa, riistarikkaissa metsissä asuvaksi

ajatellun metsänhaltian sijaisena.

A. Pohjon ukko, Pohjon akka.

Pohjon pientaren pitäjä,

Pohjon harjun hallitsija,

laita kuuset kultavöille! --

Metsän kultainen kuningas!

B. Metsolan metinen neiti! --

Pohjon ukko rautaparta;

senpä panen paimeneksi.

Pohjan ukko "rautaparta" esiintyy vielä pistosnuolien tekijänä, ja

tulen tuhoja parantamaan pyydetään joskus:

Tules ukko Pohjolasta,

mies pitkä pimeen talosta!

Kertomarunoissa on _Pohjolan isäntä_ aivan syrjäisessä asemassa

verraten kaikkivaltiaaseen _Pohjolan emäntään_. Tämä myös _Pohjan

eukoksi eli akaksi_ nimitetty on kaikista tavallisimpia henkilöitä

sekä kertoma- että loitsurunoissamme.

Samoin kuin Pohjan ukko esiintyy Pohjan eukko ensinnäkin

metsänhaltiana sen mainesanoin ja sen linnallakin.

A. Havuhattu Pohjan eukko,

havuhattu, sinihippa!

B. Siniviitta Pohjan eukko,

sinun aittasi avara;

avaele aittoasi!

C. Hongas Pohjolan emäntä,

lavokämmen Pohjan eukko!

D. Metsän ukko, metsän eukko,

pitkän Pohjolan emäntä,

metsän kultainen kuningas!

Tavallisimmin kuitenkin Pohjolan emäntä toimii pahojen tautien

synnyttäjänä ynnä yleensä kaiken pahuuden naispuolisena edustajana,

joka on edempänä erityisesti tutkittava.

Mutta välistä tapaamme Pohjolasta tulevan akan myös hyvää tekevänä ja

silloin Neitsyt Maarian pukimin, esinein ja askarein.

A. Tule akka Pohjolasta,

silkkivyöhyt vyölle vyötty,

päässä silkkisiulakkehet,

sitomahan siukunutta!

B. Pohjan [e]ukko, luonnon vaimo,

viskoa vilua vettä!

C. Vaan tuolta akka tulevi

pimeästä Pohjolasta,

liinalakki liuhottavi,

suonia on vakka sylissä,

D. Palkattiinpa pajulintu

Pohjan akkaa noutamahan,

eipä akka tullutkahan.

Palkattiinpa pajumettinen --

toipa akan Pohjolasta,

se pani tulen pakkuloihin.

E. Pohjolan jalo emäntä,

tuopa hyytä Pohjolasta!

Päinvastoin _Pohjolan tyttö eli Pohjan neiti_, joka myös usein

tavataan, verrattain harvoin esiintyy tautien synnyttäjänä tai

muun pahan aikaansaajana. Muutaman kerran Pohjan tyttöä Metsän- ja

Karjanluvuissa avuksi pyydetään:

A. Tuo tarkka Tapion neiti,

Pohjan tyttö, käyrä neiti.

pyhän pientaren alainen!

B. Pohjan tyttö, Pohjan neiti,

Pohjan penkeren alainen,

Pohjan tyttö käyrämöinen!

Enimmäkseen toimii Pohjolasta tuleva neiti Neitsyt Maarian sijaisena.

A. Tuli neito Pohjolasta,

impi kylmästä kylästä,

hyyss' on sukka, jäässä kenkä --

sata sarvea otsassa.

B. Tuli piika Pohjolasta

suonikääry kainalossa,

C. Tuli 3 neitoa Pohjolasta,

yksi lypsi mustan maion.

Toisinaan Pohjan neittä mainitaan mustaksi, silloinkin kun häneltä

pyydetty tehtävä on hyväätekeväistä laatua.

Musta tytti Pohjan neito,

sylin aaltoja aseta!

Vesillä kulkijan avuksi pyytämänä olemme tavanneet Neitsyt Maarian

sekä hänen sijaisensa kosken neidon. "Lumi-Maarian" ohella esiintyy

keskiajan runoudessa ja maalauksissa sen vastakohta "musta Maaria",

joka aiheutuu pyhään Neitsyeeseen sovitetusta itämaista tummuutta

ihannoivasta raamatullisesta morsiamenkuvauksesta.

Neitsyt Maariaa edustavaan Pohjan neitoon liittyy likeisesti

Tulenluvuissa _Pohjolasta tuleva_ poika. Tämänkin puoleen

käännytään välistä rukouksin. Parissa Tulenluvussa on poika tullut

Pohjolan neidon lisäksi tai sijalle, kuten kertosanana _impi_ tai

vaatekappaleensa hame ilmaisevat.

A. Tule nyt poika Pohjolasta,

impi kylmästä kylästä!

B. Tule poika Pohjolasta,

mies pitkä Pimentolasta,

hyytä huohti housun suusta,

jäätä paian palkimista;

hyyss' on sukka, kenkä jäässä,

hallassa hamosen helma.

Tavallisemmin esitetään kertovassa muodossa pojan tulo Pohjolasta.

Oikeastaan tulenlumoaja poika ei olekaan Pohjolasta kotoisin, vaan on

siellä ainoasti lyhyellä vierailulla käynyt:

Läksi poika Pohjolahan,

oli tuolla yötä kolme.

Tuli poika Pohjolasta

yön kolmen oltuansa

läpitse lumisen linnan --

Se tunsi tulen lumoa.

Pohjolassa käynyt poika kuvataan vielä pieneksi lapseksi, joka ei

itse ole Pohjolan poika, koska tuo erikoisen Pohjolan pojan mukanaan.

A. Meni poika Pohjolahan,

mies pieni Pimentolahan,

pystyn peukalon pituinen,

härän kynnen korkunainen.

Oli tuolla yötä kolme

pimeässä Pohjolassa.

Tuli poika Pohjolasta.

B. On poika kolmiöinen,

meni poika Pohjolahan,

oli siellä yötä kolme

yötä kolme käyessänsä.

Tuli poika Pohjolasta

pojan Pohjolan keralla.

Hyytä huuhti housun suusta.

Tosin myös Pakkasenluvussa kuvataan pahan pakkasen pojan _Kuljuksen_

kolmiöinen olo Pohjolassa:

Kulki Kuljus Pohjolahan.

oli tuolla yötä kolme

tuli peuran peittehessä

tuli karhun kattehessa.

Mutta tämä Pakkasensynty esiintyy yksistään Ilomantsin puolella,

jota vastoin mainittu Tulenluku tavataan laajemmalla alalla Suomen

Karjalassa ja lisäksi Inkerin puolella, missä nimetön tulenlumoaja

astuu alas taivaasta.

Mies kuni tulen sisässä

lukevi tulen vihoja. --

Meni tuolta vieraisihin

läpi reppänän yheksän.

Oli tuolla yötä kolme,

tuli tuolta kotihin,

jäätä huusi housun suusta,

hyytä paian palkomista.

Tulenlumoajan kolmiöinen Pohjolassa käynti ei voine olla muuta kuin

kansanomainen muodostus Vapahtajan saman ajan kestäneestä Tuonelassa

käynnistä. Joskus mainitaankin jääntuojana tavallisemman Maarian

asemesta Jeesus:

Tuli Jeesus kulta

tuolta maalta tälle maalle,

hyyssä helmat, jäässä polvet,

jääkintahat käessä.

Tilapäisesti muissakin loitsuissa kohtaamme pojan Pohjolasta avuksi

kutsuttuna tai apuun rientävänä:

A. Tule poika Pohjolasta,

tule poika pirtin eestä!

Tääll' ois poika päästettävä.

B. Tuli poika Pohjolasta --

jolla suu sulan kynänen,

pääkin päivän kakkarainen.

C. Tuli poika Pohjolasta

sata sarvea otsassa. --

Se oli sarvi sarviansa,

joka oli syänalassa.

D. Tuli poika Pohjolasta --

suonivihko kainalossa.

Ensimäiseen näytteeseen on verrattava Pätöisen pojan pirttiin

kylmäminen Pakkasenluvussa, toisessa osoittaa pojan kuvaus laulajan

ihannoimista, kolmannessa ja neljännessä on voiteen tuoja ja

suonivihkon kantaja ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.

Muutama rukous on kuitenkin kohdistettu varsinaiseen Pohjolan eli

Hiiden asukkaaseen:

Jou'us poika Pohjolasta,

mies pitkä Pimeälästä,

Lapin laajasta kylästä --

Tuo hiiestä patoa!

Pahan paikan edustajina toimivat Pohjolan pojat Päivänpäästö-runossa

Inkerin puolella sekä Pohjanmaalla, missä Väinämöisen pyytäessä:

"Tuo venettä Pohjon poika

poikki Pohjolan joesta,

Manalan alusveestä!"

Vei venehen Pohjon poika.

_Pohjosen poikien_ rinnalla ilmaantuvat joskus _lännen tyttäret_:

Pohjosen pojat potevat,

lännen tyttäret läsivät

päättömiä paisehia,

tauteja nimettömiä.

Lännen liittymistä pahan pohjosen käsitteeseen todistaa myös Pohjolan

emännän kertosana lännen vaimo.

Portto Pohjolan emäntä,

läpilautta lännen vaimo.

Hyvässä merkityksessä olemme nähneet _lännen neidon_ Neitsyt

Maariasta käytettynä.

Pimentolasta johtunut on personallinen _Pimentolainen_. Kerran

tavataan Pohjolan emännän kertosanana _pimon emäntä_.

Pimeälän asukkaaksi voitaneen lukea myös _pimeän piika, hämärän

emäntä eli yön tyttö, hämärän neiti_. Nämä nimitykset annetaan

pahalle painajaiselle:

A. Sinä pimeän piika,

sinä hämärän emäntä!

B. Yön tyttö, hämärän neiti,

eli paha painajainen!

_Hiiden tyttönä_ puhutellaan hämärän neittä karhua kierrettäessä:

Hiien tyttö, hämärän neiti!

Kosk' on päivä puolipuissa,

painan pangan pihlajaisen,

aian rauasta rakennan

ympäri Tapion tarasta;

tähän ei koske katehen silmät.

Jos toinen tulee kierroksehen.

syököhön hämärän neiti!

Mutta sama yön tytti, hämärän neiti esitetään myös hyvää toimivana,

kuten seuraavissa Metsän- ja Karjanluvuissa:

A. Yön tyttö, hämärän neiti,

pitkän puhtehen pitäjä,

valvoja anivarainen,

kehräsi punaisen langan,

sinilangan siuahutti

kultaisesta kuontalosta

vaskisella värttinällä,

hopeaisella rukilla.

Viritti punaisen langan,

sinilangan siuahutti

poikki Pohjolan joesta,

jota myöten nuolen nousta

otsahan oravan poian.

B. Katrinatar vaimo kaunis,

aita rautainen rapoa! --

Yön tytti, hämärän neiti,

viisi piikoa pitäös --

karjoani katsomassa!

Neitsyt Maaria emonen,

maasta asti aita pannos!

Edellisessä näytteessä on yön tytöllä Annan ja Maarian kehruuneuvot,

jälkimäisessä häntä rukoillaan Katrinattaren ja Maarian ohella. Vielä

on huomattava rinnastus:

Eine-eukko, luonnon vaimo,

yön tyttö, hämärän neito!

Pohjolaa vastaavien maantieteellisten paikkojen _Lapin ja Turjan_

asukkaat tietysti kuvitellaan pahoiksi.

Tulen tyttö, Turjan neito,

Hiien häijy emäntä,

tule Turja tarvittaissa

häijy henki haettaissa.

Naispuolinen _Turjotar_ esiintyy Kivenpuhuttelussa: "Turjottaren

tuuittama". _Takaturjaksi_ luettava (vrt. _Takalappi_) on _Takaturma_

"Aijön poika".

Mutta myös Turjan ja Lapin asukkaissa voimme tavata hyvää tekeviä;

etenkin naiset toimivat usein Neitsyt Maarian sijaisina.

A. Impi Turjasta tulevi

kuutilla kuparisella,

neito laskekse Lapista

purrella punakokalla,

piirahassa purren kokka.

B. Tuli akka Turjalasta,

mutso kylmästä kylästä,

toipa puita tullessansa. --

Niillä saunan lämmitteli,

kylyn kylmästä sulasi.

Pohjolan kertona käytettyä _kylmää kylää_ vastaa _kylmä tyttö_ Pohjan

neidin ja _hynnin_, s.o. hyinen, _akka_ Pohjan eukon mainesanana.

A. Pohjan neiti, kylmä tyttö

hyyhmäkelkkoa vetävi.

B. Hynnin akka, Pohjan eukko

tuolta kylmästä kylästä

pimeästä Pohjolasta

tule pian, välehen jouvu!

Tulenluvuissa usein esiintyvät _hyinen akka eli jäinen eukko_ ja

_hyinen tyttö eli jäinen neito_ tavataan toisinaan yhdistettyinäkin,

josta näkee niiden tarkoittavan neitsyeksi ja emoseksi samalla kertaa

nimitettyä Maariaa.

A. Hyinen tyttö, jäinen eukko,

hyyvyttele, jäähyttele!

B. Hyinen akka, jäinen neiti,

tules tuosta, kusta kutsun,

Pohjan pitkästä perästä,

tuosta kylmästä kylästä

koasta Kammon karsinasta,

hyistä kelkkoa vetele!

Verrattakoon vielä _Pohjolatar_ niminen hyinen tyttö, joka imee verta

vaskipillillä. Verensulkusanoissa yhtäläisesti toimivaan Neitsyt

Maariaan.

A. Hyinen tytti Pohjolatar,

juomari joen takainen,

pilli vaskesta valata!

Sillä veren sivallat

kuivaan kulkkulakeesi.

B. Neitsyt Maaria emonen --

vaskipillinen varusta,

veri keuhkoihin vetele!

Pohjolattaren kertosanana _juomari joentakainen_ on saatu vastaavasta

_pohjolaisen eli lappalaisen_ kertosanasta.

A. Kuivakulkku pohjolainen,

juomari joentakainen,

tule suuta sulkemahan!

B. Tulikulkku lappalainen,

juomari joentakainen,

joka joi tuliset kosket,

säkehiset särpi virrat,

tule verta särpimähän

Mutta siirtymiseen on vaikuttanut Neitsyt Maarian kutsuminen _joen

takoa_, joka joskus itse Jumalaankin kohdistetaan: "Jumala joen

takanta".

Venäjän Karjalassa saa hyistä kelkkaa vetävä neiti välistä nimen

_Kahetar eli Kähetär_, joka johtuu _jäähilettä_ merkitsevästä _kahe_

sanasta. Tämänkin mainesanat _hyvä eläjä tai kaunis neiti_ viittaavat

hyvään ja kauniiseen Neitsyt Maariaan.

Samassa Tulensynnyn toisinnossa, missä Kahetar hyistä kelkkaa vetää,

mainitaan päinvastainen _porotytti Pohjan neiti_ poroissa eli

kypenissä häärivänä.

Porotytti Pohjan neito,

olet polvin porossa ollut,

kypenessä kyynäsvarsin.

Kahetar hyvä eläjä!

Ketä tämä porotytti Pohjan neiti, toisinaan _Pohjan eukko_, kuvaa,

osoittaa sen esiintyminen myös hyyn tuojana tai kipujen kerääjänä.

A. Poropiukka Pohjan neiti,

jonk' on hyytä hyppysissä.

B. Porotyttö, Pohjan neiti

Kipumäen kukkulalla.

Eräässä Tulensynnyssä mainitaan poroissa pyörivänä nimenomaan Maaria:

Poltti rinnat Maarialta,

joka polvin poroissa pyöri.

Porotytin asemessa tavataan joskus _palon tytti_ eli _Hiilitär_ hyvää

tekevänä olentona:

Palon tytti. Pohjan neiti,

Hiilitär Tapion vaimo,

tuo polvin porossa pyöri,

kypenessä kyynärvarsin.

Ori juoksi Pohjolasta --

Ottipa sitten hyytä --

suusta Pohjolan orihin,

tuolla hyyllä hyyvytteli.

Sitä vastoin pahana naisoliona esitetään yhdessä Käärmeen-synnyssä

Lemmon ja Hiiden neidon ohella Palotar:

Letti Lemmolta putosi,

palmikko Palottarelta.

hivus Hiien neitiseltä,

Useammin ilmaantuu porotytön paikalla _tulen eli tulityttö

Pohjanneito_ sekä poroissa rypevänä ja tulenpolttamassa apua antavana.

A. Hyi tulityttö, Pohjan neito

polvin porossa rypi.

B. Tulen tyttö, Pohjan neito,

tunkeite tähän tulehen!

Toisinaan on tämä tulityttö samalla kertaa hyinen eli _hyyeneiti_:

Tulityttö, hyyeneito

hyistä kelkkoa vetävä.

Myös pelkkä tulinen eli _tulen neito tai tulosen äiti_ voi esiintyä

Neitsyt Maarian toimissa.

A. Tulevi tulinen neito

tulisissa vaunuloissa,

tulinen kattila käessä,

jäinen kauha kattilassa.

B. Tulen neito tyttäresi,

kivut helmahan kereä!

C. Kaunis on tulosen äiti

vanha voietten tekijä!

Ilmaantuupa _tulinen vaimo_ synnyttäjänä _tulisen pojan_, joka sitten

lähtee Pohjolaan ja sieltä palaa tuoden hyytä ja jäätä.

Synnytti tulinen vaimo,

synnytti tulisen poian

tulisella vuotehella,

tulisen vaipan alla,

tulisen hurstin päällä,

tulisessa uutimessa.

Tuuitti tulisen poian

tulisessa tuutimessa.

Oli poika kolmeöinen,

kolmeöinen, neljäöinen.

Työnsi poian pohjosehen.

Oli tuolla yötä kolme,

kovin äijä kolme, neljä,

viimeistäänkin viikkokauen.

Tuli poika Pohjolasta --

Hyytä huokui housun nauhat.

Maarian käsittämisen tuliseksi vaimoksi eli neidoksi selittää

hänen vertauskuvanaan katolisessa hartauskirjallisuudessa

käytetty: "tulessa palava, kulumaton pensas", jonka keskellä hänet

keskiaikaisissa maalauksissakin esitetään. Slaavilaisten "tuliseen

Maariaan", jolla on Iljan päivälle (20/7 v.l.) läheinen viettopäivä

(22/7), kohdistuu inkeriläinen säe: "Maaria tulelle selvä".

Porotytön paikalla tapaamme myös _Panulan neidon_:

Paljaspää Panulan neiti

polvin pyörivi porossa --

Ei pala porossa polvet,

kypenissä kyynäsvarret.

Tulenluvuissa avuksi pyydettynä ilmaantuu _Panun emäntä_ eli

_Panutar_ useamman kerran mainesanalla _paras_, mikä soveltuu Maarian

sijaiselle.

A. Tuttav' on tulonen äiti,

paras on Paron (!) emäntä,

nukkas tulta tuuvittamaan!

B. Pannutar (!) parain neitsyt,

tuli niele turkkihisi!

C. Parannuta (!) parain neiti!

Maarian pojaksi käsitettävä on tulen polttama _Panolan poika_.

Pahana olentona ja Hiiden neidon kertosanana olemme jo nähneet

Panulan neidon Käärmeensynnyssä. Myös sisiliskoa puhutellaan:

A. Pääpuikko Panulan neien.

B. Panuttaren pääpuikko.

Panuttaresta vääntyneen _Pannuttaren_ rinnalla esitetään kerran

_Tunnutar_ "tulisen neidon" nimenä.

Tunnutar tulinen neito,

Pannutar palava vaimo,

tulkoonpa tulinen neito

tulen lientä särpämähän

Tunnutar lienee korjattava _Tuhnutar_ ja yhdistettävä nimeen

_Tuhnus_. Sisiliskonluvussa loitsitaan:

Tuhnus tule taivahasta,

tule työsi tuntemahan.

pahasi parantamahan!

_Tuhnupää_ merkitsee samaa kuin _tuhniopää eli nokipää_. Tässä

yhteydessä sopinee esittää Jäniksenluvussa puhuteltu nokityttö.

Nokityttö, Saaren neiti

tiellä seulovi utua,

terhennystä tellittävi.

Utu silmille sivalla!

Ennen mainitussa loitsussa, jossa "joki kultainen kuningas" ja

Ristoppi pyydetään saukkoa juoksuttamaan "joen näköisnä", tämä pyyntö

uudistetaan kohdistettuna _Nokiattareen_.

Nokiatar nuori neito

juoksuta joen näköisnä,

aja aallon karvallisna!

Muille valkeat valitse,

minulle mustaset pätevi,

ketukseni kelpoavi.

Toisessa saman loitsun kirjaanpanossa käy jälkimäinen pyyntö edellä

Ristoppiin joen kuninkaaseen kohdistettuna ja Nokiattaren asemella

on _Jokiatar_. "Mustien" pyytäminen kuitenkin paremmin soveltuu

Nokiattarelle, joka kahdesti esiintyvän _joki_ sanan johdosta on

helposti voinut vääntyä Jokiattareksi.

Nokiattaren alkuperäisemmyyttä vahvistaa vielä muutamassa

Ketunpyytäjän luvussa tavattava _Nokeainen_.

Nokeainen kullan muori,

tule kullan muuttehelle!

Mahdollisesti tähän kuuluva on vielä Sudensynnyssä esiintyvä

_Nukuhutar_.

Nukuhutar neiti nuori

rannalla rakentelihe.

Niemin neito kasvatettu,

läksin neito tuuvitettu

Puri tuota tullessahan.

Niinpä menköhön manalle!

Esitetyt näytteet ovat kaikki Suomen pohjois-Karjalasta. Vielä on

huomattava etelä-Karjalassa muistiinpannun loitsun alku:

Nouse maasta nove[n] emäntä,

vetäy veen emäntä!

Pahojen paikkojen asukasten olemme nähneet lukuisissa tapauksissa

toimivan hyyäätekevinä ja semmoisina niitä avuksi rukoiltavan,

jolloin naispuoliset olemme todenneet Neitsyt Maarian sijaisiksi.

Mutta kun nämä tapaukset eroitamme, havaitsemme paholaisten perheessä

emännällä, kaikkien tautien ja pahojen synnyttäjällä, olevan

valta-aseman, joka vastaa Jumalan emon asemaa hyvien olentojen

joukossa.

Yhdeksän taudin äidin yleisin nimitys on _portto Pohjolan emäntä_;

isänä on tavallisesti _tuuli_. Ristijäksi pyydetty on _Johannes_

"Jumalan pappi", joka kuitenkin tästä toimesta kieltäytyy, niin että

synnyttäjän on sikiönsä itse nimitettävä.

U. Holmberg on suomalaista Tautiensyntyä verrannut venäläiseen

legendaan Heroodeksen 12 tyttärestä, mitkä syntyivät hänen veljensä

vaimosta Heroodiaasta, jota naimasta Johannes Kastaja oli häntä

kieltänyt. Rangaistukseksi tyttäret muutettiin taudeiksi ja

suistettiin mereen,[103] josta ne ilmaantuvat ihmisiä kiusaamaan.