Välistä lisätään: "pyhän t. herra ritarin nimehen."

Vermlannin ja Rautalammin savolaisten Karjanluvuissa tavataan _Yrjö_

muoto.

A. (Karhulle):

Santta Yrjöi paimenesi.

B. Pane Yrjö koiras kiinni,

älä laske laitumelle!

Muista itäsuomalaisista loitsuista mainittakoon:

A. (Ähkyn luku).

Santti Yrjänä kuningas

laski langan taivahasta.

B. (Sisiliskon sanat).

Yrjäme yliä neito

päällä taivosten asuvi.

Kreikanuskoisten karjalaisten ja inkerikkojen Karjanluvuissa on

venäläisen _Jurij'n_ mukainen _Jyrki_ muoto yleinen. _Pyhä Jyrki_

saa tavallisen mainesanan _syöttäjä eli syöttäjäni_, myös venäläisen

_kormelitsa_. Inkerissä hän on sitäpaitsi _armollinen ja metsän

herra_. Jyrkiä samoin kuin Yrjänää rukoiltiin pitämään metsänpetoja

kurissa:

A. Piä koirille kovoitus.

penikoille suuri pelko!

B. Tee metsät mieleviksi.

sinikorpi siivoisaksi!

Muutenkin häntä pyydettiin karjasta huolehtimaan:

Pyhä Jyrki kormelitsa,

karjan kaunis jumala,

piä kahta kämmentäsi

kahen puolen karjastani!

"Pyhä Jyrki on karjan katsoja", selitettiin lyhyesti Suomen

itä-Karjalassa. Vienan läänissä on häntä pidetty erityisesti

_hevosten jumalana_. Samoin Virossa on _püha Jüri_ ollut kotieläinten

suojelija ja nimenomaan _hevosien jumala_, jona häntä on palvottu

Saksassakin. Virolaisessa loitsussa rukoillaan:

Püha Jüri poisikene,

võta kätte kuldakeppi,

mikä muistuttaa suomalaisen runon säettä: "salon poika rautasauva".

Silloinkin kuin itse karja Yrjänälle omistettiin, toimi hän

metsänhaltiana, huolehtien siitä ainoastaan ulkona metsässä, jossa

itse asui. Ganander mainitsee, että karjaa keväällä ulos laskettaessa

miehen piti mennä niin kauas metsään, kuin lehmät kävivät laitumella,

ja kovalla äänellä kolmasti huutaa: "Sankt Yrjänä, tuo karjas kotiin!"

Yrjänän ohella pyydetään metsän koirien kiinni pitäjiksi joskus myös

_Martti ja Mikael_:

A. Marta Yrjänä, hyvä Yrjänä!

B. Pyhä Yrjölä, Mikaeli ja Mart!

Toursin piispa Martin, ranskalaisten kuuluisa käännyttäjä ja

Ranskanmaan "patruuna" tuli frankkilaisvallan aikana Saksassakin

yleisesti palvotuksi. Hän esiintyy muun muassa karjan suojelijana,

erityisesti hevosten, koska oli nuoruudessaan sotilaana ratsuväkeen

kuulunut. Tapa kuljeksia marttina laulamassa on Saksasta levinnyt

Viroon ja sieltä Inkeriin, jossa esilaulajaa vielä nimitetään _Saksan

Martiksi_.

"Mikkeli on pyhä miesi", määrittelee suomalainen runo. Samoin

kuin pyhimyksiä on tätä enkeliä aljettu palvoa Frygiassa

3:nnella vuosisadalla. Suuren lohikäärmeen voittajana soveltui

hän varjelijaksi petoeläinten puremalta, jona häntä Ranskan

vuoriseuduissa avuksi pyydettiin. Virolaiset uskoivat, että Jyrki

(23/4) panee sudelle päitset päähän, ja Mikael (29/9) ne taas päästää

irti. Mikaelin päätehtävä kohdistuu kuitenkin hengenlähtöön.

Varsinaisiin karjansuojelijoihin siirtyessämme tulee hevosten

varjelijana vastaamme kristinuskon ensimäinen veritodistaja

pyhä _Stephanus_. Hänen nimensä oli legendan mukaan yhdellä

Betlehemin paimenista. Tanskassa on Stephanusta palvottu nimenomaan

tallihevosten hoitajana. Skandinaavilaisessa Tapaninvirressä on

_Staffan_ tallirenkinä, samoin siitä johtuneessa länsisuomalaisessa

runossa, jossa _Tapani_ saa mainesanat _jalo ja taitava_. Runon

inkeriläisissä toisinnoissa:

A. Tahvana oli heposen herra.

B. Tahmana hengoisten herra.

Suomalaisessa Hevosenluvussa häntä puhutellaan:

A. Santti taitava Tapani!

B. Santta Tahvo talliherra,

jumala hevosten herra!

C. Tehvanus hevosten herra,

Tahvo taitava Tapani!

D. Tehvannus hevosen haltia!

E. Tahvanus hevosten herra,

soimen suomija jumala!

F. (Naispuolisena).

Tahvotar hevosten herra!

Tätä pyhimystä pyydetään hevosia tallissa ruokkimaan tai sukimaan

taikka "luota katsomahan, läheltä tähyämään", "ettei karvakaan

katoisi, puoltakana pois tulisi", erityisesti silloin kun hevonen

on päästetty pihalle, kartanolle tai kedolle. Välistä tahdotaan

nostetuksi maasta marhaminta, jota varten on herättävä _hevosen

rengin, tallin haltian_ havahduttava. Myös hevosenkavioita

leikattaessa on häntä rukoiltu.

Eräässä vienanpuolisessa loitsussa ilmaantuu venäläisestä

_Stepan_ muodosta johtuva _Istoppi_, "hevosten herra", johon

kertosäkeessä "pyhä Jyrki kormelitsa" liittyy. Siitä väännös lienee

kajaaninpuolisessa kirjaanpanossa tavattu: _Imantti hevosten herra_.

Venäläisten mainitaan Tapaninpäivänään (2/8) juottaneen hevosia

lakista, johon oli pantu hopearaha, mikä sitten piiloitettiin tallin

seimen alle.

Länsimailla vietettyä Tapanin päivää (26/12) nimitettiin Suomessa

_tallitapanukseksi_. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla

hopearaha. Ruuaksi pyydystettiin jänis tai orava, josta tehdyn rokan

oluen ja viinan kanssa miehet nauttivat tallissa. Syödessä piti

varoa, ettei luita särkenyt tai viskannut pellolle, muuten eivät

hevoset menestyneet. Kuopiossa v. 1670 pidettyjen rovastinkäräjäin

pöytäkirjassa mainitaan vanhojen taikatapojen joukossa myös _Dapanin

maljat_, jotka vastaavat ruotsalaisten Tapaninkannun juomista. Eivät

hevosetkaan uhrijuomasta osattomiksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa

hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Satakunnassa

tapanina kaadetun olutta ja viinaa kauroihin ja silppuihin. Myös

Ruotsista lainattu tapanin ajo monine menoineen tarkoitti hevosonnen

säilyttämistä. Ruotsiin on Tapaninpäiväinen sekä muistomalja että

ratsastus tullut Saksasta, josta edellinen tapa tunnetaan jo Kaarle

Suuren ajoilta.

_Teppana_ muodosta on johtunut lyhennys _Teppo_, joka Vienan läänissä

on tavattu yhdistyksessä _Matka-Teppo_ ja mainesanalla "tiejumala",

mikä hyvin soveltuukin hevosten suojelijalle. Häntä rukoillaan:

Tules tietä neuvomahan,

matkoa osoamahan!

Vielä on mainittava _Huotari_ "hevosten herra". Nimi vastaa

venäläistä _Feodor_ ja tarkoittaa sotilaallista _Theodor_ pyhimystä,

jonka myös kerrotaan hevosen selässä ratsastaen lannistaneen

lohikäärmeen.

Kajaaninpuolisessa Härän synnyssä rukoillaan:

Santta Seitäri sinun syntys,

katso luota luomoasi!

Härän haltia _Seitäri_ ei voine olla muu kuin 1100-luvulla elänyt

espanjalainen talonpoikaispyhimys _Isidor_, jonka puolesta, hänen

rukoillessaan, kerrotaan enkelin kyntäneen valkealla härkäparilla.

Yhteyden vahvistaa nimen venäjänkarjalainen muoto _Siitari_.

"Lehmien jumalana" mainitaan Vienan läänissä _pyhä Ulassie_. Häntä

rukoiltiin lehmän poikimisen jälkeen:

Pyh' Ulassie kormelitsa,

herustele Hermikkiäni --

heraisista hettehistä,

läikkyvistä lähtehistä,

pyhäisistä pyörtehistä,

jott'ei puollu polvenansa!

Suomen itä-Karjalassa kutsutaan kirnutessa: "_Pyhä Valassi_

voita antamaan!" Vastaava nautakarjan suojeluspyhä venäläisillä

on _Vlasij_ s.o. _Blasios_. Tämä pyhimys, joka eli lääkärinä

Armeniassa, valittiin hyväntekeväisyytensä ja pyhyytensä vuoksi

piispaksi. Vainojen aikana hän vetäytyi vuoristoon, jossa pedot häntä

kuuliaisina ympäröivät. Sieltä noudettuna vankilaan hän matkalla

paransi paljon ihmisiä ja elukoita. Erään vaimon tuodessa hänelle

poikaansa, jolle oli ruoto tarttunut kurkkuun, Blasios rukoili, ettei

ainoastaan tällä kertaa, vaan vastaisuudessakin kaikki kaulakipua

kärsivät häntä avuksi kutsuessaan paranisivat. Vankilassa pyhimystä

piinattiin hänen ihoaan rautahäkilöillä verille repimällä ja lopuksi

hänet mestattiin v. 316.

Jo 6:nnella vuosisadalla tiedetään kreikkalaisen lääkärin neuvoneen

tukehduskohtauksessa koskettamaan kaulaa ja rukoilemaan pyhää

Blasiosta. Hänen maallisia jäännöksiään siirrettiin länsimaille

ristiretkien aikana; niitä seurasi hänen palvontansa. Blasiusta,

jota kuvattiin paimensauva kädessä, Ranskassa rukoiltiin nautakarjan

suojelijana. Saksassa rakennettiin metsäisiin seutuihin kappeleita,

joissa hänen varjelustaan pyydettiin laitumella lihotettavalle

karjalle. Roomassa toimitetaan Blasiuksen päivänä kirkoissa

kaulanvoitelu siunatulla öljyllä. Ranskassa on Blasiuksen lähde,

johon määräpäivänä vuodessa pappi kastoi _punaisen langan_, sitoen

sen sitten suojelukseksi pyhiinvaeltajan kaulaan. Myös Saksassa

kunnioitettiin Blasiusta erikoisesti kaulataudin poistajana.

Sekä nautakarjan kaitsijana että kaulataudin parantajana on

Blasiuksen nimi myös runoissamme säilynyt, vaikka miltei

tuntemattomaksi vääntyneenä. Eräs Häränsynty alkaa: "_Pullukka eli

Puolakka puhos emäntä_, tule luota katsomahan", ja Kuvunsanoissa

rukoillaan:

Pulletar punainen neiti,

puno nuoroa punaista

punaisella polvellasi

päällä taivahan yheksän,

päällä pitkän pilvenrannan,

jolla mie kupuja kuristan!

Alkusoinnun vaikutuksesta on _Pulletar_ nimestä samassa

kirjaanpanossa tullut _Kullalar_:

Kullatar kupujen neito,

neito kärkäs kääriäinen,

kääri multa liiat kääröt --

kaulan kaioilta lihoilta!

Jälkimäinen pyyntö esiintyy erikseenkin, osoitettuna _Kullitar_

neidolle.

Pulletar muodosta seuraavan sanan mukaiseksi vääntynyt on muutamassa

Paiseenluvussa _Punitar_:

Punitar punainen neito,

Punilan talon miniä,

ainut tyttö ankeloisen,

puno nuoroa punaista!

Punainen nuora vastaa Ranskassa käytettyä punaista lankaa. Siitä ynnä

Blasiuksen verille revitystä ihosta saanee selityksensä itse punojan

ja erittäin hänen polvensa punaisuus.

Jos nuoraa punova Pulletar on Blasiuksen vastine, niin mahdollisesti

sopinee tällä paikalla vielä mainita Sudenpureman luvussa esiintyvät

_Nuoratar, Nuorama eli Nuorimo ynnä Puolatar_.

A. Sumusta susi neiti,

Nuoratar hyvä emäntä.

B. Nuorimo hyvä emäntä,

Tapiolan tarkka vaimo,

kiveltä kivelle astui,

haolta haon selälle.

mättähältä mättähälle;

helmi helmasta putosi,

kultakakkare kalahti.

Siitä sitten synty syntyi.

C. Puolatar merelle syntyi,

nousi maalle puolimahan

saarelle nimettömälle,

maalle mättähättömälle.

Siitä sitten synty syntyi --

Ulvotar sinun isäsi,

Ulvotar sinun emäsi,

Ulvotar sinä itsekin.

Nämä näytteet edustavat kahta erilaista Sudensyntyä. Molemmat

tavataan myös samaan loitsuun yhdistettyinä; niiden välissä on

Käärmeensyntyyn kuuluva Syöjättären sylkeminen. Puolatarta vastaa

jälkiosassa _Kuolatar_,[58] joka on siitä alkuosaankin tunkeutunut

Nuoraman sijalle.

D. Nuorama hyvä emäntä

kiveltä kivelle astui,

mättähältä mättähälle,

helmi helmoista putosi --

Tieän synkkä synnyntäsi --

Sylki Syöjätär vesiltä --

Kuolatar merestä nousi

saarehen puuttomahan,

luotohon kivettömähän,

suen suustansa sukaisi.

E. Kuolatar paha emäntä

kiveltä kivelle astui,

mättähältä mättähälle,

helmi helmoista putosi --

Sylki Syöjätär vesille --

kiville nimettömille

saarille sanattomille,

nimen tietämättömille,

Kuolatar merestä nousi,

suen suustansa sukaisi.

Blasiuksesta on kansan muistiin helposti jäänyt kertomus siitä,

mitenkä hän pakoitti suden palauttamaan sen köyhältä akalta ryöstämän

porsaan takaisin omistajalleen. Siitä on voitu johdonmukaisesti

muodostaa mielikuva sudenhaltiasta. Mainituille _nuora_ sanan

johdannaisille ei toistaiseksi muutakaan selitystä ole tarjona.

Sekä lehmien että lampaitten suojelijana runoissamme kuvataan

_Katrina_. Hänenkin palvontansa levisi itämailta länsimaihin vasta

ristiretkien aikana. Tanskassa 12:nnen vuosisadan kalenterit eivät

häntä vielä mainitse, mutta jo 13:nnen vuosisadan kalentereissa on

kaikissa hänen nimensä. Etenkin kerjäläismunkit, sekä dominikaanit

että fransiskaanit, uutta pyhimystä kannattivat.

Pyhän Katharinan kerrotaan olleen Armenian kuninkaan tyttären, joka

nähtyään ilmestyksessä Kristuksen kieltäytyi maallisista sulhasista

ja pakeni maastaan Aleksandriaan, missä kärsi marttyyrikuoleman v.

307. Katharinan legendasta on Saksassa sepitetty kansanlaulu, joka

Skandinaavian kautta kulkeutuneena on myös suomalaiseen runomittaan

puettu.

Saksalainen kansantapa vaati, että Katrinanpäivänä (25/11) karja oli

suljettava läävään ja paimenen saatava loput palkastaan. Saksassa oli

sananpartenakin: "Katrina lukitsee lampaat". Virossa on _Kadri_ ollut

nimenomaan lampaitten suojelijajumalana.

Inkerissä on Kaisanpäivän kunniaksi pantu olutta ja keitetty puuroa;

niitä oli annettu ensiksi karjalle, sitten vasta itse syöty ja

juotu, mitä oli jäljelle jäänyt. Myös itäisellä Uudellamaalla ja

etelä-Savossa oli puuropata ennen syömistä viety läävään kellolehmän

leuan alle. Nimitys _Kaisan kahjakset eli kahjaiset_ viittaa siihen,

että Suomessakin on mainittuna päivänä uhriolutta juotu. Niinikään

Kuopiossa v. 1670 Tapanin maljain ohella mainitut _Katrinan lahjat_

lienee luettava _kahjat_.

Satakunnasta on Isonvihan-aikuisen köyrinvieton muiston yhteydessä

säilynyt Katrinalle osoitettu kiitos uhrilammasta syödessä: "Saltta

Kaarama! Oi sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi

kantamasta!"

Inkerissä ovat säilyneet Katrinan, "lehmien Haltiattaren",

palvelussanat, joilla hänelle tarjotaan ruokauhria. Uhriantimiin

viittaa pohjoiskarjalainenkin luku.

A. Hyvä Katrina, kaunis Katrina,

syö voita, kiisseliä,

älä tapa lehmojani!

B. Hyvä Katri, kaunis Katri,

piä karja kaunihina,

toiste paremmin muistan.

Itä-Pohjanmaalla on muistiinpantu seuraava Oinaan synty:

Santta Katrina sinun syntys.

Käy tänne kapein kengin,

sukin mustin muikuttele,

punapauloin painattele!

Karjanluvuissa Katrina tai siitä johdettu _Katrinatar_ saa

mainesanat "hyvä emäntä" ja "vaimo kaunis", useimmiten kuitenkin

_kipokaponen_.[59] Viimeksimainittu muistuttaa lausetapaa: "kipi kapi

lampaitani", jolla lammasten menestystä toivotettiin, esim. kekrinä

ruokia viedessä navettaan. Kertosäkeenä on tavallisesti: _hyvä rouva

ronkkaselkä_, joka käy "kujat kuuruksissa, läävät länkämöisillään".

Katrinaa rukoillaan välistä vaatimattomasti:

Anna mulle musta lehmä,

tahi valkea vasikka,

kelpoaisi kirjavakin.

Vaan toisinaan häneltä vaaditaan:

Sata sarven kantajata,

sata maidon antajata.

Samalla suodaan toiseen taloon kaksi tai vain yksi lehmä; senkin:

Sarvet sontahan sorita,

sääret pitkin permannoita,

kynnet kylvä kynnyksille,

karvat seinille karista!

Eräässä Taalainmaan toisinnossa Katrina "kypäkepäjä" saa kertosäkeen:

_tuo vihanta viljan eukko_. Tästä saanee selityksensä yhdessä

Karhunsynnyssä esiintyvä säepari:

Vikuritar viljan eukko,

Kakuritar karjanpaimen.

_Kakuritar_ lienee väännös Katrinatarta ja siitä _Vikuritar_

alkusoinnun (_viljan_) vaatimuksesta edelleen muodostunut.

Parissa vermlantilaisessa Karhun ja Suden synnyssä _Kati kaunis,

ilman tyttö_ esitetään "kouvon" tai "koiran" kohdussaan kantajana.

Vielä mainitaan kerran puun kasvattajana ja useammasti tulen

tuudittajana:

A. Kati kaunis, neito nuori.

B. Katrina vähäinen neito.

G. Katrina kipokäpeä --

tulitytti tahallinen.

Venäjän Karjalassa tunnetaan "lammasten jumalana"; _pyhä Nastassii_,

joka on sama kuin Venäjällä lammasten suojelijana palvottu

naispyhimys _Anastasia eli Nastasia_. Häntä rukoillaan Vapahtajan

yhteydessä:

Spaassa ja pyhä Nastassii,

katsokaat miun lampahii!

Työnnän Viipuriin villomaan,

Suomeen sikiämään,

kotiin keritsemään,

Viipurista villa suuri,

Hoahesta (Raahesta?) hyvä hame,

viisi leiviskää villoa selkähäs!

Sikojen suojeluspyhänä palvottiin yleisesti pyhää Antoniusta. Hän

oli syntynyt Egyptissä ylhäissukuisista vanhemmista. Heidät nuorena

kadotettuansa hän antoi pois kaiken perintönsä ja asettui erämaahan,

jossa erakkona kuolikin v. 356. Hänet kuvataan aina jalkojen juuressa

sika niiden saastaisien himojen vertauskuvana, jotka hän oli

voittanut. Antoniittien veljeskunnalla, joka Ranskassa perustettiin

v. 1095, oli oikeus syöttää kaikkialla sikojaan: niillä oli kello

kaulassa, eikä niitä uskallettu pois ajaa, vaan annettiin niille

ruokaa.

Antoniuksesta tavataan Saksassa lyhennysmuoto _Tönnes_, josta

virolainen _Tõnis ja Tõnn_ ovat johtuneet. Tõnnin päivänä (17/1)

Virossa tapettiin sika, jonka pää piti sinä päivänä keittää ja syödä.

Teurastaessa rukoiltiin, että pyhä _Tõnisekene_ hoitaisi ja suojelisi

karjaa.

Suomesta tunnetaan keskiajalta nimenmuoto _Tyni_. Pari itäsuomalaista

Siansyntyä alkaa:

A. Tynimys tuon emo,

tule luota katsomahan!

B. Santta Kynönen sinun syntys,

kynin kynnä kynsin maata!

Samoin rukoillaan Siansalvannassa:

Kynimyt on sian emut,

ompele utuisin neuloin!

Vielä kuvaillaan parissa vienanpuolisessa Puunsynnyssä, kuinka _Kyni_

(l. _Kyyni_) kulki kankahia:

Kyni kylvi kyniänsä,

siitä kasvoi huonot hongat,

siitä pehmeät petäjät

Kynimyksen kynistä.

Mahdollisesti on myös tilapäinen _Tynikki eli Tyynikki_ "Tapion

tyttö" sekamuodostus tästä Tynistä ja Annikista.

Maanviljelyksen suojeluspyhiä mainitaan harvoin loitsuissamme,

joissa maanviljelykseen yleensä vähän huomiota pannaan ja silloinkin

enimmäkseen itse Ukkoa Isäjumalaa avuksi pyydetään.

Kreikanuskoisten runoissa esiintyy kuitenkin Ukon rinnalla tai

sijalla niiden ukkospyhimys _Ilja_, venäläinen muoto _Elias_

profeetan nimeä. Inkerissä loitsitaan:

Ukko pilvell' on väkevä,

Maaria tulelle selvä,

Ilia jyrylle kovempi.

Inkeriläiseen Ukko-juhlaan liittyvässä laulussa on, kuten mainittu,

pyhän Petron ohella puhuteltuna "pyhä isäntä" _Iilia_. Suomen

itä-Karjalassa rukoili kylväjä:

Pyhä Ilja syöttäi,

tules turvottamaan

köyhien, kurjien varat

orpolapsien osat!

Vienan läänissä, jossa Iljaa palvottiin elojen ja jyväin

kasvattajana, rukoiltiin häntä sekä toukoa kylvettäessä että taikinaa

pantaessa.

A. Pyhä Ilja kormelitsa,

ylös touot kasvattele,

ales lehmät lypsättele!

B. Pyhä Ilja kormelitsa,

anna taikinan hapata,

leivän juuren jumputella!

Pohjoisinkeriläisessä Kaalimadon luvussa esiintyy _Mauranen tyrän

emonen_, joka istuu sinisen sillan päässä ja jota pyydetään

raudoillaan ja koukuillaan rasahuttamaan kaaliin pyrkivää tyrää. Tämä

johtuu _Maura_ nimisestä naispyhimyksestä, jonka päivän venäläiset

asettavat viheriän kaalisopan yhteyteen.

Oulun läänissä sekä Ruotsin puolella rajaa on tavattu paholaisen

nuolista aiheutuneen taudin luku, jossa mainitaan:

Antti Joopus pellon poika,

maan mahtava isäntä,

säästelijä, päästelijä

kylän kylmistä kiroista,

nuorten miesten nuoliskoista!

_Antti_ on ilmeisesti luettava _santti_. Että _Joopus on Josephus_

todistaa Länsipohjanmaalla tavattu kadonneen tai metsään eksyneen

lapsen etsintäluku:

Joopus Jumalan isä,

Maaria äiti suuren Herran,

etsi lapseni kaonnut,

saata tänne tervehenä

ilmoille inehimisten,

oman vanhemman varahan!

Edellä mainittu Joopus pellon poika ei kuitenkaan liene Maarian

puoliso, vaan rikas Arimathialainen, joka toimitti Jeesuksen ruumiin

yrttitarhaan omistamaansa uuteen hautaan.

Niistä pyhimyksistä, jotka varjelivat vammalta ja taudilta,

esitettäköön ensinnä vermlantilaisessa Tulenluvussa puhuteltu:

Laurikkain paloisen paimen,

valkeaisen varjelija!

Pyhä Laurentius eli Roomassa 3:nnella vuosisadalla paavin diakonina

ja piinattiin kuoliaaksi tuliseksi kuumennetulla rientilällä. Vielä

Agricolan Rukouskirjassa verrataan synnin liekkejä pyhän Lauritsan

piinan palavuuteen. Kaikissa katolisissa maissa on häntä palvottu

tulen suojeluspyhänä. Semmoisena on hänet voitu taivaisen tulen

valtiaaseen Ukkoon yhdistää. Eräässä Jäniksen luvussa rukoillaan:

Anna Ukko oinahasi,

santti Lauri lampahasi!

Samasta syystä lienee myös Laurentiuksen kuvan tunnus, rautariehtilä,

itse Ukolle omistettu:

Ukko taivahan jumala,

anna rautariehtiläsi,

vaskivakkasi valitse,

jolla paistan perkelettä!

Parissa Suomen Karjalan Tulensynnyssä ilmaantuu tulen tuudittajana:

A. Lispettä täti Jumalan.

B. Liispettä Ukon tytär,

joka pilvissä asuvi.

päällä taivahan yheksän.

Liispettä myös maitoansa lypsää tulen polttamalle voiteeksi, mutta

häneltä ei nimenomaan apua pyydetä. Tämä on tietysti pyhä Elisabet,

Johannes Kastajan äiti, Vapahtajan äidin sukulainen.

Tässä yhteydessä mainittakoon muutamassa Tulensynnyssä esiintyvät

raamatulliset nimet _Hiob ja Tubalkain_:

Hiooppi hiiliä kokovi,

Tupelkaani tulla tuopi.

Jälkimäinen tavataan puhuteltuna Raudanlumous-sanoissa:

A. Tuupal-Kaini, karaise rauta!

B. T-K., missä sun teräs on?

Vanhan Testamentin henkilöistä kutsutaan vielä _Methusalah_

raudanhaavaa sulkemaan:

Methusalah, miesi vanhin,

tuo turve tuvan takoa!

Tulen- ja Raudanluvuissa huudetaan avuksi _Helka vaimo Hempeätär_.

Kuten jo Ganander on selittänyt, on Helka sama kuin _Helena_. Pyhä

Helena, Konstantinus Suuren äiti, kävi 80-vuotiaana Jerusalemissa

kaivauttamassa esille Vapahtajan ristin. Häntä on Ranskassa rukoiltu

sekä tulelta varjelemaan että verihaavaa parantamaan. Mutta sitä

paitsi häntä Kristuksen ristin naulojenkin löytäjänä naulojen ja

neulojen valmistajat kunnioittivat suojeluspyhänään. Että tämä

käsitys on ollut myös suomalaisilla, todistaa loitsu, jolla neula on

saatu ulos lehmän mahasta:

Neulat on Jelterin tekemät.

Rautaristi, kultaketti.

Neulat on tuotu tunturista,

naskalit veetty Virosta.

Että _Jelteri_ on sama kuin Helena, todistaa välimuoto _Heltteri_

"heleä neitsy", joka tavataan puitten kylväjänä.

Vermlantilainen Kivenluku sisältää rukouksen:

Kyllikki kiven emuu,

Kyllikillen kyllätköhön,

anna mulle kiven avaimet,

jotta pääsen kiv[en] sisähän

kiven kivut tuntemahan,

paaen pakot painamahan!

Tavallinen _Kyllikki_ muoto vähän vaihtelee: _Killikki, Kyllitti

ja Kyllykäs_. Sen edellä käy toisinaan _kyy tai kyy, kyy_, kerran

_kivi_. Toinen säe on vain kahdesti muistiinpantu, tavallisesti

seuraa ensimäistä kolmas säe, joka sekä länsi- että itä-Suomessa

esiintyy Jumalalle eli Kristukselle osoitetun rukouksen alkuna:

A. Anna Jumala kiven avaimet,

että mä pääsen kiven sisähän!

B. Tuo Kirstus kiven avain

kivi rikki lyöäkseni!

Jos kristillisen Jumalan sijalle tunkeutunut _Kyllikki_ on pyhimyksen

nimi, niin saattaisi ajatella 600-luvulla Ranskassa elänyttä

kreikkalaista erakkoa _Aegidiusta_, ranskaksi _Gilles_, saksaksi

_Gilgen_, jonka haudalle pohjoismailtakin tehtiin pyhiinvaelluksia.

Sekä Ranskassa että Saksassa häntä palvoivat _tahkokivellä_

elatuksensa ansaitsevat. Mutta mahdollista on, ettei tässä nimessä

piile pyhimyksen, vaan paholaisen nimi, josta edempänä.

Kaulataudin parantajana olemme jo tavanneet Blasiuksen suomalaisissa

muodoissa _Pulletar ja Kullatar_. Vielä ilmaantuu muutamissa

suomenkarjalaisissa Kuvunluvuissa "kukkineito" _Kuteratar, Kuteritar,

Kuuteratar eli Kuuter neito_, jota rukoillaan:

Kuo mulle kulleroita,

pahka munapalleroita,

alla kuusen kukkalatvan,

alla kasvavan katajan!

Nämä lienevät väännöksiä 3:nnella vuosisadalla eläneen

lääkäripyhimyksen _Quadratuksen_ venäläistä nimenmuotoa _Kodral_.

Samanaikuiset ovat kuuluisat lääkäriveljekset _Kosmas ja Damianus_

(ven. _Kuzma, Demjan_), joiden puoleen muutamissa Suomen itä-Karjalan

loitsuissa käännytään. Suutelusanoissa niitä kutsutaan nimellä pyhä

_Kuismoi Dimnoi_. Suutelusta varatessaan myös pellavan kylväjä

rukoilee pyhää _Kuzmoi Dimjanaa_:

Tule kasvattamaan ja katsomaan, kaikista pahoista päästämään! Samoin

katsomaan ja vartioimaan heitä pyydetään karhun kierrosta.

_Kuismanheinä ja -kukka_ nimiset kasvit ovat Suomen kielessäkin

säilyttäneet edellisen veljespyhimyksen muiston.

Kuoleman pyhimyksestä muistona on runoissa ja sananparsissa tavattava

_Tuonen Tuomas eli Nurmi-Tuomas_. Virolaiset ovat Tuomasta pitäneet

"ruttotaudin jumalana".

Nurmi-Tuomaan kertosanana on _Manalan Matti_, joka muuten on tunnettu

nimellä _Nukku-Matti_.

Edellisten ohella tavataan välistä vielä _Hiekka-Heikki_, jonka voisi

selittää tarkoittavan Suomen kansallispyhimystä Henrikiä, jollei

nimen valinta ole pelkästään alkusoinnun aiheuttama.

Kuuluisista skandinaavilaisista pyhimyksistä esiintyvät _Birgitta_

Karhunsynnyssä ja _Eerik_ kerran Lainlumonnassa.

A. Pirjata pikainen vaimo,

jok' ei kehrätä kehannut,

eikä ommella osannut,

viskoi villansa vesille.

B. Eerikkä pyhä ritari,

ottaos omenamarja,

tavatko[si] taskusta[s]i,

tunge tuomarin kitahan!

Viimeksimainittu, jonka _omenamarja_ tarkoittaa hänen kuvilleen

tunnuksellista valtaomenaa, toimii ilmeisesti ihmisen persoonallisena

"patruunana". Katolisella ajalla piti jokaisella yksityiselläkin olla

oma suojeluspyhänsä, samoin kuin aikaisemmin oma suojelushaltiansa.

Pyhimysten palvonnan pakanoituminen.

Vainajanhenkien ja haltiain sijalle astuessaan pyhimykset voivat

saada osakseen myös niille omistetun uhripalvonnan. Porthan aikoinaan

epäili veriuhrien käytäntöä suomalaisilla, ja tämä käsitys, ettei

"veri uhreja tahrannut", on periytynyt niinkin myöhäiseen teokseen

kuin Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mutta muutamain pyhimysten päiviin

liittyneenä on aivan meidän aikoihimme säilynyt tapa teurastaa eläin,

eikä ainoastaan yksityiseksi, kotoiseksi juhla-ateriaksi, vaan myös

yleiseksi uhriksi kokonaisten kyläkuntien puolesta.

Pyhäinmiestenpäivänä teurastettu _kekrilammas_ on jo ollut puheena.

Yhtäläinen lammasuhri toimitettiin henkien johtajan Mikaelin

päivänä. _Mikkeli-lammas eli -pässi_, kevätvuona, joka oli pidetty

keritsemättömin villoin koko kesä, eli n.s. "villavuona", tapettiin

mikkelinaamuna ja keitettiin siitä _mikkelirokka_. Veri ja suolet

haudattiin kasvattipuun juurelle. Ensiksi kävi emäntä navetassa

syömässä, tipauttaen kolmasti lusikalla keittoa maanhaltialle. Sama

temppu oli uudistettava tuvassa isännän ja emännän ruvetessa ruualle.

Luut taas pantiin puun juurelle.

Erään tiedon mukaan vietiin Mikonpäivän, samoinkuin kekrin aattona

puun juurelle uhriksi vähän kaikista talossa löytyvistä juhlaruuista,

joita sitten _Mikotarten_, samoin kuin Kekritärten, luultiin käyvän

syömässä.

Pohjanmaan ruotsalaisetkin tuntevat _Mickelmäss-bässen_. Tämä pässi,

joka on nuorison kerätyin varoin yhteisesti ostama, teurastetaan,

keitetään ja syödään Mikkelin jälkeisenä maanantaina.

Vielä varhaisemman vuodenajan uhri oli _Olavin, Olevin eli

Ollin lammas_, jonka Ad. Neovius on tavannut mainittuna useissa

kirkollisissa tarkastuksissa: Kuopiossa 1670, Liperissä 1737

ja Laukaalla 1738. Vanhin hänen löytämänsä tieto norjalaisen

kuningas-pyhimyksen palvonnasta on vuodelta 1453 Turun mustassa

kirjassa, jossa Olavin päivää (29/7) mainitaan yhtenä "lukupäivistä"

(_lukudaga_).

Aureniuksen väitöskirjassa vuodelta 1751 kerrotaan Karjalassa ja

osassa Savonmaata olleen tapana Olavin päivänä teurastaa keväällä

valittu "villavuona". Sen kaikki sisälmykset oli maahan kaivettava.

Eläin oli kokonaisena, rikkomatta yhtään luuta, keitettävä tai

paistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai

palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, jolleivät jo kauan olleet

talossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoastaan

kynsiä ja hampaita. Molemmat viimeksimainitut tiedot osoittavat

uhritavan viettopäivää paljon vanhemmaksi.

Taalainmaan savolaisten Olavinpäivän vietosta on säilynyt kuvaus

vuodelta 1774. Pässi, jonka piti olla virheetön, oli aikaisemmin

eroitettu ja lihoitettu. Se teurastettiin Olavin aattona; lihat

pantiin suolaan ja kaikki valmistettiin yhtaikaa osittain keittämällä

osittain paistamalla. Juhlapäivänä lihat liemineen kannettiin pöytään

ja syötiin päivällisateriaksi. Jollei talonväki yksin jaksanut

kaikkea kerrallaan syödä, kutsuttiin vieraita avuksi. Oluttakin oli

ajoissa tehty ja pantu tynnyriin, joka vasta juhlapäivänä avattiin.

Juhlanaattona myös leivottiin jauhoista, jotka samaten kuin maltaat

olutta varten oli aikaisemmin eroitettu. Näitä aineksiakaan ei saatu

ennakolta maistella, ei edes jauhattaessa. Isäntä itse paloitteli

lihat kaikkia varten, itse ensimäisen palan suuhun pistettyään.

Ensimäisenä hän oluestakin joi kaikkia yhteisesti tervehtien, mutta

sitä ennen oli hänen vuodatettava juoma-astiasta muutamia pisaroita

pöydän alle.

Ganander vielä mainitsee, että Olavin lammasta tupaan tuotaessa oli

lepän ja kuusen oksilla heitettävä vettä yli kynnyksen. Tätäkin on

verrattu lappalaisvaimojen tapaan purskuttaa pureksimansa lepänkuoren

nestettä karhukeittoa kantavain miesten kasvoille. Punavärisen

lepännesteen varjelevan voiman merkitys johtuu alkuperäisemmästä

uskosta itse uhriveren taikavoimaan.

Gananderin tiedon, että Ollinpäivänä vietettiin leikkuun

lopettajaisia, vahvistaa myöhemmin etelä-Hämeestä muistiinpantu

tieto, että Ollinpäivänä, kun oli tullut hyvä vuosi, oli syötävä

_sänkiäislammas_.

_Olevi lammas_ on säilyttänyt Virossakin muistoja sekä kotoisesta

pakanallisesta uhrista että skandinaaveilta lainatusta

roomalaiskatolisesta pyhimyksestä.

Samaan vuodenaikaan viettivät kreikanuskoiset virolaiset muutamassa

setukaiskylässä vielä v. 1910 venäläisten Annanpäivää (25/7 v.l.).

Aamulla tai jo edellisenä iltana, kertoo Uno Holmberg, teurastettiin

musta lammas kussakin talossa karjansuojelijan _Annen_ kunniaksi.

Annenmäelle rakennettuun kappeliin tuotiin lampaitten päät ja jalat

vihkivedellä pirskotettaviksi ja jaeltiin sitten vähävaraisille

ilmaiseksi. Pyhäköltä siirryttiin ympärillä oleviin kyliin juhlimaan.

Sukulaiset ja ystävät kävivät toistensa luona kesteissä. Juhlaruokana

piti tietysti olla lampaan lihaa. Aterialle ryhdyttäessä perheen

isäntä luki rukouksen. Aikaisemman muistiinpanon mukaan rukous, joka

jo teurastettaessa luettiin, kuului: "Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja

varjele, siitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida

itse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole

itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa

metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!"

Yleiset veriuhrit jonkun pyhimyksen päivän yhteydessä ovat säilyneet

Inkerinmaalla, Suomen itä-Karjalassa, Aunuksessa ja Vienan läänissä,

siis karjalaisella alueella.

Länsi-Inkerissä Ali-Laukaalla lähellä Narvaa uhrattiin vielä

kymmenen vuotta sitten Iilianpäivänä pässi. Juhlan aattona tai

aamuna valittiin paras pässi kylän karjasta -- toisen tiedon mukaan

se, joka etumaisena illalla kotiin saapui -- ja lunastettiin

teuraaksi yhteisillä varoilla; nahkan sai omistaja pitää. Teurastus

suoritettiin rukoushuoneen luona, sisukset -- toisen tiedon mukaan

myös pää -- heitettiin joenpoukamaan, "apajaan", ja samalla

huudettiin: "Kirlouks, Kirlouks!" Lihat keitettiin ja syötiin

juhlapäivänä hatutta päin; naiset eivät saaneet ottaa osaa ateriaan.

Myös olutta oli joen rannassa siksi päiväksi pantu. Mainitun

uhritavan kerrottiin syntyneen sen johdosta, että oli kerran karjaa

paljon kuollut. Myös uskottiin, että jollei tätä uhria toimeenpantu,

hukkui lapsi sinä vuonna samaan "apajaan".

_Kirlouks_ huudolla muka tarkoitettiin joessa asustavaa haltiaa, joka

söi veteen heitetyt osat. Vihtori Alavan selityksen mukaan tämä sana

on luettava: "Kiril avuks!" Kiril on 800-luvulla elänyt slaavilaisten

apostoli _Kyrillos_ (ven. _Kiril_), joka länsimaillakin tunnetaan

myrskyssä avuksi huudettuna ja siis vedenvaaran yhteyteen asetettuna.

Myös Aunuksessa Äänisjärven Sudensaarella on Iljanpäivää vietetty

lammasuhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtui vuorojärjestyksessä;

joka sen laiminlöi, hänen karjansa oli muka vaarassa joutua susien ja

karhujen saaliiksi. Lampaat tapettiin järven rannalla kirkkotarhan

takana. Keitetyt lihat kannettiin kirkkoaituuksen sisäpuolelle

suurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin

jakautuivat syömäkuntiin.

Täydellisin kertomus pässiuhreista on K.F. Karjalaisen

Vienaa-läänistä, johon liittyvät I.K. Inhan paikalla ottamat

valokuvat. Venehjärven rukoushuoneelle kuljetettiin joka vuosi

elokuun 15/28 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko

pässejä uhriksi. Tavallista oli, että sairastunut pässi luvattiin

rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jolloin se parani; niin myös

sellainen, joka oli eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyi

samana päivänä, kuin piti viemään lähteä, ja kulki aivan mielellään

uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkoi

uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle

rinteelle[60] tehtiin tuli, pari miestä kantoi korvolla vettä, eräs

puhdisti muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen

oli rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja otti pässin

toisensa jälkeen, talutti sen rukoushuoneen kuistille, jonka

permannossa oli kannellinen reikä, painoi kaulan reiän suulle,

tempasi veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen

jalkoja pitelemään, syöksi sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen

kaulan läpi. Teurastettujen eläinten verien annettiin valua reiän

kautta permannon alle. Nahat nyljettiin ulkopuolella aituusta ja

joutuivat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten

omistajat saivat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat

virutettiin vedessä, pilkottiin palasiksi ja työnnettiin pataan;

sekaan pantiin suolaa. Päät poltettiin roviossa, samoin sorkat. Niin

pian kuin lihat olivat kypset, nostettiin ne suuriin tuohisiin ja

kannettiin aituuksen sisään, jossa tuohiset asetettiin maahan vähän

matkan päähän toisistaan. Liemeen keitettiin puuro ohrasuurimoista,

jotka kylästä olivat kerätyt; uhrieläinten talit lisättiin

höysteeksi. Rukoushuoneessa pidettiin yhteinen rukous, sitten vasta

alkoi uhriateria. Ensiksi syötiin lihat, joita oli vielä suitsutettu

pyhällä savulla; jokaisella, joka oli tuonut pässin, oli myös leipä

muassaan, ja kyläläiset antoivat lisää, jos ei riittänyt. Sillä

aikaa valmistui puurokin ja kannettiin samoin tuohisissa paikalle.

Syömisiin ottivat osaa ainoastaan miehenpuolet, kaikki lakittomin

päin; naisten ja tyttöjen oli kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei

mihinkään puuttua.

Syötyä koottiin kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen,

kannelliseen pärevakkaan, joka sidottiin nuoralla ja kiven avulla

upotettiin läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saanut jäädä

koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä

oli niin paljon, ettei kaikkia yhdessä päivässä jaksettu lopettaa,

teurastettiin ja syötiin tähteet seuraavana päivänä.

Suomenkin rajain sisällä on vuotuinen pässiuhri toimitettu Salmin

pitäjään kuuluvalla Lunkulansaarella. Pässit, joita oli sinne jonkin

karjalle sattuneen taudin tai onnettomuuden johdosta ennakolta

luvattu ja 1-2 vuoden vanhoiksi elätetty, uhrattiin Petronpäivänä,

jos se oli sunnuntai, muuten sitä seuraavana sunnuntaina. Eläimet

teurastettiin rukoushuoneen pihalla. Rukoushuoneen vartia jakoi

jokaiselle osansa ja kukin keitti omassa kattilassaan. Viime aikoina

toimitettiin keittäminen läheisen talon suuressa kotapadassa. Vielä

1905 oli "bokinpäiville" lahjoitettu kolme pässiä, jotka vanhan tavan

mukaan uhrattiin. Senkin jälkeen on toisinaan rukoushuoneelle pässejä

lahjoitettu, mutta ne on sen hyväksi myöty.

Vielä kuuluisammat olivat ulompana Laatokassa sijaitsevan

Mantsinsaaren Työmpäisien kylän _härkäuhrit_, jotka toimitettiin

Iljanpäivänä, tai, jos se oli arkipäivä, seuraavana pyhänä.

Uhrattavat härät tuotiin tavallisesti jostakin mannermaan kylästä.

Milloin karhu tai susi ahdisti karjaa taikka ruttotauti sitä hävitti,

teki omistaja lupauksen pyhälle Iljalle toivoen, että tämä sitten

häntä suojelisi enemmältä vahingolta, ja määräsi, että ensimäinen

karjassa syntynyt härkävasikka oli sitä varten syötettävä. Luvattu

_Iljan härkä_ elätettiin kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja

lähetettiin keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä

ilmaiseksi syöttivät "häränpäivään" asti. Jos härkiä oli useampia

tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdottiin uhrata,

niin säästettiin ne seuraavaksi vuodeksi ja elätettiin yli talven

käyttäen talosta taloon. Ensimäisenä pyhäaamuna Iljan päivän

jälkeen kokoontui kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven

rannalle. Oman saaren asukkaista naiset tulivat jalan, miehet

ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset

olivat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen

edustalla ja valmistaneet uhriaterian kalmistoon. Kun kaikki olivat

käyneet rukoushuoneessa, jakauduttiin pieniin ryhmiin taloja ja

perheitä myöten ja istuuduttiin maahan lihalla täytettyjen patojen

ympärille. Jokaisella oli leipää ja suolaa muassaan, taikka sai hän

ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Oli myös kerätyistä jauhoista tehty

kaljaa, jota syödessä juotiin. Syömistä, joka alkoi kello 9 ajoissa

aamupuolella, jatkettiin niin kauan kuin ruokaa riitti. Jos ei

kaikkea saatu lopetetuksi, viskattiin tähteet Laatokkaan tai vietiin

rukoushuoneeseen yöksi ja syötettiin heinäntekoväelle seuraavana

päivänä, sillä kotiin ei saanut viedä mitään. Nahka myötiin

huutokaupalla ja sen hinta pantiin rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian

jälkeen läksivät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle.

Ajellessa oli kaikilla lusikka lakissa näkyvillä. Viimeisen kerran

täällä uhrattiin härkä v. 1892 t. 1893. Myöhäisimmässä kertomuksessa

vuodelta 1908 kuvataan, kuinka härkä vietiin rukoushuoneelle ja

sidottiin sen edessä olevaan kuuseen kiinni. Mutta rukoustoimituksen

jälkeen se päästettiin yhteen lähellä olevista aituuksista, jotka

kaikkialta ympäröivät kuusikkoa; tällä ei tiedetä alkuansa olleen eri

aitaa. Samana tai seuraavana päivänä se myötiin rukoushuoneen hyväksi.

Salmin naapuripitäjässä Videlessä Aunuksen puolella mainitaan

Valassinpäivänä (11/2 v.l.) uhratun härkä Uuksumäen kylän

rukoushuoneen luona, jonka vuotuisilla kassarahoilla se oli ostettu.

Eräs paikkakuntalainen oli selittänyt Valassin olleen paimenena,

ennenkuin pääsi "rukoiltavaksi mieheksi", ja sentähden tulleen

tavaksi hänen rukoushuoneensa edessä syödä härkä.

Pyhimystenpäiviin liittyvää ennakolta luvattujen eläinten

teurastamista tavataan venäläiselläkin rahvaalla esim. petrona.

Tietysti itse veriuhria ei suomalaisten eikä virolaisten ole

tarvinnut lainata. Henrik Lättiläinen mainitsee pakanallisten

virolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita

iskiessään he tiedustelivat jumalain tahtoa ja pitivät huonona

enteenä, jos ne kaatuivat vasemalle kyljelle. Eivät ihmisuhritkaan

olleet heille tuntemattomat. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn

kirjeessä valitetaan, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset

kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta

Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle

ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat

veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia

sekä lintuja; muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.

Yhtä vähän pitää paikkansa se Porthanin väite, etteivät suomalaiset

tehneet itselleen jumalankuvia. Jollei tahtoisikaan varmasti

suomalaisille omistaa tunnettua bjarmilaisten _Jómalin_ kuvaa

ynnä maamme muinaistutkijain löytöjä, niin eivät ainakaan Henrik

Lättiläisen tiedot virolaisista anna epäilykseen aihetta.

Varsinais-Viron kuuluisassa uhrilehdossa kerrotaan lähetyssaarnaajan

kaataneen "tehdyt kuvat ja kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli,

ettei niistä verta vuotanut. Saarenmaalla mainitaan saksalaisten

erään linnan valloituksessa viskanneen ulos _Tarapithan_, siis Thoria

esittävän kuvan. Eräs liiviläinen kuvaili unissa nähneensä kansansa

jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta". Arvattavasti

olivat kuvat puunkantoon tehtyjä ja ainoastaan yläpäästään ihmisen

muotoon veistettyjä.

Myöskin ne kivet, jotka arkkipiispa Makarijn v. 1534 lähettämä

inkerikkojen ja karjalaisten käännyttäjä Ilja munkki heitti veteen,

viittaavat luontaisten, kivisten jumalainkuvain palvontaan, jolleivät

tarkoita pelkästään uhrikiviä.

V. 1559 venäjänpuoliset valittivat suomalaisten uudisasukasten

raivaavan kaskea heidän alueelleen Oulujärven rannoille ja

pystyttävän "veistettyjä kuvia" (theres utskårne beleter) niihin

paikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Nämä jumalankuvat ovat

kuitenkin voineet olla pyhimysten kuvia, joita roomalaiskatoliset

veistivät puusta. Myöhemmät kuvia koskevat tiedot ja löydöt saattaa

samoin asettaa kysymyksenalaisiksi.

Mutta pakanallinen kuvain käyttö ilmenee vielä siinä tavassa, jolla

pyhäinkuvia on palvottu. Pyhimysten syöttämistä voitelemalla kuvain

suuta rasvalla tai kermalla on mainittu Liperin Taipaleelta sekä

Inkeristä. 1700-luvulla tiedetään inkerikkojen vieneen pyhäinkuvia

pyhiin lehtoihinsa palvottaviksi.

Tässä yhteydessä on otettava puheiksi _Tõnnin_ eli Antoniuksen

palvonta virolaisilla, etupäässä pärnunpuolisilla. Antoniuksen

päiväksi (17/1) piti panna olutta ja teurastaa jokin eläin;

tämä oli tavallisesti lammas, mutta härkäkin mainitaan. Pimeän

tullessa kannettiin piilopaikastaan _Tõnni vakk_, vakan keskellä

olevan vahatapin ympärille sytytettiin kynttilöitä, valaistiin

se ulkopuoleltakin ja sitä kannettiin ympäri kaikkianne

asuinrakennukseen, eläintensuojiin ja kartanolle. Kiertäessä

rukoiltiin: "Tönn isänen, Tönn emonen, älä vaivaa elukoitamme,

olkoot sarvet ylöspäin, hännät alaspäin ja synnytys oikeinpäin!"

Jo keittäessä oli Tõnnille eroitettu palanen kustakin teuraan

ruumiinosasta ja lientä tipautettu kaikille pihapoluille. Kiertäessä

mainitaan nimenomaan lantatunkiolle vähäsen kaadetun. Lopuksi

istuutui koko perhe aterialle, jolta noustessa ei suinkaan saanut

kiittää. Toisten tietojen mukaan oli pöytä koko päivän katettuna

ruualla ja juomalla niinkuin pidoissa. Jokainen, joka ovesta sisään

astui, käskettiin syömään. Ruokaa ei vain saanut siunata.. Vieraan

oli tervehdittäväkin kiroamalla, muuten sai selkäänsä.

Tõnninvakka, joka oli tietäjän valmistettava, -- erään tiedon

mukaan Tõnnin päivänä -- oli tehty puusta, päreistä, tuohesta tai

oljista. Mainitaanpa yhdestä tammenpölkystä koverrettu ja sekä

ulkoa että sisältä veistoksilla kirjaeltu vakka. Sitä pidettiin

paikassa, jonka yksin isäntä tiesi, tavallisesti aitassa ylisillä.

Tähän vakkaan vietiin pitkin vuotta esikoisuhreja: viljaa puitaessa,

olutta pantaessa, vasta poikinutta lehmää lypsettäessä, lammasta

kerittäessä, lankaa tai kangasta valmistettaessa. Teurastettaessa

uhrattiin lihaa, verta tai rasvaa ja keitettäessä lientä ensimäinen

lusikallinen. Kun talossa elukka syntyi, annettiin vaskiraha, kun

lapsi tuli ilmoille, hopearaha. Erityisesti sairaudenkohtauksissa

oli vakkaa muistettava. Jos elukka tuli kipeäksi, tuotiin lihaa,

rahaa tai vaatetilkkuja. Mutta jos ihminen sairastui, piti paitsi

rahaa uhrata vaatekappaleita pienoiskoossa, pojan puolesta esim.

housut ja lakki, tytön puolesta alusnuttu ja solki. Sairastumisen

näet arveltiin johtuvan siitä, että vakalle oli pahaa tehty tai sen

ohi kulkiessa melua ja ääntä pidetty taikka unohdettu sille uhrata.

Silloin _kaalonaene_ 'punnitsijanainen', arpomalla otti selkoa, mitä

hyvitystä se vaati. Itse uhrit toimitti perheen isäntä tai emäntä.

Joka vuosi määrättynä päivänä vakan sisällys tyhjennettiin

ja kaivettiin maahan tai poltettiin. Tämä tapahtui muutaman

muistiinpanon mukaan samana Tõnnin suurena pyhänä, jolloin sille

elukka teurastettiin.

Tõnninvakan toisintonimenä tavataan _tondi vakk_, 'tontun vakka',[61]

mikä, jos tieto on luotettava, viittaisi siihen, että mahdollisesti

kielellinen yhtäläisyys on aiheuttanut juuri Antoniuksen asettumisen

kodinhaltian paikalle. Mutta itse palvonta on skandinaavista "tonttu"

nimeäkin vanhempi. Eräällä paikkakunnalla, jossa Tõnnin uskojat

eroittautuivat toisista, niin etteivät kotonaan antaneet kättä

kyläläisille eivätkä vieraille mennessään kädestä tervehtineet,

muistellaan, ettei ainoastaan joka perheellä ollut omaa vakkaansa,

vaan myös joka kylällä oma kuuluisin Tõnnin säiliönsä. Ilmeisesti on

Tõnninvakka säilyttänyt muiston sukupalvonnasta ja on tätä verrattu

votjakkien _kuala_-palvontaan ja _vorshud_-vakkaan.

Tõnnista mainitaan kuvakin joko vahasta tai puusta ja

nukenvaatteisiin puettu taikka pelkästään tilkuista tehty. Se oli

joko vakkaan pantu tai tämän taakse säilytyspaikan nurkkaan asetettu.

Eräässä muistiinpanossa on kuitenkin huomautettu, että vakasta

löydetty nukke ei ollut itse Tõnn, vaan apua etsivä sairas.[62]

Olemme nähneet pakanallisten palvontamenojen sekaantuneen sekä

roomalais- että kreikkalais-katolisten pyhimysten kunnioittamiseen.

Edellisten muistopäiviä on sittemmin luterilaistunut väestö yhä

pyhittänyt. Mutta vielä merkillisemmät ovat ne katolisuuden ja siihen

sulautuneen pakanuuden jätteet, joita pieni virolainen siirtokunta

Pinkovan läänissä Kraasnan piirissä on säilyttänyt. Kraasnan

"maarahvas" on 1500-luvulla muuttanut Petserin piiristä Liivinmaan

rajalta, n.s. Setumaalta, jonka kreikanuskoinen väestö on tallentanut

Viron roomalaiskatoliset legendarunot. Neljättäsataa vuotta ovat

nämä siirtolaiset eläneet vieraskielisten keskuudessa. Sikäläisistä

sielunhoitajista muistellaan ainoasti yhden, 1800-luvun loppupuolella

eläneen setukaissyntyisen, ymmärtäneen heidän kieltään. Kirkoissa he

eivät käyneet muulloin kuin pakolla vietyinä. Kesken kreikanuskoisten

paaston juhlivat he roomalaiskatolisia merkkipäiviä syöden ylen

runsaasti liha- ja maitoruokia. Niin oli laita juhannuksena, jonka

nimikin _Jaanipävä_ on katolisilta virolaisilta aikoinaan lainattu;

Johannesta vastaavana miehennimenä käytetään venäläisperäistä _Iva_.

Kraasnan maarahvas on kaiken aikaa palvonut omia "maajumaliaan".

Niitä se nimitti osittain paikan ja toimen mukaan. _Aiajezä_,

'kasvitarhan isä', ja _kodojezä_, 'kodin isä', asusti alempana

mainitussa aitauksessa. Samassa paikassa tai pellolla pähkinäpensaan

juurella palvottu oli _nurmeizä_ 'pellon isä' ja _karaezä_ (ulkona

olevan) 'karjan isä'. Läävässä ja tallissa saivat uhriantimensa

"läävän" ja "hevosen jumalat".

Mutta maajumalista enimmin muistettu oli _pühä Toomas_, joka

"kasvitarhan nurkassa istui". Siellä näet oli talon uhripaikka,

matalalla aitauksella eroitettu puhaspaik. Sisällä kasvoi

katajapensas ja tämän eteen oli pystytetty katajainen risti ja

viereen niinikään katajainen seiväs, jota humala kierteli. Seipään

edessä oli kolme kiveä, joiden alle uhriantimet kätkettiin. "Puhtaan

paikan" hoito oli isännän huolena, hänellä yksin oli oikeus siellä

toimittaa uhreja. Milloin hän tarvitsi apulaista, valitsi hän

miespuolisen henkilön, "puhtaan ihmisen". Naiset pääsivät tänne vain

kerran eläessään, nimittäin vihiltä tullessaan.

Paitsi tilapäisiä uhreja toimitettiin pyhälle Tuomaalle kerran

vuodessa, torstaina muutama viikko Mikonpäivän (Mihkli)[63]

jälkeen _perekahi_, 'perheen uhri'. _Kahi_, 'kahja', oli

täällä alkuperäisestä uhrioluen merkityksestä yleistynyt uhria

merkitseväksi; uhrien yhteydessä oluenkeittäminen oli säilynyt

ja uhrien kera tämäkin taito joutui pois käytännöstä. Torstain

aamuna perhe kokoontui tupaan. Permannolle oli vaatetta laajalle

levitetty ja keskelle asetettu nurinkäännetty sammio, jonka pohjalle

oli pantu astioissa ruokaa ja juomaa: munapuuroa, juustoa, voita,

maitoa ja tietystikin olutta. Perheen polvistuttua isäntä kulki

heidän ympärinsä kantaen porsasta, kanaa ja kukkoa sekä ripoitellen

vettä puhtaalla saunavihdalla. Toisten noustua hän teurasti tuvassa

uhrieläimet, joita eri kattiloissa keitettiin. Perheen uudestaan

polvistuessa hän vielä kantoi uhrieläinten päitä puulaatikossa heidän

ympärinsä. Sitten itsekin heittäytyi polvilleen seljin pyhäinkuviin

(_Vinne jumala_) rukoillakseen maajumalia. Viimein vei hän Tuomaalle

aituukseen uhriantimet; vasta hänen palatessaan saatiin käydä

ateriaan käsiksi. Kanan söivät naiset, kukon miehet.

Tuomaalle omistettuja rukouksiakin on muistissa säilynyt. Täydellisin

niistä kuuluu: "Pyhä Tuomas, pyhä risti! Korkea kumarrus! Kuukauden

kumarran, polvillani palvon, joka kerta lasteni, talonväkeni kera

-- myöhään illalla, aamulla varhain -- kotini, majani, ilmallisen

elämäni, täyden terveyteni tähden, kaiken karjani tähden, kyntöni

ja kylvöni tähden. Kasvata, Herra (_Issänd_)[64] Jumala, peltoni

kolkalle, nurmeni nurkalle! Saattakaa suvi-ilmoja, päästäkää päiviä!

Olkaa hoitamassa ja vaalimassa, elukoita metsään laskemassa,

niin myös kotiin ajamassa; varjelkaa luunenältä, luppakorvalta,

kipeäkynneltä, terävähampaalta; kätkekää kannon taakse, painakaa

lehden alle! Tämän toin teille puhtaan oluen, kauniin kahjan,

kirjavan kukon kera. Teille on karju tapettu, teille veri tehty,

teille kakku leivottu, teille juusto valmistettu. Tulkaa syömään ja

juomaan, leipäni ääreen, suolani ääreen!"

Myös nimi _Toomas_ on aikoinaan lainattu roomalaiskatolisilta

virolaisilta; miehen nimityksenä käytetään venäläistä muotoa _Homa_.

Niinikään roomalaiskatolista vaikutusta edellyttää "tulenjumalana"

palvottu pyhä _Laberits_ s.o. Lauritsa. Hänelle toimitettiin

_rehekahi_, ('riihi) tuvan kahja', joka oli yksistään isännän

valmistettava vedenkeitosta alkaen; naisia ei päästetty

likimaillekaan. Uhriolutta isäntä tipsutteli tuvan uunille ja valoi

kolme lusikallista lieden tuhkaan rukoillen: "Pyhä Laberits! Sinulle

puhtaan oluen, kauniin kahjan kera, tupaa hoitamastasi. Varjele

tupaani ja kamarihuonettani tulipalolta, vesitulvalta!"

Kraasnan virolaisten uhripalvonta säilyi 1860-luvulle, jolloin

esivallan käskystä se piti lopettaa. Mutta vielä 1901 O. Kallas'en

käydessä heidän luonaan eli usko, että "kun maajumalia pidettiin,

niin viljakin kasvoi paremmin" ja että "nykyisellä ajalla, kun

maajumalia ei enää kunnioiteta, tuli tekee paljon enemmän pahaa kuin

ennen". Muinaisten menojen paras muistelija Annõ Kiriljevna, jonka

veli oli ollut maajumalain pappi, kertoi itkusilmin, kuinka raskasta

oli ollut jättää hänelle paljon hyvää tehneet maajumalat ilman mitään

syömistä ja juomista. Mutta häntä lohdutti näkemänsä uni. Pyhässä

aitauksessa oli ollut kaikennäköisiä ruokia ja juomia; niiden ääreen

olivat jumalat tulleet ja lausuneet: "te luulette meidän kuolevan,

kun ette meille mitään enää anna, mutta meillä on yllin kyllin".

Mainittu vaimo oli 84 vuotta elänyt, joista 20 sokeana ja

toistakymmentä raihnaisena uunin päällä. Siellä oli kirjaanpanijankin

epämukavassa asennossa, huonon lampun valossa, korva heikkoäänisen

eukon suuta lähellä suoritettava työnsä. Mutta vanhuksen pitkällistä

kärsimystä on kansallinen tieteemme aina kiitollisuudella muisteleva.

Häpeään ei joutunut kuolemaa ikävöivän luottamus kohtalonsa

tarkoituksellisuuteen: "minä elän niin kauan, kuin Jumalalla on

kirjoitettu".

Neitsyt Maaria.

Runoissa esiintyvistä pyhimyksistä on yksi vielä mainitsematta jota

ennen muita muistellaan ja joka edelle kaikkia asetetaan, mittain

Neitsyt Maaria.

Maaria käypi tietä myöten,

Jumalan jukoa myöten,

kullaista kuloa myöten,

hopeista heinikkoa. --

Maaria matkoa pitävi,

tuhat on eessä enkeliä,

sata santtia jälestä

hän käy keskellä väkeä,

paistaa kuin pyhäinen päivä,

kumoittaa kuin kultaristi.

Tätä asemaa ei Maarialla ole ollut alunpitäen, vaan on hän sen

vähitellen saavuttanut roomalaiskatolisen kirkon käsityksessä.

Itsenäistä huomiota on Maariaan kiinnittänyt edellä mainittu Jaakobin

alkuevankelio. Siinä kerrotaan, paitsi hänen vanhemmistaan, myös

hänen lapsuudestaan, jonka hän vietti pyhässä temppelissä "kuin

kyyhkynen" saaden ravintonsa enkelin kädestä, sekä alkuajoista

leskimiehen Joosefin kodissa, jolloin hän työskenteli kehräten

purppuraa temppelin esivaatetta varten. Vuoden 400 vaiheilla

muodostui legenda Neitsyt Maarian kuolemasta ja hänen ruumiinsa

ottamisesta taivaaseen.

Viidennellä vuosisadalla liitettiin Maarian nimi niiden pyhäin nimien

joukkoon, joita kirkollisissa rukouksissa mainittiin. Silloin oli

myös aljettu rakentaa Maarialle nimikkokirkkoja, joita jo kaikkialla

oli marttyyreille omistettu. Kymmenennelle vuosisadalle asti saivat

kuitenkin pyhimysten hautakappelit enemmän huomiota osakseen kuin

Maarian pyhäköt. Mutta ristiretkien aikana Neitsyt Maarian palvonta

pääsi ehdottomasti etusijalle. Lopulla keskiaikaa määriteltiinkin

kolme eriasteista palvontaa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan.

Kun roomalaiskatolinen kirkko ulotti vaikutuksensa Suomeen ja Viroon,

oli Neitsyt Maaria jo kohonnut kaikkien pyhimysten yläpuolelle.

Valloitetut Itämeren maakunnat saivat nimekseen Maarianmaa, jota

virolaiset yhä vielä runollisesti kotimaastansa käyttävät.

Pyhän Neitsyen ihailu oli kukkeimmillaan suomalaisten loitsurunojen

muodostuessa. Niissä on Neitsyt Maarialla siinä määrin vallitseva

asema, että tuskin voimme käsittää monia niissä esiintyviä

nimityksiä ja seikkoja ottamatta ensin selkoa Maarialle omistetuista

mainesanoista, esineistä ja toiminnoista.

Runoissamme häntä puhutellaan yleisesti säkeellä: Neitsyt Maaria

emonen, joskus vähän toisinnellen:

A. Maaria neitonen emäntä!

B. Maaria emonen neiti!

Kertona on tavallisesti: "rakas äiti armollinen, puhas muori

muodollinen l. muoto kaunis" tai "pyhä piika taivahinen".

Viimeksimainittu kertosäe kuuluu myös usein: "pyhä piika

pikkarainen", jonka pääsäkeenä on toisinaan: "Maaria matala neiti".

Huomattava on, että Maaria nimitetään samalla kertaa _neitsyeksi ja

äidiksi_. Muutamassa 11:nneltä vuosisadalta alkaen kirjaanpannussa

Sanctus-messussa esiintyy suomalaista täysin vastaava lausetapa

_virgo mater Maria_ 'Neitsyt, äiti Maaria'.

Nimityksen _Neitsyt Maaria_ on A. Lähteenkorva (Borenius) osoittanut

tulleen runoihimme, myöskin vienanpuolisiin, roomalaiskatolisen

kirkon vaikutuksesta. Tällä nimellä ei venäjänkarjalainen

tavallisessa puheessa koskaan sano "Jumalan emää" eli _Pohrotsaa_ (<

ven. Bogoroditsa).

Jälkimäinen nimi esiintyy jonkun kerran kreikanuskoisten erikoisissa

loitsuissa: "Spaassa (Vapahtaja) ja pyhä Pohrotsa pesemään,

puhastamaan!" Sama käsite on Vienan läänissä välistä runollisestikin

ilmaistu: "äiti ilmoisen Jumalan" tai "sukeaja sulan Jumalan, äiti

kanssa kaikkivallan". Mutta tämäntapaiset lausetavat ovat harvinaisia

poikkeuksia.

Kertosäkeen _rakas äiti_, joskus _hyvä äiti_, käsitettiin

tarkoittavan Maariaa uskovaisten hengellisenä äitinä. Suomalainen

loitsija sanookin usein Maariaa omaksi äidiksensä:

Kusta ma anon apua?

Isältäni Jeesukselta,

emoltani l. äidiltäni

Maarialta.

Mainesana _armollinen_ on suomennos latinaisesta: _gratia plena_,

'armoa täynnä'. Keskiajan runoudessa annettiin Maarialle myös nimitys

_mater gratiae_, 'armon äiti,' jota vastaa v. 1658 muistiinpannussa

Niukahdusluvussa tavattava: _armon muori_.

Seuraavat mainesanat _puhdas ja kaunis_ ovat yleisiä keskiaikaisessa

hartauskirjallisuudessa. Maariaa esittäessään _pikkaraisena ja

matalana piikana_ on suomalainen runo hänen nöyrän mielialansa

havainnolliseen muotoon pukenut.

Maarian pyhyyttä on eräs 1100-luvun kirjailija määritellyt: "pyhin

kaikista pyhistä, valituin kaikista valituista". Sitä vastaa

suomalaisessa loitsussa joskus tavattava säepari:

Piioista pyhäisistä valittu,

emännistä eroitettu.

Mutta Maariaa ei ole ainoasti arvossa, vaan ajassakin ensimäisenä

naisolentona pidetty. Häntä siten käsitettiin tarkoittavan sen

vaimon, johon kertomus syntiinlankeemuksesta ennustaen viittaa.

Hänelle myös omistettiin jo 4:nnellä vuosisadalla Eeva nimen

tulkinta: "kaiken eläviin äiti". Tähän käsitykseen perustuvat

seuraavat Maariaa kuvailevat runosäkeet:

A. Jok' olet emä emien l. imehien

sekä vanhin vaimoloista.

B. Vanhin vaimosten emistä,

C. Eläjistä l. emoloista ensimäinen.

D. Ikuinen hyväntekijä,

äiti mannun polvuhinen![65]

Maarian pyhiä jäännöksiä mainitaan 400-luvulta alkaen. Niistä

merkillisin on "Jumalan äidin maito"; tämän on selitetty olleen

Betlehemin luolasta saatua liitua, joka veteen sekoitettuna sai

maidon muodon. Erään paavin 8:nnella vuosisadalla tiedetään

lahjoittaneen reliikkejä Kristuksen verestä ja Maarian maidosta.

Molemmat yhdessä mainitaan usein Voiteenluvuissa:

Kristuksen veri punainen,

Maarian makea maito

sekalutta siivittihin

seulalla teräksisellä

vaskireunahan vatihin,

kultaisihin kuppiloihin.

Legendoissa kerrotaan pyhän Neitsyen ilmestyneen parantamaan

hurskaita sairaita maidollaan. Loitsuissamme kuvataan Maarian

vuodattavan maalle maitoansa, josta sitten voide keitetään;

käännytäänpä sitä tarkoittavalla rukouksellakin hänen puoleensa.

Neitsyt Maarian vaatekappaleista huomattava on hänen _vaippansa_,

jota hän myöhemmän keskiajan kuvissa levittelee palvojainsa suojaksi.

Sama tehtävä on tällä suomalaisissa Varousluvuissa:

A. Maarian vahainen vaippa,

Luojan teltti terhollinen

ylitsemme luotakohon --

jaloillemme täytyköhön

yli kaiken vellon kansan!

B. Kuo mulle kultavaippa,

vala mulle vaskivaippa,

jonka alla yöt asuisin;

Vanhemmista Maarian kuvista puuttuu harvoin _huntu_, milloin ei

vaippa päätäkin peitä. Myöhemmin keskiajalla, jolloin päähinettä ei

katsottu neitsyelle kuuluvaksi, annettiin yhä yleisemmin hänen pitkän

tukkansa kuvissa tulla näkyviin. Suomalaisissa Verensulkn-sanoissa

mainitaan toiselta puolen huntu eli tanu, toiselta puolen hiuksiin

palmikoidut moniväriset, metallinkiiltoiset, alasriippuvat nauhat,

jotka olivat länsimailla muodissa erittäin ristiretkien aikana ja

joita Suomenkin vanhoista kalmistoista on löydetty.

A. Sivalla silkki silmistäsi,

huntu otsaltasi!

B. Tanun päästänsä tapasi.

G. Päässä kultaviilekkehet.

D. Hius päästäsi sivalla,

sinilanka silmiltäsi,

kultalanka kulmiltasi!

E. Pantasi tulipunainen!

Jerusalemissa säilytettiin pyhän Neitsyen _päänauhaa_ sekä hänen

_vyötänsä_, joka hänen kerrottiin pilvistä pudottaneen epäilevälle

Tuomaalle. Jälkimäinen reliikki vietiin ristiretkien aikana varkain

Italiaan. Tämäkin neitsyen tunnusmerkki on Maarialla joskus

suomalaisissa loitsuissa.

A. Pane paitasi panuhun,

vyösi vaski valkeahan!

B. Meni sukkarihmasta sulahan,

vyönlapasta lainehesen.

Usein mainitaan runoissa Maarian hienot _helmat_ eli helmukset, joita

hän kiiruhtaessaan nostelee.

A. Tuo hienot helmuksesi

tuskillemme tukkeheksi!

B. Koprin helmasi kokoa,

käsivarsin vaattehesi!

Jalassa hänellä välistä tavataan siniset tai muunväriset sukat ja

kultaiset kengät. Mutta toisinaan, kun on tarvitsijalla kova hätä,

häntä joudutetaan:

A. Kerkiä jalan kengättömän,

ehi sovan vyöttömän,

tukalla päin tuiskahtele,

levällä päin lennättele!

B. Avopäin, haralla hapsin,

ilman vyöttä, helmuksitta.

Neitsyt Maaria kuvaillaan myös lentävän _kyyhkysen_ muodossa, joka

kertosanakseen on saanut suomalaisten lempilinnun käen.

A. Lennä tänne kyyhkysenä

voimatonta päästämähän!

B. Lennä kultaisna käkenä,

hopeaisna kyyhkyläisnä!

Kyyhkyseen on Maariaa verrattu jo Jaakobin alkuevankeliossa.

Muutamassa 11:nnen vuosisadan legendassa kerrotaan Maarian kyyhkysen

muodossa ilmestyneen paikalle, jonne tahtoi kirkon itselleen

rakennettavaksi.

Neitsyt Maarian alas lentäminen tietysti edellyttää, että hän on

"päällä pilvien asuja". Hänen oloaan yläilmoissa on monin runollisin

kuvauksin esitetty:

A. Pistä pääsi pilven raosta,

kaunis kaulasi ojenna!

B. Astu taivosen napoja,

ilman viertä viilettele

yli kuun, alatse päivän!

C. Juokse kuun keheä myöten,

päivän päärmettä samoa!

D. Tule syntisten sekahan

ahavassa, auteressa,

pilvessä, sumun seassa!

Toiselta puolen on Maarian olopaikka osoitettu vesien takaiseksi:

A. Jos lienet joen takana,

joutuos joen takoa!

B. Kirkasi Maaria mereltä,

C. Istuvi keskellä merta.

Samassakin runossa Maaria voidaan ensin mainita tulevan "yläisestä

taivosesta" ja sitten taas "soutaen suloa vettä".

Loitsuissamme käännytään Neitsyt Maarian puoleen mitä erilaisimmissa

tarpeissa; sillä hänen kauttaan on uskottu saatavan, mitä ikinä

anottiin.

Kalastaja häntä pyytää auttamaan tarpomalla. Koskenlaskija lausuu:

A. Anna Maaria meloa,

Pietari peränpi'intä,

jolla viiletän venettä!

B. Itse airoille ajate,

sovitate soutimille,

pane kaksi kämmentäsi

kahen puolen karpahani,

varaksi vähän venehen!

Maarian esiintymisestä Metsänluvuissa on edellä ollut puhe.

Erityisesti karhuntappaja, joka kuvittelee hänen olleen osallisena

karhun kasvatuksessa, kutsuu hanhi:

Minua keventämähän,

ohtoa jyventämähän,

kiviriippa rinnan alla,

rautaharkko hartioilla!

Karjan suojelijana[66] Neitsyt Maaria saa määreet: "karjanpiika

pikkarainen" ja "akka laarien alainen." Häntä silloin rukoillaan:

Käypä karja katsomahan,

viitsimään emännän vilja,

ennen käymistä emännän,

karjapiian katsomista,

syötteles metisin syömin,

juotteles metisin juomin!

Myös karjaa laitumelle laskettaessa ja metsästä takaisin haettaessa

hänen apuansa tarvitaan.

A. Pane kaksi kämmentäsi

kahen puolen karjastani!

B. Ota vitsa viiakolta,

koivu korpinotkelmalta;

kotihin kotoinen karja,

metsän karja Metsolahan!

Mutta varsinaisesti hän pitää huolta karjan maidonannista:

A. Laita torvet taivosesta,

pillit pilvistä rakenna,

jota myöten juorun juosta,

virrata Jumalan viljan

minun ruokaruoakseni,

minun henkiheinikseni!

B. Auo maa alaisin puolin,

puhko pellon pientaretkin,

mistä juoksevi Jumalan vilja,

Herran vilja virtoavi

vihannista mätiähistä,

tuorehista turpehista.

Ihmistäkin hänen nukkuessaan Neitsyt Maaria varjeli. Maata pannessa

luettiin:

A. Ristus kilpeni, Maaria miekkani!

Kysyn maata Maarialta,

pihatietä Pietarilta.

B. Maaria makuuttajaks

Santta salvan laskijaksi,

Pyhä risti nostajaksi!

Erityisesti lasta nukuttamaan häntä kutsutaan:

Tuopas unta Tuovinmäeltä,

haukko hepohuonehesta,

joss' on Ristus nukkununna, --

uinonnut itse Jumala.

Useimmin kuitenkin Neitsyt Maariaa kutsutaan avuksi kaikenlaisessa

hädässä. Ennen kaikkia tarvitaan hänen apuaan lapsen ilmoille

tullessa.

Tästä syystä lyhyt Ihmisensynty alkaa Neitsyt Maarian puhuttelulla,

samoin kuin muutamain eläinten synnyt niitä varjelevain pyhimysten

mainitsemisella.

Neitsyt Maaria emonen,

rakas äiti armollinen!

Tehty mullan kakkarasta,

mullan kaakusta rakettu.

Lapsivaimon avuksi pyydetään Maariaa tietysti saunaan:

Käy saunahan saloa,

piilten piikahuonehesen,

ilman uksen ulvomatta,

kyläkunnan kuulematta,

saranojen laulamatta,

veräjien vieremättä!

Saunassa, jossa yleensä parantamiset suoritettiin, kuvaillaan pyhä

Neitsyt kaiken työn tekijänä:

Kokoa kivet koskesta,

katajaiset kankahalta,

puita muurehettomia,

kiviä kivuttomia!

Saustuta [simainen] sauna,

lämmitä kyly metinen

[metisillä halkosilla]!

Taittaos metinen vasta

metisestä metsäsestä!

Kanna vettä läiköttele

lähisestä lähtehestä

puhtahalla puisuella!

[Lyö löyly, lähetä lämmin,

kiviselle kiukahalle!]

Silloin kun on saunassa tai lähteen luona neitoselle lempeä

nostettava, pyydetään Maarialta erityisesti vielä pesuvettä:

A. Nouse kuun keheä myöten,

tuoppa kuun kultasia,

päiväsen hopeisia,

ota kuppi kuun kylestä,

kauha päivän kainalosta!

B. Jolla tuot puhasta vettä,

kannat kullan karvallista.

C. Tuo vettä tullessasi

pyhän Juortanin joesta,

pyhän virran pyörtehistä!

Parannusluvuissa, etenkin ulkonaisiin vammoihin kohdistuvissa,

esiintyy pyhä Neitsyt monella tavoin auttajana. Samoin kuin hänen

äitinsä Anna toimii Maaria Niukahdusluvussa värttinällä kehrääjänä.

Kehräsi sinisen langan

sinisellä kehruspuulla

sinisestä kuontalosta

sinisellä värttinällä

maasta asti taivosehen,

taivosesta maahan asti.

Kehräsi punaisen langan --

Kehräsi valkean langan --

Paitsi kehrääjänä muistellaan Maariaa myös taitavana ompelijana.

Molemmilla taidoilla hän keskiaikaisten kertomusten mukaan ansaitsi

Egyptissä perheensä elatuksen. Verensulku-sanoissa häntä usein

rukoillaan:

A. Tuo neulasi omasi,

ompele utuisin neuloin, --

pujottele punaisin langoin!

B. Neula kultainen kätehen,

rihma sulkkuinen perähän,

vetämähän [umpeen] haavan!

Muutamassa Pakkasenluvussa Neitsyt Maariaa pyydetään lähettämään

lämmintä taivaasta.

Taivas reikihin repäise,

ilma kaikki ikkunoihin,

josta lämmintä lähetät

iholle alastomalle!

Tulenluvuissa sitävastoin Maaria käsitetään jäähdytyksen

aikaansaajana. Länsi-Suomessa häntä puhutellaan:

Ota jäätä vähänen,

jolla tulen tukahutat!

Itäisemmissä toisinnoissa hänen mainitaan taivaasta tulevan "lävitse

lumisen linnan" ja kuvataan, kuinka hän:

Hyyssä sukka, jäässä kenkä,

hallassa hamehen helma,

hyistä kelkkoa vetävi,

jäärekeä reu'ustavi.

Neitsyt Maarian asettaminen jään, hyyn ja lumen yhteyteen perustuu

3:nnella vuosisadalla Roomassa tapahtuneeksi kerrottuun ihmeeseen,

jonka johdosta roomalaiskatolinen kirkko viettää 5:ntenä päivänä

elokuuta "Maarian lumen" juhlaa. Rikas ylimys, joka oli luvannut koko

omaisuutensa Neitsyt Maarialle, sai tältä unessa osoituksen, mihin

paikkaan hänen oli rakennuttaminen kirkko. Paikalle tultuaan hän näki

hienon lumisateen kuumimpana kesän aikana laskeutuvan viheriälle

kummulle ja lumihiutaleitten muodostavan kirkon pohjakaavan. Kuvissa

esitetään pyhä Neitsyt lapsineen lunta satavan pilven yläpuolella.

Raudan, Tulen ja Käärmeen lukuihin, harvemmin muihin loitsuihin

liittyvissä Voiteensanoissa on Maarialla vakinainen paikkansa.

Niinkuin Jeesus on "paras parantaja" on Maaria "paras voitelija",

sillä hän on aikoinaan ollut myös:

Jeesuksen veren pesijä,

Herran haavan hautelija.

Avuksi hän rientää:

Sata sarvea otsassa,

tuhat rinnassa niseä,

kaikki täynnä voitehia,

yheksiä voitelua

Maarian kaikkianne tarvittavan maidon mielikuvasta johtuva

tuhatnisäisyys muistuttaa muinaista Efesolaisten Dianan kuvaa. Yhtä

omituiset ovat otsasta esiin pistävät sadat sarvet.[67] Edellisten

yhteydestä irtautuneina ovat jälkimäiset siirtyneet selkään

kannettaviksi:

Sata on sarvea selässäs,

ne on täynnä voisimia,

ne on voisimet väkevät,

niill' on Luoja voieltuna.

Sittemmin on niiden luku supistettu kuuteen ja kuhunkin voide-sarveen

sijoiteltu sulka toisesta Voiteenluvusta:

Kultakehänen selässä,

kuusi sarvea kehässä,

sulka kunkin sarven päässä.

Voidesarvien asemesta voi Maarialla olla myös voidekuppeja:

Kuus' on kuppia sylissä,

seitsemän selän lakana.

Välistä on hänellä yksi ainoa:

Kultakuppinen käessä,

kultasulka kuppisessa.

Erikseen voidesulkaa vielä häneltä pyydetään:

Tuo sulka sulasta maasta,

höyhen maasta lämpimästä!

Tämä sulka on toisinaan otettava taivaalliselta _kukolta_:

Kultainen sinulla kukko,

kana kullan karvallinen,

katkaise kanalta siipi,

sulka kultainen kukolta!

Itse kukkoa joskus rukoillaan suoranaisesti avuksi:

Luojan kukko kultaheltta,

lennäs kultaisna käkenä --

alas maahan taivahasta

sotimahan puolestani!

Toinen Neitsyt Maarian yhteyteen asetettu eläin on orava.

Tuo sa kultainen orava

tuolta kuun keheä myöten,

päivän päärmettä samoten

syömähän tulen kipuja!

Oluenkeittorunossa käytettä hakemaan lähetetty orava on Maariaa

edustavan keittäjänaisen "ottopoika" ja "värtäjäinen" s.o.

leikintekijä. Tämän oravan puoleen välistä loitsijakin hädässä

kääntyy:

Kierrä hattu silmillesi,

juokse lankoa punaista,

ylähäksi taivahasen,

vie Herroille sanoa!

Yleisesti on Neitsyt Maarialle omistettu _mehiläinen_. Suvuton

mehiläinen pidettiin siveellisyyden esikuvana munkeille ja nunnille.

Pohjois-Saksassa vieläkin uskotaan, ettei se pistä puhdasta

neitsyttä. Mehiläisen valmistama vaha oli myös puhdasta ja kelpaavaa

kirkonkynttilöiksi. Keskiajalla kuviteltiin mehiläisten, joille ei

oltu ilmoitettu Herransa kuolemasta, Häntä etsiessään lentelevän

taivaaseen asti.

Kristinuskon mukana tuli mehiläisten hoito Saksaan, jossa sitä aluksi

harrastettiin etupäässä luostareissa, ja levisi sieltä pohjoismaihin.

Suomalaiset Mehiläisenluvut ovat lähtöisin länsi-Suomesta, vaikka ne

varsinaisesti itä-Suomessa ja rajan takana ovat säilyneet.

Länsi-Inkerissä on tavattu Mehiläisensynty, jossa kuvataan mitenkä:

Mehiläinen pieni lintu,

Jumalan käpeä käsky

lensi mettä ottamahan

lensi puulta puhtahalta.

Lennettyhän suot, kanervikot, meret ja metsät:

Niin löysi rohon mokoman,

kukka on kuusihaarallinen,

kasvoi Luojan kalman päällä,

Osan lautsasen ovella.

Otettuaan siitä kielelleen mehiläinen tiedustelee työnsä

kelvollisuutta, johon Jumala vastaa:

Kelpoavat sinun työsi

rinnoin Ristuksen etehen,

pyhän Maarian etehen

kelpoavat tuohuksiksi.

Tavallisissa Voiteenluvuissa mehiläinen saa mainesanan _ilman lintu,

joskus Luojan tai Tuonen lintu_. Välistä on:

A. Mehiläinen meen emäntä,

karjapiika Herran karjan!

B. Mehiläinen kaunis lintu,

metsän kukkien kuningas!

Mehiläistä kehoitetaan lentämään enimmiten yli yhdeksän meren,

harvemmin ylös taivaaseen:

A. Lennä tuonne, kunne käsken,

yheksän meren ylitse,

meripuolen kymmenettä!

B. Yli kuun, alatse päivän,

taivon tähtien ta'atse,

otavaisen olkapäitse!

Sen on pyrittävä "Luojan kellarihin, kamarihin Kaikkivallan", tai

paikkaan, jossa on:

Yheksän mesimätästä t. tynnöriä;

kaikki vaipoilla katetut,

yksi jäänyt kattamatta.

Joskus se lentää "aina Maarian majalle" eli sinne, missä "Maaria

makasi pikkuisella luotosella". Maariaa myös ilmeisesti tarkoittaa

taivaassa tai saarella nukkuva nimetön neiti, jonka pieluksiin on

kasvanut kolmikanta heinä.

A. Siell' on neiti nukkununna,

vyövaski valahtanunna.

Onpa neien päärivoilla

onpa heinä kolmisyrjä.

B. Siell' on neitonen makasi,

tinarinta riuvotteli;

siell' on heinä kolmekanta

sen on neion pieluksissa.

Mehiläisen tuomia voiteita sitten pyydetään Neitsyt Maariaa tai

Jeesusta taikka molempia koettelemaan:

Koettelepa kielelläsi,

maistelepa huulillasi,

ovatko samoja:

Joilla on ennen Luoja voittu

ja voittu Jumalan poika,

katsottuna kaikkivalta

pirulaisen pistettyä.

Mehiläisen valmistaman puhtaan vahan väristä johtuu myös Maarian

nimitys "vahainen vaimo", jonka tavallisena kertona on "vaimo

valkeaverinen".

Paitsi niitä mainesanoja, jotka Neitsyt Maariaan liittyvät, tavataan

vielä useampia, joita hänen nimensä asemesta käytetään. Semmoinen on

Siikasenluvussa _Herran_ ohella esiintyvä _Herran tytär_.

Helmi Herralta putosi,

helmi Herran tyttäreltä.

Tätä vastaavat keskiaikaisessa kirjallisuudessa nimitykset "Jumalan

tytär" ja "Herratar" (_domina_).

Nimitys _Luojan tytär_ on niinikään selvä:

Apu tulkohon Isästä,

apu Pyhästä hengestä,

apu Luojan tyttärestä!

Tästä tavataan myös muoto _Luojatar_. Mutta paljoa yleisemmin

esiintyy runoissa _Luonnotar_. Molempien kertosanoina käytetään

_Synnytär_.

Viimeksimainittuja ymmärtääksemme on otettava huomioon _haltian_

kertosanojen _luonnon ja synnyn_ suhde sanoihin _Luoja ja Jumala_.

A. Päästä Luoja luontoasi,

pyhä synty säätyäsi

Luojan luoduille lauille,

pyhän synnyn säätämille!

B. Luonnolla totisen Luojan,

syvän synnyn säätämällä.

C. Luonnolla lujan Jumalan,

tunnolla totisen Luojan.

D. Päästä Herra Jeesukseni,

päästä Luoja, päästä luonto,

päästä päästäjä Jumala!

E. Päästä synty, päästä Luoja,

päästä päällinen Jumala!

F. Päästä synty, päästä luonto,

päästä päällinen Jumala,

päästä kolme Luonnotarta!

Niinkuin näistä esimerkeistä näemme, käytetään _luonto_ sanaa

sekä ulkopuolisessa Luojan luoman että sisäisessä Luojan hengen

merkityksessä ynnä Luoja sanan kertona. _Synty_ sanan vastineena voi

olla sekä _luonto että Luoja_, mutta milloin nämä molemmat samassa

säkeessä ilmaantuvat, liittyy se jälkimäiseen saaden määreekseen

_pyhä tai syvä_. Suomen itä-Karjalan itkuvirsissä tavataan _syntyset_

pyhimysten merkityksessä ja runoissa _Suurisynty_ nimenomaan

Kristuksesta käytettynä.

Että Luonnotar eli _luonnon tytär_ tarkoittaa Neitsyt Maariaa, on

K.A. Franssila huomauttanut ja K. Levon epäämättömillä esimerkeillä

todistanut.

A. Otan kilven Kiesukselta,

tu[r]van luonnon tyttäreltä.

B. Apu [e]inesten [e]mästä,

lupa luonnon tyttärestä,

Pyhän Hengen voiman kautta!

Neitsyt Maaria emonen!

Kesälahden kuuluisan Juhana Kainulaisen runoissa esiintyy pari

kertaa: _kave-eukko Luonnotar, kave kultainen korea_. Sairasta

kylvetettäissä häntä kutsutaan samoin kuin Maariaa: "tule päästöt

päästämähän!" Naintaluvussa häneltä rukoillaan Maarialle ominaista

suojelevaa vaippaa:

Kuos mulle kultakangas,

valas mulle vaskivaippa,

jonka alla yöt lepäjän,

päivät päälläni pitelen!

Kesälahdelta on myöhemmin saatu pari kirjaanpanoa, joissa samaten

kuin Maaria: "tuli Luonnotar tulen kipuihin".

Kalevalan runojen historiassa on osoitettu, että Lemminkäistä

varoittavat kahdet kapeet ja kolmet Luonnottaret ovat Pätöisen pojan,

s.o. Vapahtajan, äidin Maarian sijaisia. Samoin on laita loitsijan

kerskailussa:

Minä mies Jumalan luoma,

luoma kolmen Luonnottaren,

kantama kahen kapenen,.

Raudan synnyssä maitoansa maahan lypsävät "kolme neitiä Luonnotarta"

eli "neljä neitiä, koko kolme morsianta" on Levón verrannut Neitsyt

Maariaan rautamaiden tallentajana ja sen maahan vuodattajana.

Nämä kolme neittä esitetään toisinaan syntyneen Isiin Jumalan tai

Jeesuksen kätten hieronnasta.[68]

Luonnotarta vastaa muinaissaksalainen _scephenta_, 'Luojatar', joka

tavataan roomalaisten synnytyksenhaltiain (_Parcae_) vastineena.

Näiden ihmisenkohtaloa kehrääväin haltiain kolmilukn kuvastunee

skandinaavilaisten _Nornainkin_ kolmiluvussa.

Luonnottarien kolmilukn saa kuitenkin lähimmän selityksensä

germanilaisissa loitsuissa esiintyvistä kolmesta Maariasta.

Myöhemmissä keskiajan legendoissa kerrotaan pyhän Annan Joakimin

kuoleman jälkeen menneen vielä kahdesti naimisiin ja hänellä olleen

vielä kaksi Maaria nimistä tytärtä, joista tuli toisesta Alfeuksen,

toisesta Zebedeuksen puoliso.

Latinaisten loitsujen kolme haltianeitoa kuvastuvat kyllä

suomalaisien runojen kolmessa Luonnottaressa, mutta kolmen Maarian

mielikuvan välittäminä. Tämä on yleinen historiallinen suhde

klassillisen pakanuuden, keskiaikaisen katolisuuden ja suomalaisten

runojen uskonnon välillä.

Synnyttäret esiintyvät sekä Luojattarien että Luonnottarien rinnalla,

yhdistäen nämä toisiinsa samoin kuin _synty_ sana Luojan ja luonnon.

A. Synnyttäret, Luojattaret,

einet[ten] emuuttaret,

jotk' oli luona luotaessa,

salasaunoin saataessa,

pyhäpirtin pyyttäessä.

B. Synnyttäret, Luonnottaret,

päästä pientä pihalle!

C. Synnyttäret. Luonnottaret

ilman vyöttä, vaattehitta,

iholla alastomalla!

Luonnottaren kertosana _einetten emä_ esiintyy myös muodossa

_eine-eukko_.

A. Eine-eukko, luonnon vaimo!

B. Elättäjä e[i]ne-eukko,

varakkahat luonnon vaimot!

Eine sana tavataan sekä _haltia että voima_ sanojen yhteydessä:

A. Etsi einehesi,

hae haltiasi!

B. Ei maa voimoa uuvu,

eikä nurmi einehiä.

Eine-eukko eli einetten emä rinnastetaan niinikään _hengenhaltian tai

Jumalan_ kanssa:

A. Nousi ennen eine-eukko,

hengen haltia havaitsi

ennen noian nousematta.

B. Tuliko jo tunti Jumalasta,

apu einet[ten e]mästä'?

C. Tule turva Jumalista

apu [ei]netten emistä,

vara vaimoista hyvistä!

Huomattakoon vielä seuraava säkeistö, jossa Jumala "hengenhaltiana"

sekä "hyvinä vaimoina" luonnon tyttäret mainitaan:

Tule turva Jumalasta,

helppo hengen haltiasta,

vara vaimoista hyvistä,

turva luonnon tyttäristä!

Itse _haltia_ sanan suhdetta kristilliseen Jumalaan kuvaa

Suomen itä-Karjalassa muistiinpantu selitys kysymykseen, miksi

vastasyntynyttä lasta pidetään _haltiattomana_: "haltia on, kun

Jumala katsoo ihmistä, haltia on ristittyhengen tervehdys."

Että Neitsyt Maariaa ja hänen nimikkosisariaan on runollisesti

sanottu _Luonnottariksi_, on ilmeistä. Mutta Luonnotar esiintyy

välistä mainesanoilla: "metsän miniä" ja "Tapion tytär", jotka

olemme nähneet erikoisesti tarkoittavan Maarian äitiä, Annaa. Näihin

liittyy myös ainokainen länsisuomalainen esimerkki _luonnonpiian_

esiintymisestä:

Metsän neitsyt, luonnon piika,

ole mun karjani paimen!

_Luonnotar_ yleisessä merkityksessään vastaa "naishaltiaa" ja

tarkoittaa siis naispuolista _yli_luonnollista olentoa. Luontoa

vastaavaa skandinaavilaista _natur_ sanaa on huomautettu aikaisemmin

käytetyn haltiasta, s.o. yliluonnollisesta voimasta tai olennosta;

_náttúrligr_ vanhassa norjankielessä on merkinnyt sekä "luonnollista"

että myös "yliluonnollista".

Haltian kertosanoista vielä _onni eli lykky_ tunnetaan erikoisessa

merkityksessä _Jumalan tai Pyhän Hengen_ vastineena:

A. Anna onni, suo Jumala!

B. Onnen teille oikeoille,

Jumalan hyville teille.

C. Lähe lykky lyytämähän,

Pyhä Henki pyytämähän!

Tästä sanan käytännöstä johtuvat Neitsyt Maarian nimitykset _Onnen

tytär ja Osatytti_:

A. Apu Onnen tyttäreltä.

Päästäköhön Herra Jeesus!

B. Osatytti, orkoneiti,

silkki päästäsi sivalla,

taina päästäsi tavoita,

kultalanka kulmistasi!

Luonnottaren rinnalla olemme tavanneet "kave-eukon" tahi "kapeen"

määreillä "kultainen" ja "korea"; kerran sen kertona esiintyy muoto

_Kavotar_. Naista merkitsevä _kave eli kapo_ käytetään yksinkin

erikoisesti Neitsyt Maariaa osoittavana. Esim. se "kave" eli "kapo",

joka "kuun kehästä päästi", ei ole muu kuin Maaria, jolle samoissa

päästöluvuissa lausutaan: "sinä kuun kehästä päästit".

Sekä luonnon tyttären että einetten emän kertona esiintyvä "hyvä

vaimo" voi itsekseenkin liittyä Jumala-käsitteeseen. Paitsi "hyvä"

tavataan Maariaa tarkoittavan _vaimon_ määreinä "pyhä" ja "vanha".

A. Tule turva Jumalasta,

helppo hengen antajasta,

vara vaimosta pyhästä!

B. Minä poika Luojan luoma,

vaimon vanhan tuuittama.

Myös _akka_ "vanha" on välistä ilmeisesti Maarian vastineena.

Gananderin näytteessä kehoitetaan mehiläistä:

Pistä siipesi simahan,

toinen siipesi metehen,

akan vanhan vakkasehen.

tuo sitten simoa tuolta!

Heti sen jälkeen tulee _Mariatar_ puhutelluksi.

Pelkästään _Akka_ esiintyy toisinaan erikoisnimenä _Luojan, Jumalan

eli Ukon_ rinnalla:

A. Pantu Akka paimeneksi,

Luoja karjan katsojaksi.

B. Akan väellä, Jumalan väellä.

C. Ukon väki, Akan väki.

_Akka_ nimeä mainitaan jo Raunista, Ukon puolisosta, käytetyn. Tieto

on Suomen Lapista, josta myös Akkavaaroja ja Akkojärviä tunnetaan.

Tämä _Akka_ on sitten runoissamme siirtynyt Neitsyt Maarialle,

samoinkuin erikoisnimi _Ukko_ kristilliselle Isä Jumalalle.

Pyhää Neitsyttä saattaa vielä tarkoittaa nimetön _tyttö, neito, impi

eli piika_. Maarian lyhytkasvuisuutta elävästi kuvaa:

A. Lyhyt tyttö tylleröinen,

maan tasainen talleroinen.

B. Lyhyt neito lylleröinen,

matalainen maan veroinen.

Oluenkeitossa Maariaa edustaa, paitsi "kapo", tämän kertosana "hyvä

impi", josta on äänteellisesti yhdistämällä saatu uusi nimikin

Hymmytär (< hyvä Immetär).

Kantoi tuon kavon kätehen,

hyvän immen hyppysihin.

Kapo tuota katselevi,

Hymmytär hyväelevi.

Erityisesti huomattava on Kipuluvuissa kuvattu naisolento. Ganander

sen mainitsee kahdessa paikassa; toisessa nimellä _Kipulan neito eli

Kiputyttö_, "Tuonen neiti"; toisessa _Kivutar_ nimellä, joka voi

saada vielä mainesanan "kauhea emäntä" tai "Kipumäen iso emäntä".

Edellistä, joka kipuja kokoilee, vammoja valitsee tai kivuissa itkee,

vaivoissa valittaa, hän vertaa roomalaisten Kohtalottariin (Parcae),

jälkimäistä, joka kipuja kattilalla keittää, niiden Raivottariin

(Furiae).

Castrén Kalevalan perustuksella (UK 45: 269-312) lukee Kiputytön,

Tuonen neiden manalaisiin haltioihin, selittäen kuitenkin, ettei

hänellä ole mitään tekemistä kuolleitten, vaan yksinomaan tautien

kanssa, joiden valtiaana häntä pidettiin. "Joessa (luultavasti

Tuonelan) oli kallio, joka kolmen joenhaaran yhtymässä kohosi

vedestä; sillä oli nimenä Kipukivi eli Kipuvuori, koska kipuja siellä

piti suljettuina _Kiputyttö_. Tämän oli tapana istua kalliolla

vääntäen sitä ympärinsä, joten taudin henget tulivat jauhetuiksi

ikäänkuin kahden myllynkiven välissä. Hänen tarkoituksenaan lienee

ollut suistaa ja kukistaa näiden kiukkuista sisua. Taudinhenkien

vankeudestaan irti päästessä ja ihmisiä kiusatessa rukoiltiin

Kiputyttöä keräämään karkulaisensa ja joko sulkemaan ne siniseen

kiveen tai upottamaan ne meren pohjaan." Tästä Kiputytöstä Castrén

osoittaa Kalevalassakin eroitettavan _Kivutar eli Vammatar_ nimisen

naisen, joka ei näy olevan missään suhteessa Tuonen tyttäriin, vaan

esitetään hyväätekevänä haltiana saaden mainesanat:_hyvä emäntä ja

valio vaimo_. "Hänelle kuitenkin", Castrén huomauttaa, "uskotaan

melkein samat toimet kuin Kiputytölle. Häntä rukoillaan sairaasta

poistamaan vaivanhenget, kätkemään ne vaskiseen vakkaan ja viemään ne

Kipuvuoren kukkulalle, siellä niitä keittämään pikkuisessa kattilassa

ja viimein tunkemaan vuoreen sen keskellä olevasta reiästä.

Ottaen sitä paitsi huomioon, että Kiputyttö ja Kivutar oikeastaan

merkitsevät yhtä ja samaa, voinee pitää hyvin todennäköisenä, että

kumpikin on pohjaltaan sama jumaluus-olento ja että ne pelkästä

erehdyksestä ovat tulleet toisistaan eroitetuiksi."

O.J. Brummer on tehnyt seikkaperäisesti selkoa Kiputytön eli

Kivuttaren esiintymisestä itse kansanrunoissa. Kun niitä

tarkastelemme, havaitsemme ensiksikin, että jokien yhtymässä

jauhaminen perustuu yhteen kirjaanpanoon:

Kiputytti mäellä istui,

joen kolmen juoksevassa,

veen viien vierevässä,

jauhavi Kipukiveä,

Kipuvuorta väännättävi.

Paa kivut kiven kitahan!

Kolmet joet on tilapäisesti lainattu muista loitsuista. Jauhaminen

on johtunut mieleen reiällisestä kivestä, kuten toisesta kappaleesta

näkyy:

Kivi keskellä mäkeä,

silmä keskellä kiveä,

jolla kipuja jauhetahan.

Tilapäisiä muodostuksia ovat myös kipujen kirnuaminen sekä

puohtaminen ja seulominen. Useammin tavataan kipujen keittäminen,

vaan se on nähtävästi Voiteenluvusta sekaantunut, minkä erittäin

kattilan pienuus ilmaisee (UK 45: 300-2).

Jonkun kerran Kiputyttö mainitaan kipuja kehräävänä ja kerivänä:

Kehräävi kipukeriä

vaskisella värttinällä;

tuo kivut kerälle kiersi,

sykkyrälle synnytteli.

Toisen kerran _Kipupiika_ "pikkarainen" kipuja sekä kerää että kerii:

Kävi kipua keräten

ympäri Kipumäkeä

kipukerä kainalossa,

kipulankoa kerivi.

Kipujen _kerääminen_ on kaikista tavallisin Kiputytön tehtävä.

Siitä on äänteellinen väärinkäsitys voinut johtaa _kerimiseen_ ja

_kehräämiseen_ toisien runojen vaikutuksesta.

Kipuja keräillessään on Kiputytöllä toisinaan kipukintaat kädessä:

Kerää kivut kintahisin,

vaivat suuret vanttusihin.

Yleisesti on Kiputytöllä _kipuvakkanen_ kädessä, kainalossa tai

sylissä. Mutta verrattain harvoin hänen nimenomaan sanotaan siihen

keräilevän. Yhdessä kappaleessa, jossa molemmat esiintyvät, hän kivut

kerää sekä kintaaseen, että vakkaan. Toisessa taas Kiputyttö, vaikka

hän:

Vaivavakkanen käessä

kipuja keräelevi,

kivut kääri yskähänsä,

vaivat vasten rintojansa.

Kolmannessa kirjaanpanossa, jossa Kivutar todella sulkee kivut

vakkaan, häntä kuitenkin kehoitetaan niitä käärimään vaatteensa

kertoihin eli poimuihin omaa sydäntänsä vasten:

Kivutar kipujen vaimo.

Kiputyttö, Tuonen neito

istuvat tyhyttelevät

keskellä Kipumäkeä,

kiven kirjavan tyvellä,

paaen paksun pallehella.

Käsiähän kuoriksevi,

rintojahan raaputtavi,

heiluttavi helmojansa,

polviansa pyörittävi,

itkevi ikäviänsä,

kirstu on kirjava sylissä,

vaskivakka kainalossa.

Tuonne tuo kipuja huusi

lukotaksensa lujahan

kirstuhunsa kirjavahan. --

Ota kivut syämmehesi,

kivut kääri kertoihisi!

Joskus pyydetään Kiputyttöä kertoihinsa eli poimuihinsa käärittyjä

kipuja viemään juoksulla jokeen. Tavallisesti kuitenkin hän tahtoo

itseensä, omaan syliinsä ja sydämeensä koota kaikki kivut. Hän itkee

ja tuskittelee kipuja kaivatessaan:

A. Kourin helmansa kokoovi

kipuja toivoessa.

B. "Äsken aikahan tulisin,

kun kipuja tuotaisihin

luota luontokappaletten."

C. Itkeä hyhyttelevi:

"ei mulle kipuja tuoa".

D. Kun ei näy kivut tulevan,

tukan päästähän repivi.

helmojahan heiluttavi.

Vaan toiselta puolen hän itse kärsii kivuista:

E. Kipeä on Kivuttarella,

vaiva vamman tyttärellä,

kipeä on kivuissa olla.

F. Sylin syöntähän piteli,

käsivarsin vatsoansa,

tuopa se voipi voivotella.

Kuka tämä kaikkien luontokappaleitten kivut itseensä kohdistava

Kivutar on, käy selville, jos vielä hänen määreitänsä tarkastamme.

Hänen yleisin mainesanansa _Tuonen neiti_, kuten Brummer huomauttaa,

voi olla myöhempi yhdistys, koska vermlantilaisella neidolla,

joka on "kivuista tehty", sitä ei vielä ole. Sitä myös aniharvoin

käytetään silloin, kun rukouksessa käännytään Kiputytön puoleen.

Muista tilapäisemmistä mainesanoista _vuoren neito_ saa luonnollisen

selityksensä _Kipuvuoresta. Kiiän neito ja neito kiiro eli kiire_

johtuvat siitä, että Kiputyttöä pyydetään kintaisiin pannut kivut

kiidättämään Kipumäelle, taikka päinvastoin: "elä kiiretä kipuja!"

Yhdessä kirjaanpanossa Kiputyttö keräilee kipuja _Heilottaren_

helmoihin, -- nähtävästi helmojen heiluttamisesta aiheutunut

nimenmuodostus, -- ja toisessa hänen sijallaan kipuja kokoilee

noituudella pantua vammaa merkitsevästä _rike_ sanasta johdettu

_Rikotar_ "maan emäntä".

Kivuttaren tavalliset kertosanat _Vaivatar eli Vaivotar ja Vammatar

eli Vammotar_ esiintyvät etupäässä loitsijan manauksissa:

A. Kivuttaren kintahasen,

Vaivattaren vanttuhusen.

B Kivuttaren kippasehen,

Vammottaren vakkasehen.

C. Kivuttaren kukkarohon,

Vammattaren vaattehesen.

D. Kivuttaren kinterihin,

Vaivottaren varpahisin.[69]

Rukouksissa puhuteltu Kivutar on tavallisesti pelkästänsä _kipujen

eukko eli vaimo tai kipeä, kipuinen eli Kipulan neito_. Parissa

toisinnossa on hän nimenomaan _Jeesuksen kipuinen neitsyt_.

Että Kivutar ei ole muu kuin Neitsyt Maaria, kuten myös Franssila

ja Mansikka ovat lausuneet, osoittaa selvimmin muoto _kivun

emonen_, joka on tavallaan suomennos latinaisesta _mater dolorosa_.

Ristinkärsimykseen henkisenä osanottajana kuvattiin Neitsyt Maaria

miekan eli miekkojen lävistämin sydämin. Eräässä keskiaikaisessa

kuvateoksessa selitetään Maarian keränneen Poikansa kaikki kivut

mirhamipensaaseen, ja sen avulla kukistaneen paholaisen.

Samoin kuin Maariaa nimitetään Kivutarta vuoroin vaimoksi ja

neidoksi, vieläpä yhtaikaa samassa runokappaleessa, kuten olemme

nähneet. "Kipupiika pikkarainen" ja "pyhä piika pikkarainen"

vastaavat toisiaan. Maariaan viittaavat niinikään Kivuttaren määre

"hyvä emäntä" sekä _hyvä_ sanasta muodostettu _Hyvötär_.

Hyvötär, Kivutar neiti

ikänsä kipuja itki.

Joskus käy Kiputytön edellä nimenomaan _Neitsyt Maaria emonen_.

Yksinäänkin hänet kipujen kimpussa tavataan:

Neitsyt Maaria emonen,

Poimi kivut kintahisin,

vaivat vanttuhien terihin,

tunge tuskat turvakoihin!

Viepä juoksulla jokehen --

sisälle kiven sinisen!

Maariaa myös pyydetään ottamaan kipuvakkanen käteensä ja siihen

kipuja keräilemään. Taikka rukoillaan häntä samoin kuin Kivutarta:

Kääri kivut kainaloosi,

vaivat vasten rintojasi!

Verrattakoon vielä seuraavat säkeistöt toisiinsa:

A. Kiputyttö, nuori neito,

kivut kiinni ottamahan,

vammat vaikauttamahan!

B. Tule Jeesus, tule Maaria,

kivut kiinni ottamahan,

vaivat vaikeroitsemahan!

Että Kivutar on Neitsyt Maaria, vakuuttaa ratkaisevasti _Kipumäen_ --

myös _Kipu- eli Vaivavuoreksi_ nimitetyn -- kuvaus. Siellä on kivi

keskellä mäkeä, kolo eli reikä keskellä kiveä, käärme keskellä koloa

tai reiän ympärillä. Reikä, joka on[70] väätty vääntimellä, puhkaistu

purasimella, on toisinaan yhdeksän sylen syvyinen. Siihen reikään

tuskat usein tungetaan "korennolla koivuisella" ja kertosäkeissä

"tangolla hopeisella", "teräksisellä telkkimellä", "valkaimella

vaskisella" tai "vaajan vaskisen nenällä". Välistä mainitaan Kipumäki

olevan keskellä kylää, joka vuorostaan on keskellä ketoa.

Mansikka ja tämän kirjoittaja ovat toisistaan riippumatta tulleet

siihen käsitykseen, että Kipumäki on selitettävä Golgataksi, jolloin

sitä ympäröivä kylä ja keto kuvailisivat Jerusalemin kaupunkia

ja ketoa. Tällä mäellä ajateltiin olevan reiän, josta Kristuksen

sovittava veri vuosi alas Adamin pääkallolle. Korento kenties

tarkoittaa ristiä; reiän kohdalla oleva käärme vastaa kuvissa

tavallista ristin juurella kiemurtelevaa käärmettä.

Kivuttaren eli Vammattaren vastakohtana Castrén esittää sorean

_Suonettaren_ jonka tehtävänä muutamassa Niukahdusluvussa on suonten

kehrääminen vahingoittuneitten sijaan asetettaviksi.

Sorea on suonten vaimo,

Suonetar sorea vaimo,

soma suonten kehreäjä,

sorealla kehrinpuulla,

vaskisella varttamalla,

rautaisella rattahalla.

Mutta tätä vastaava niukahduslangan kehrääminen on Neitsyt Maarialle

ominaisia tehtäviä. Välistä häntä rukoillaan kehräämään yhtäläisellä:

Kultaisella kehrepuulla,

vaskisella värttinällä.

Samoin kuin Suonetar on _suoni_ sanasta runollisesti johdettu, on sen

rinnalle _kalvo ja liha_ sanoista muodostettu _Kalvotar ja Lihatar_:

Suonetar sorea neito

kävelee soluttelevi

suonikimppu kainalossa.

Kalvotar sorea neito --

kalvokimppu kainalossa,

Lihatar -- -- lihakimppu --.

Tähän verrattakoon Neitsyt Maarian ilmestyminen:

Suonisykkyrä sylissä,

kalvokääry kainalossa,

luita luikare käessä,

lihalimpare piossa.

Kivutar eli Vammatar sekä Suonetar, Lihatar ja Kalvotar edustavat

siis ainoastaan eri puolia saman pyhän Neitsyen toiminnassa.

Näihin liittyy vielä _Sanervatar eli Salvatar_.

A. Sanervatar saunapiika,

oletkos löylyssä asuja.

piilten piika huonehessa?

Luo löyly, lähetä lämmin!

B. Salvatar saunavaimo,

tule saunahan saloa,

tuo vastat varjossasi,

tule saunahan saloa!

Edellisen, venäjänkarjalaisen näytteen jatkossa pyydetään

Neitsyt Maariaa tuomaan vasta tullessaan, kuten jälkimäisessä

suomenkarjalaisessa toisinnossa Salvatarta. Tämän mainesana

"saunavaimo" annetaan nimenomaan Maariallekin:

Sinä paras saunavaimo,

tule tänne, tarvitahan!

_Salvatar_ muodon osoittaa runomitta typistyneeksi. Vähimmällä

korjauksella se olisi luettava _Salevatar_. Siitä on _Sanervatar_

voinut muodostua samalla tavoin kuin Kalevan eli Kalervan pojasta

on vääntynyt Kanervan poika äänteellisesti läheisen _kanerva_ sanan

mukaan. Sanan _saleva_ Lönnrot kääntää ruotsalaisilla "smärt, nätt"

ja asettaa sen merkitys vastineeksi suomalaisen _sukea_.[71] Se siis

vastaa pyhän Neitsyen ja häntä tarkoittavan Suonettaren määreitä:

"kaunis, soma, sorea" ja on Salevatar samalla tavoin laatusanasta

nimeksi muodostettu kuin _Hyvötär_ Maarian mainesanasta "hyvä".

Neitsyt Maarian sijaisia voimme vielä löytää niiden olopaikoista

päättäen. Vaikea ei ole arvata, että häntä tarkoittaa _pyhä piika

taivahinen ja Taivolan Ukon_ rinnalla mainittu _Taivolan emäntä_.

Ottamalla _taivaalle_ kertosanaksi _pilvi_ on saatu seuraavat Maariaa

tai Maarioita tarkoittavat säkeistöt:

A. Tyttö taivahan miniä,

piika pilven äärellinen.

B. Etsi maitosi Manalta --

Kateilta -- -- velhoilta --

taivahan Navattarelta,

pilvein Äärettäreltä!

C. Itke taivahan isälle,

valittele valtiaalle,

taivahan Navattarille,

pilven piimätyttärille!

Saisit suonet soutamahan,

maitopurot juoksemahan.

Pilven _äärehisestä_ on, niinkuin näemme, muodostettu personallinen

_Ääretär_. Samoin _Taivaannavatar_ saa selityksensä säkeistä:

Piika istui pilven päällä,

neito taivahan navalla.

Myös taivaasta ja pilvistä alas tulevana esiintyy neito, joka on

Maarian esinein ja tunnuksin kuvattu:

A. Piika pilvistä putosi,

vaimon taimi taivahasta,

suonisäkkinen selässä,

kalvokontti kainalossa.

B. Tule neitsyt taivahasta,

piika pilvistä piroa! --

Sata on sarvea otsassa,

tuhat rinnoilla niseä.

Mutta tavallisimmin on yksin pilvi avuksi saapuvan neidon

olopaikkana, joka hänen kerallaan liikkuu ja lähenee:

Mikäs kaukoa tulevi?

Pilvi kaukoa tulevi.

Mikäs pilven patsahalla?

Piika -- -- Mikäs -- --

Kätkyt piian sylissä. --

Lapsi piian kätkyessä. --

Sarvi lapsen kukkasena. --

Sulka sarven sisällä.

Mitäs sillä sulkasella?

Pyyhin nää pyhät kipunat.

Kuten Franssila on huomauttanut, ei tämäkään lapsineen pilvessä

ilmaantuva piika voi olla muu kuin Neitsyt Maaria. Aivan selvä on

asianlaita silloin, kun pojan sarvessa on "Vapahtajan veri punainen".

Milloin taas neitsyt tulee ilman lasta itse pitäen kädessään sarvea,

on tässä "Maarian makea maito"; mainitaanpa samalla nimenomaan

Neitsyt Maaria pilvenpäällisenä:

Mikä tuolla tulevi?

Pilvi -- -- Mikä -- --

Neitsyt Maaria pilven päällä.

Sarvi Maarian kädessä.

Mitä Maarian sarvessa?

Maarian makea maito.

Pilven eli _kaaren_ päällä istuva neiti voidaan kuvata ilman

voidesarveakin suorastaan maitoa vuodattavana samoin kuin Maaria

Voiteenluvuissa:

Ukko ruski, taivas paukkui,

maa pyhä vapisi kaikki.

vennä vennyi Luojan pilvet,

tulla taivonen särähti.

Isketti iästä pilven. --

Neiti istui päällä pilven,

kapo kaaren kannikalla. --

Maito -- -- voitehiksi.

Sekä kaukaa kulkevaan pilveen että pilvellä ajavaan piikaan on

toisinaan liittynyt _kaukaa tuleva nainen_:

A. Pilvi kaukaa kulkee,

Ämmä kaukaa tulee.

B. Piika pilvellä ajavi --

vaimo kaukana jälestä.

Tavallisesti kuitenkin kaukaa tuleva neitsyt tai kaukainen akka ilman

mitään pilveä ilmaantuu jään ja hyyn taikka voiteitten tuojana.

Voidesarvissaan on hänellä välistä loitsusanojakin:

Akka kaukainen ajavi,

etähä[inen] ennättävi --

sata sarvea selässä --

sarvet on sanoja täynnä,

sanat täynnä lausehia,

lausehet lukuja täynnä.

Etäältä matkustavan neidon kuvitellaan joskus maata tai vettä pitkin

kulkevan:

Neiti kaukoa tulevi,

etähiltä ennättävi.

Jos sinä tulet maata myöten

hiihtäen lipein suksin;

tahi jos tulet merta myöten,

soutelet simaisin airoin.

simapursin puuhaelet,

soua nyt luut kivuttomiksi!

Mutta nämä kulkuneuvot tavataan myös Neitsyt Maarialle ehdoitettuina:

A. Kuin sa tullet maata myöten,

hiihtänet lipein suksin,

kuin sa tullet merta myöten,

soutanet punaisin pursin.

B. Souapas simaisin airoin,

simapursin puuhaele --

soua luun lomia myöten --

suonien neniä myöten!

Että kaukaa tulija on Neitsyt Maaria, on joskus nimenomaan mainittu:

Mikäs kaukoa tulevi?

Neitsyt Maaria matavi.

Epäilemätöntä siis on, että kaukaa näkyvällä pilvellä ajava nainen ja

pelkästään kaukaa tuleva vaimo tai neiti edustavat samaa henkilöä,

Neitsyt Maariaa. Kysymys on vain siitä, onko jälkimäinen mielikuva

syntynyt typistymällä edellisestä vai rinnakkaisesti muodostunut.

Itsenäisen muodostuksen puolesta puhuvat semmoiset länsisuomalaiset

muodot kuin:

A. Yksi vaimo tuli tuolta kaukaa.

B. Ämmä tulee tuolta noin niin kaukaa.

Sitä vahvistaa myös seuraava näyte Suomen etelä-Karjalasta:

Akka tuoalta tulevi,

etähältä ennättävi,

kolmen laivahan takoa.

Etäisyyden ilmoitukseen liittynyt osoitus _tuoalta_ tavataan

toisinaan ainoana paikallisena määreenä. Silloinkin voi naisen

mainesanoista, esineistä tai toiminnoista päättää sen olevan Maarian

sijaisen:

A. Olipa piika pikkarainen,

[oli] tuoalta tuleva,

vaimo vaaksan korkeus.

B. Akka tuo[a]lta tulevi,

liinalakki liuhottavi,

vakka suonia sylissä.

Jälkimäistä näytettä miltei sananmukaisesti vastaa toinen saman

Niukahdusluvun kappale:

Neitsyt Maaria emonen

tulla tuhuttelevi --

liinalakki päälaella,

suonivakkanen sylissä.

Vanhassa vermlantilaisessa kirjaanpanossa nimenomaan Neitsyt Maaria:

Oli tuoalta tuleva,

yläisestä taivosesta.

Tuoalta merkitsee "toisesta maailmasta", samoin kuin tuolta maalta

säkeistössä:

Tule impi tuolta maalta,

neiti pilvestä piraha!

Kaukaa tuleva impi esitetään toisinaan samalla ilmasta saapuvana:

Impi ilmasta tulevi,

neiti kaukoa näkyvi.

Niinkuin Neitsyt Maarialla voi nimettömällä ilman viertä astuvalla

immellä olla "suonisommelo kädessä". Vielä selvemmin Maariaa

muistuttava on seuraava _ilman tytön_ kuvaus:

Lyhykäinen ilman tytti,

maatajalkainen matala,

astu taivosen napoja,

ilman viertä viilettele

yli kuun, alatse päivän

sata sarvea otsassa!

Että harvinainen nimenmuodostus Ilmatar niinikään tarkoittaa

taivaallista Neitsyttä, osoittaa siihen liittyvä Maarian ikämääräys:

Ilmatar ihana impi,

joka vanhin vaimoksista.

Ilman tytön olemme sitä paitsi tavanneet pyhän Katrinan mainesanana.

Ilman neitona eli Tuonen neitinä esitetty ututyttö[72] kuvataan

Maarialle tunnuksellisin esinein ja toiminnoin:

A. Ututyttö, ilman neito,

takoja utuisen neulan!

B. Ututytti, neiti Tuonen, --

laai mulle utuhamonen,

vanu mulle vaski vaippa,

jonka alla yötä oisin!

Metsänluvuissa toimii "ututyttö, _terhen neito eli neito terho_",

jonka kertona voi olla "Luonnotar tytär Tapion", utujen seulojana.

Udun antajana rukoillaan myös Neitsyt Maariaa muutamassa

Pakkasenluvussa:

Tuo tänne utuinen pilvi --

lämmin sarka läikäytä,

ut[u]a soille, ut[u]a maille;

u'uss' on hyvä eleä!

Erikseen ututytöstä tavataan _terhenneiti_ Maariaa tarkoittavan

"kiputytön" kertosanana. Utujen seuloja _Terhetär_[73] eli _Terhotar_

esiintyy vielä Pistoksen-luvussa:

Terhetär terävä neiti,

seulo seulalla utuja

nenässä utuisen niemen,

päässä saaren terhenisen

poltteita pannessasi,

piiliä pistäessä! --

Terhetär terävä neiti,

tules nuolias noppomahan.

piiliäsi poimomahan

ihosta imehniraukan!

Tähän on verrattava Neitsyt Maarian rukoileminen:

Tule tulen utuna,

alennate autereina,

tuo kultapihtimesi,

hopeaiset hohtimesi,

joilla nouat noian nuolet

ihosta alastomasta!

Tuoalta tuleva neito mainitaan joskus lähenevän eteläiseltä

ilmansuunnalta; niinikään Neitsyt Maaria, jonka edellä olemme nähneet

saapuvan "lämpimästä maasta".

A. Tule neito tuoalta,

etelästä päivän alta!

B. Neitsyt Maaria emonen

etelästä tuli liehutteli.

Etelän käsitteestä on muodostunut nimitys _Etelätär_, jota Ganander

mainitsee rukoillun seuraavin sanoin:

Etelätär neiti nuori,

iätä iästä pilvi,

nosta lonkka luotehesta,

syrjin yhtehen syseä,

lomatusten lonkauta,

sa'a mettä taivosesta,

sima pilvistä pirota

teoksille tehtäville!

Yleisesti esiintyy Etelätär eli _Suvetar_ vienanpuolisissa

Karjanluvuissa ja Maidonsanoissa:

A. Suvetar hyvä emäntä,

työnnä lehmäni leholle!

B. Nouse karja katsomahan!

C. Kyllin syötä, kyllin juota,

kyllin kylläisnä elätä,

yöt sui suka käessä,

päivät vihko kainalossa!

D. Suvetar valio vaimo! --

Käy sie läävä läänimässä!

E. Suvetar valio vaimo,

Etelätär luonnon eukko,

suka kultainen kuvoa!

F. Kaivo kultainen kuvoa

kahen puolen kartanosta,

kusta karja vettä joisi! --

Anna uhkuvat utaret

hettehistä heiluvista,

mairehista maaemistä!

G. Heilutteles helmojasi

veneheksi vuotajaksi --

turpehista tuorehista!

H. Suvetar hyvä emäntä,

neiti pilven lähimmäinen, --

maitoammehet avoa!

Kuka Suvetar oli Etelätär on, voimme arvata, paitsi siitä, että tätä

nimitetään vuoroin neidoksi, vuoroin vaimoksi, myös mainesanoista

_hyvä ja valio_, sekä lisänimistä _luonnon eukko ja pilven neiti_.

Täysin vastaavissa toimissa tapaamme Neitsyt Maarian:

A. Sa'a mettä taivosesta,

Saa mettä latvalleni!

B. Tule tänne, tarvitahan,

katsomahan karjoani!

C. Yöt seiso suka käessä,

päivät vihko kainalossa,

sekä syötä jotta juota!

D. Heruttele, tuorustele

moihuvasta maaemästä,

turpehesta tuorehesta,

herasesta mettehestä!

E. Maitoarkkunen avoa!

Niinikään Neitsyt Maarian asemella ilmaantuu Suomen Karjalassa

Etelätär ilman impi puitten kylväjänä, samoin suvityttö kylyn

lämmittäjänä ja meden tuojana. Samaa tarkoittanee Tulensynnyssä

taivaista tulta hoitava kesän eli kesyen tyttö.

Iän tyttö, lännen neito,

etelän emäntävaimo.

Uudemmassa kirjaanpanossa on näiden säkeitten välissä vielä:

"Pohjolan pojan kosima."

Eriksensä esiintyvät vienanpuolisissa Karjanluvuissa _pohja ja länsi

suven_ kertosanoina:

A. Pohjan veitikka verevä,

suven suoria kananen,

sie olet kaunis karjapiika,

karjapiika pikkuruinen,

olet maan onnessa olija,

pientaressa pieluksilla!

Ponnistates polvillesi,

kykeneppäs kyynäspäilles,

käsin kääri vaattehesi,

hienot helmat hemmuttele!

B. Suvetar hyvä emäntä,

länsi läävä[n] pohjimmainen,

lääväpiika pikkarainen,[74]

tules luota katsomahan!

C. Suvetar hyvä emäntä,

lännen läävän pohjamainen,

Etelätär neiti nuori,

jok' oli karjan katsojana,

viitsijä emännän viljan,

yöt seisoi suka käessä.

Näihin kappaleihin verrattava on Maarian kiiruhduttaminen käärimään

kokoon hameensa helmat ynnä tälle "pikkaraiselle karjapiialle"

osoitettu pyyntö "karja katsomahan, viitsimähän emännän vilja".[75]

_Itä_ sanasta johtunut _Itäjitär_ mainitaan joskus Suomen

pohjois-Karjalassa puitten kylväjänä, samoin kuin Etelätär, jopa

yhtäläisin mainesanoin _ilman impi eli äiti_.

Toinen muoto _Idätär_ esiintyy Vienan läänissä Suvettaren eli

Etelättären sijalla sekä karjan hoitajana että maidon antajana ynnä

yhtäläisin mainesanoin _hyvä emäntä, luonnun tyttö ja pilven neito_.

A. Iätär hyvä emäntä,

Luotehetar luonnon tyttö,

neiti pilven päällimäinen,

käy yöt suka käessä!

B. Iätär hyvä emäntä,

neiti pilven luotehikas [t. luotehinen],

maitoammehet avaos!

Pilven yhteyteen asettaa Idättären vielä seuraava lehmän poikimisen

jälkeen luettu rukous:

Iätär hyvä emäntä,

iätä iästä pilvi,

laske päälle lainehien, --

suonet solmuista keritä!

Idättären kertosanana käytetty _Luotehetar_ ilmaantuu myös erikseen

vienanpuolisessa Aarteenluvussa:

Luotehetar luonnon tyttö,

mannun eukon palkkalainen,

jok' oot vuoren vartijana,

raha purnun paimenena,

anna mulle avaimia,

lainoa läpäksimiä,

jolla aartehet avoan!

En kuluta kultiasi.

Neitsyt Maarian nimittäminen ilmansuuntien mukaan on ilmeisesti

johtunut neidon kera kaukaa tulevan pilven ilmestymisestä eri

tahoilta:

A. Mikä tuolla kuumoittavi?

Itä tuolla kuumoittavi.

Mikä tuolla iässä?

Pilvi tuolla iässä.

B. Mikä Lännessä näkyvi?

C. Iäss' on punainen pilvi,

toinen pilvi luotehessa.

D. Pilvi nousi pohjasesta,

kaari kasvoi pilven päälle,

piika istui kaaren päällä.

Pyhälle Neitsyelle yksinomaan kuuluvia nimityksiä ovat Etelätär eli

Suvetar ynnä Idätär. Pohjoisen ja lännen edustajilla, kuten saamme

nähdä, on myös pahan olennon merkitys.

Yläilmoissa kuun kehää ja päivän päärmettä myöten astelevan Neitsyt

Maarian nimityksiä on vielä _Päivätär ja Kuutar_. Gananderin

julkaisemassa katkelmassa, jonka alussa esitetään Kave ja lopussa

Jeesus kuun ja päivän päästäjänä, kerrotaan myös _päivän pojan_

päästöstä _Päivättären_ avulla:

Pääsi ennen päivän poika

Päivättären päästäessä.

Tässä on ilmeinen viittaus Kristusta tarkoittavan Pätöisen pojan

runoon, jonka Kave-äiti eli Maaria kuolemasta pelastaa. Eräässä

toisinnossa tavataan Päivölän pitojen isännäksi siirretty _päivän

poika_ määreellä _pätevä_. Sama pätevä päivän poika esiintyy

muutamasti Tulensynnyssä nuotan tarpojana ja tulikalan viiltäjänä.

Yhtäläinen mainesanojen yhdistys esiintyy rukouksessa:

Päivätär pätevä neiti,

tule päästöt päästämähän!

Että _Päivätär ja päivän poika_ tarkoittavat Maariaa ja hänen

poikaansa, vahvistaa nimenomaan Neitsyt Maarialle osoitettu pyyntö:

"Kuin oman poikasi päästit ja pelastit, niin tämä ristikansa päästä

ja pelasta!"

Suomen Karjalassa tunnetaan loitsu Tuohen jäljelle, kun virsu on

jalkaa lyöttänyt. Tavallisesti siinä kuvataan tuohen syntyneen pyhän

Neitsyen liinasta:

Neitsyt Maaria emonen,

rakas äiti armollinen

läksi teitä kulkemahan,

maata mittaelemahan;

löysi puun alastomaksi,

kääri käpyliinallahan,

silkkinauhalla sitaisi:

siitä syntyi tuohen synty,

tuohelle sileä silpa

Neitsyt Maarian hiestä.

Mutta yhdessä toisinnossa, jossa Tuohensynnyn edellä itse koivun

synty kuvataan, mainitaan Maarian asemella Päivätär.

Mist' on tehty tuohen julmu?

Oli liina Päivättären,

tempas liinan kuijun varren

tuon kääri ympäri.

Niinikään Maariaa tarkoittavan Kivuttaren rinnalle on toisinaan

asetettu _päivän tytär_:

Kattila Kivuttarella,

pata päivän tyttärellä.

Kivuttaren kintaatkin ovat välistä joutuneet Päivättärelle:

Vuota, vuota Hiien poika,

kun ma saisin kuun kapeita,

Päivättären kintaita,

jolla syöjiä syseän!

Vielä on huomattava kipujen manaus:

Kivuttaren kintaisihin,

Vaivittaren vuotehesen,

Pääjättären pään alle.

Että _Pääjätär_[76] on tässä väännös Päivättärestä, osoittaa

Kivenluvun säe: "Päivättären päänalainen".

Päivättären tavallisena kertosanana on _Kuutar_. Niitä yhtaikaa

rukoillaan parissa Ampiaisenluvussa:

A. Kätke Kuutar poikiasi,

Päivätär pereitäsi!

B. Kiellä Kuutar lapsiasi,

Päivätär perehiäsi!

Tämä rukous saa selityksensä siitä läheisestä suhteesta, jossa

mehiläinen keskiaikaisessa käsityksessä oli pyhään Neitsyeeseen.

Neitsyt Maarian legenda voisi myös selittää Päivättären ja Kuuttaren

kehräämis- ja kutomistaidon. Yleinen on vienanpuolisissa häärunoissa

vertaus:

Se on Kuuttaren kutoma,

Päivättären kehreämä.[77]

Suomenkarjalaisessa Lapsenitkun-asetuksessa esitetään _Kuutar eli

Päivätär_ kutovana ja kehräävänä ja rukoillaan niiltä yhtäläistä

suojavaatetta kuten yleensä Maarialta:

Kuulin Kuuttaren kutovan,

Päivittären kehreävän.

Kuo mulle kultahursti,

huolita hopeapäitä,

jonka alla yöt makaisin,

päivät päältä tappelisin!

Sama kuvaus tavataan Suomen pohjois-Karjalassa kertomarunon alkuna;

sitä seuraa pyhimyksille ominainen kullan ja hopean antaminen:

Kuulin Kuuttaren kutovan,

Päivättären kehreävän

kultaisesta kuontalosta,

hopeaisesta lavasta. --

Antoi Kuutar kultiansa,

Päivätär hopeitansa.

Vielä kuvataan Kuutar eli Päivätär kultiaan ja hopeitaan kaipaavana

ja niiden vuoksi kyyneliä vuodattavana suomenkarjalaisessa

Tuomensynnyssä:

Kuutar itki kultiahan,

Päivätär hopehiahan.

Vierähti vesipisara

kaunihille kasvoillensa,

kaunihilta kasvoiltansa

riveälle rinnallensa,

tuosta vierähti norohon;

tuosta kasvoi kaunis tuomi.

Inkerissä taas tapaamme Kuuttaren ja Päivättären kudonnan itkun ja

kyyneltenvierinnän edellä:

Kulki Kuuttaren mäelle,

Päivättären tanhualle;

kuutarmon tytär kutovi,

päivän tyttö helkyttävi.

kultakangasta kutovi,

hopeaista helkyttävi.

Taittui yksi kultalanka,

helkähti hopealanka,

neito täytyi itkemähän.

(Seuraa Kyyneltenvierintä.)

Kudonnan ja itkun toistensa yhteydessä kohtaamme myös

länsisuomalaisessa Neljän neidon runossa, jossa kolme neitsyttä

kutoo kangasta, mutta neljäs istuu ja itkee. Sen edellä käy

kristillis-symbolinen ketjulaulu, joka selvästi osoittaa, että

nämä neidot, samoinkuin kolmet, neljät Luonnottaret, tarkoittavat

Maarioita. Neitsyt Maarian kyynelvirtoja kuvataan katolisessa

hartauskirjallisuudessa.

Jos siis Päivätär on Maarian nimitys, niin voi Gananderin tiedon,

että Päivätär on suden kasvattaja, selittää Maarian toiminnasta

metsän emäntänä ja verrata "ilmantytön" kauniin Katrin esiintymiseen

karhun synnyttäjänä.

Paikannimi _Päivölä_ Pätöisen pojan runossa tarkoittaa _taivasta_,

kuten Päivölän pitojen kertosanat "Jumalisten juomingit" sekä

pelastamaan rientävän äidin uhkaus rikkoa "taivosen saranat"

osoittavat. Samassa merkityksessä esiintyy Päivölän ohella _Kuutola_

muutamassa Tulensynnyssä:

Tuli tuhmalta putosi --

Onpa poiat Päivölässä,

Päivölässä, Kuutolassa.

Tukala tuletta olla.

Paitsi Kuutarta voi Päivättären eli _päivän tytön_ rinnalla esiintyä

myös _Otavatar_. jota Ganander mainitsee pyydetyn avuksi varkaita

vastaan:

Otavatar, päivän tyttö,

tule tänne, tarvitahan,

omoani ottamahan,

kaonnutta kaitsemahan!

Neitsyt Maarian nimityksiä _Otavatar, Kuutar ja Päivätär_ voi verrata

länsimaista alkuperää olevan vähävenäläisen laulun kuvaukseen:

"kirkas tähti, kultainen kuu, ihana aurinko, sinä pyhä Neitsyt".

Näiden vertauskuvien käyttö perustuu siihen käsitykseen, että

Ilmestyskirjan synnyttävä vaimo, jolla on aurinko verhona ja

jalkainsa alla kuu ja jonka päässä oli seppeleenä 12 tähteä, kuvasi

Neitsyt Maariaa. Tämä käsitys on Maarian palvontaan läheisesti

liittyvä; kristillisyyden alkuaikoina selitettiin mainittu kuvaus

kristillistä kirkkoa tarkoittavaksi.

Päivätärtä ja Kuutarta ei kuitenkaan joka paikassa tarvitse käsittää

Neitsyt Maarian nimitykseksi. Ne voivat, samoinkuin paikannimet

_Päivälä eli Päivölä, Kuutola ja Otavala_ Taivaanvalojen kosinnassa,

muutamissa tapauksissa, kenties jossakin esitetyssäkin, olla

pelkästään runollisia muodostumia. Sitä paitsi saattaa lausetapa

_päivän poika eli päivän lapsi_ olla peräisin vanhemmalta kuin

kristilliseltä ajalta, kuten edempänä saamme havaita.

Taivas valoineen ja pilvineen ei kuitenkaan ole ainoa Neitsyt Maarian

olinpaikka. Hänen sijaisensa Suvettaren olemme nähneet "maan onnessa"

olijana. Maa erityisesti omistetaan Neitsyt Maarialle vastakohtana

Jumalan ilmalle:

Kun liet tuulesta Jumalan

Kun liet maasta Maariaisen.

Siitä syystä saattavat välistä _maanalainen ämmä tai maan tytti_

edustaa Maariaa:

A. Lyhyt ämmä lylleröinen,

maan alainen malleroinen --

lukevi tulen vihoja.

B. Maan tytti, Manulan neiti,

Pihan tytti, pellon neiti.

istui ilman ikkunalla.

ilman kaarella kajotti,

satapalto paita päällä

ja kaulus kyniä täynnä,

kynät täynnä voitehia.

Metsä-Maaria on jo ennen esitetty.

Myöskin _meri_ voi olla Maarian olinpaikkana, kuten olemme nähneet.

Maariaa voi siis tarkoittaa nimetön merestä nouseva akka ja merieukko

seuraavissa Tulen ja Lapsisaunan luvuissa.

A. Nouse akkanen merestä

kolmen tyttären keralla

hammasniekka kirves vyöllä!

B. Merieukko ensimäinen

vaimo valkea valittu,

tuo vitsat tullessasi!

Maria nimen ja latinaisen _mare_, 'meri', sanan äänteellinen

yhtäläisyys lienee osaltansa vaikuttanut keskiaikaiseen

kansankäsitykseen.

Toisinaan esitetään Neitsyt Maaria lähteen tai kaivon läheisyydessä

istuvana:

A. Istua tuhottelevi

hyisen hettehen sivulla,

hyisen kaivon kainalossa,

B. Jäisten hetteitten tykönä.

Jaakobin alkuevankelioissa kerrotaan Maarian mennessään vettä

noutamaan kaivolta siellä saaneen ensimäisen ilmoituksen häntä

tervehtivän äänen kautta. Enkelin ilmestyksen esitetään sitten

tapahtuneen hänen kotiin tultuaan ja istuuduttuaan kehräämään.

Maarian kuvannollisista nimityksistä tavallisimpia katolisessa

symboliikassa on "elävän veden lähde".

Maariaa nähtävästi tarkoittaa muutamissa länsisuomalaisissa

Haudan- ja Tulensanojen toisinnoissa _lähteestä_ nouseva nimetön

_neitsyt_, jolla on vakkanen sylissä tai mainesanana "ylhä".

A. Neitsyt nousi lähtehestä

vaskivakkanen sylissä,

kolme tuokkosta vakkasessa,

yhdellä hän haavan paransi,

toisella haavan puhdisti,

kolmannella päältä silitti,

B. Neitsyt nousi ylhä lähtehestä

kullatun hopioissa

neulallensa, nuolellensa.

Itäsuomalaisissa loitsuissa toimii Neitsyt Maarian askareissa usein

_neitonen norosta_. Raudansanoissa tätä pyydetään, samoin kuin

yleisesti pyhää Neitsyttä, tuomaan turvetta tai sammalta verentulvan

tukkeeksi. Tulensanoissa tämänkin viittaa vaaditaan katteeksi taikka

kuvaillaan, kuinka hyytä tuova:

Neitonen norosta nousi,

Immetär märästä maasta.

Muutamassa Pistoksenluvussa on samalla neidolla kädessä Maarian vakka:

Neitonen norosta nousi.

immikkö märältä maalta,

jolla on kassa kantapäillä, --

vakka vaskinen käessä,

suka vaskinen vakassa,

jolla päätänsä sukivi.

Voiteensanoissa tapaamme norosta nousseen neitosen nurmella nukkuvana

tai herätettynä, pieluksillaan lääkeheinä tai otsassa voidesarvet,

aivan kuin Neitsyt Maarialla:

A. Nousipa neitonen orosta --

painoi maata mättähälle:

kasvo heinä pieluksilla,

se on heinä kolmikanta.

B. Nouses neitonen norosta,

impi on nurmesta yletys,

sata on sarvea otsassa,

jotk' on täynnä voitehia!

Itkevää Neitsyt Maariaa edustaa norolla kulkeva neitonen, jonka

kyynelestä siunautuu koivu.[78] Seuraavaan kappaleeseen liittyy ennen

mainittu Tuohensynty Päivättären liinasta.

Neitonen norolla kulki,

punaposki puolatteli,

itkeä tihuttelevi,

herne silmästä putosi,

poloisille poskipäille,

siit' aina alemma vieri --

vaivaiselle mättähälle,

tuosta koivu siunattihin.

Gananderin tieto, että koivut ovat syntyneet norosta nousseen

neitosen rintamaidosta, on yhdistettävä mielikuvaan Maarian maidosta,

niinkuin myös myöhempi muistiinpano, jonka mukaan rauta on kolmen

norosta nousseen neitsykäisen lypsämä.

Useimmin norosta eli lähteestä nouseva neitonen ilmaantuu Neitsyt

Maarian sijaisena Lemmenluvuissa. Samoin kuin Maariaa häntä

rukoillaan:

A. Nouse vettä antamahan,

vettä Juortanin joesta,

vettä lemmen lähtehestä!

B. Tuo pullo puhasta vettä!

G. Tuo kuppi kuun alusta,

kauha päivän kukkarosta!

Muutamissa toisinnoissa pyydetään ensin Neitsyt Maariaa nousemaan

lemmen nostantaan ja sitten jatketaan:

Nouse neitonen norosta,

hienohelma hettehestä,

läpikorva lähtehestä,

nouse neittä naittamahan!