Anna vastakin Jumala,
toistekin totinen Luoja,
meiän miessä ollessamme,
meiän miessä ja jaloinna!
Jos et anna aikanansa,
emme kostu kuoltuamme.
Sopii siis asettaa kysymyksen alaiseksi, onko karhurunoja alkuansa
laulettu metsässä, muita kuin ensiksi mainittu loitsuntapainen, tai
kotipihallakaan ennen nylkemiseen ja keittämiseen ryhtymistä, joista
peijaispitojen voi laskea alkavan. Yksityisiä säkeitäkin, jotka
varmasti olisivat niistä jäännöksiä, on vaikea osoittaa. Muutamat
vienanpuolisten karhunrunojen säkeistöt ovat tosin ilmeisesti jo
Suomen puolella syntyneet. Sitä todistaa nimi Viro tapetun karhun
tervehdyksessä:
Viikon viivyit, kauan kuuluit,
Vironmaata juostessasi;
niin myös sanat _säteri_ (= satiini) ja _sänky_ metsästä lähtöön
kehoituksessa:
Säteriset sängyt käännän, sian kultaisen kumoan. Heitä kylmille
kotisi, asumasi autioksi!
Mutta karhunpesän kääntäminen esitetään useammin jo tapahtuneena:
"käänsin -- kumosin", joten se, samoin kuin huomautus karhulle hänen
viipymisestään, on voitu myöhemminkin kotona peijaisissa laulaa.
Ilmeistä siis on, että karhurunot ovat Suomen puolelta verrattain
myöhään kulkeutuneet Vienan lääniin ja siellä kehittyneet muiden
runojen vaikutuksesta. Huomattavin muutos on tapahtunut itse
laulutilaisuudessa, sen siirtyessä karhunpään keittämisestä,
syömisestä ja puuhun viemisestä kokonaan karhun metsästä viemiseen
ja kotiin tuomiseen. Mutta mikä on ollut syynä tähän perinpohjaiseen
muutokseen? Se yksinkertainen seikka, että kreikan-uskoiset
karjalaiset eivät ole syöneet karhunlihaa. Samasta syystä Suomen
itä-Karjalassa ei ole karhurunoja ollenkaan laulettu,[52]
lukuunottamatta loitsuntapaista anteeksipyyntöä kaadetulta karhulta,
mikä keskellä Metsänlukuja on väännetyssä muodossa tavattu:
En minä sinua tullut,
eikä toinen kumppalini --
mie(!) vaan hairahin haolta --
lepän lengolta putosin(!).
Samat paikannimet ja lainasanat, jotka todistavat karhurunojen
vaellusta yli rajan, viittaavat myös siihen, että ne ovat itä- ja
pohjois-Suomeen levinneet etelämpää ja lännempää, niinkuin muukin
muinaisrunoutemme. Jälkiä entisiltä laulualueilta sisältävät pari
muistiinpanoa Karjalan kannakselta ja lounais-Suomesta. Muolaassa
oli kaadetun "hallin" päänpohjiin astunut joukosta varmin ja lukenut
melkoisen "seremonian" toisten seistessä ympärillä hiljaa ja
hatutta päin. Yhteisesti oli sitten rukoiltu Isämeidän ja laulettu
moniaita värssyjä virsikirjasta, jotta talvinen korpi kumisi;
koko juhlallisuus oli päätetty Herran siunauksella. Aluksi luettu
seremonia mainitaan olleen esi-isiltä perittyä "loihtupuhetta".
Luvialla muisteltiin karhua kotiin kuljetettaessa lauletun niin että
metsä raikui ja esitetyn erityisiä peijaislaulujakin, vaikka niiden
sanat olivat unohtuneet. Halikossa oli tapana jo karhunlavaa metsään
tehtäessä pitää hyvitys- ja suosituspuheita.
Mutta vielä on otettava huomioon suomalaisten ja lappalaisten
karhurunojen ja -menojen keskenäinen suhde. Yhdessä suomenpuolisessa
toisinnossa lausutaan, kun on väki ovesta pois käsketty karhun tieltä:
Tässä poikanen tulevi
poloisesta Pohjanmaasta.
Sitä vastaa lappalaisten karhulaulussa metsästä saapuvan
karhuntappajan ilmoitus: "Tässä nyt tulemme miehet Ruotsista,
Saksasta, Englannista ja kaikista maista." Toinen, nimetön
lappalaiskirjailija esittää mainitun lauseen vasta sillä kohdalla,
kun miehet tulevat karhukeittoa kantaen. Niinkuin tiedämme, on myös
suomalaisessa runossa väen ovesta pois käskeminen tarkoittanut
alkuperäisemmin poistumista karhunpään tieltä. Verrattain
uudenaikuiset nimet ovat kuitenkin esteenä lappalaissuomalaisen
alkuyhteyden olettamiselle.
Suomalaiset ja lappalaiset karhulaulut eriävät koko rakenteeltaan ja
sisällykseltään siinä määrin toisistaan, että jotkut harvat yleistä
laatua olevat yhtäläisyydet, kuten karhun tervetulleeksi lausuminen
ja Jumalaa kiittäminen, ovat voineet molemmilla tahoilla itsenäisesti
muodostua.
Sitävastoin on karhuntappoon ja -peijaisiin kuuluvissa menoissa
todellista yhteyttä osoitettavissa. Lappalainenkin karhua nylkiessään
leikkaa ensin karhun ohuen ja karvattoman turvan ympärystän
pujoittaen sen omille kasvoilleen.[53] Siellä ei ole muita menojakaan
noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Karhunliha
on miesten keitettävä ilman suolaa, naisten on sitä erikseen
syötävä eikä heille kaikkia osia annetakaan. Mutta pukeuduttava on
heidän juhlavaatteisiin ja valkealla liinalla kasvonsa peitettävä
miesten kotaan tullessa. Sitten saavat katsella yhdellä silmällä
vaskirenkaan läpi ja samalla miesten kasvoille syljeksiä pureksimansa
lepänkuoren verennäköistä nestettä. Viimeksi mainitun omituisen tavan
jäännös on itä-Pohjanmaalla tavattu leppäpalikkaan puraiseminen
ennen karhunnahan tupaan tuomista. Vaskirenkaan läpi katsomista
vastaava taika on säilynyt Venäjän Karjalassa vedenhaltian näkemisen
yhteydessä. Kun panee vihkisormuksen vaseman silmänsä eteen ja sen
läpi katsoo vasten aurinkoa veteen, niin vedenhaltia tulee näkyviin.
K.B. Wiklund on sitä mieltä, että suomalaiset karhutaiat ovat
suuremmalta tai vähemmällä osalta lappalaista alkuperää. Tämän
väitteensä hän perustaa siihen, että M. Varosen Metsästystaikojen
joukossa julkaisemat tiedot karhuntaposta ja -peijaisista ovat
etupäässä niiltä aloilta, joilla lappalaisia vielä verrattain myöhään
on asunut. Siihen on kuitenkin heti huomautettava, että täydellisiä
kertomuksia karhunpeijaismenoista on saatu niinkin etelästä kuin
Sulkavalta Savosta ja Parikkalasta Karjalasta.
Yhtäläisyydet lappalaisten menojen kanssa ovat suureksi osaksi
senlaatuisia, että ne, kuten turvan ensiksi leikkaaminen eläimestä
ja naisten suhtautuminen koko toimitukseen, ovat yhteistä
suomalais-ugrilaista perintöä. Osittain ne voivat olla yhteistä
lainaakin; lappalaisille alkuansa tuntemattomalla metallilla
taikominen on luultavasti skandinaaveilta opittu. Jos tässä olisi
lappalaisten ja suomalaisten välinen laina tapahtunut, olisi sen
siirtyminen suomalaisilta lappalaisille ja haltiasta karhulle
luonnollisempi. Suomalaiset karhutaiat ja -laulut ovat siis vanhalla
pohjalla omintakeisesti muodostuneet ja lappalaisten ja ugrilaisten
kera rinnakkaisilmiöinä arvosteltavat.
Ihmisenhaltia,
Olemme nähneet vainajain henkien paikallistuneina elottomaan ja
kasvulliseen luontoon sekä ruumiillistuneina eläimiksi. Vielä on
tarkastettava, missä suhteessa ne ovat elävään ihmiseen.
Suomalaisen tietäjän yhteydessä on mainittu Haltiannosto-sanat, jotka
alkavat:
Nouse luontoni lovesta,
haon alta haltijani!
Kolmantena säkeenä on usein: _syntyni syvästä maasta_.
Nähtävästi tässä, kuten L. Merikallio on huomauttanut, on puhe
vainajan oleskelupaikasta maan syvyydessä. _Haon alla_ asemesta on
haltian välistä noustava _hauan alta_.
Tätä käsitystä vahvistavat useanlaiset mainittua säeparia seuraavat
säkeistöt.
A. Sammalista saattajani!
Tule kalma kauhistava,
tule tuskassa kovassa
arvanlyöjälle avuksi!
B. Jo oot viikon maassa maannut
kauan kaihessa sijassa,
jottet oo kuollutta parempi,
kalmalaista kaunihimpi.
C. Viikon oot lovessa maannut
kauan hakona levännyt.
D. Viikon lie[k]ona lepäsit,
kauan martona makasit.
Että tietäjän lovesta nostattama haltia on vainajain henkiä,
todistavat lisäksi hänen näkönsä ja pukunsa kuvaukset:
A. Kiven alta kiilusilmä,
paaen alta paikkaposki!
B. Haon alta hattu päässä,
kiven alta kinnas käessä!
Edellinen jatkuu kehoituksella pukeutumaan palavaan paitaan,
minkä ennen olemme tavanneet loitsijan vanhemmilla kiirastulessa.
Jälkimäistä verrattakoon Väinämöisen Tuonelassakäynnin säkeihin,
joissa kuvataan mitenkä, jos Tuoni Manalle toisi, kuolleella pitäisi
olla:
Tuonen hattu hartioilla,
Tuonen lakki päälaella.
Joka ihmisellä uskottiin olevan oma haltiansa, joka käveli hänen
edellään. Muutamalla ihmisellä oli niin kova haltia, että se jo hyvän
aikaa ennen hänen kotiintuloaan rytysi ja kolusi talossa. Ihmiselle
itselleenkin _varjohaltia_ ennakolta ilmoitti esim. huonosta vuoden
tulosta. Sama usko oli ruotsalaisilla; _rå_ joko seurasi ihmistä tai
kävi hänen edellään näkymättömänä, eräille joka päivä ilmestyen,
toisille vain tärkeitten tapahtumain lähetessä. Sen edellä käydessä
kotolaiset saattoivat kuulla veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan
ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija oli vielä näkymättömissä.
Haltia tuli ihmiselle samoin kuin asuinhuoneelle, kun hän oli kolmen
yön vanha. Siihen asti ei saanut lasta jättää yksinään, ettei
sitä vietäisi ja vaihdettaisi. Joka päivä oli elävän puun pakkula
sytytettävä ja sillä kierrettävä lapsi kolmesta kohti puhaltaen savua
sieramiin, niin että se aivasti.
Ihmisen kuollessa oli varottava, etteivät taloon jääneet
ruumiinhaltiat. Näitä on toisessa muistiinpanossa selitetty samaksi
kuin kirkonväki.
Haltian nostosanojen tavallisia alkusäkeitä seuraa välistä säepari,
jossa niinikään "luonto" ja "haltia" ovat rinnastettuina:
Luontoani nostattele,
haltiaani haastattele!
Luonto sanaa vastaavaa skandinaavilaista _natur_ on käytetty
Islannissa monikollisestikin (natturur) merkitsemään niitä henkiä,
joita haltianmanauksilla (vardlokkur) kutsuttiin esille.
Harvinainen kertosana _saattaja_ muistuttaa skandinaavilaista
_fylgja_ (vrt. ruots. _följa_ 'saattaa'). Norjassa oli tapana vieraan
lähdettyä vielä kerran avata ovi, että hänen varjohaltiansa pääsisi
mukaan.
Vielä liittyy haltiaan kertosana _onni_:
A. Ihminen haltiaton --
piä luontosi luonasi,
haltiasi harteillasi,
onnesi [olallasi]!
B. Otan onneni ovesta,
haltiani haon alta
C. Muill' on onni työn tekevi,
haltia rahan hakevi.
Jokaisella ihmisellä uskottiin olevan joko hyvä tai kova onnensa,
joka vasta kuolinhetkenä hänestä erosi. Jos hän oli matkalla, tuli
onni vähää ennen hänen palaamistaan kotiin ja ilmoitti tulosta
odottaville; jos joku onnettomuus oli tiellä tapahtunut, tuli onni
siitäkin tietoa antamaan siten, että näkymättömänä soi kotijoukon
korvissa, kutkutti silmää tai suuta y.m. Samoin meni onni edeltäkättä
viestiä viemään naapuritaloon, jos oli meno vieraisille. Siitä
käsityksestä ovat johtuneet sananlaskut: "matkalla onni muassa" ja
"onni eellimäisenä kotona". Onnen personoimista todistavat vielä
sananparret: "onni osoittaa, näkymätön neuvoo" (aarteita) ja "mies
makaa, onni valvoo".
Onnenrunossa esitetään hyvä onni valvovana, huono onni eli osa
nukkuvana:
Osallisten onni valvoi,
lykyllisten lyyrätteli,
minun osa, onnettoman,
minun osa[ni] makasi
kuusessa kujojen suussa,
petäjässä pellon päässä,
mäen alla männikössä,
kaivolla katajikossa.
Onni sanan ohella tavataan myös ruotsin ja venäjän kielistä lainatut
_lykky_ ja _tsäästi eli säästi_.
Miun on onneni ojassa,
säästini pahassa säässä,
lykkyni lumisaossa,
haon alla haltiani.
Luontoon ja haltiaan liittyvä synty on verrattava
muinais-skandinaavilaiseen _aettarfylgja_, 'sukusaattajaan', joka
siirtyy kuolleesta sukulaisesta syntyvään.
Tähän käsitykseen haltian siirrosta suvussa perustuu tapa antaa
vainajain nimiä lapsille. Virossa, Inkerissä ja Suomen Karjalassa sai
tavallisesti ensimäinen poika isoisän nimen.
Lappalaisten toimittama uusi nimenanto sairastumisen johdosta,
joka osoitti entisessä tapahtuneen erehdyksen, ei ole Suomessakaan
tuntematon. V. 1803 mainitaan Eerik nimisen talonpojan Tervolassa
Pohjanmaalla pitemmän aikaa sairasteltuaan parantautuneen uuden
kasteen kautta, jossa otti nimen Iisak.
Muutamissa Haltianpuhutteluissa nostatetaan paitsi omaa luontoa
lisäksi molempain vanhempain:
A. Isäni luonto, emäni luonto,
päälle luontoni omani
B. Ison luonto, eukon luonto,
oma luontoni ylitse.
Eräässä inkeriläisessä toisinnossa yllytetään "yhdeksän luontoa".
Synnyn vastakohtana on _ottoluonto_, jonka voi saada sekä vainajilta
että paikallistuneilta haltioilta. _Kuolleilta_ sen voi ottaa
kolmesti sylellään mittaamalla riihtä, jossa on kuollut, tai
halaamalla hautausmaalta kaivamaansa ruumista taikka pääkallon läpi
viinaa ryyppäämällä. Kirkon kiertämällä jouluna jumalanpalveluksen
aikana kolmesti ja vuolemalla hopeaa kirkon perinurkan alle sai
sellaisen luonnon, että jos kenelle pahaa ajatteli ja kirosi, niin
se tepsi pahemmin kuin oli ajatellut; pelkkä ajatteleminenkin ilman
kirousta vaikutti. Mutta kalman rikkeistä päästettäessä se luonto oli
hyvä, sillä kalmanväki pelkäsi kirkonhaltiaa.
Viljelysmaalta sai luonnon juhannusaamuna ryyppäämällä viinaa
pullosta, jonka kolmea viikkoa ennen oli _pellon ojaan_ pannut,
puoleksi kätkien mullan sisään, puoleksi auringonpaisteeseen jättäen.
_Tulisijasta_ voi ottaa luontoa panemalla sinne torstaipäivänä
riepuun käärittyjä suoloja, joiden antoi siellä olla kolme torstaita.
Niitä suoloja suuhun pistäessään ei pelännyt toista tietäjää.
_Metsänväen_ luonnon omisti panemalla viinaa korkittomaan pulloon
ja hautaamalla sen muurahaispesään, jossa antoi olla yhdeksän
vuorokautta. Miehiselle henkilölle se oli asetettaa koirakseen,
s.o. suippopäiseen, naishenkilölle naarakseen, s.o. leveä-päiseen
muurahaispesään ja juhannusaamuna juotava. _Puustakin_ sai voiman
ottamalla kolme yhdeksää pihlajaa ja etsimällä suurimman kankaalle
kaatuneen hongan, jota piti lähteä lyömään tyvestä latvaan asti, joka
lyönnillä hokien: "juuren alta voimani!"
_Vedenväkeä_ sai luontonsa avuksi ottamalla kosken alta, kun
kevättulva oli korkeimmillaan, pyörteestä vettä ja vaahtoa; sillä oli
pestävä päänsä ja juotava vesi kaikki. Jos tahtoi luontonsa pahaksi,
niin oli vesi otettava vastapäivään pyörivästä pyörteestä panematta
minkäänlaista lunastusta sijaan: mutta hyvää luontoa halutessaan
myötäpäiväisestä pyörteestä, vuollen hopeata, tinaa ja vaskea
paikalle.
Sekä vedestä että _kalliosta_ tuli luonnokkaaksi panemalla itkevän
kallion hikeä ja koskessa yhdessä kohden pyörivätä vaahtoa kiehuvasta
lähteestä ammennettuun veteen ja sillä päänsä pesemällä. Liian laimea
luonto oli myös parannettavissa siten, että maanalaisesta purosta tai
kiehuvasta hetteestä noudettuun veteen lohkoi vanhan puukon kärjellä
kolme murua päivänpaistamattomasta kalliosta, sitten meni sen veden
kera _jättiläisen haudan_ päälle ja siinä pesi silmänsä ja kasteli
päänsä. Pyyhkiä ei saanut, ja loppuvesi oli kaadettava jättiläisen
hautaan.
Mutta tavallisesti kallionvoima otettiin yhdessä _ukkosen voiman_
kanssa. Kun ukkosilma kuului ensikerran, piti juosta kalliolle ja
ristiin kolmesta kohti mitata se kallio; silloin tuli ihmiseen
ukkosen voima ja kallion voima. _Nostohaltia_ otettiin vielä siten,
että ukonilmalla kalliolla alasti innosteltiin ja sadevedellä, joka
oli jäänyt kalliolle lammikoksi, pestiin pää.
Yksistään ukkosen antama luonto voitiin saada ottamalla multaa
jalkojensa alta ja panemalla päänsä päälle. Tai hyppäämällä kosken
kivelle ja viskaamalla vettä yli päänsä rukoiltiin Ukolta haltiata.
Tämän sai ilmankin käsitemppua, kun keväällä ensi kerran ukkonen
jyrisi, pyytämällä kovasti: "tuo Ukko luontoa!"
Ukkosen ja _pihlajan_ yhteyteen viittaa seuraava taika luontoa
nostattaessa. Oli otettava kolmesta yksikantaisesta _pihlajasta_
kappale ja myrskyn kaataman puun luoksi tehtävä tuli, johon
pihlajainkappaleitten toiset päät pantiin. Niiden toisista päistä
tirsuva vesi otettiin astiaan; sen kera mentiin, kun keväällä ensi
kerran ukkonen kuului, myrskyn kaataman juurikan alle ja juotiin vesi.
Ennen esitetystä eripaikkaisen "väen" otosta "luonnon" ottaminen
eroaa siinä, ettei tätä pantu noitakukkaroon tai muuhun erilliseen
säiliöön, vaan lääkkeen tapaan otettiin joko "ulkonaisesti" päälleen
valamalla tai "sisällisesti" nielemällä taikka "sähköisesti"
hermovaikutuksena. Erityisesti on huomattava, että ukkoselta täten
luonnon ottaminen on yleisempää kuin ukkosenväen esineellisesti
säilyttäminen riepuun käärittyinä kivenmuruina tai tulikuppiin
pantuna multana. Samalla tietäjällä mainitaan olleen toiselta puolen
"vedenväki ja metsänväki", toiselta puolen "ukkosen voimalla nostettu
luonto".
Niinikään runoissa harvoin mainitaan _Ukon mullat_.
Ukko mulle mullat antoi,
Ukko mullat, Ukko rauat,
Isä ilman iskuneuvot,
joilla ma kotisi poltan.
Ukon väki on kyllä hyvin tavallinen, mutta _ei väkijoukon_, vaan
_voiman_ merkityksessä ja sen kera vaihdellen.
A. Anna Ukko uuluasi,
väkeäsi mies väkevä!
B. Ukon voimalla Jumalan.
G. Väki Jeesuksen väkevä,
Ukon voima voimallinen --
kanssani karehtimahan!
D. Ei minun väki väkevä
Jumalan väki väkevä
Herran valta voimallinen,
väk' Ukon, väki Jumalan. --
Jyskä kuin Ukon jyrynen,
välkä kuin Ukon väki!
Kolmantena mainittu loitsukappale liittyy yhteen niistä harvinaisista
taioista, joissa Ukonmultaa käytetään. Tämä kaikki osoittaa
ukkosenväen myöhemmyyttä muuhun paikalliseen haltiaväkeen verraten.
Samoin kuin vainaja ilmestyi ihmisen oma haltia unissa. Piti yhdeksän
kiiltomatoa pusertaa rikki käsissään ja silmiinsä hieroa, sitten
asettua muutetun huoneen kynnysalle lukemaan Luonnonnostatus-sanoja,
niin näki unia.
Unenhaltiaa nimitettiin _unikakkias eli unikekko_. Unenhaltiain
nimityksiä ovat myös _kirkonkakkiainen ja metsänkakkinen_.
Unen valtakunta _Untola_ on runoissa rinnastettu kuolleitten
asumasijojen kanssa. Sitä, jolta uni on kadonnut, oli hautausmaan
lähellä olevassa järvessä taikavastalla kylvetettävä loitsien:
Tuoos unta Untolasta --
kansan makoavan majoilta!
On unta Untolassa,
makoamista Manalla.
Jos siis vainajain henki voi siirtyä vastasyntyneeseen ja
myöhemminkin haltioida ihmisen, niin toiselta puolen elävän henki,
samoin kuin kuolleen, saattoi ulkopuolella ihmistä paikallistua ja
ruumiillistua.
Asuntopaikan haltiaksi ihminen voi tulla jo eläessään. Taloa
asetettaessa piti armeliaan ja hyvänluontoisen vaimoihmisen tehdä
ensimäinen tuli ja sen tulen palaa sammumatonna kolme yötä, niin
_maanhaltia_ tuli hyvä ja rakasluontoinen. Taikka pantiin, kun
huone oli valmiiksi saatu, sinne ensi yöksi olemaan hyvänsävyinen
ihminen, niin sen luontoinen tuli haltia. Talonhaltiaksi voi joutua
sekin, joka nurkkakiviä tai nurkkahirsiä asetettaessa ensiksi saapui
paikalle.
Nimikkopuu on Karjalassa karsittu jokaiselle nuorikolle tämän taloon
tullessa. Kenen nimikkopuu "loisti", oli onnellinen; keltä se kuivi,
sen elämä ei menestynyt. Siksi sitä huolellisesti hoidettiin ja sille
uhrattiinkin.
Karsikko on tehty yleensä taloon ensi kerran tulleelle vieraalle.
Hyvin tavalliset ovat olleet matkakarsikot, joita tehtiin
tienviereen, kun saavuttiin likelle kaupunkia jonkun ensikertalaisen
kera. Häntä nimitettiin _härkämieheksi_ ja hänen oli karsikon alla
tarjottava _härkäkannut eli sarvet_. Härkämiehen kera tepastelemista
ja ryypiskelemistä sanottiin _härän tappamiseksi_. Mainitun menon
yhdistää vainajansaattueessa noudatettuun tapaan muistiinpano
etelä-Hämeestä, jonka mukaan puu oli karsittava myös vanhukselle,
jonka luultiin olevan sillä matkalla viimeistä kertaa.
Elävän ihmisen henki voi, samoin kuin vainajan, myös esiintyä
eläimenä. Kun karhu oli pahalla päällä repien pensaita ja karjaa,
uskottiin siihen jonkun menneen. "Ei karhukaan pahaa tee, jollei
siihen joku mene." Asuntonsa on siihen voinut ottaa joko vihoitettu
vainaja tai pahastuneen ihmisen sielu.
Laajalle levinnyt on mielikuva ihmissudesta, sudeksi muuttuneesta
ihmisestä. Suomessakin tunnettu on tarina susiksi noidutusta
hääväestä. Tapauksen paikkana mainitaan usein Viro, mistä
nimityksen Viron susi käsitetään johtuneen. Tämä on kuitenkin
kansanjohdannainen, jonka alkuperän selvittää ruotsin _var-ulf_ ja
saksan _werwolf_ 'miessusi' (vrt. latinan _vir_ 'mies').
Vironsusi eli "laskettu" susi eroaa inkeriläisten käsityksen mukaan
tavallisesta sudesta. Sillä on valkea sepel kaulassa ja valkea
pilkku rinnassa: jalat ovat polvien kohdalta aivan suorat. Sen
pääasiallisimpana ravintona on tuuli, jonka vuoksi se avosuin juoksee
vastatuuleen. Jos saa leipää syödäkseen, niin se pääsee jälleen
ihmiseksi.
Myös toisen ihmisen uniin saattoi elävän sielu ilmestyä. Jos näki
ahdistavia unia, niin sanottiin, että tuli _painajainen_.[54]
Painajaisena voi olla vainaja, mutta tavallisemmin "pahan ihmisen
henki" eli "toisen ihmisen veri, joka kainoo sitä jota se painaa".
_Veri_ luonnon ja haltian kertosanana tavataan inkeriläisissä
haltian-puhutteluissa.
(Itkevälle lapselle):
Etsi luontosi luoksi,
etsi veresi vieryehen,
etsi syntymäsijasi!
Voimme siis ymmärtää, että mahtava noita, joka paitsi syntymähaltiaa
omisti useampia ottohaltioita ja jonka oma henki saattoi liikkua
ulkopuolella häntä itseään, jo eläessään sai osakseen samanlaista
pelonsekaista kunnioitusta kuin tavallisesti vasta vainaja. Tietysti
se, joka eläessään oli vaikutusvaltainen mahtimies, kuoltuansa kohosi
vielä muita vainajia korkeammalle jälkeenjääneiden mielikuvituksessa.
Tämä n.s. sankarien palvonta on meille paraiten tunnettu muinaisesta
Kreikasta. Siellä miltei jokaisella yhteiskunnalla oli omat
sankarinsa (heros), joita sen suojelijoina kunnioitettiin. Mutta
ennenkuin etsimme vastaavaa uskonnonmuotoa suomalaisilla, on meidän
tarkastettava myöhempää kristillisten uskonsankarien palvontaa, joka
katolisella ajalla on suomalaiseen kansanuskoon syvät jäljet jättänyt.
Pyhimykset.
Pakanallisen kekrijuhlan yhdistyminen katoliseen Pyhäinmiesten
päivään on ennen esitetty. Kekrinkuvauksiin liittyvissä pienissä
runokappaleissa ilmaantuvat _Pyhätmiehet ja manalaiset_ toistensa
kertosanoina.
Mutta aikaisemmat Pyhäinmiesten yhteistä muistojuhlaa ovat
yksityisten pyhimysten merkkipäivät. Niistä johtuvat vanhan
almanakkamme nimipäivät seuraten toisiaan pitkin vuotta vain
muutamien suurimpien pyhäpäivien keskeyttäminä. Pyhimysten
merkkipäivät vastasivat heidän kuolinpäiviään, mutta niitä
nimitettiin heidän syntymäpäivikseen, koska ajateltiin heidän
kuolemassa uudesti syntyneen taivaalliseen elämään.
Ensimäisiä kristillisen kirkon pyhimyksiä olivat veritodistajat
eli marttyyrit. Sittemmin asetettiin niiden rinnalle askeetit,
jotka ankaranhurskaalla elämällään olivat saavuttaneet pyhyyden
maineen. Viimeksi saivat tämän kunnian opiltaan tai vaikutukseltaan
muistettavat kirkon esimiehet, jopa muutamat roomalaiskatolisen
kirkon hyväksi toimineet maallisetkin ruhtinaat kuten Kaarle Suuri.
Ennen kristinuskon virallista voittoa oli pyhimysten luku vielä hyvin
rajoitettu. V. 354 Rooman kristillinen seurakunta, joka kuitenkin
jo monet veriset vainot oli kestänyt, ei tuntenut useampia kuin
kolmisenkymmentä marttyyrinhautaa. Mutta kristittyjen lukumäärän
äkkiä kasvaessa kaksin- ja kolminkertaiseksi väestön keskuudessa,
jossa pakanallisten sankarien palvonta oli yleisesti vallinnut, tuli
näiden sijalle asetettavien suojeluspyhien tarve yhä tuntuvammaksi.
Unohtuneitten marttyyrien leposijoja ruvettiin etsimään
hautakivikirjoitusten johdolla tai kansanmuistelmain ja aavistusten
avulla. Silloin saattoi joskus riittää M-kirjain osoittamaan, että
kiven alla lepäsi marttyyri, taikka ruumislöytö paikassa, jota
ilmestyksen johdosta oli kaivettu. Vielä paremmin saatiin tämä tarve
tyydytetyksi kuljettamalla vierailta paikoilta osia jonkun pyhimyksen
jäännöksistä, jotka tekivät hänen vaikutuksensa uudella paikalla yhtä
läheiseksi ja tehoisaksi kuin hänen alkuperäisellä kuolinsijallaan.
Itämailta, etenkin Pyhältämaalta toivat pyhiinvaeltajat näitä n.s.
reliikkejä länsimaille; niiden mukana seurasi vastaavien pyhimysten
palvonta. Suurimmassa määrin edistivät pyhimysten leviämistä
ristiretket, joiden aikana länsi-Eurooppa joutui voimakkaan itämaisen
vaikutuksen alaiseksi ja samaan aikaan omaa vaikutustaan ulotti
pohjoismaihin, viimeksi Suomeen ja Viroon.
Paikallisien pyhimysten yläpuolelle kohosi joukko katolisessa
kirkossa yleisesti palvottuja pyhiä. Tämä ei ollut mikään suljettu
piiri, vaan saattoi siihen päästä uusi tulokas ja sen kautta joku
entinen syrjäytyä. Saksassa muodostui 1400-luvulla neljäntoista
"hädässäauttajan" ryhmä, jolla on Suomessakin ollut merkityksensä.
Tällainen pyhimys saatettiin ottaa myös jonkun paikkakunnan
erikoiseksi suojelijaksi. Mutta yleensä sitä pyydettiin avuksi
jossakin määrätyssä tehtävässä, jonkun elinkeinon edistäjänä, jonkun
taudin parantajana tai muun turman torjujana.
Kansan keskuudessa suosituimmat pyhimykset voidaan siten jakaa
vaikutusalaansa myöten. Alkaen kalastuksen ja vesilläkulun
suojelijoista tulevat tässä esitettäviksi ne, joiden muisto on
suomalaisissa runoissa säilynyt.
Apostolimarttyyrit _Andreas_ ja _Pietari_ tulivat jo aikaisin
sekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimyksiksi. Edellinen, jonka
mainitaan vaeltaneen käännyttäjänä myös Mustanmeren rannoilla,
sai sen johdosta Venäjällä kansallisen merkityksen. Kreikasta,
jossa hänen kerrotaan kärsineen ristikuoleman, vietiin 4:nnellä
vuosisadalla Andreaksen maalliset jäännökset Skotlantiin, jonka
maan suojelijana hän siitä lähtien oli. Pietarista, jonka tiedetään
viimeksi vaikuttaneen Roomassa ja siellä ristiinnaulitun, tuli
roomalaiskatolisen kirkon kallio ja paavinvallan ylläpitäjä. Hänelle
luvattujen taivaanvaltakunnan avainten johdosta tehtiin se päätelmä,
että Pietari toimi taivaassa portinvartiana. Tämä käsitys kuvastuu
myös muutamissa suomalaisissa Viron orjan virren toisinnoissa.
Alkuperäiseltä ammatiltaan kalastajia ollen Andreas ja Pietari
joutuivat kaikkialla, myöskin pohjoismailla, kuten Tanskassa,
kalastajain suojeluspyhiksi. Runossa Luojan laivaretkestä esiintyy
tämä veljespari vesillä:
Antti santti soutamassa,
pieni Pietari perässä.
Erikseen Pietaria Virossa vielä 1700 luvulla pidettiin
"kalajumalana", ja Venäjän Karjalassa yhä kumarretaan "kalojen
hallitsijana". Molempien veljeksien palvonnasta on säilyttänyt
muiston Suomessa tavallinen onkimaluku:
Anna Antti ahvenia,
Pekka pieniä kaloja!
Siitä on Antti tullut joskus ahvenen nimitykseksi:
A. Ahven, ahven, Antti faari!
B. Pthyi ahven, Anteroinen!
Antin päivää ovat myös metsämiehet ja poronhoitajat Ruotsin Lapissa
pyhittäneet. Pääsiäisenä rahaa kirkkoon antaessaan he ovat luvanneet
uuden antimen Antinpäivänä, jos kesän aikana kaikki hyvin menestyi,
sillä "Antero apostoli on onnen ja terveyden jumala". Suorittaessaan
sinä päivänä kaikki lupaamansa lahjat, he ovat sitoutuneet jälleen
pääsiäisenä uhraamaan, jos heillä talven aikana oli menestystä.
Avaimen omistaja Pietari oli Saksassa lukko- ynnä kelloseppien,
Tanskassakin tiettävästi kelloseppien pyhimys. Lukkoseppänä häntä
puhutellaan myös suomalaisessa loitsussa:
Pietari parahin pappi,
kultalukkojen kutoja,
vaskilukkojen valaja!
Suomalaisten runojen yleinen nimenmuoto Pietari, joka on johtunut
ruotsinkielisestä _Petar_, on säilynyt kreikanuskoisillakin
karjalaisilla, vieläpä yhdessä latinaisen _santti_ (sanctus 'pyhä')
sanan kanssa. Tässä on ilmeisin todiste runojemme länsisuomalaisesta
ja roomalaiskatolisesta alkuperästä, kuten A. Lähteenkorva
(Borenius), ensimäisenä on huomauttanut.
Yleisesti levinneeseen Käärmeensynty-runoon on Suomen itä-Karjalassa
joskus harvoin pujahtanut venäläisperäinen Petri, eikä edes aina
oikealle paikalleen Pietarin asemelle, vaan tämän rinnallekin
Jeesuksen sijalle:
Astui Pietari Petrin kanssa,
virkki Pietari Petrillensä:
"Suo sie Herra henki tuolle!"
Vienan läänissä on kuitenkin Suomen puolelta saapuneista loitsuista
riippumatta muodostettu kalastajan rukouksia, joissa muoto Petri saa
vielä venäläisen määresanankin _kormelitsa_, 'elättäjä'.
A. (Nuottaa laskiessa):
Pyhä Petri kormelitsa,
uittele ulaneniä,
käytä käyräharteisia!
B. (Perkausveistä pestessä):
Kuule pyhä Petri,
nämä oisi hyvät töiksi,
kaunihit käsillisiksi!
C. (Syömään käydessä)
Pyhä Petri, vereksilläsi
näitä syömme,
toista antamaan!
Venäläinen kansa kunnioittaa Petriä myös peltojen varjelijana. Siitä
johtuu Ukko-päivän yhdistyminen Petronpäivään Inkerissä.
Myös Pietari esiintyy joskus runoissa pellon vartijana:
Pietari pellolle pertuska käteen!
Anna maata maan luvalla!
Pietarin apulaisena Rooman seurakunnan perustamisessa kerrotaan
olleen Paavalin oppilaan _Klementin_. Paavina hänet lähetettiin
maanpakoon Krimin niemelle, jossa hänet lopuksi surmattiin mereen
upottamalla ankkuri kaulaan kiinnitettynä. Pyhä Clemens esiintyy
Ranskan kirkon aikaisemmissa rukouksissa avuksi pyydettynä myrskyä
vastaan. Pohjoismailla hän kuuluu varhaisemman keskiajan pyhimyksiin.
Tanskassa hänen tiedetään olleen sekä ankkuriseppien että
merenkulkijain suojelijan. Ruotsin kristillisissä riimukirjoituksissa
esiintyy nimenmuoto _Klimit_. Siitä päättäen on nykyisen suomalaisen
_Klemetti_ muodon rinnalla _Klimetti_ oletettavissa. Tästä taas
on metateesin ja assimilation kautta johdettavissa veden haltiana
rukoiltu _Litvetti_ (Klimetti > Likmetti > Likvetti > Litvetti, vrt.
likviitti > litviikki).
A. Litvetti veen kuningas,
nosta ruotainen rovio,
kaikuta kalainen karja
miehen etsivän etehen!
B. Litvetti veen kuningas,
veen isäntä, vuon valio,
kivet saata sammaliksi,
hauin vuoluksi venonen!
Klemetin syrjäytti keskiajan loppupuolella, jolloin hänen nimelleen
ei Tanskassa enää kirkkoja eikä alttareja pyhitetty, itämailta
11:llä vuosisadalla saapunut merimiesten pyhimys, pohjoismailla
erittäin Hansa-liiton patruunana mainittava Nikolaus. Tämän
kerrotaan eläneen 4:nnellä vuosisadalla Vähässä Aasiassa. Hän
oli pyhimys jo lapsuudestaan, jonka vuoksi joutui myös lasten
suojelijaksi. Vanhempainsa kuoltua hän jakeli kaiken omaisuutensa
puutteenalaisille. Myran kaupungin piispaksi tultuaan hän esiintyi
yhtä anteliaana. Hänestä on muisto säilynyt protestanttisillakin
germaneilla, jotka lapsille lahjoja jakavaa joulu-ukkoa hänen
nimellään kutsuvat. Merelläkulkijain suojelijaksi hän joutui
sen johdosta, että laivamatkalla Pyhäänmaahan oli rukouksellaan
tyynnyttänyt myrskyn. V. 1087 vietiin pyhän Nikolauksen maalliset
jäännökset Myrasta Bariin Etelä-Italiaan. Tämän muuton juhlaa
ruvettiin heti viettämään, eikä ainoastaan katolisessa, vaan myös
venäläisessä kirkossa, joka siihen aikaan oli suhteissa Roomaan ja
jossa mainittu pyhimys oli saavuttanut erityisen kansansuosion.
Venäläisiltä ovat kreikanuskoiset suomalaiset omistaneet pyhän
_Miikulan eli Miikkulan_, joka muutamissa länsi-Inkerin ja Suomen
itä-Karjalan Kartanluvuissa ilmaantuu edempänä esitettävän "metsän
herran", _Jyrki_-pyhimyksen rinnalla, silti säilyttäen alkuperäistä
vaikutusalaa osoittavan mainesanansa: _meren isäntä_. Mutta Venäjän
Karjalassa ilmoitetaan Miikkulaa palvottavan myös metsän jumalana ja
erittäin _lintujen ansoihin juoksuttajana_. Yhtäläinen merkityksen
siirto on Ruotsin Lapissa Andreaksen suhteen todennettu. Samoin on
Nikolaus Suomessakin joutunut metsästäjäin ja erittäin linnustajani
palvottavaksi. Häneen on kohdistettu seuraava Gananderin painattama
rukous:
Loaus Pohjolan isäntä,
anna mulle aika lintu
näistä puista puhtahista,
varvuista valantehista;
siitä mä hyveä kiitän,
siitä kuulua kumarran,
kuin sa annat aika linnun
kotoisiksi tuomisiksi.
Loaus eli _Laus_ (< Laaus), niinkuin sen Ganander myös kirjoittaa, ei
ole muuta kuin jälkiosa _Niko-laaus_ nimeä. Tämä ei kuitenkaan ole
lyhennetty niin yksinkertaisesti kuin esim. Teemu nimestä Nikodemus,
vaan välimuotona on epäilemättä ollut tunnettu _Klaaus eli Klaus_.
Mainesana _Pohjolan isäntä_ on johtanut Gananderin tekemään
Laauksesta puolison Pohjan eukolle, joka juoksuttaa poroja ja
hirviä, sekä sen johdosta selittämään, että hänkin oli porojen ja
hirvien haltia, jota villiporon metsästyksessä rukoiltiin. Kuitenkin
hänen painattamassaan näytteessä selvästi puhutaan puissa olevista
linnuista. Pohjola, kuten saamme nähdä, on tällaisessa tapauksessa
ainoasti Metsolan sijainen. Ei siis voi, niinkuin Ganander näyttää
tahtovan, naispuolisena vastineena Laaukseen liittää Loveatarta, joka
toisinaan esiintyy Pohjolan emäntänä.
Samoissa Ranskan kirkon vanhoissa rukouksissa, joissa Klemetti
mainitaan, esiintyy myös pyhä _Kristofer_ vedenhädästä päästäjänä.
Myöhemmällä keskiajalla hän Saksassa ja Skandinaaviassa pääsi
yleiseen suosioon huomattavimpana mainituista "hädästäauttajista".
Melkein kaikissa 1300- ja 1400-luvun saksalaisissa kirkoissa seisoi
oven luona tai muuten kauas näkyvässä paikassa jättiläiskokoinen
puuveistos, joka kuvasi Kristoferia Kristus-lasta kantavana. Joka sen
sai nähdäkseen, häntä, niin uskottiin, ei samana päivänä äkkikuolema
kohdannut.
Kreikkalaisen legendan mukaan Kristoforos, 'Kristuksen kantaja',
oli kotoisin jättiläisten maasta ja sai kasteensa Lykiassa Vähässä
Aasiassa. Syyrian pakanoihin vaikutti käännyttävästi hänen rautaisen
sauvansa puhkeaminen vihreihin vesoihin. Enimmän huomiota herättäneen
mainitaan se, että hänellä oli koiran pää. Myös vanhoissa itämaisissa
pyhäinkuvissa on hänellä ollut koiran tai suden pää.
Myöhemmän latinaisen legendan mukaan Christophorus oli jättiläinen,
joka etsi maailman väkevintä. Aluksi hän palveli mahtavaa kuningasta,
sitten paholaista, vaan kun näki tämän ristiä väistävän, läksi hän
Kristusta etsimään. Viimein hän tapasi vuolaan virran luona erakon,
joka hänelle ilmoitti, että Vapahtaja on löydettävä hurskauden
harjoituksissa. Kun hän ei halunnut palvella Kristusta paastoamalla
ja rukoilemalla, neuvoi erakko häntä kantamaan virran yli pyrkiviä
ihmisiä. Muutamana yönä tuli hänen kannettavakseen pieni lapsi,
jonka paino joka askelella lisääntyi, niin että jättiläisenkokoinen
mies oli sortua taakkansa alle. Lapsi oli Kristus, joka hänet sitten
virrassa kastoi. Christophoruksen nimenä ennen ristimistä mainitaan
olleen Adokimos (uskoton), Reprobus (väärä) tai Offerus (uhraaja),
jotka kaikki ovat kuvannollisia mainesanoja.
Nähtävästi on tämä pyhimys tarunomainen. Hänen esikuvakseen on
selitetty egyptiläinen Anubis-jumala, jonka tunnusmerkkinä oli suden
tai koiran pää ja jota esitettiin auringonpoikaa, Horos-lasta,
Niilivirran yli kantavana.
Tanskassa tiedetään Kristoferin olleen merimiesten suojeluspyhän.
Suomessa on _Vesi-Ristoa_ vietetty, kuten mainitaan Liperin
kirkollisessa tarkastuksessa v. 1737. Loitsien on _Ristoppia_,
"kosken-haltiaa" avuksi pyydetty koskenlaskussa. Sitäpaitsi on
tämän "virran vanhimman" puoleen käännytty saukonpyynnissä, sillä
kansanomaisessa käsityksessä saukko luettiin veden eläimiin.
A. Ristoppi kosken haltia,
sylin aaltoja syseä,
käsin käännä käppyröitä,
koprin kuohua kokoa!
B. Joki kultainen kuningas,
Ristoppi virran vanhin,
juoksuta joen näköisnä,
aja aallon karvallisna!
Vielä lukuisampia kuin kalastajain pyhimykset ovat Suomessa olleet
metsästäjäin palvomat. Väittääpä runo olevan:
Sata santtia metsässä,
tuhat miestä Metsolassa.
Nimiä, etenkin naispuolisia, onkin metsänhaltioilla suuri määrä.
Mutta lähemmin tarkastaessa ne ryhmittyvät muutamien pyhimysnimien
ympärille, joista huomattavin on neitsyt Maarian äidin _Annan_.
Pyhästä Annasta ja hänen puolisostaan Joakimista kerrotaan n.s.
Jaakopin alkuevankeliossa, joka on toiselta vuosisadalta. Joakimin,
joka oli varakas, oli tapana tuoda kaksinkertainen uhrilahja
temppeliin. Mutta kerran häntä ei otettu vastaan ensimäisenä,
koska oli lapseton. Nöyryytettynä hän vetäytyi erämaahan, jossa
paastottuaan 40 päivää sai ilmoituksen enkeliltä, että hänen
rukouksensa oli kuultu. Sillä aikaa oli Anna palvelijansa puolelta
yhtäläisen nöyryytyksen kokeneena mennyt rukoilemaan puutarhaan,
jossa sai samoin ilmoituksen. Joakimin kotiin saapuessa hän ovelta
juoksi vastaan ja heittäytyi miehensä kaulaan kertoen ihmeellisestä
ilonaiheesta.
Aikaisemmin keskiajalla oli pyhällä Annalla vielä vähän
huomattu asema. Tosin hänelle 500-luvulla rakennettiin kirkko
Konstantinopoliin, jonne v. 710 myös hänen ruumiinsa tuotiin
Palestiinasta. Siitä ajasta alkaen tavataan hänen jäännöksiänsä
länsimaisissakin kirkoissa, kuten Wienissä ja Roomassa. Mutta vasta
keskiajan lopulla tuli hänestä roomalaiskatolilaisissa maissa
yleisesti suosittu pyhimys.
Tanskassa perustettiin ensimäinen Annan kappeli 1300-luvulla.
Suomessa pyhitettiin Annan nimelle Hartolan kirkko v. 1398 ja
Ruotsissa asetettiin hänelle kuori Upsalan tuomiokirkkoon v. 1413.
Pyhän Annan palvonnasta on keskusteltu Ruotsin kirkolliskokouksessa
vv. 1436 ja 1441. Naisten nimenä oli Anna 1300-luvulla hyvin
harvinainen, 1400-luvun alussa jo vähän enemmän käytännössä, mutta
vuosisadan keskivaiheilla aivan tavallinen Ruotsissa.
Juuri tähän aikaan oli Anna muotipyhimyksenä pohjoismaiden henkisessä
emämaassa Saksassa. Pyhä Anna "itse kolmantena", kuten häntä
aljettiin kuvata sylissään Neitsyt Maaria, joka vuorostaan piteli
Kristuslasta, tuli ajan tunnussanaksi. Hurskas intoilu oli siinä
määrin vallannut kaikki säädyt, että näytti siltä, kuin Anna olisi
syrjäyttänyt tyttärensäkin. Luther, joka itse oli ollut harras Annan
rukoilija, todistaa hänen pyhäpäivänsä loisteen himmentäneen kaikkien
muiden pyhimysten juhlat. Kun puhdistetun opin uutuutta moitittiin,
Luther puolustautui kysymyksellä: "Vanhako sitten on pyhän Annan
palvonta? Eikö sekin ollut uutta 10, 20, 40 vuotta takaperin?"
Anna, joka eläessään oli ollut rikas ja antelias emäntä, tuli
rikkauden antajaksi pyhimykseksi. Luther mainitsee kansan häntä
suosineen, paitsi uutuuden vuoksi, vielä enemmän siitä syystä,
ettei hän tullut tyhjin, vaan täysin käsin: "Missä tapaa nykyään
pyhimyksen, jolta rukoiltaisiin kärsivällisyyttä, uskoa, rakkautta,
puhtautta tai muuta hengellistä hyvyyttä niinkuin pyhältä Annalta
rikkauksia?"
Hyvin runsaasti tavataan Annan nimellä kappeleja, kirkkoja ja
kaupunkejakin Saksan vuoristoissa, missä on metallia, etenkin
hopeata löydetty. Vuorikaivosten suojeluspyhänä hän sai nimityksen
"malmintekijätär". Paitsi vuorimiehet pitivät häntä pyhimyksenään
myös naisellisen käsityön tekijät ynnä nuoranpunojat. Legendan mukaan
hän oli ollut taitava emäntä, joka omin käsin valmisti sekä villaa
että liinaa vaatteiksi. Hänen kuvilleen tunnuksellinen oli _vihreä_
kaapu, jommoiseen myös Anna-veljistöjen jäsenet juhlatiloissa
pukeutuivat.
Tanskassakin tiedetään Annaa palvotun sekä rikkauden antajana että
kotoisen työn suojelijana. Suomen kirkoissa säilyneitä keskiaikaisia
pyhäinkuvia on useampia Annan kuin kenenkään muun pyhimyksen, Neitsyt
Maariaa lukuunottamatta.
Itäsuomalaisissa ja rajantakaisissa metsänluvuissa pyhä Anna esiintyy
tavallisesti kolmitavuisena _Annikki eli Annikka, kerran Annatar_
muodossa. Harvinainen on kaksitavuinen _Anni_ ja vielä harvinaisempi
perusmuoto _Anna_. Jälkimäiseen liittyy yhdessä kirjaanpanossa
taivaalliseen arvoon viittaava _Päivölän miniä_. Edellinen on
säilyttänyt latinaisen etusanan _santta_ (sancta 'pyhä') parissa
Niukahdusluvussa.
Annikin olennaisin määre, jota käytetään etelämpänä Karjalan
kannaksella ja usein itä-Suomenkin alueella, on _avainpiika_.
Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa yleisin mainesana on _tytär
Tapion_. Tälläkin kuvaillaan olevan:
Käessä kultaiset avaimet,
renkahat on reiellähän.
Muutamasti Suomen puolella on Annikki _salojen aljo eli salon alio_.
Tavallisena kertosäkeenä on _metsän piika pikkarainen_.
Paitsi Tapion tyttärenä esiintyy Annikki välistä _Tapion eukkona,
akkana eli emäntänä_. Useammin on hänellä mainesana _metsän emäntä_.
Annikki avainpiika saa toisinaan kertosäkeekseen _sinisukka suon
emäntä_.
Annikkia avainpiikaa rukoillaan:
A. Anna tie, avaa portti,
miun metsällä käyessäni! --
_Annappas_ sitt' _antimesi_,
annasta korven kolkkasesta!
B. Anna minulle, me Annelle,
sinun antoaikoinasi,
minun pyytöpäivinäni,
heitä auki _annin_ aitta!
Onpa joskus samassakin säkeessä _Anni_ yhdistetty _antamisen_
käsitteesen:
Anna, Anni, aioin toisin, --
mie kumarran kullillani.
Että nämä rukoukset jo alkuansa on kristilliselle pyhimykselle
omistettu, ilmenee seuraavista Annikkiin, Tapion tyttäreen
kohdistetuista pyynnöistä:
A. Avoa rahainen aitta,
metsän linna liikahuta --
En minä pyhänä pyyä,
aina arkena ajelen.
B. Jätä auki aitan ukset
miesten mennessä metsälle
Jumalalta pyytämähän,
Luojalta anelemahan.
Metsäalueen vertaaminen aittaan ulottuu niiden sisällykseenkin
turkiseläimiä kuviteltaessa jo valmistetuiksi esineiksi.
Visko viisi kinnastasi,
kymmentä kypereäsi!
Tavallisimmin kuitenkin niiden myyntiarvo on vertauksen pohjana.
Metsästäjä ne rinnastaa oman tarjoamansa kullan ja hopean kera:
Tule kullan muuttehelle
metsän linnan liepehelle!
Annan kullat kullistasi,
hopeat hopeistasi.
Kultaa ja hopeaa eivät ole ainoastaan Annikin antimet, joita häntä
pyydetään laskemaan liikkeelle:
Laske kulta kulkemahan,
hopeainen liikkumahan!
Kultaiset ja hopeaiset ovat myös kujat ja tiet, joita myöten hän
juoksee kulta- ja helmikoristeissaan:
Juoksi kultaista kujoa,
hopeaista tietä myöten,
kaulassa heleät helmet,
korvat kultakoltuskoissa,
silmänripset simpsukoissa, --
pää kullan vipalehissa.
Kultaa ja hopeaa kuvitellaan hänellä riittävän koko metsänkin
koristamiseen:
Pane kuuset kultavöihin,
petäjät hopeavöihin.
varvat vaskirenkahisin!
Mielikuva metsän ja sen teitten kultaisuudesta ja hopeaisuudesta
johtunee päivänpaisteen ja kuunvalon synnyttämistä vaikutelmista.
Mutta metsän emännän puvun koristeet metsästäjä asettaa uhriksi
vuolemainsa todellisten kulta- ja hopeasirusten yhteyteen:
Usein on hyvän emännän
käet kultakäärehissä,
sormet täynnä sormuksia,
kalvot käärösen munia,
helmat vaskirenkaita,
hiukset kultakukkasia,
jotk' on saanut annillansa.
Usein on pahan emännän
sormet vitsasormuksissa --
auttamattomuues[san]sa.
Että tämä emäntä, jonka _annista_ on kysymys, on Annikki, ilmaistaan
nimenomaan toisinnossa, joka alkaa:
Annikka metsän emäntä!
Katsopas hyvän emännän --
Paitsi Metsänloitsuissa käännytään Annikin puoleen myös muutamissa
Karjanluvuissa. Hän on: "juottaja metisen juonen, katsoja metisen
karjan", jota häntä pyydetään "koiriltansa", metsänpedoilta
varjelemaan. Erityisesti lammasonnea häneltä joskus anotaan:
Siitä lauma lampahia,
kimppu kierävillaisia!
Metsänhaltiana Annikki on myös ampiaisen hillitsijä, jota rukoillaan
panemaan: "maata miehet, maata miekat". Itse ampiainen saa
puhuteltaessa mainesanan _Annin lintu_.
Santta Annin toiminta naisten käsityön ynnä nuoranpunonnan
suojelijana kuvastuu mainituissa Niukahdusluvuissa:
A. Sant[t]a Anni, armas muori,
kehrää mulle punainen lanka,
sinilanka siuvuttele
rautaisella rukkilalla,
vaskisella värttinällä
kahen kallion välissä,
kolmen vuoren konkelossa!
B. Santta Anni, armas neito,
tuolin kultaisen kukulla,
rahin rautaisen nenässä
kehräsi punaisen langan,
langan mustan muiahutti
kehrällä hopeisella,
vaskisella värttänällä.
Huomattava on, että Annia tässä nimitetään vuoroin _neidoksi_ vuoroin
_muoriksi_. Myös metsänhaltiana Annikki esiintyy näillä molemmilla
määreillä.
Toiselta puolen rukoillaan Annikkia "Tapion emäntää":
Naita meiän miehiämme,
uuista uroitamme
metsän mielityttärille,
karvarinnoille kavoille!
Toiselta puolen Annikkia avainpiikaa kehoitetaan:
Soitellos metinen pilli,
simapilli piiparoita
korvalla ehon emännän!
Et emäntä lienekänä,
jos et piikoa pitäne,
sata piikoa pitäne.
Välistä siirrytään taas emännästä piikaan seuraavasti:
Et emäntä lienekänä,
kun et piikoa pitäne,
kolmea avainta vyöllä.
Etpä piika lienekänä,
kun et aittoa avanne --.
antane avattuasi.
Taikka kuvaillaan mitenkä Annikki "tytär Tapion":
Piti piikoa yheksän,
viisi kuusi käskyläistä.
Saattaapa Annikin "metsän emännän" kertonakin olla "metsän piika
pikkarainen".[55]
Tämä kahtalainen nimitys saa selityksensä roomalaiskatolisen
kirkon käsityksestä, että Annakin on neitsyenä synnyttänyt neitsyt
Maarian. Annikin oli sitä helpompi vallata Tapion sekä tyttären
että eukon asema, kun ei kumpaisellakaan paikalla ollut nimellistä
edeltäjää. Sillä muut metsän emännän tai piian nimitykset voi
osoittaa tilapäisemmin käytetyiksi tai myöhäisemmiksi runollisiksi
muodostumiksi.
Jonkun kerran esiintyy Savossa Maaria "metsän emäntä" eli
Metsä-Maaria "emäntä". Mutta milloin kertosäkeessä on "metsän miniä",
ei tämä ole Annikki, vaan _Piata_, s.o. _Beata_. Milloin taas Annikki
käy Maarian edellä pääsäkeessä, silloin hän ei ole miniä eikä tytär,
vaan myöskin "metsän emäntä".
Muutamissa savolaisissa Jäniksenluvuissa tavataan _Purppura_ eli
_Purppula puhas emäntä_, joka ilmeisesti tarkoittaa pyhää _Barbaraa_.
Sennimisen puhtaan neitsyen kerrotaan eläneen 3:nnella vuosisadalla
Nikomediassa epäluuloisen isänsä sulkemana torniin. Siellä hän sai
ilmestyksen Vapahtajalta, jolle vihkiytyneenä kieltäytyi maallisesta
avioliitosta. Julmistuneen isänsä käsistä hän pääsi pakenemaan ihmeen
kautta avautuneeseen vuoreen. Sieltä löydettynä hän joutui monen
kidutuksen alaiseksi ja viimein mestattiin; mutta pyövelinä toimineen
isän ukkonen iski kuoliaaksi. Ruudin ja tykkien tultua käytäntöön
hänet Espanjassa otettiin niiden suojeluspyhäksi. Saksassa hän
sitäpaitsi oli vuorityöntekijäin ynnä yleensä vuoriston pyhimyksenä.
Vermlantilaisessa Karjanluvussa rukoillaan karhua hillitsemään:
_Mareta_ "hyvä emäinen". Inkeriläisessä Voiteenluvussa mainitaan
_Marketan emo mokoma_ meren lukkojen lumoojana, saatanan salpojen
ja avaimien saajana sekä kyiden lypsäjänä. Karjalaisessa
Pistoksenluvussa "Marketta on tietäjäeukko". V. 290 marttyyrikuoleman
kärsinyt pyhä _Margaretha_ oli pakanallisen papin tytär Antiokiasta,
joka imettäjänsä käännyttämänä ja sen johdosta kotoaan karkoitettuna
tämän luona asui lampaita paimentaen. Sittemmin vangittuna hän
ristinmerkillä lannisti lohikäärmeeksi tekeytyneen paholaisen.
Hänet kuvataan paimensauva kädessä ja lohikäärme jalkain
juureen kytkettynä. Saksassa ja Virossa Margarethaa on palvottu
lapsensynnyttäjäin suojelijana.[56]
Annikki avainpiika saa itä-Suomessa joskus kerrokseen _Eeva piika
pikkarainen_. Alkusoinnun vaikutuksesta "emäntään" helposti
yhdistyvää _Elinaa_ puhutellaan myös pari kertaa "metsän emäntänä".
Venäjän Karjalassa ilmaantuu Annikista muunnoksena _Ainikki_ "Tapion
neiti", johon lienee vaikuttanut sentapainen säe kuin: "metsän Anni
ainokainen".
Yleinen Venäjän Karjalassa on _Mielikki metsän emäntä_. Kertosäkeessä
on toisinaan säilynyt Annikki tytär Tapion, mutta silloin melkein
aina on Mielikki _metsän miniä_, eikä emäntä.
Mielikki nimen kehitys on lähtenyt tavallisista Metsänlukujen
alkusanoista: "mielly metsä" j.n.e., johon olemme nähneet joskus
kertosäkeenä liittyvän "mielly Metsolan emäntä". Tämä säe saattaa
itsekin runon alkaa:
Mielly Metsolan emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo!
Siitä muodostunut on laulajan vakuutus:
Miellytän metsän emännän,
korven eukon kostuttelen.
Edelleen on mieluisuus käsitetty metsälle tai emännälle oleellisena
ominaisuutena.
A. Mieluisan metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo!
B. Mielus Metsolan emäntä --
mielly meiän miehiimme!
Tämä mielus Metsolan emäntä voi saada kertosäkeekseen myös "Tapiolan
tarkka _neito_". Sama määre: _mielu_ (mielo, miely eli mieli) on
metsän tytöllekin annettu:
Metsän tyttö, mielu neiti,
mieluttele metsiäsi!
Mielu sanasta on viimein johdettu naisellinen nimi sekä -_tar_ että
-_kki_ päätteen avulla. Metsän emäntänä esiintyy jo Suomen puolella
Mielutar eli Mielotar, kerran kumpikin, sekä kahdesti _Mielikki_,
joka ilmeisesti on Annikki nimen mukaan muodostunut.
Mielotar muodosta vääntynyt on eräässä Puunsynnyssä _Mierotar_
"metsän miniä", jonka edellä käy _Malitar_ "vanha vaimo". Malitar
on alkuaan _Maritar_ s.o. Neitsyt Maaria, jonka tulemme puitten
kylväjänä tapaamaan. Näissä nimissä on vain tapahtunut dissimilatio,
r:n ja l:n vaihtuessa.
Mierottaresta on edelleen muuntunut _Miiriitär_ "metsän miniä", minkä
mukaan on muodostunut seuraavakin säe: "_Kuuriitar_ metsän kuningas",
josta edempänä. Tästä taas on Lönnrotin toimittamissa Loitsurunoissa
laitettu Mielikin ehon emännän vastine hänen epäsuosiollisena
ollessaan: _Kuurikki_ "kova emäntä".
Myös Muurutar "metsän emäntä", jota kalastaja rukoilee:
Ota virpu viittä syltä,
salko seitsensä satoa,
jolla merta meurutat!
on ilmeisesti _meurutaa_ sanan vaikuttama erehdysmuoto Mielutarta.
Itse _Mieluutar_ esiintyy kerran veden emäntänäkin.
Merkityksellisesti Mieluttaren mukaan muodostuneena on lisäksi
mainittava: _Lemmitär_ "metsän emäntä", johon verrattakoon säepari:
Mielly metsä, kostu korpi,
lepy lempeä emäntä!
Metsolan neidin mainesana _metinen_ on yhdistetty metsän meden eli
oluen pyyntöön:
Tuo mulle metsän olutta,
metsän mettä juoakseni:
metsäss' on olutta paljon,
metsässä mesi makea.
Samaa mielikuvaa edustavat haltian karhulle kantama mesipurtilo
sekä vanhassa E.N. Setälän löytämässä karhurunossa vuodelta 1675
tavattavat säkeet:
Juo metsän mesipikari
metsän neieen kainalosta,
ällös juoko miehen verta --
Siitä mä sinun ottelen
metsäisestä mättähästä
simaiselta neitiseltä.
Tässä mainitun _simaisen neidon_ ohella tavataan vielä _siman eukko_.
Määreestä metinen eli simainen on muodostettu _Simanter_ (<. Simatar)
"metsän emäntä" sekä "metinen neito" _Melikki_ eli _Mesitär_.
Viimeksimainitusta on muodostunut _Metsätär_, kuten sen edellä käyvä
_Kuitar_ selvästi osoittaa:
Paista Kuitar kuinen kakku,
Metsätär mesinen leipä,
jolla metsän miestuttelen,
korven synkän kostuttelen!
_Kuitar_ vuorostaan, joka johtuu _rasvaa_ merkitsevästä _kuu_
sanasta, on muunnettu _Kuuttareksi_, joka sitten kertosanakseen saa
_Päivättären_:
Paista Kuutar kuinen leipä,
Päivätär metinen leipä!
Tapion vaimon mainesanasta _tarkka_ on Kantelensynnyssä joskus
laitettu _Tarkotin_ "metsän emäntä" tai _Tarkoin_ "its' metsän
isäntä" ynnä samannimiset veden emännät.
Vielä on huomattava metsän ja sen haltiain _sininen väri_, jota
viheriän asemesta runoissa käytetään:
A. Lämpiä salo sininen!
B. Sininen on salon isäntä.
C. Sinisirkku metsän emuu --
Sisällä salon sinisen.
_Sinisukka_ suon emäntä ja _siniviitta_ viidan eukko ovat ennen
mainitut, samoin _sinipiika_ metsän tytön kertosanana. Ehdottomasti
johtaa pyhän Annan viheriän kaavun mieleen seuraava säepari:
Annapa metsän emäntä,
siniviit[t]a velvollinen!
Myös Ampiaisen puhuttelussa tavataan "_sininen_ metsän miniä", josta
nimikin _Sinitär_ ("sinun sukusi") on kehittynyt.
Toisissa Ampiaisenluvuissa on puhuteltu: "_siivekäs_ metsän emuus",
_Siivikko_ "metsän emonen", _Siivikki_ "metsän miniä" sekä _Siilikki_
"metsän miniä tai emäntä".
Mielikin ohella Kalevalassa (UK 14: 217) tavattava metsän emännän
nimitys _Mimerkki_ esiintyy ainoasti yhdessä kirjaanpanossa, mutta
samalla sekä isännän että emännän nimenä:
Mimerkki metsän isäntä,
havuhattu, naavaparta!
Mimerkki metsän emäntä,
tinatuppi, vyö hopea!
Selityksensä se saa toisista Metsänlukujen säkeistä:
A. Himmerkki metsän emäntä!
B. Metsä Himmerten kuningas!
_Himmerkki_ ei ole muuta kuin ruotsin _himmelrik_, 'taivaan
valtakunta'. Siitä väännetty Himmerten osoittaa, mikä sija ja yhteys
sanalla alkuaan on ollut. Täysin selvä on Karhunsynnyssä kummina
toimiva itse _Himmerkin kuningas_. Tulenluvuissa kutsutaan avuksi
_Immerkin, Himmerkin, Himmertin eli Himmelin kuningas_. Määreestä on
se tässäkin tapauksessa toisinaan muunnettu nimeksi: _itse Himmeri
eli Immerkki kuningas_. Immerkistä on yksinkertaisesti takaheiton
kautta muodostunut _Mimerkki_.
Muutamassa Peuran luvussa ilmaantuu Tapion tyttären nimenä _Lumikki_,
jota rukoillaan: "luikuta lumikkiasi!" Eräs Pakkasen luku alkaa:
Lumikki hevosen varsa,
Lumikki tytär Tapion
imetteli poikoansa
riippuvilla rinnoillansa.
Toisessa Pakkasen luvussa saa itse pakkanen nimen Lumikki:
Nimi tuolle pantanehan --
Lumikki hevosen varsa.
Sana johtuu talvikon eli tallitoukan luvun alkusäkeestä: "Lumikki
lumelle syntyi".
Pakkasen ynnä Puun luvussa tavattavasta _Tuulettaresta_ on samalla
päätteellä kuin Annikki muodostunut _Tuulikki Tapion neiti_, joka
Suomen puolella aloittaa runon ilman vempelellä istuvan immen
kosinnasta. Tähän paikkaan se on siirtynyt Karjanluvuista, mistä
se kerran on löydetty Vienan puolella. Siellä on myös pari kertaa
kirjaanpantu Tuulikista sisarenturmelijan _Tuurikkaisen_ mukaan
väännetty _Tuurikki_.
Tuurikin, Tapion tyttären, edellä käyvät:
Mielikki metsän miniä,
Tellervo Tapion neiti.
utupaita, hienohelma.
Tellervo tavataan vielä toisessa vienanpuolisessa säkeistössä:
Mielikki metsän emäntä,
Annikki tytär Tapion,
Tellervo Tapion paimen,
metsän piika pikkarainen!
Luettelontapaisesta: _emäntä, tytär, paimen_ voisi jo päättää
viimeksimainitun tarkoittavan poikaa, jollei neljännen säkeen _piika_
yhdistäisi kaikkia samaksi haltiaolennoksi. Mutta Suomen puolelta on
löytynyt kolmannen säkeen alkumuoto: _poika Pellervo Tapion_.
Metsään eksynyt maanviljelyksen haltia _Pellervo_ on nähtävästi
alkusoinnun (_Tapio_) vaikutuksesta vääntynyt Tellervoksi, samalla
merkitykseltäänkin siirtyen miespuolisesta sukupuolettoman
välityksellä naispuoliseksi: poika > paimen > tytär.
Miespuolisesta _Ristopista_ eli Kristoferista lienee johdettava
_Ristikko_ "Tapion neito", jota kehoitetaan metsänviljaa
juoksuttamaan.
Annikin ohella sekä Suomen että Venäjän Karjalassa joskus esiintyvä
_Mikitär_ "metsän miniä" eli "metsän mieliä _Mitikkä_" vastannee
kreikanuskoisten miespyhimystä _Nikita_ (Niketas), jonka syksyisestä
nimipäivästä (9/9 v.l.) keväiseen (3/4 v.l.) kaikki metsänhaltiat
venäläisen kansanuskon mukaan nukkuvat. Alkukerakkeiden n:n ja m:n
vaihtelun olemme jo todentaneet nimessä _Miikula_.
Ainoasti näennäisesti naispuolinen on Kummutar, joka tilapäisesti
esiintyessään ei tahdokaan olla metsän emäntä, vaan "metsän
kuningas", samoinkuin ennen mainittu _Kuuriitar_. Molemmat kuuluvat
suureen ryhmään _Ku_- alkuisia metsän kuninkaan nimityksiä, joista
Kalevalaan otettu (UK 32: 493) _Kuippana_ on jo Gananderille ollut
tunnettu. Tämä muoto, jonka Renvall sanakirjassaan on yhdistänyt
sanaan _kuikkana_, 'pitkäkaulainen', tavataan vielä muutamissa
Lönnrotinkin muistiinpanoissa: kerran käy sen edellä "neitsyt Maaria
emonen". Mutta muissa se vaihtelee: _Kuihkamo eli Kuihkanen_, joiden
edellä käy "Maria metinen neitsy" tai "Purppura puhas emäntä",
_Kuikuli, Kuihtana, Kuittola, Kuittia_ (karhun isänä), _Kuituva ja
Kuitua_. Erikseen huomattavia muunnoksia ovat _Hu_- alkuiset _Huitua
ja Huuhkana_, jota seuraa "Annukka metsän emäntä".
Nimen vaihtelevat muodot ja siihen liittyvät naispuolisten pyhimysten
nimet viittaavat siihen, että tässä piilee miespuolisen pyhimyksen
nimi, joka ei ole enää henkilönnimenäkään käytännössä ja siitä syystä
monella tavoin vääntynyt. Siitä selville päästäksemme on meidän
ottaminen huomioon vielä muutamia metsän emännän nimiä: _Kuitio_
"ohdon emäntä", _Hyperä_ "hyvä emäntä", jota seuraa "metsän Anni",
samoin _Hyyperö eli Hyypiö_ "hyvä emäntä". A.V. Koskimies (Forsman)
Tutkimuksessaan Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta ei tunne
muuta -_io_ (-iö) päätteistä nais-nimeä kuin juuri _Hyypiön_, eikä
-_rä_ (-rö) päätteistä enempää kuin kaksi, joista toinen on _Hyperä_
ja toinen yhtä epäiltävä. Mainitut metsän emännän nimitykset ovat
siis käsitettävät miespuolisiksi metsän isännän nimiksi. Näihin
kuuluu vielä _Huijutar_ "metsän miniä" yhdessä Ampiaisenluvussa.
Niinkuin näimme, vaihtelevat alkukerakkeina k ja h, joista
jälkimäinen on alkuperäisemmäksi katsottava, koska edellinen on
helposti voinut tulla sijalle alkusoinnun vaikutuksesta (_kuningas_).
Seuraava ääntiö on ollut epäilemättä u, joka ainoasti harvoin on
siirtynyt y;ksi hyvä sanan seuratessa. _Hu_- alkuinen metsästyksen
suojelija on helppo löytää pohjoismailla palvottujen pyhimysten
joukosta. Ranskalaisen herttuan poika _Hubertus_, joka kuoli piispana
v. 727, oli ollut kiihkeä metsästäjä. Kerran pääsiäisviikolla
metsästäessään hän kohtasi valkean hirven, jolla oli sarvien välissä
loistava risti; samalla hän kuuli äänen, joka häntä vaati luopumaan
entisestä elämästään ja kääntymään hengelliselle alalle.
Hubertus nimen lopputavuu on paraiten säilynyt suomalaisen runon
muodoissa _Huitua ja Kuitua_, keskitavuu on tallella muodoissa
_Hyperä ja Hyyperä_, joissa b:n vastineena on p. Tavallisesti
kuitenkin on b ääntiöiden välistä kadonnut, e on siten liittyneenä
u äänteesen muuntunut t:ksi, joka kaikissa muodoissa u:ta seuraa.
Sama kahtalainen muunnos on todennettu nimessä _Tiberias_, josta
runoissamme on muodostunut toiselta puolen _Typeria ja Tyypevi_ ja
toiselta puolen _Tyyriä ja Tyrjä_. Muodoissa Kuihkamo, Kuihkanen
ja Kuihtana i:n ja kerakkeen välinen h lienee selitettävissä k:n
tieltä väistyneestä alkukerakkeen h:sta. Mutta yleensä näyttävät
enimmän vääntyneet muodot Hubertus nimeä olevan kansanjohdannaisia.
_Kuippana_ muotoon on Renvallin yhdistämä sana _kuikkana_ voinut
vaikuttaa. _Kuihkamo ja Kuihkanen_ voidaan verrata sanaan _kuihkata_,
'huhuilla metsässä paimenten tavoin'. _Huuhkana_ lähentelee
_huuhkajaa_, jota _Hyypiö_ merkitseekin. Selvästi kertosäkeen
aiheuttama väännös on _Kulkia_.
Kulkia metsän kuningas,
metsän käyjä käyretyinen.
Huuhkanan metsän kuninkaan ja Annukan metsän emännän väliin ilmaantuu
kolmanneksi _Iivana metsän isäntä_. Toisen kerran tavataan Iivana
ja Annukka kahden. Oudolta tuntuu _Johannes_ nimen venäläisperäinen
_Iivana_ muoto Keski-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa, joten tekisi
mieli olettaa tässä alkusoinnun vaikutusta (_isäntä_). Mutta
korvessa elänyttä Johannes Kastajaa kunnioitettiin ainakin Ranskassa
metsäneläinten vartiana ja karjan suojelijana.
Suomessa Johannes esiintyy useimmiten ristijänä. Karhun:
Juhannes Jumalten pappi
ristiäksensä lupasi.
Sitä vastoin kun Yhdeksän taudin synnyttäjä häntä rukoilee:
"Johannes pyhä ritari,
tule risti lapsiani,
nimitteles poikiani!"
Johannes on taiten vasten:
"En minä pahoja risti,
enkä kasta kauhehia."
Taikka milloin:
Juhannes Jumalan pappi
tuli noita ristimähän,
silloin pahojen emo ne kuitenkin itse ristii.
Kerran kastaja Johannes saa määresanan _simainen_, joka johtunee
raamatun kuvauksesta, että hänellä oli ruokana hunaja.
Vielä tavataan _Johannes eli Juones_ lääkekasvien kerääjänä ja
voiteitten valmistajana:
A. Johannes Jumalten mies,
paras Herran palvelija,
ylimmäinen ystäviä,
lähimmäinen lääkäreitä
sata hieroi heinän päätä,
sata klikkaa kukasi,
sata kastetta kokosi.
B. Juones Jumalan poika
sepä heiniä keräsi,
ruhtoi ruohoa tuhannen,
kesät keitti voitehia.
C. Juhannes Jumalan pappi
vuoen voietta keitti
kattilalla pienoisella.
D. Johannes se paras pappi
seisoi meren selällä
pienellä patasella
voitehia keittämässä.
Mutta kuten voimme arvata mainesanasta "_paras Herran_ (s.o.
Vapahtajan) _palvelija_" ja "_ylimmäinen ystäviä_", oikeastaan
myöskin Herran eikä avuksianojan, tarkoitetaan tässä Johannes
evankelistaa, joka kerrottiin viedyn Roomaan ja piinatun öljyssä
keittämällä, vaikka ilman tehoa, ja joka sen johdosta pääsi
öljynkeittäjäin pyhimykseksi esim. Tanskassa.
Rakkauden apostolina tuli tämä Johannes myös maallisen lemmen
suojelijaksi. Eräässä kreikanuskoisten karjalaisten Naintaluvussa
pyydetään avuksi _pyhä Iivari syöttäjä_. "Pyhä Iivan suuri on mies,
svaadban (häät) asettelee".
Evankelista Johanneksen maallisena muistona säilytetään eräässä
Italian kaupungissa hänen tunikaansa eli ihokastansa. Sitä
tarkoittanevat seuraavat Verensulkusanat:
Johannes parahin pappi,
leikkaa puoli paitoasi!
Johannes Kastajan esiintymistä metsän isäntänä voinevat vielä
valaista _Juones_ muodosta mahdollisesti johdettavat naispuoliset
_Juonetar eli Juonitar sekä Juoletar_.
A. Juonetar metsän jumala!
B. Juonitar metsän emäntä!
G. Juoletar ukko kaunis,
veen kultainen kuningas!
Juonettaren tosin voisi selittää runolliseksi metsän juonen
personoimiseksi, kuten samassa Metsänluvussa esiintyvä _Uramatar_
lienee yhdistettävä seuraavassa säkeessä tavattavaan ura sanaan:
Uramatar uusi piika,
älä uuista uria,
varateitä vahvistele!
Yks' on juoni juostaksesi.
Niinikään Juoletar, jota rukoillaan saukonpyynnissä ja siitä
syystä veden kuninkaaksi puhutellaan, voisi olla _juola_-kasvista
johdannainen. Juolukan ruotsinkielisenä nimityksenä on _utterbär_,
'saukon marja'. Ganander asettaa Juolettaren puolisoksi _Hillervon_,
joka oli "saukon oma emuu" ja "veen ehtoisa emäntä". Myös Hillervo
voitaisiin suomarjan _hillan_ tai kärpänsukuisen _hillerin_ avulla
selittää.
Mutta Juonettaren ja Juolettaren määresanat _Jumala ja ukko_
ynnä _kuningas_ eivät ole naispuolisia. Lönnrot Loitsurunoissaan
on Juolettareen nähden, josta runomitan vuoksi on venytetty
_Juolehetar_, yrittänyt saada aikaan yhdenmukaisuutta muuttamalla
ukon akaksi ja kertosäkeen lainaamalla Hillervolta. Kuitenkin ovat
juuri määresanat oikeita ja nimet väännettyjä. Hillervo ei ole edes
päätteeltään naispuolinen, enempää kuin ennen esitetty Tellervokaan.
Jos pyhimyksen nimestä _Juhannes > Juones_ on johdettavissa
_Juonetar_ siitä _Juoletar_, niin kenties myös _Hillervo_ ynnä
sisiliskon syntyä mukailevassa Vasken synnyssä esiintyvä _Hilajatar_
"Hiitten neito, vaskivattalan sikiä" voitaisiin yhdistää _Hilarius_
nimiseen, opiltaan kuuluisaan pyhimykseen, jota rukoiltiin avuksi
käärmettä vastaan.
Vielä mainittava "metsän isäntä" on _Rauhio_, jota puhutellaan
eksynyttä lehmää metsän peitosta päästettäessä. Rauhio on
mahdollisesti suomalaisen lausunnan synnyttämä väännös matkustajain
ja vuorimiesten suojelusenkelin _Rafaelin_ nimeä.
Yhdessä Metsänluvussa esiintyvä _Rammikko_ "rahojen vanhin",[57] jota
rukoillaan:
Raskuta rahaista kättä,
kirjokättä kiimoittele,
tavoittanee _Erasmus_ nimeä, josta on käytetty lyhennysmuotoa
_Rasmus_. Pyhä Erasmus eli 4:nnellä vuosisadalla piispana
Palestiinassa ja vetäytyi erakkona korpeen, jossa eläinten kerrotaan
kokoontuneen hänen jalkainsa juureen. Saksassa hänen apuaan anottiin
karjantauteja vastaan ja kuvailtiin hänen voivan tehdä rikkaaksi.
Tanskassa luettiin sunnuntaisin rukous, jossa häneltä pyydettiin
jokapäiväistä elantoa seuraavan viikon varalle.
Nuoremman miespuolisen metsänhaltian eli _Tapion pojan_ olemme jo
tavanneet Pellervo nimisenä. Kalevalasta tunnettu nimi _Nyyrikki_
perustuu pariin ilomantsilaiseen kirjaanpanoon. Tämä on epäilemättä
sama kuin Agricolan mainitsema karjalaisten jumala _Nyrckes_, joka
"oravat antoi metsästä". Naisellinen -_kki_ pääte on ilmeisesti
muodostunut runomitan vaatiessa kolmea tavuuta. Alkuperäisen
-rk- yhtymän on säilyttänyt muoto _Nyrkys_ parissa Karhuntappo-runon
toisinnossa:
Tuleppa nyt Nyrkys nylkemähän,
Tapio rahan tekohon!
Turmeltunut Metsänluvun säe: _Nyrkki sonnakka Tapia_ on luettava:
_Nyrkis on akka Tapian_. Tapion akkana esiintyy myös _Nyrkiö_ ja sen
yhteydessä _Vilpus Tapion poika_. Samoin seuraavat toisiaan Tapion
akkana ja poikana _Nyrkytär ja Virpus, Nylkys ja Vilpus sekä Nylky
ja Virpus_. Molemmat sanat ovat ilmeisesti vaikuttaneet toisiinsa
siten, että jälkimäisen _lp_ on muuttunut _rp_:ksi ja päinvastoin
edellisen _rk lk_:ksi, niin että lopulta pelkästään väärät muodot
jäivät jäljelle. _Vilpus_ sanan on Lönnrot johtanut Tapion pojan
"vilpasluontoisuudesta". Mutta tämä ei ole muu kuin apostoli
_Filippus_, joka Suomen keskiaikaisissa asiakirjoissa tavataan
typistyneessä muodossa _Philpus_. Tätä pyhimystä esitettiin kuvissa
pyhiinvaeltajan puvussa ja ristisauva kädessä.
_Virpus_ muodosta edelleen vääntynyt kansanjohdannainen voisi olla
_Varvutar_ "valio vaimo" eli "neito". Edellisen pääsäkeenä on
_Hyypiö_ (< Hubertus) "hyvä emäntä". Mutta tämän nimen saattaisi myös
yhdistää naiselliseen _Valpuri_ pyhimykseen, josta toisintomuoto
_Varpuli_ tavataan sananlaskuissa, taikka yksinkertaisesti johtaa
runollisena muodostuksena varpu sanasta ja asettaa ennen mainitun
_Havutaren_ rinnalle.
Myös _Nyrkes, Nyrkys eli Nyrkis_ on löydettävissä pyhimysten
joukosta, jos ottaa huomioon semmoisen äännevaihtelun mahdollisuuden
alkukerakkeeseen nähden kuin sanoissa _nyrkkä-jyrkkä_. Mutta
ennenkuin pyhä _Jyrki eli Yrjänä_ tulee esitettäväksi, on syytä
mainita muutamia _Nyyrikistä_ edelleen väännettyjä muotoja:
_Myyrikki_ "Tapion neiti", _Nyypetti_ "Tapion poika", _Tyytikki_
"Tapion neiti" ja "oravan emuus". Jälkimäisen kertosäe "metsän
piika pikkarainen" sekä pyyntö: "aukaise rahainen aitta" viittaavat
selvästi Annikkiin, joka itse Nyyrikille lienee -_kki_ päätteen
lainannut. Mahdollisesti _Nyyri_ muotoon palautettava on _Tyyri_
säkeessä: "Oravainen Tyyrin poika".
Legenda Georgios, 'maanviljelijä', nimisestä soturista,
joka rohkeasti tunnusti uskonsa ja urheasti kesti kaikki
mahdolliset piinat ja viimein kuoleman, on moniseikkaisimpia ja
mielenkiintoisimpia pyhimyskertomuksia. Aina 11:nnen vuosisadan
loppuun asti kuvattiin Yrjänä seisovana lohikäärmeen päällä, joka
voitetun pakanuuden vertauskuvana moniaan muunkin pyhimyksen
jalkoihin asetettiin, kuten edellä mainitun Margarethan. Mutta
myöhemmin alkaa lohikäärme hänen allaan elää ja hän itse ratsun
selkään kohotettuna ojentaa keihästään tämän kitaa kohti.
Ristiretkien aikana ritarit omistivat hänet suojeluspyhäkseen ja
hänen legendaansa liittyi vanha taru lohikäärmeeltä vapauttajasta.
Semmoisena hän tuli tunnetuksi ja palvotuksi koko kristikunnassa,
vieläpä muhamettilaistenkin keskuudessa. Länsi-Euroopassa erittäin
englantilaiset ottivat hänet kansallispyhimyksekseen. Brunkebergin
taistelussa v. 1471, jossa Sten Sture saavutti tanskalaisista suuren
voiton, olivat ruotsalaiset laulaneet "Sancti Örjans vijsa". Tämä on
Ruotsissa kansanlauluna meidän päiviimme asti säilynyt ja Suomessa
synnyttänyt omituisesti muodostuneen runon Neidosta ja lohikäärmeestä
(Kant. III 47). Koska Yrjänän voittama lohikäärme ei ollut ainoastaan
ihmisiä, vaan erittäin vielä karjaa ahdistanut, pyydettiin häntä
suojelemaan karjaa petoeläimiltä ja hänestä tuli paimenten pyhimys.
Petoeläinten hillitsijästä kehittyi helposti niiden hallitsija, jolta
metsämiesten tuli riistaa anoa. Venäläisen kansankäsityksen mukaan
hän itsekin harjoitti metsästystä pitäen susia koirinaan.
Länsisuomalaisissa loitsuissa esiintyy ruotsalaista _Sankt Örjan eli
Yrjan_ vastaava _Sant Yrjänä_ mainesanoilla "pyhä ritari" eli "herra
ritari", jota rukoillaan:
A. Pidä koiras kahlehissa!
B. Pane lukku suden suulle,
karhun kielelle kapula
suviyöstä talviyöhön!