R. Polén kertoo 1847 vuoden matkalla tavanneensa Impilahdella mainion

tietäjän, joka sanoi: "mitä hyvänsä, Ukon voimalla vain kaikki

toimittavansa" sekä Ukon "havainneensa kaikista avullisimmaksi".

Mutta hänen loitsunsa alkoivat aina: "Oi Ukko ylijumala!"

Huomautetaanpa joskus nimenomaan, että Ukon avun uupuessa vielä muita

auttajia oli varalla:

Kun Ukost' ei apua tulle,

niin nouse meri miehinesi,

umpilampi lapsinesi,

Jokelainen joukkoinesi'

Ukon ylijumalan merkitystä valaisee siihen joskus liittyvä määre

_ylisessä taivahassa_ sekä toisintomuodot _ylinen eli korkea

jumala. Ylin ja ylimäinen_ ilmaantuvat aniharvoin. _Yli_ sanan

paikallista merkitystä vahvistavat vielä Ukon yleiset mainesanat

_pilvenpäällinen, taivahallinen eli taivahan jumala_ sekä

harvinaisemmat _jymytaivahan ynnä ilmojen jumala_. Lisäksi on

huomattava, että nimitys _jumala_, josta edempänä tulee puhe, tässä

yhteydessä tarkoittaa kristillistä jumaluuskäsitettä, kuten sen

määreistä _pyhä ja hyvä, itse tai yksi olet ilmainen_ voi päättää.

Kristilliseen käsitepiiriin johtavat niinikään tavalliset mainesanat

_ylinen Herra tai Luoja_ ynnä kerran esiintyvä _ylinen Jeesus_.

Niihin liittyvät vielä itse _Herra taivahilla, taivahan Luoja ja

Herra enkelein Luoja_.[39]

Nimenomaan Isä-Jumalan käsitteestä johtuvat Ukon nimitykset _iso

Jumala, isä ylinen, isä ilman eli isä ilman kaiken, pilvinpäällinen

isoni, taatto taivon valtiainen, taatto taivahainen, myös ylitaatto,

isätaatto, vanha taatto_ ja erittäin vielä _taatto meiän taivahinen_.

Osittain nämä kuitenkin, kuten myös _vaari vanha eli miesi vanha

taivahinen_, sisältyvät jo pakanallisen Ukon kuvitteluun.

Maan, metsän ja veden haltiain nimityksiä vastaavat _ilman Ukko,

kultainen kuningas eli himmer[k]in (ruots. himmelrik 'taivaan

valtakunta') kuningas, ilman päällinen eli tarkka taivahan isäntä

ynnä itse tarkka taivahinen ja poika taivollinen tai pilven

reunahinen_.

Pelkästään paikallisia Ukon määreitä ovat ilmallinen, taivahinen,

taivahan ylinen tai alainen, alla taivahan asuja, taivahan napainen,

taivojen takainen, päällä pilvien asuja, remupilven reunimmainen

ja sinirannan siivollinen sekä utuinen. Samalla Ukon alkuperäistä

toimintaa kuvailevat: pilvien pitäjä, joskus taivaspilvien taluja,

ja hattarojen eli hatakkoiden hallitsija, kerran myös kaarioiden

kannattaja, sekä puhki pilvien puhuja, halki taivosen sanoja eli

halki taivan haastelija ynnä kovakolunen.

Ukon henkisiä ominaisuuksia esittävät vielä mainesanat: mies väkevä,

mies totinen toimellinen, mies vakainen ja pyhä Ukko armollinen.

Ukon ulkomuotoa ja pukua on verrattain harvoin kuvattu. Hän on _vanha

Ukko harmaapäinen, mies vanha valkoparta, vesi-hattu, siniviitta

ja väljähousu_. Nimitys _kivikynsi_ on verrattava _Ukonkiven_

nimitykseen _Ukonkynsi_.

A. Tule Ukko ottamahan,

kivikynsi kiskomahan

kivisillä kynsilläsi!

B. Kivikynsin kiskomahan!

Ukon aseista kuvastavat _vasara_ ja _kirves_ alkuperäistä käsitystä

ukkosjumalasta. Pellon ruostetta loitsija uhkaa:

Ukko pääsi halkaisevi

kurikalla kultaisella,

vasaralla vaskisella,

nuijalla hopeaisella.

Toisinaan hän kääntyy itse Ukon puoleen:

A. Tuopa kultakirvehesi,

hopeainen tapparasi!

B. Tuo on kultainen kurikka,

vaskivarsinen vasara

hopeaisen orren päästä!

Taikka hän toivottaa: "jos saisin Ukon kirvoin kätehen".

Myöhäisempi ja mahdollisesti Raamatun Jumalalta tai enkeliltä

lainattu on Ukon _tulinen miekka, säkähinen säilä_, joka on

temmattava _tulisen tupen sisästä_. Tämä on myös _mustan käärmehen

verinen, hiilen- tai raudankarvallinen, usein kullankarvallinen_,

välistä tarkemmin _pää kulta, terä hopea_. Lisäksi sitä kuvataan

säeparilla:

Jonka kuu kärestä paistoi,

päivä västistä välähyi.

Sama kuvaus tavataan loitsijalle tulista miekkaa tuovain enkelien ja

pyhimysten esittelyssä:

Tuhat tuttua tulevi,

sata Herran sankaria

ylähältä taivosesta,

alahalta maanemosta,

ne tuopi tulisen miekan

parahalta paimenelta,

väkäiseltä vartialta

jonka kuu kärestä paistoi,

päivä västistä valotti,

tuhat vuorta poikki lyöpi.

Vielä pyydetään Ukolta _kaunis kilpi_, mutta sekin _tulisen tupen_

sisässä, joten se täytyy olettaa vääntyneeksi miekan kertosanasta

_kalpa_. Siten käy ymmärrettäväksi seuraavakin säkeistö:

Kultakilpi kilvoittele

päältä taivosen yheksän --

hiihnoista hopeisista,

jolla leikon noian nuolet!

Välimuodon _kilpa_ on laulaja selittänyt "taltaksi".

Sinun on kilpa kivinen,

sillä kilvalla kivisellä

puut muruin murennat,

paatiat paloille pakotat.

Kansankäsityksen mukaan oli talttoja eli "Ukonkiviä" etsittävä

ukontulen särkemistä puista ja kallioistakin, joihin "Ukonnuolet"

olivat seisahtuneet.

Nimitys _Ukonnuoli_, joka vastaa mainittua virolaista _Perckun

nool_, viittaa miekankäyttämistä vanhempaan mielikuvaan: jousella

ampumiseen. Virolainen sateenkaaren nimitys _vikerkaar_ johtuu

alkuperäisemmästä _pikerkaar_ pitkärin l. pitkäisen kaari.

Karjalan-kielessä tunnetaan _Ukonkaari_, joka runoissakin tavataan

(vrt. UK 19: 311). Ukonkaarta eli jousta kuvataan niinikään

_tuliseksi_.

Tuo Ukko tulinen jousi, --

jolla ammun Tuonen koiran.

Boecler mainitsee virolaisten nimittäneen sateenkaarta myös "ukkosen

viikatteeksi", jolla tämä pahoja henkiä ahdisti. Suomalaisissa

runoissa joskus Ukolta pyydetään tuomaan sitä _viikatetta Virosta_,

jolla lapsensynnyttäjää on avustettava.

Vanhoja sanontatapoja, joilla on skandinaavisissa kielissä

vastineensa, ovat: _Ukko ajaa ja Ukkonen käy_. Näihin liittyy

runoissa esiintyvä vaunuilla ajaminen ja astuminen tulista tietä.

A. Ukko pääsi särkeköhön

kivisellä vaunullahan,

rautaisilla tauluillahan,

maijoloilla (!) muhjatkohon!

B. Ves' on suussa, ves' on päässä,

vesihattu hartioilla,

astu sie tulista tietä,

säkähistä säikyttele!

Supisuomalaiselta piirteeltä tuntuu Ukon esittäminen _tulisen riihen_

puijana:

Pui Ukko tulinen riihi,

säkehinen säiskähytä!

Tuli tuikki ikkunoista,

säkehet ovesta läksi.

Tavallisesti kuitenkin on ilman vertauskuvaa Ukkoa rukoiltu nostamaan

pilviä eri ilmansuunnilta:

A. Nosta pilvi luotehelta,

toinen lännestä lähetä,

kolmas kohota koilta,

syrjin yhtehen syseä,

lomatusten loukahuta!

B. Nosta pilvi pohjosesta,

toinen suorasta suvesta,

kolmas lännestä lähetä!

C. Iätä iästä pilvi,

nosta lonka luotehesta!

Ukon pilvien kuvailtu suuruus vaihtelee tarpeen mukaan.

A. (Kylvön aikana):

Puota pilvi tanterehen

korpikuusen korkeuinen!

B. (Tulenvioissa voiteeksi):

Pistä pilvi kynsihisi,

pikkunen pisarta pirskoa!

Vielä enemmän vaihteleva on eri tiloissa toivotettu pilven sisällys:

A. Tule vettä vihmomahan,

kastetta kohottamahan

orahille nouseville!

B. Sa'a mettä varvuilleni

metisestä taivahasta,

sima pilvestä piroita!

C. Sa'a lunta luntin päälle

vettä vängille lähetä,

ettei lyijy lytskähtäisi!

D. Sa'a hyytä, sa'a jäätä,

sa'a viljalta vilua --.

tulen tuiki polttaneelle!

E. Tapa sie Kalervon poika

rakehilla rautaisilla,

neuloilla teräsnenillä!

F. Satoi kyitä käärmehiä,

telkytti teräsneniä

tietomiesten tienohille.

Ukko on avuksi kutsuttu mitä moninaisimmissa taudeissa ja vammoissa,

kuten tulen ja raudan, sekä erityisesti synnytyskivuissa.

Ukon varjelusta on anottu vaarallisilla retkillä, joina ei

pidetty ainoastaan sodankäyntiä, vaan myös naimakansan matkoja.

Viimeksimainitussa tapauksessa pyydetään paitsi miekkaa vielä

jonkinlaista suojusta sekä tukikohtaa.

Tuopas Ukko ummertasi,

siniviitta vimmertäsi,

joka päälleni pätisi! --,

Tuos Ukko tulinen miekka --

Taos Ukko rautatanner,

kukalikki kuutta syltä,

seitsentä molemmin puolin

josta poika ponnistaime!

Ukkoa on rukoiltu myös kaikkien elinkeinojen suojelijana, erikoisesti

tietysti maanviljelyksen. Sen alkeellisimpaankin muotoon,

kaskeamiseen, liittyy lukuja, joissa hänen nimensä mainitaan. "Anna,

Ukko, uutta tulta", lausuttiin kitkantulta tehtäessä hankaamalla

kuivalla hangolla kesuenkantoa. Kun tällä tulella oli sytytetty

kaski, niin loitsittiin:

Polta Ukko maat porolle, --

heitä mulle mustat mullat!

Että Ukon huolenpidon on ajateltu ulottuvan mitä

yksityiskohtaisimpiin askareihin, osoittaa pieni loitsu, joka

luettiin mentäessä metsään etsimään linnunpesiä.

Oi Ukko ylijumala,

kuule minun kutsuani,

tuo tuoreita munia

minun kurjan kulkkuhuni!

Ganander on siis ollut aivan oikeassa selittäessään Ukon

vaikutusalasta: "hänelle omistettiin useita kykyjä ja tehtäviä

ja häntä huudettiin avuksi kaikkiin yrityksiin". Tämä Ukon

toiminnan monipuolisuus myös osallaan todistaa, että pakanalliseen

ukkosjumalaan on runoissa yhtynyt kristillinen Kaikenkaitsijan käsite.

Puitten ja viljakasvien palvonta.

Elolliseen luontoon siirtyessämme tulevat ensinnä huomioomme

puut, joista oikeastaan jo on ollut puhetta metsää kasvavan maan

yhteydessä. Itse puittenkin pyhänä pitäminen on usein aivan

ilmeisesti liittynyt vainajainpalvontaan. Kreikanuskoisten

kalmistot ovat pieniä puistikkoja, niinkuin myös niiden yleinen

nimitys kuusikko osoittaa. Niilläkin seuduin Suomen Karjalassa,

jotka vanha väestö on jättänyt Ruotsinvallan aikoina Venäjän

puolelle siirtyessään, ovat heidän kalmistokuusikkonsa säilyttäneet

pyhyytensä. Esim. Soaanlahdella on paraita uhripaikkoja _Venäjän

kuusikko_, jonka keskellä on suuri kuusi.

Etenkin savolaisalueella tunnettu on _karsikko_, kuolemantapauksen

johdosta karsittu puu. Alkuperäistä kantaa edustanee tieto, että

jokaiselle perheenjäsenelle -- nimittäin vanhemmalle, ei lapselle --

on karsittu puu talon läheisyydessä. Tavallisempi on talon vainajille

yhteinen karsikko, Siksi valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat

heti karsittiin, tuoreet vain jätettiin. Niin pian kuin talossa kuoli

arvohenkilö, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin

tästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puunjuurella uhrata;

samoin jokaisen seuraavan kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta.

Sittemmin otettiin puun kyljestä viriä kuori -- välistä veistettiin

kylki aivan tasaiseksi -- ja leikattiin siihen vainajan nimimerkki,

syntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Viimein leikattiin

mainitut merkit lautapalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen

seinään ja yhä nimitettiin karsikoksi, vaikkei mitään puuta enää

karsittukaan. Karsikko nimen saattoi vielä säilyttää kiviliuska.

joka yhtäläisin hakatuin merkein asetettiin talon seinämälle, taikka

samansisältöinen paperipalanen keskellä mustaa silkkihuivia, joka oli

kiinnitetty vierashuoneen peräseinälle levitettyyn lakanaan.

Vainajalle saatettiin tehdä karsikko myös matkalla hautausmaalle

tien vieressä kasvavaan puuhun. Karsiessa mainitaan jätetyn kaksi

oksaa käsivarsiksi metsään päin, jos vainaja oli nainut, mutta

naimattomalle yksi oksa tielle päin. Toisten tietojen mukaan

jätettiin vain yksi "käsivarsi" toijottamaan joko hautausmaalle päin

tai sinnepäin mistä vainaja oli tuotu.

Vainajia hautaan vietäessä merkittyä puuta on Suomen Karjalassa

nimitetty _ristikoksi_ ja puulajin mukaan _ristipetäjäksi tai

ristikoivuksi_. Jokaiselle ohitse kuljetetulle kuolleelle on

siihen leikattu risti; tarkoituksena oli estää vainajaa kotona

käymästä. Myöskin on tämmöiseen _esivanhempain puuhun_ ripustettu

vaatteenkaistaleita ja nauhoja, sekä naulattu laudanpalasia, joihin

on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku, tai ainakin risti,

milloin sitä ei ole puun kylkeen leikattu. Itse puuta mainitaan

karsitunkin.

_Pitämyspuu_ on jo mainittu maanhaltian yhteydessä. Sen ruotsalainen

vastine on _vårdträd_ 'hoitopuu', jonka nimenä myös on _bos- eli

tomteträd_ 'asunnon eli tontin puu', norjaksi vielä _vælletræ_

'haltian-puu'.

Pitämyspuun yhteyttä haltia- ja vainajauskon kanssa valaisevat

ennen esitettyjen lisäksi vielä seuraavat tiedonannot. Kun taloa

ruvettiin tekemään, jätettiin hyöteä puunvesa kasvatiksi. Sen piti

olla nuorempi kuin talontekijä, vanhempi ei ruvennut palvelemaan

nuorempaansa. Puun luvattiin kasvaa rauhassa, ettei kukaan leikannut

yhtään oksaa, ja sille sitouduttiin antamaan mikkelinä, kekrinä ja

jouluna samoja ruokia kuin itsekin syötiin. Niitä ruokia vietiin puun

juureen ja viinaa kaadettiin pitkin maloa. Tällä puulla oli omituinen

haltia, joka asui sen varjossa ja varjeli taloa, karjaa ja toukoja.

Mutta uhrikuusensa myös isäntä saattoi hakata maahan, jos _köyryn

hönttämät_ eivät olleet hänelle mieliksi.

Ganander mainitsee Jyrinpäivänä, joka oli karjataioille omistettu,

viedyn maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Sekin

uhripuu, jonka luona kalamies tai metsämies piti asuntoa, oli pyhä,

koska sillä oli haltia. Sen juuren alle haudattiin ensimäisen kalan

tai linnun luut kokonaisina. Eikä sitä saanut hakata, muuten seurasi

onnettomuus.

Kun metsässä tapasi kolme puuta linjassa ja jotenkin yhtä harvassa

toisistaan, niin kolmannen puun alla oli aina haltia. _Metsänvanhin_

nimeltä on näköpiirissä vanhin puu. "Hiidenkätköstä" eli eksyksistä

päästettäessä lähdettiin metsään, temmaistiin irti juurineen kolmen

puun vesat: koivun, lepän ja pihlajan -- kelpasi haapakin -- mentiin

"metsänvanhimman" luo ja siihen huidottiin yksi kerrallaan vaseman

olan yli, rukoillen:

Koivu kokoa omasi,

pihlaja piiritä pirusi,

leppä levitä perkeleesi,

haapa hae hirttämiäsi,

hakemahan, etsimähän,

kadonnutta kannustamahan.

Hirttäytyneitten mainitsemisessa ilmenee puitten väkien alkuperä

metsään kuolleitten hengistä.

Eri puulajeilla uskottiin Virossa olevan eri haltiansa. Koivumetsän

haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään.

Suomessa on yhdellä puulajilla, _katajalla_ kuvailtu olleen

nimenomainen väkensä ja haltiansa. Katajan juuressa asuvien pikku

olentojen uhripalvonta tunnetaan myös germanilaisesta kansanuskosta.

_Katajanväki_ saatiin ottamalla yhdeksänhaaraisen katajan juuresta

multaa silkkiseen riepuun. Lehmiä metsään laskettaessa ripustettiin

multanyytti kellon kantimeen ja kolmena ensi päivänä vietiin

kellokkaan maitoa katajan juureen, josta haltiat otetiin paimeneksi;

sitten ei syönyt karhu karjaa.

_Katajahaltian_ nähdäkseen piti mennä hyvin vanhan yhdeksänhaaraisen

katajan juureen ja vasemalla kantapäällä kaivaa kolo, johon

vasemman käden nimettömästä sormesta tipautettiin verta. Sitten

oli kierrettävä kukonpään kera kataja, astuttava siitä yhdeksän

askella eteläänpäin ja katsottava yli olkansa, niin näkyi sen luona

kauniita ihmisiä puhtaissa vaatteissa. Katajanhaltiat olivat kaikkein

kauneinta väkeä.

Runoissa rinnastetaan metsänväki yksityisten puunlajien väkien kera

taikka myös eri puunlajit keskenään.

A. Tule metsä miehinesi,

petäjä perehinesi,

katajainen kantoinesi

miehen ainoan avuksi!

B. Heitä honka huoviasi,

metsä lehtolapsiasi!

C. Nouse honka huovinesi,

koivu kolmen poikinesi!

Naisellisella -tar päätteellä muodostettuja puunhaltiain nimiä ovat

_Hongatar, Katajatar, Pihlajalar ja Tuometar_. Kaikki neljä tavataan

yhtaikaa muutamassa Karhunsynty-runossa:

Hongatar hyvä emäntä,

Katajatar neiti kaunis,

Pihlajatar piika pieni

Tuometar tytär Tapion.

Kolme näistä on yhdistetty kuvaukseen karhun makaamisesta:

Kauan kaioissa tiloissa,

Hongattaren huonehessa,

Pihlajattaren pesässä.

Tuomettaren karsinassa.

Mainituista puunhaltiain nimityksistä on yleisin _Hongatar_. Hongan

alla näet ajateltiin karhun makaavan:

Kun lähen ohon --

niin mä honkia kumarran,

havulatvoja haloan;

hotaiskohon hongan oksa,

männyn pirsto paiskatkohon,

lyököön kulta kuoliaaksi!

Hongikossa on karhu syntynyt[40] ja kasvanut, joten Hongatar

luonnollisesti tulee hänen kasvattajakseen:

Hongikosta sinun sukusi,

Hongotar sinun sukusi.

Karhun mainitaan olleen milloin "emältä" milloin "isän puolta"

_Hongatarta_ taikka:

Hongattaren huolittama,

Tuomettaren tuuittama.

Hongatar esiintyy Karhun- ja Karjanluvuissa haltiana, jonka on

valvottava poikiansa eli korjattava koiriansa. Sen tavallisin

lisämaine on "hyvä emäntä", joskus "metsän emäntä" ja "tytär Tapion".

Kertosanoina käytetään "metsän piika pikkarainen" ja "Tapiotar

tarkka vaimo". Lyhyempi _Hongas_ saa mainesanat "ehtoisa emäntä" tai

"Pohjolan emäntä, lavekämmen Pohjan eukko".

Puun synnyssä joskus itse honka on "Hongattaren huojuttama l.

huiskuttama" ja sen siemenet Hongattaren kylvämiä.

_Hongan tyttö_, "Tapion vaimo" tavataan yhdeksän taudin synnyttäjänä.

Sitä paitsi esiintyy n.s. Ilman immen kosinnassa "Tapion neidin"

kertosanana "hoikka Honkelan miniä", jossa _Honkela_, kuten jo Becker

on huomauttanut, vastaa _Tapiolaa_.

Hongattaren toisintonimenä on yhdessä Karhunsynnyssä _Petäjätär_,

jonka pesästä karhun kuvataan lähteneen.

Hongattaresta yleistynyt lienee määräämätöntä havupuuta edustava

_Havutar_ "hyvä emäntä". Siihen liittyvä _Havulinna_ käytetään

"metsänlinnan" merkityksessä.[41] "Havu meitä hallitkohon!"

rukoiltiin, kun kolmikanta havu pantiin kuolleen jäniksen korvaan.

_Katajatarta_ puhutellaan, paitsi neljän puunhaltian luettelossa,

_Hongattaren tai Tuomettaren_ ohella parissa Karhunpyynti-runossa,

joissa se saa mainesanan "vaimo kaunis". Karhulle sanotaan eräässä

Karjanluvussa: "Tuometar sinun emosi, Katajatar kantajasi!" Karhun

synnyttäjänä esiintyy vielä yksin Tuometar:

A. Tuometar puhas emäntä!

B. Tuometar Tapion synty.

C. Tuometar paha emäntä

mätti kuontalot vetehen.

Karhun kaitsijanakin toimii "Tuometar Tapion tyttö", jota pyydetään

kytkemään koiriaan.

_Tuomen neito_ tavataan itäsuomalaisessa Jäniksenluvussa "metsän

tytön" kertosanana, samoin _tuomen piika_ länsisuomalaisessa

Karjanluvussa:

Tuomen piika, metsän neitsyt

olkohon mun karjani paimen!

_Pihlajatarta_ edustaa runoissa, paitsi mainitussa kahdessa

luettelossa, karhun peijaisten nimittäminen "Tuomettaren

juomingeiksi, Pihlajattaren pidoiksi". Tuomettaren ohella esiintyy

myös _pieni tyttö pihlajainen_.

Itse pihlaja mainitaan kosinta- ja häärunoissa arpomisvälineenä.

A. Pankoa pihlaja tulehen!

Kun on verta vuotanevi,

niin silloin sota tulevi,

vaan kun vettä vuotanevi,

silloin sulhaset tulevi.

B. Pistin pihlajat vetehen,

katsoin pitkin pihlajoa,

kenen tuo väki tulevi.

Merkillisin on kuitenkin pihlajan esiintyminen häärunoissa nimenomaan

pyhänä puuna (vrt. UK. 23: 223-5):

Pyhät on pihlajat pihalla,

pyhät oksat pihlajalla,

marjaset sitä[i] pyhemmät.

Lönnrot ei ole tätä kohtaa oikein käsittänyt, koska on Uudessa

Kalevalassa (23: 221-230) liittänyt siihen säkeitä, joissa morsianta

kehoitetaan varomaan pihlajan oksia miehen kuritusneuvoina (!)

Ilmeisesti tässä on kuitenkin kysymys pyhän puun hoitamisesta, jonka

marjat olivat oksiakin pyhemmät.

Taioissa on pihlajalla huomattava merkitys. Nimenomaisesti mainitaan

pihlajanmarjatkin. Kun riihi ensi kerran lämmitettiin, ripustettiin

talon pihlajasta otettuja marjaterttuja oveen ja pihtipieliin.

Pelto voitiin parantaa pilauksesta kiertämällä se kolmen suurimman

pihlajamarjatertun kera. Miehen naimaonnen sai turmelluksi,

jos päänaluksen alle pani pussin, jossa oli tuhkaa, karvoja,

mallasjauhoja ja kirkkomaalta otettuja pihlajanmarjoja.

Erityisen mielenkiinnon on pihlajan pyhyys saanut sen kautta,

että pihlajaan on yhdistetty Agricolan mainitsema Ukon nainen

_Rauni_: "kun Rauni Ukon naini(!) härskyi, jalosti Ukoi pohjasti(!)

pärskyi". H. Reinholmin jälkeenjääneissä käsikirjoituksissa on Rauni

rinnastettu _pihlajaa_ merkitseviin ruotsin _rönn_ ja ruotsinlapin

_raudna_ sanojen kanssa. Siitä riippumatta on E.N. Setälä Rauni sanan

skandinaavilaisen alkuperän osoittanut (vrt. muinaisl. _reynir_)

ja sen todentanut J. Fellmanin muistiinpanolla. Suomen Lapissa

tunnettiin _Raudna_ Ukon puolisona, joka ei milloinkaan synnyttänyt.

Sille pyhitetyt olivat pihlajanmarjat, joita kasvoi runsaasti sen

luolain läheisyydessä.

Rauni nimen muunnos lienee Ison sian runossa Ukon rinnalla toimiva

_Röönikkä eli Ryönikkä_.

Ukko tuota tappamahan,

Röönnikkä repäisemähän --

Ukko säikähti,

että hyppäsi kuuseen,

[hyppäsi Ryönikkä raitahan],

muut jumalat muihin puihin.

Huomattava on, että myös skandinaavilaisessa kansanuskossa pihlaja on

ollut ukkosjumalalle Thorille pyhitetty puu, joten nimen mukana itse

käsityskin on suomalaisille lainan kautta tullut.

Mitenkä pihlaja on voitu käsittää Ukon puolisoksi, selviää osittain

siitä läheisestä suhteesta, jossa ukkosjumala on _tammeen_.

Mainittu Thorin toisintonimi Fjorgynn ja liettualainen _Perkunas_

ovat samaa vartaloa kuin latinan _quercus_ 'tammi'. Tammea on

yleisesti Euroopassa pidetty ukkosjumalan puuna. Yhdistykseen lienee

vaikuttanut se havainto, että salama iskee tammiin verrattomasti

useammin kuin muihin puihin. Alkuperäisestä on kuitenkin tammea

pidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita muinoin koottiin ja

säilytettiin ihmistenkin syötäväksi.

Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinä

juuri marjat olivat kaikista pyhimmät. "Pihlaja elättää" on vielä

sananpartena Norjassa.

Että Suomessa myös tuomen ja katajan pyhyys on ollut jossakin

suhteessa niiden marjoihin, osoittanevat Sääksmäen Ritvalan

Helkavirsien loppusäkeet:

Siihen kasvoi tuomu kaunis,

tuomuhun hyvä hedelmä:

karkasi kataja kaunis,

katajahan kaunis marja.

Joka siitä oksan otti,

se otti ikäisen onnen,

joka siitä lehvän leikkas,

se leikkas ikäisen lemmen.

Tuomenmarjat mainitaan muutamassa taiassakin. Jos rupeaa oikein

paha mieli vainoamaan, niin poistuu se, kun syö sokerivedessä

paistettuja tuomenmarjoja. "Tuomi on hyvä puu", selitetään toisessa

kirjaanpanossa, "se tekee hellän, mieluisan mielialan".

Muista kasveista kuin puista ovat nimenomaan viljelyskelpoiset

tulleet uskonnollisen huomion esineiksi. Ravinnon pyhyyden tunne on

vieläkin säilynyt siinä kunnioittavassa tavassa, jolla maalaiskansa

pitelee leipää, "Jumalan viljaa".

Agricolan mainitsema karjalaisten jumala _Rongoteus_, joka "ruista

antoi", on kauan kummitellut ilman vastinettansa kansanrunoissa.

Vanhoissa käsikirjoituksissa kyllä tavattiin Siikasen luvussa säe:

_Rungkat ei vaan rukiit_, mutta sitä ei ymmärretty enempää kuin v.

1885 muistiinpanemaani toisintoa: _Runka tei vai rukiit_, ennenkuin

Eino Tikkanen E.J. Hyvärisen kokoelmista vuosilta 1906-7 löysi

muodot: _rukihinen Runkateira ja Runkoteivas_, joiden avulla kävi

helpoksi lukea yhteen: _Runkateivahan rukihit_. Tätä lukutapaa

vahvistavat vielä väännökset: _Ruki-Tehvanan eli -Tahvanan rukihit_.

Aikaisemmin olin Rongoteus nimeen yhdistänyt Hevosensynnyssä kerran

esiintyvän _Rukotivon_.

Sanan jälkiosa _teivas eli tivo_ on yhdistettävä

muinaisislantilaiseen _tivar_ "jumalat". Edellinen osa _runka,

runko eli ruko_ liittynee sanaan _ruis, rukihin_, joka niinikään on

germanilainen laina.

"Ohran kasvun soi" Agricolan mukaan _Pellon Pekko_. Ganander

mainitsee hänen suoneen hyvää vierrettä, jota sanottiin "pellon

maidoksi" ja jonka nauttimista nimitettiin "Pellon Pekon

maistamiseksi l. juomiseksi". Tätä karjalaisten jumalaa on

norjalainen Magnus Olsen verrannut islantilaiseen _Beyggvir eli

Byggvir_, joka oli viljavuudenjumalan Freyn palvelija ja jota

merkitykseltään vastaa nykyisruotsin _bjugg_ 'ohra'. Suomalainen

Pekko edellyttää muinais-skandinaavilaista muotoa _Beggwu_.

Suurempi kuin muilla viljalajeilla on ohralla se ominaisuus, etteivät

kaikki siemenet tule oraalle; varokeinoksi pannaan pohjois-Hämeessä

puukko pellon syrjään, "ettei _pellon Pekko_ söisi oraita".

Mahdollisesti kuuluu tänne myös Ohrankylvö-runossa kaskenkaatajana

toimiva _Pekka, Pikka eli Pikki_ sekä Siikasen puhuttelussa pari

kertaa mainittu _pellon Pekka_. Sekä rukiin että ohran haltian

esiintyminen juuri Siikasen eli Vihneen luvussa riippuu siitä, että

silmään mennyt vihne piti saada nousemaan tahtaasen, joka oli tehty

rukiisista ja ohraisista jauhoista.

Pellon Pekkoon yhdistettävä lienee vielä setukaisvirolaisten

_Peko_.[42] Se oli vahasta tehty; toisen tiedon mukaan kolmivuotisen

lapsen kokoinen kuva, toisen mukaan korkea kynttiläjalka, jonka

alkuperäistä ainetta ei ympäri valetulta vahalta voinut eroittaa.

Sitä säilytettiin vuorokylin ja -taloin vuosi kerrallaan kunkin

Pekon osallisen viljalaarissa. Jyrin päivän yönä se 2-4 miehen

kantamana vietiin kylästä toiseen uuden hoitajansa luo. Tämän oli

velvollisuus valmistaa helluntaiksi Pekolle pidot. Niitä varten

veivät Pekon kumartajat hyvissä ajoissa ohria, joista Pekon isäntä

keitti juhlaoluen. Helluntaipäivän aattona auringon laskettua tulivat

kaikki koolle. Jokainen toi mukanaan munan ja leivän annettavaksi

isännälle sekä itseään varten toisen leivän ynnä astiassa maitoa.

Kokoushuoneita piti varata kaksi. Kun toisessa oli nautittu isännän

tarjooma ateria, mentiin toiseen, jonka nurkassa olutammeen päällä

seisoi Pekko siihen kiinnitettyine palavine tuohuksineen. Nurkan

kahden puolen pitkin seiniä oli asetettu riviin astiat ja samoin

leivokset; niihinkin oli kiinnitetty palavia tuohuksia. Polvistuvien

etupäähän asettuivat juhlamenojen johtaja ja hänen apulaisensa.

Kun kukin oli omasta puolestaan rukoillut, nosti johtaja jokaisen

astiasta kupposella olutta ja laski takaisin rukoillen omistajalle ja

hänen perheelleen siunausta pyhältä Iljalta. Sitten ruvettiin juomaan

olutta sekä syömään omia eväitään. Syötyä jälleen kukin rukoili omia

tarpeitaan. Viimein aamun valjetessa laulettiin yhteinen rukous

rakeita vastaan. Ruuantähteet jaettiin köyhille. Mitä tuohuksista jäi

jäljelle, lisättiin Pekon päälle. Kuta enemmän vahaa kokoontui, sitä

suotuisampi tuli kesä.

Toisen tiedon mukaan Pekon kumartajat kokoontuivat auringon laskettua

eväslaukut selässä Pekon hoitajan luokse, joka oli huolellisesti

sulkenut akkunat ja sytyttänyt kattolampun palamaan. Tämä läksi

lakana kädessä kahden miehen seuraamana, joista toinen piteli lyhtyä,

toinen availi ovia, Pekkoa noutamaan; nosti sen viljalaarista, kääri

lakanaan, kantoi sylissään tupaan ja asetti lampun alle. Kaikki

istahtivat piiriin seljin Pekon kuvaan ja alkoivat syödä kukin

laukustaan. Syötyä nousivat seisaalleen kääntymättä vieläkään Pekon

puoleen ja sulkivat eväslaukkunsa. Sitten marssivat Pekon ympäri

yhdeksän kertaa laulaen:

Peko meidän Jumalamme,

kaitse meidän karjaistamme,

hoitele hevosiamme,

varjele myös viljaistamme

lumirännältä, rakeilta

Jätettyään Pekon yksin tupaan astuivat miehet ulkosalle alkaen

urheilla ja vallotella. Joka siinä ensimäisen verihaavan sai,

ilmoitti jylisevällä äänellä verta tulleen, minkä jälkeen kaikki

riensivät häntä tervehtimään seuraavan vuoden Pekonhoitajana. Uuden

isännän laariin vietiin Pekonkuva vielä samana yönä pimeässä.

Esitetty keväinen miesten juhla vietettiin viimeistä kertaa v. 1908.

Sitä paitsi muisteltiin syksyllä viljanleikkuun jälkeen naisten

kulkeneen miehenvaatteisiin pukeutuneina "Pekon kerjäläisinä"

Pekon osakkaiden luona, keräten rahaa, voita, vaatetta y.m. Kaikki

ruokavarat koottiin yhteen, rahoilla ostettiin viinaa ja pidettiin

koko yön kestävä juhla, josta kuitenkin puuttui itse Pekon näkyväinen

läsnäolo.

Pekkoa vastaavan skandinaavilaisen _Byggvir_ jumalan puoliso _Beyla_

on selitetty merkitsevän papua. Suomalaisetkin ovat papua samoin kuin

hernettä pyhittäneet käsittäen, että ne olivat vainajain mieliruokaa.

Papu- tai hernerokka on jo mainittu hautajaisaterian olennaisena

osana. Myös kekriruokiin kuuluivat pavut tai herneet, joista

ensimäiset isäntä pöydän päässä istuessaan heitti uunille. Vainajain

sijaisina kuljeksivat kekrinkiertäjät vaativat papuapposia. Jouluna

taas voi nähdä henget karkeloimassa, jos viisiherneisestä palosta

poisti herneet niin varovasti, ettei kuori särkynyt, ja palon läpi

katsoi piilopaikasta kenenkään näkemättä. Ensimäisenä kylvöpäivänä,

jolloin joulusäästöjä, suolattua lehmänjalkaa ynnä leipää, syötiin

ja viinaa juotiin, ei saanut kylvää muuta kuin hernettä. Vasta

poikinutta lehmää lypsäessä pantiin yhdeksän pavunjyvää raintaan.

Kun ensi kerran vetäisi, piti sanoa: "tuo maitosi Manalta"; toisella

kertaa: "voisi tuo Tuonelasta", kolmannella: "piimäsi pitäjähältä" ja

neljännellä: "jopa tuo tuopi".

Pavun ja herneen suhdetta vainajauskoon valaisevat vielä ne taiat,

joissa papu tai herne on kuolleen pääkallossa idätetty. Siitä

kasvaneita papuja tai herneitä pitämällä suussaan näki "pikku äijiä"

milloin halusi, ja sai niiltä tietoja mitä tahtoi; sillä keinoin myös

itse tekeytyi näkymättömäksi.

Agricolan luettelemista jumaluusolennoista Egres "herneet, pavut,

nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi".

Aivan viimeaikoina on sekä Suomen itä-Karjalassa että Venäjän

Karjalassa tavattu nimi _Ägröi, Ägräs eli Äkrässie_. Tavallisesti

sen edellä käy mainesana _pyhä_;[43] myös _Ägröi kuningas_

mainitaan. Tällä nimellä sanotaan erikoisennäköistä naurista, joka

on muodostunut kahdesta toisiinsa niin kiinni kasvaneesta, että

niiden välillä on vain ohukainen seinämä: sittemmin on sama nimitys

yhtäläiselle perunallekin siirtynyt. Mainitunlainen nauris oli

olkapäillä tai kontissa yksinään kannettava nauriskuoppaan. Matkalla

langettiin kolme, jopa kymmenen kertaa polvilleen tai pitkälleen

ikäänkuin raskaan taakan alle uupuvinaan, joka kerralla hokien: "en

voi kantaa, Pyh'-Ägröi, syöttäjä, oh miten on jykeä". Kuopan luona

luettiin rukouksia:

A. Pyh'-Ägröi syöttäjäiseni,

sata moista saoita,

tuhat moista turvoita,

tuo meille naurista tullessasi kuoppaan!

B. Tuo Pyh'-Ägröi rukka,

muien kuopista naurista meille tuo!

C. Vartioitse kuoppaistani,

ettei söisi hiiri, eikä myyrä!

Niinikään nauriinkylväjä rukoili:

Pyh'-Äkrässie kasvattele

osalle olemattomien

(s.o. vainajien),

varalle viljaisien,

vaivaisien ja varkahien!

Kasvattele kallellehen,

väännyttele väärällehen,

syvi syrjällehen,

lomatusten loukuttele

ylitse katehen mielen

hyvänsuovan mieltä myöten,

pahansuovan paitse mielen!

Savolaisalueella pohjois-Hämeessä tunnetaan _Äkräs_ kaksijatkoisen

perunan nimityksenä. Keski-Pohjanmaalla ilmaantuu Kiven

puhuttelussa _Äyräs-ämmän kämmenpää_. Äkräs nimityksen asemesta on

kaksijatkoisesta nauriista tai perunasta pohjois-Karjalassa käytetty

myös _huuhdan isäntä_.

Karjalaisten jumalana, joka "huhdat ja pellot teki" esiintyy

Agricolan luettelossa _Köndös_. Tälle nimelle on E.N. Setälä

asettanut vastineeksi tsheremissiläisen _kind?_ 'vilja, leipä'.

Kysymyksen alaiseksi hän on jättänyt, onko näihin yhdistettävä myös

suomen _köynnös_ (könnös, kyönnös, köylös). Että _humalikossakin_

on haltia, on pohjois-Hämeessä uskottu. Virossa mainitaan _humala

kuningas eli varjaja_, 'varjelija' ja _humala aia peremees_

'humalatarhan isäntä', jota olutta pannessa muisteltiin.

Edellämainittujen viljakasvien haltioina tavataan tanskalaisilla

_rug-, byg- ja ærte-kjærling_ 'rukiin, ohran ja herneen akka' sekä

Uudenmaan ruotsalaisilla _rofgumman_ 'nauriin akka', jolla lapsia

peloiteltiin, etteivät naurismaalle menisi.

Kasvullisuuden edustajana on vielä huomattava _Sämpsä_, jonka joko

kertosanana on _Pellervo_ tai lisämaineena _poika Pellervoinen_.

Sämpsää esittävä runo on säilynyt Inkerissä Hevaalla "Ukko virtenä"

sekä ilman Ukkoon kohdistuvia alkusäkeitä Soikkolan puolella.

Jälkimäinen muodostus alkaa kysymyksellä, miksi "meidän" kaurat ja

rukiit:

Ei kasva kas'essakana,

ei nouse not'ossakana,

Sämpsän mättähällekänä,

Pellervon mäellekänä?

Sill'ei kasva meidän kaurat --

Sämpsä sängyssä makasi,

selällänsä seitsenristi,

kylellänsä kymmennyplä,

sääret sängystä näkyvät,

rikoista rivat punaiset.

Ei ole Sämpsän kutsujaista,

Pellervon ylentäjäistä.

Sämpsän nostajaksi lähtee ensin _talvipoika_, joka kuitenkin saa

kieltävän vastauksen, koska tuulihevosella ajellessaan oli vain

tuhoa tuottanut. Sämpsän nousemaan taivuttaa vasta _kesäpoika_, joka

tullessaan:

Puhui puut lehellisiksi,

heinät helpehellisiksi,

kaalit kotsinallisiksi,

[t. kapustat kuvullisiksi],

naurihit navallisiksi,

neitoset verellisiksi.

Itä-Suomessa on Sämpsän runosta kappaleita kiintynyt Puunsynnyn

alkuun. Täydellisimmässä _Suvi ilma Hevon poika_ ilmoittaa _Ahdin_

toivomuksesta tulleensa ja saa Sämpsältä kiitokset:

Sulasit jokien suita,

jäitä järvistä ohensit,

rannoille kaloja laskit,

suolle suikelehtavia.

Jopa kerran keitettihin --

Kalehvalle kaunis hauki.

Lopuksi kuvataan Sämpsän kylväminen:

Ennen Ahti maita puuttui,

ennenkuin Sämpsä siemeniä.

Etelähän ensin kylvi,

sitten singotti itähän,

pohjan puolille porotti,

lopettavi luotehesen.

Sämpsän johdannainen _Sämpsykkä_ esiintyy Karjalan kannaksen runoissa

kasvinnimenä. Varsinais-Inkerissä käytetään nimitystä Sämpsykkä eli

_Sämpsä-heinä_ metsäkaislasta (Scirpus silvaticus). Keväällä, kun ei

vielä muuta ruohoa ole, sitä nyhdetään karjanrehuksi. Sen valkoista

ja makeata juurta lapsetkin mielellään syövät. Ravintoarvonsa

tähden nähtävästi tämäkin kasvi on tullut palvonnan esineeksi.

Vieraaseen vaikutukseen viittaa Sämpsä-sanan germanilainen alkuperä;

sen vastineena on saksan _semse eli simse_, joka merkitsee juuri

_kaislaa_.

_Pellervo_ sana tavataan inkeriläisessä kansanlaulussa _pellavaa_

tarkoittavana.[44] Mutta myös _pellon_ merkityksessä esiintyy

_pellervoinen_.

A. (Kilpalaulannossa):

Mäet on mykkylöittämäni,

pellervoiset pieksämäni.

B. (Yskän manauksessa):

Ala maan, ala manuen

ala neien pellervoisen.

Puun synnyssä tavataan rinnastettuina "Pekka poika _pellervoinen_"

ja "_maanalainen mannervoinen_". Siikasen luvussa vaihtelevat säkeet

"_Pellervoisen_ pensyttämä" ja "_Pengerväisen_ pensoittama", joihin

vielä liittyy: "_Pellervöisen_ pientarehen".

Sämpsä Pellervoinen joskus noudetaan:

Saaresta selällisestä,

luotosesta puuttomasta.

Sieltä on hänet tietysti pitänyt tuoda aluksella. Tämä esitetään

jyvälotjana, jonka parmailla hän oli maannut emintimänsä kera

keskellä jyväkekoa.

A. Sämpsä poika Pellervoinen --

kesät kenneliä makasi

keskellä jyväkekoa,

jyväparkan parmahalla.

B. Sämpsä poika Pellervoinen

makasi emintimensä

keskellä jyväkekoa.

C. Akka manteren alainen,

poika pellon pohjallinen

makasi emintimänsä

keskellä jyväkekoa,

jyväpaatten parmahilla.

Täydellisin suomenpuolinen Sämpsänrunon kirjaanpano alkaa kuvauksella

Sämpsän aviollisesta suhteesta sisareensa, jonka vuoksi hänen oli

paettava Pohjolaan. Mainittu kohta on nähtävästi Kullervon sisaren

runon vaikutuksesta vääntynyt. Alkuperäisempää Sämpsän suhdetta

emintimäänsä on selitetty miespuolisen vilja-vuudenjumalan ja

naispuolisen maaemon väliseksi.

Skandinaavilaisen viljavuuden jumalan _Freyn_ kerrotaan tavanneen

rakastettunsa _Gerdin_, joka merkitsee aidattua viljelysaluetta,

_Barri_ 'jyvä' nimisessä paikassa. Freyn tiedetään myös olleen

aviollisessa suhteessa sisareensa _Freyaan_. Hänen isänsä _Hjordin_,

joka alkuansa on ollut naispuolinen ja siis Freyn äiti, tapaamme

jo ajanlaskumme ensimäisellä vuosisadalla muodossa _Nerthus_ Elben

pohjoispuolella asuvain heimojen palvomana. Tämä jumalatar noudettiin

merensaarelta ja sitä kuljetettiin ympäri lehmien vetämissä

vaunuissa. Tacitus sitä vertaa roomalaisten palvomaan maaemoon,

_Terra mater_, jota härkien vetämissä vaunuissa ympäri kuljetettiin

ja samoin kuin Nerthusta lopuksi kylvetettiin. Tämän jumalattaren

palvonta tiedetään tuodun v. 204 Roomaan Vähästä Aasiasta, josta myös

mielikuva maaemon lemmensuhteista ainoaan poikaansa, miespuoliseen

kasvullisuuden jumalaan (Kybele ja Attis) on johdettavissa.

Mutta vaikka mielikuva Sämpsästä ja hänen puolisoemostansa on

vierasperäinen, ei kysymys maan palvomisesta kaiken kasvattajana ja

elättäjänä ole sillä ratkaistu. Castrén on viitannut nimitykseen

_maaemä_, jota runoissa itse maasta käytetään. Maaemä esiintyy esim.

Maantervehdyksessä pelkän maan asemella:

Terve maille, manterille --

maaemä kultainen kuningas!

Maan merkitys on sillä myös taivaan kertosanana (vrt. s. 124):

Alaisihin maaemihin.

yläisihin taivosihin.

Personallisemman värityksen saavat sekä maaemä että taivas äidiksi ja

isäksi puhuteltuina:

Maaemä maammoseni,

taivas taattoseni;

Että tämä säepari edellyttää raamatullista käsitystä ihmisen samalla

kertaa taivaallisesta ja maallisesta alkuperästä, osoittanevat

seuraavat Maanvihan sanat:

Kyllä maa varansa pitää,

maa on Jeesuksen luomaäiti.

Tavallisempaa taivaasta erillistä taattoa vastaa _maaemässä_ asuvaksi

ajateltu _maammo_.

A. Ylemmäksi huokoamme,

taatolleni taivahasen --

Alemmaksi huokoamme,

maammolleni maaemähän.

B. Tule taatto taivosesta,

maammoseni maaemästä!

Samoin ilmaantuu _Ukon_ vastineena _maan emoinen_:

Ukon voima taivahasta,

maasta maan emoisen voima!

Tämä maan emoinen on tuskin eroitettavissa edellä esitetyistä

maan emännästä ja manteren alaisesta akasta. Näille vainajista

paikallistuneille vainajain hengille vastakohdaksi sitä siis ei voine

asettaa ja olettaa maata edustavaksi luonnon jumalaksi. Tavallista

huomattavampi asema näyttää kuitenkin naispuolisella maanhaltialla

olleen. Sitä osoittaa myös _maa ja mantu_ sanoista johtopäätteellä

-_tar_ usein muodostettu nimentapainen _Maatar eli Mannutar_. Sen

sijaan _Metsätär eli Kummutar_ ovat hyvin harvinaisia ja, kuten

saamme nähdä, tilapäisiä väännöksiä muista nimistä; _vesi ja meri_

sanoista ei vastaavaa johdannaista tunnetakaan.

Kivensynnyn itäsuomalaisissa toisinnoissa lausutaan se ajatus, että

kivi on palanen maksaa _Maattaren, Mannottaren_ tai yleisimmin

_Mammottaren eli Mammattaren_. Selityksensä tämä mielikuva saa

länsisuomalaisista säkeistä:

A. Maa äitis, kivi nimes!

B. Maan muna, pellon kakkara!

Vermlannin savolaisilla kiveä nimitetään: "pellon perna", "_mannan

(< mannun) maksa_" ja itä-Suomessa yleisesti: "_mamman eli mammon (<

mannun) poika eli lapsi_".

Muutamassa Käärmeen synnyssä kuvataan päätänsä sukiva _Maanhuter_

"maan emäntä". Myös _Mammotar_ mainitaan "matoin emuuna".

Yhdeksän tautia synnyttää välistä _Maanotar_ "Pohjan eukko". Suden

synnyttäjänä ilmaantuu "maan tytön, mannun neidon" ohella _Manuhutar_

"maan emäntä". Tämän läheistä yhteyttä vainajanhenkien kanssa

osoittaa toisinnossa tavattava _Marattaren_, mikä ei ole korjattava

muotoon Maaratar, kuten Lönnrot Loitsurunojen julkaisussa on tehnyt,

vaan "marras" sanasta johtuvaan _Marratar_.

Vielä tavataan muutamassa Karjan luvussa:

Manutar valittu vaimo,

akka angervon alainen!

Jälkimäinen säe on verrattava Ampiaisen puhutteluun:

Ampiainen angervainen,

maan isäntä, maan emäntä!

Manuttaren rinnalla mainitaan myös _Penkeretär_ ynnä _Kunnotar_

Maanhaltian lepytyksessä:

Manutar maan emäntä,

Penkeretär perehen äiti,

Kunnotar valittu vaimo.

joka olet varsin valvehella,

aina aikaisin havahat,

tule nyt kullan muuttelohon!

_Kunnotar_ voisi kenties saada selityksensä, jos muistiinpano on

luotettava, ottamalla huomioon Gananderin säilyttämät Synnytysloitsun

säkeet:

Kupehesta Kunottaran,

lapsenvaimon lappiosta.

_Kunottareen_, jonka runomitta vaatisi luettavaksi _Kunnotar_,

"lapsenvaimon" merkityksessä tekisi mieli yhdistää ruotsin _qvinna_

ja norjan _kona_ 'nainen'.

Jälkimäistä selitystä tukisi se seikka, että manteren akkaa vastaava

lappalainen _Madderakka_ toimii avustajana synnytyksessä samoin

kuin samojedilainen "maata tekevä akka" eli "kodan akka".[45] Myös

skandinaavilaisen "kätilön" nimityksen _jordgumma_ 'maan akka' on

E.N. Setälä selittänyt alkuaan tarkoittaneen asuntomaan alaista

naishaltiaa. Kuollan lappalaisten _mändir-ähken_ merkitys 'isän

tai äidin mummo' osoittanee, mistä tässä on kysymys. _Manteren

akka_ on omaan mantereen haudattu esiäiti, jota etupäässä perheen

naisjäsenet ovat palvoneet, tietysti myös niin tärkeässä toimessa

kuin lapsensynnytyksessä.

Itse maan kunnioittaminen kaiken elävän äitinä on suomalaisilla

myöhä- ja vierasperäistä. Vieras vaikutus on todennettu myös

puitten ja kasvien palvonnassa, mikäli se perustuen oman ravinnon

pyhittämiseen on vainajauskosta riippumaton.

Eläinten palvonta.

Laskiaisen vietosta oli Suomessa yleinen se käsitys, että saunassa

kylvettäessä tuli äänettömyyden vallita; muuten kesän aikana purivat

sääsket, itikat, hyttyset, paarmat ja mäkärät sekä ihmisiä että

eläimiä. Niinikään illallista syödessä oli oltava vaiti. Samasta

syystä piti kylpeä ja syödä ilman tulta; eikä aamullakaan saanut

kovin aikaisin sytyttää valkeata.

Sekä hiljaisuus että pimeän pito kuuluvat vainajain vaatimuksiin

heidän kotona käydessään. Että ne pikku eläimet, joiden kostoa

pelättiin, olivat vainajain ilmestymismuotoja, osoittaa se, että

kirkonväkeä, joka erityisesti laskiaisena oli liikkeellä, on kuvailtu

_hyttysparven_ tapaiseksi. Myös _hämähäkkinä_ olemme kirkonväen

tavanneet, samoin vedenväen _perhosina_ ja pajanväen _mehiläisinä_.

Läheisimmässä suhteessa metsänväkeen ja metsänhaltiaan on usein

mainittu _muurahaiset_. Mutta pihamailla oleskelevina ne edustavat

maanväkeä ja maanhaltiaa. Uudelle paikalle asumaan mentäessä

nostettiin kiviä ylös; minkäväriset muurahaiset olivat niiden

alla, senväriset piti eläimet olla, sitten menestyivät: "se oli

maanhaltia". Maahisiksi eli maahiaisiksi nimitettiin pieniä

muurahaisenkaltaisia olentoja, jotka puremalla aiheuttivat ihottuman.

Ruotsissakin uskottiin vainajahaltiain esiintyvän muurahaisina

(_alvmyror_). Maahisen kohdalla Ganander mainitsee kuuluisan

ajattelijan ja näkijän Svedenborgin v. 1759 Tukholman tulipalossa

nähneen näitä haltiamuurahaisia nesteellään sammuttamassa liekkejä

talon seinältä, joka sen kautta säilyi tuholta.

Vedenväen ja -haltian edustajina olemme nähneet _kalan_ ja

_sammakon_. Lisäksi mainittakoon, että jos peltoon keväällä,

ennenkuin mitään kylvettiin, haudattiin ennen käen kukkumista

saatu _hauki_, niin siinä oli vedenväki vartiana. Sammakkoa on

kotipihallakin kunnioitettu. Vainajille pyhitettynä kekrinpäivänä

vietiin verileipää, makkaraa ja rieskoja sammakoille.

Käärmeitten palvonnasta pohjoismailla kertoo jo 1500-luvulla Olaus

Magnus. Ne olivat talojen suojeluspyhiä, joita ruokittiin lehmän tai

lampaan maidolla ja joiden vahingoittamista pidettiin rikoksena.

Vielä myöhäisempinä aikoina on Suomessa monin paikoin käärmeitä

kotosalla elätetty ja lyylitty. Niitä nimitettiinkin _elätti-,

syötti-, ruokko-, lyyli- eli palveluskäärmeiksi_. Suomen ruotsalaiset

niitä sanovat "tonttukäärmeiksi" (_tomtormen_).

Paitsi skandinaavilaisilla ovat suomalaiset käärmeenpalvonnan

voineet tavata sekä liettualaisilla että slaavilaisilla naapureilla.

Muista indoeurooppalaisista kansoista mainittakoon, että roomalaiset

pyhittivät elättikäärmeen kodinhaltialle ja että kreikkalaisten oli

tapana kuvata vainajansielu käärmeeksi.

Myös _linnut_ on mainittu vainajain edustajina haudalla vietetyissä

muistajaisissa. Jos kuolevan ääreen kirkonväki ilmestyi lintuina,

niin se pidettiin autuaan kuoleman merkkinä, mutta onnettoman,

jos käärmeinä. Niinikään metsänhaltian on mainittu näyttäytyvän

linnun muodossa. Kun pyhänä metsästäessä sattui semmoinen lintu,

joka ei kuollut vaikka kuinka ampui, niin se oli metsänhaltia.

Murhatapauksien aikana metsänhaltia ilmestyi korppina.

_Vesilintu_ taas samoin kuin puista _vesipaju_ liittyy vedenhaltiaan:

niinikään imettäväisistä vedessä elävät: _vesimyyrä, majava ja

hylje_. _Merinorpasta_ mainitaan, että se on merenhaltian likimmäisiä

käskyläisiä.

Kotieläiminä _kissa ja koira_ soveltuivat paraiten kodinhaltiain

edustajiksi, vaikka joskus metsänhaltiakin niiden haahmossa

näyttäytyi.

Metsänelävistä _villipeura_ Venäjän Karjalassa yhdistetään

metsänväkeen. Sitä, jolle oli syötetty peuran aivoja, tuli metsänväki

vaivaamaan, niin että aina heräsi, kun vain yritti nukkumaan, ja näki

tuntematonta väkeä unissaan.

Ennen muita kuitenkin edustaa metsänhaltiaa _karhu_.

_Metsänpitäjäksi_ karhua toisinaan sanotaankin. Karhun nimitykset

_mönnikäinen ja kouko_ osoittavat, että karhua on pidetty vainajan

ilmestymismuotona.

Pelosta mainita karhua oikealla sanallaan johtuvat hänen monet

kuvaimolliset nimensä: _metsänmies, metsällinen tai pelkästään

_metsä, isommainen eli suuremmainen, mesikämmen ja kontio l. kontia

'kävelijä'.[46] Viimeksimainittu on itä-Suomessa tullut varsinaiseksi

nimeksi karhulle, samoinkuin sudelle "hukka".

Kuvakielen käyttö ei ole ollut ainoastaan metsästäjille ominaista.

Liiviläiset kalastajat merellä liikkuessaan karttoivat oikeita

nimityksiä ja suosivat kuvannollisia. Inkerissä on uskottu, että

vainajat keskenään käyttävät kuvakieltä eri käsitteitä mainitessaan.

Kauttaaltaan eläinten asema muinaissuomalaisten uskonnossa näkyy

olleen riippuvainen niiden suhteesta inhimillisiin henkiolentoihin.

Niinkin pieni eläin kuin _täi_ ihmisen päässä on saanut

vainajannimitykset _kouko, kurko_ ja Virossa _koll_.

Erityisesti huomattava on vielä muutamain eläinten esiintyminen

runoissa.

Vainajaan viittaa ilmeisesti ennuksena käytetty _lenninkäinen eli

leppäterttu_.

A. Lennä, lennä leppäpirkko!

Mihinkäs minua naidaan?

Suomeen vai saareen

vai maan mustan poveen?

B. Kultakännä, kultakännä,

mihinpäin sinä lennät?

Kivikirkon juureen,

mustan mullan poveen.

Jos se lensi kirkolle päin, niin kysyjä ensi vuonna kuoli.

_Hämähäkille_ uhrattiin pudonnut maitohammas heittämällä se uunin ja

palomuurin väliin ja hokien:

Hei lukki luuhammas,

anna mulle rautahammas![47]

Vastaava luku maitohammasta uunille heitettäessä tavataan Suomen

ruotsalaisilla: "_lokk, lokk_, anna mulle luuhammas, niin

saat kultahampaan!" Sana _lukki_ on suomeen lainattu hämähäkin

merkityksessä, mutta ruotsalaisella _lokke_ on myös haltian merkitys.

Ruotsissa käytetään hämähäkistä toistakin henkiolennon nimitystä:

_dvärg_ 'kääpiö'.

Metsänhaltian suhdetta metsälintuihin ilmaisevat hänen mainesanansa

_sulkaukko, höyheneukko eli höyhtenen emäntä ja sasuneiti

parviainen_.[48] Itse haltia on nähtävästi kuviteltu hongaksi, jossa

metsänlinnut oleskelevat, kuten seuraavista säkeistöistä ilmenee.

A. Ukko sulka, röhmäparta,

holohonka, höyheneukko,

eukko höyhtenen emäntä --

tuhatparven tuuittaja!

B. Holohonka, höyheneukko,

sasuneiti parviainen!

C. Koppa höyhtenen emäntä,

romo kultahöyhteninen!

D. Romohonka, höyheneukko,

romo höyhtönen emäntä!

E. Honkapuu Romentolasta

F. Käen kelo, metsän kuningas!

Lintujen kaitsijaksi ajateltu honka mainitaan nimenomaan ontoksi

(_holo, koppa_), kuivuneeksi (_kelo_) ja murtopuuksi (? _rome_).

Puun, jossa on _koro_, olemme tavanneet metsänhaltian puuna. Juuri

tämänlaiseen puuhun liittyy se lintukin, joka runoissa edustaa

metsänhaltiaa.

Gananderin tarustollisessa nimiluettelossa tavataan _Käreitär, ketun

emuu_, jota pyydettiin kettua viritettyihin rautoihin kuljettamaan:

Käreitär kultavaimo,

otas kullat kulppihisi,

hopiat pikarihisi! --

Nämä on kuulut Ruotsin kullat.

Nähtävästi lyhyempi muoto samaa nimeä on _Käres, käärmehen emuu_,

josta Ganander ei sen enempää mainitse.

_Kärehetär ja Käres_ ovat johdettavat sanasta _kärki_, joka merkitsee

_tikkaa_ ja on yleisesti tunnettu yhdistyksessä _palokärki_.

Tikka ja erityisesti palokärki esiintyvät usein metsästystaioissa,

etenkin pyssyyn kohdistuvissa. Jos ampui tikan niin pyssy pilautui.

Niinikään jos ampui palokärjen, pyssy sivuutti yhdeksän metsoa.

Mutta toiselta puolen oli neuvottu lintumetsään mentyä ensimäiseksi

ampumaan palokärki ja sen kulkkuperästä ottamaan -- sillä sanottiin

kaksi kieltä olevan -- pieni kieli, josta oli laadittava pyssyyn

tähtäin. Samoin piti metsämiehen ensin hankkia itselleen tikan kieli;

kun sen ampui metsälle lähtiessä pyssyn piipun läpi, sitten oli hyvä

metsäonni. Toiset eivät voineet pyssyä pilata, jos palokärjen kieli

oli kätkettynä pyssyn tukkiin tai yleensä jossakin oli pyssyn luona.

Pilattu pyssy taas parannettiin hankaamalla sen sisustaa palotikan

nokalla tai ampumalla viisikantaan, joka oli piirretty tuoheen

palokärjen kielellä.

Muutenkin kärkilintu esiintyy metsästäjän taioissa. Kun tikanpää

oli metsämiehellä tuluksissa, niin hän kuuli koiran haukunnan

tarkkaan, eikä eksynyt metsässä; sillä kun aina aamuisin suki koiran

päätä, niin tämä oli luonnokkaampi ja otuksia hakemaan ahneempi.

Missä vain tikka nokki, niin niiltä seuduin sai etsiä pyitä. Karhua

kun kierrettiin, piti panna kolme palokärjen päätä kolmiväriseen

kolmenkertaiseen villalankaan, jota oli vedettävä perässä ympäri

kierroksen; silloin ei mennyt karhu kierroksesta pois, koska tiesi

olevansa turvassa, kun palokärki, joka oli saman haltian joukkoon

kuuluva,[49] oli kiertänyt. Ketunkannot (käpylaudat) oli paras tehdä

sellaisesta _puusta, johon tikat olivat takoneet koloja_; niihin

nousivat ketut hyvin.

Viimeksimainitussa esimerkissä tapaamme tikan eli kärjen nimenomaan

_ketun_ yhteydessä, samoinkuin Kärehettären olemme nähneet.

Karhurunoissa kuvattu Tapion torven soitto ja metsän piian pillin

ääni ehdottomasti johtaa mieleen palokärjen kauas kuuluvan ja

läpitunkevan äänen. Että metsänlinnun ääntä on ajateltu, varmentaa

toisinto, jossa kotia lähenevät karhuntappajat kehottavat kuulemaan:

Salon soittajan sanoja,

käpylinnun kälkytystä.

Haltiaeläimistä huomatuimman aseman runoissa on tunnetusti _karhu_

saanut. Hän voi saada aivan samat nimityksetkin kuin metsänhaltia,

kuten "metsän kultainen kuningas", jos on urosa, tai jos on

emisä: "metsän ehkeä emäntä". Välistä nämä mainesanat samoissakin

toisinnoissa tarkoittavat vuoroin metsänhaltiaa, vuoroin itse karhua.

Mutta huomattavinta on, että karhunpalvonta varsinaisesti

kohdistuu tapettuun karhuun, siis vainajaan. Karhulle pidettiin

"maahanpanijaiset niinkuin muulle ruumiille". Karhuntapossa ja

-peijaisissa noudatetut menot ja esitetyt runot valaisevat siksi

tärkeätä osaa kansamme muinaisista uskomuksista ja tavoista, että

niille on erikoinen luku omistettava.

Karhunpeijaiset.

Vanhin kuvaus karhuntaposta ja -peijaisista on pohjois-Hämeestä

1660-luvulta, Väinö Salmisen äskettäin julkaisema. Toinen täydellinen

esitys on etelä-Savosta, Gottlundin kirjaanpanema v. 1815.

Vuodesta 1889 ovat Th. Schvindtin johtamat Muurahaiset laatineet

puolitoistakymmentä selostusta karhunpeijaisista eri osissa maata.

Sitä paitsi on yksityisiä seikkoja, etenkin runojen ohella, pitkin

aikaa muistiin pantu. Ainoa silminnäkijän kertomus on Heikki

Meriläisen Vienan läänistä vuodelta 1890. Vihdoin on v. 1913 V.

Karvonen ottanut valokuvia muutamista kohtauksista, joita vanhat

karhuntappajat muistin mukaan näyttelivät, tapetun karhun puutteessa

käyttäen hirventaljaa. Näistä kaikista aineksista kokoamalla ja

yhteensovittamalla voi luoda yleiskuvan, joka huolimatta yksityisten

piirteitten mahdollisista paikallisista ja ajallisista rajoituksista

antaa meille selvän ja seikkaperäisen käsityksen muinoin

noudatetuista menoista.

Karhun makuupaikan sai tietoonsa unennäön kautta, joko kirkkomaan

vainajain tai metsänhaltian välityksellä. "Karhu-unta" nähdäkseen oli

nukuttava takanaan kirkkomaasta otettu ruumiin päänluu. Taikka oli

muurahaispesän päälle vietävä lihapata ja siinä ikäänkuin keitettävä;

ennestään kypsytetty liha oli sitten syötävä.

Karhua kierrettäessä oli monta taikaa tehtävä. Tärkeintä oli, ettei

aivan umpeen kierretty, ainoastaan siksi, että näkyivät toisiinsa ne

paikat, mistä lähdettiin kiertämään ja mihin lopetettiin. Silloin ei

metsänhaltiakaan arvannut ajoissa varoittaa karhua. Vasta viimeisenä

yönä kantoi karhulle haltiansa, joka sitä elätti, veripurtilon

ruuaksi sen sijaan, kuin oli ennen tuonut mesipurtilon. Siitä karhu

tiesi viimeisen päivänsä valjenneen eikä enää lähtenyt pesästään

ajamatta liikkeelle.

Karhuntappoon aikovan oli pari päivää oltava pyhässä, ettei tehnyt

mitään työtä, muuta kuin söi vahvasti pukeutuneena juhlavaatteisiin.

Lähtöpäivänä oli noustava varhain, heitettävä juhlavaatteet pois

ja päälle pantava nurinpäin arkivaatteet, jotka oli savustettu

pohjapäreen valkealla. Ennen lähtöä syötiin vielä runsaasti

raavaanlihaa, mutta ei muita ruokia. Viinapullosta, joka pantiin

taskuun mukaan, otettiin ensimäiset ryypyt.

Kaikki karhuntappoon osalliset kokoontuivat sen luo, joka makuupaikan

oli löytänyt. Pirtistä ulos lähdettäessä oli ovi otettava

alasaranoista irti ja ovea lonkaamalla saranain puolelta mentävä

ulos. Suksensa oli joka miehen kannettava pellon veräjälle asti.

Veräjän kohdalla oli aidanvitsas keihäällä lyötävä alas, siinä myös

turkin vasen hiha käännettävä nurin.

Kun oli tultu likelle kierrosta, tehtiin metsään tuli yhdeksästä

puulajista. Tuli sytytettiin pohjoispuolelta petäjää otetun kolmen

lastun avulla. Tulen ääressä syötiin, juotiin ja heitettiin

sylipainia. Koirat, joita jo kotona oli kierretty teräaseella, ettei

karhunhammas niihin pystyisi, savustettiin pihlajaisella varvulla

pelon poistamiseksi. Keihäällä viskottiin rovio hajalle, ja miehet

hyppäsivät läpi tulen.

Sitten muodostettiin ketju, niin että mies näki toisensa. Kun karhun

makuupaikka oli löytynyt, mikä ilmoitettiin viheltämällä, tulivat

kaikki koolle. Varmin kävi edellä kädessä kanki, jonka päässä oli

risti, ja joka pesän suulle pistettynä esti uloshyökkäävän karhun

liikkeitä. Sisään ei ollut lupa ampua, vaan oli manattava karhu

nousemaan. Jos ei muuten herännyt, niin ammuttiin laukaus pesän

suulle. Kun karhu tuli esille, ei saanut sanoa: "ampukaa!", vaan:

"anna mennä!" Vanhempaan aikaan ei oltu ammuttukaan, vaan hiihdetty

hangella karhu kiinni ja keihäällä vastatusten taistellen tapettu.

Kaatunutta karhua oli kaikkien käteltävä sovinnon merkiksi.

Tällä kohden kertomukset eriävät sen mukaan, nyljettiinkö karhu

metsässä vai kotona. Edellisessä tapauksessa oli tappopaikalle

kiireesti tehtävä rovio. Ensiksi leikattiin karhulta "turparengas"

ja pantiin johtajan kaulaan tai hatun ympärille, taikka sen joka

ensimäisen murhaiskun oli antanut tai jonka pyssystä karhu oli

saanut pahimman haavan. Tällä tempulla oli kiire, sillä sivullinen,

joka sitä ennen tappopaikalle saapui, saattoi päästä saaliista

osalliseksi. Siinä jo aljettiin taskumatista ryypätä "peijaisia

karhulle" Sitten ruvettiin käpäliä nylkemään, jonka tehtyä koko karhu

nyljettiin; nahka miteltiin vaaksoilla. Kun karhun rinta oli avattu,

voideltiin karhun verellä mäntyyn risti ja ammuttiin siihen muutamia

laukauksia. Niinikään otettiin sisälmyksistä perna ja kiinnitettiin

kuudella pihlajaisella naulalla pienen laudan nenään, joka pantiin

ääreen oksalle; siihen miehistä paras kerran ruutipanoksella ampui.

Lihat paloiteltiin, että olisi helpompi kuljettaa kotiin. Karhua

ei tuotu pihaan "raatelematta". Karhua raadellessa piti varsinkin

nuorten karhuntappajain kahmalostaan ryyppiä karhun "leppää" (verta),

sillä se karkaisi luontoa.

Karhunlihoja tuotiin metsästä joko korennolla kantaen taikka

hevosella, jonka joku miehistä kävi hakemassa. Hevosella

kuljetettaessa oli rekeen pantava lepänoksia, ei havuja, jottei liha

olisi myrkyllistä, vaan kuin lampaanliha.

Pihaa lähetessä ilmoitettiin ampumalla, että oli tultava

vastaanottamaan. Ensin terveytettiin parasta miestä, joka piti

nahkaa olallaan; kahden kantaessa oli nahka korennolla. Ennenkuin

karhunnahka tuotiin tupaan piti jokaisen purra leppäpalikkaa; silloin

ei metsännenä noussut, eikä riena tarttunut, kun on leppä lempeä puu.

Sisään astuivat miehet rinnatusten, käsikkäin, juhlallisin askelin.

Karhun nahka asetettiin tuolille tai ensin penkille, sitten pöydälle.

Sittenkun oli ryypätty ja syöty, pingoitettiin nahka seinälle

kuivamaan, lihaosat jaettiin miehille, lukuunottamatta niitä, joita

"karhunvakkoja" varten jätettiin. Ennen erkanemista oli päätettävä,

milloin vakkoja juodaan (esim. noin viikkokauden kuluttua).

Siinä tapauksessa, että karhu kokonaisena miesvoimalla kannettiin,

pistettiin tanko yhteensidottujen etujalkojen sekä samoin

yhteensidottujen takajalkojen väliin, ja miehiä asettui tangon

kumpaankin päähän. Rekeen taas nuoritettiin karhu istuvaan asentoon.

Myös tupaan tultua karhu asetettiin keskelle lattiaa istumaan. Karhun

nylkeminen toimitettiin lämmitetyssä saunassa, jossa ensin miehet

olivat kylpeneet. Nylkiessä piti olla vanha, ruosteterä, visapää

puukko, jonka tekijä oli tietymätön.

Määräpäivänä kokoontuivat pitopaikkaan kaikki karhuntappoon osalliset

sekä kutsutut naapurit ja muut vieraat. Toisen tiedon mukaan ei

ketään kutsuttu, vaan hyvin suotavana pidettiin, että vieraita saapui

lukuisasti. Jokainen toi kotoansa leipää, voita ja kalaa. Aikaisemmin

oli koottu vähän viljaa, josta olut ja viina oli valmistettu. Ainakin

olut piti olla vartavasten keitettyä, kotitekoista. Ei maitoa, eikä

piimää, eikä mitään lehmän annetta, ei voinkaan muodossa pidetty

tarjona.

Näissä "karhunvakat" eli "vakkajaiset" (vrt. Ukonvakat) nimisissä

pidoissa oli juominen yhtä tärkeä kuin karhunlihan syöminen. Niitä

vietettiin "kuin peijaisia". "Peijaisissa eli peijaisia juotiin".

Kotitekoista olutta ja viinaa juotiinkin niin vahvasti "kuin

pää kesti". Oluen syrjäytti vähitellen kokonaan uudenaikuisempi

viina. Sitä sitten juotiin vielä "paremmin kuin häissä". Erään

venäjänkarjalaisen laulajaeukon mainitaan v. 1907 karhun kunniaksi

juoneen kolme ryyppyä, vaikkei ennen eikä jälkeenpäin ollut

milloinkaan maistanut.[50]

Karhun "maahanpanijaisia" varten oli pirtti puhdistettu. Kaikki

pitoihin osalliset olivat pyhävaatteissa. Puettiinpa siellä joku

poika sulhaseksi ja joku tyttö morsiameksi taikka valittiin niistä

ainoastaan toinen: karhun morsian, jos tapettu oli koiras, tai

sulhanen, jos oli naaraskarhu. Morsiamen tuli olla 15-16 vuotias

aivan puhdas neito. Tästä johtuu myös karhunpeijaisten nimitys

"kouvon l. ohdon häät".

Karhun lihoja keitettiin kodassa. Keittoa hämmennettiin isoilla

leppoisilla laikoilla. Keittäjinä toimivat miehet, ei naiset.

Karhunrokka keitettiin, samoinkuin ruumiinrokka, herneistä tai

mieluummin pavuista, jos niitä vain oli saatavissa; jollei saatu

papuja, silloin vasta keitettiin hernerokka. Ensinnä pantiin

pataan karhun pää kokonaisena ja keitettiin ilman suolaa. Sitten

kiehutettiin rokassa karhun kämmenet, selkäliha ja sydämykset.

Kun pata nostettiin tulelta, niin ammuttiin. Ensin tuotiin pää

kodasta, sitten muuta rokkaa hiljakseen kannettiin. Pää asetettiin

ylimmäksi pöydälle ja muut lihat järjestyksessä. Sitten istuutui

"hääväki" pöytään, sulhanen ja morsian pöydän päähän; missä näitä ei

ollut, saatettiin kunniapaikka antaa parhaalle laulajalle.

Miehet jakoivat sitten rokan kuppeihin. Ennen rokalle käymistä

ryypättiin. Naiset kantoivat miehille olutta. Hekin saivat olla

juhlassa läsnä. Mutta muutamissa tiedonannoissa nimenomaan mainitaan,

että he eivät ottaneet osaa juhla-ateriaan, kun eivät "tykänneet"

syödä karhukeittoa, taikka että miehet etupäässä sitä söivät, antaen

vähän akoillekin.

Karhunlihaa syödessä oli monta taikaa tehtävä. Aluksi pantiin arpaa

siitä, kuka ensin sai maistaa karhurokkaa: sitä ennen ei keittäjäkään

saanut makua tunnustella. Vatia, jossa pää oli, pyöritettiin mies

mieheltä, kerran kukin viskaten. Karhunpyytäjäin päämies leikkasi

veitsellä päästä korvan pois lausuen: "otan korvan ohdolta." Toinen

kysyi: "minkä sinne sijaan panet?" -- "Panen havun kolmikannan."

Samoin puhein leikattiin toinen korva ja kärsä. Ei mitään luita

saanut heittää alas pöydältä, vaan oli kaikki koottava vatiin.

Karhun leukaluista otettiin irti torahampaat ja jaettiin miehiä

myöten; pisin hammas pantiin isännän pöydän-kaappiin. Irroittaminen

oli suoritettava paljain sormin, ja vielä parempi oli, jos sai

loitsimalla hampaan irti.

Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640

pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun

maljan pimeässä sen pääkallosta sekä mörisseen karhun tapaan

saadakseen menestystä vastaisuudessakin.

Aterian jälkeen oli karhun päänluu kaiken yötä pöydällä. Toisena

aamuna se vietiin puuhun. Tätä kutsuttiin "kouvon päällisiksi" eli

pelkästään "päällisiksi".

Karhun päänluun kuljettaminen toimitettiin ikäänkuin hääsaatossa.

Edellä kulkivat sulhanen ja morsian rinnan, niiden jäljessä mies,

jolla oli astiassa olutta, hänen perässään laulaja, sitten päävadin

kantaja ja viimeksi muu väki. Toisessa kertomuksessa, missä ei

sulhasesta eikä morsiamesta mainita, puhutaan karhun "kaasoista".

Nämä määrättiin metsämiesten joukosta arpomalla siten, että

leikattiin kolmesta eri leivästä kolme pientä kannikkaa, joita kukin

sai heittää kädellään kolme kertaa pöydältä ylös; jos ne putosivat

niin, että kasat tulivat alaspäin, ja sydän ylöspäin, pääsi heittäjä

karhulle kaasoksi. Kunniakkain ja arvokkain toimi karhunpeijaisissa

oli tämä "kaasoreissu".

Puu, johon karhun päänluu vietiin, piti olla honka ja iso. Sen

mainitaan olleen isoin puu lähellä taloa, lähimpänä karhunkierroksen

omistajan asuntoa, jopa pihallakin. Toisten tietojen mukaan mentiin

metsään, vieläpä paikkaan, missä ei tiedetty ihmisten käyneen; siellä

puu valittiin, sylillään mitaten kelpaisiko. Samoin kuin vainajalle,

tehtiin puusta karsikko. Kunkin karhun päänluulle oli tehtävä eri

karsikko, toisen tiedon mukaan käytettiin tähän tarkoitukseen aina

samaa pitämyspuuta. Puuta karsiessa jätettiin pitkäksi yksi oksa,

johon karhun päänluu silmänreiästä pujotettiin. Tämä voitiin myös

ripustaa puuhun lyötyyn sälöön taikka naulaamalla kiinnittää.

Toisinaan mainitaan puuta karsitun jättämällä ylimmäiset oksat,

niin että huippuun syntyi tupsu; tämän alapuolelle sidottiin kallo

puunrunkoon nauhalla. Karhunkallo täytettiin oluella, jota sen

riippuessa reiistä alas tippui. Se miehistä, joka nousi puuhun,

viskasi sieltä maahan vadin, jossa päänluut oli nostettu; jos pohja

kävi ylöspäin, ei ollut hyvä enne; vaan jos sisus, silloin oli toivo

saada kohta toinen karhu.

Sitten ammuttiin muutamia laukauksia, kuten jo viemään lähtiessä oli

tehty. Hyvästiksi juotiin olutta ja palattiin samassa järjestyksessä,

mutta hiljaa.

Juhlan lopettajaisiksi otettiin seinältä karhunnahka ja levitettiin

se pöydälle siten, että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi

s.o. tuvan oikean nurkan puolinen pää. Taljalle pantiin juomiset ja

astiat. Jonkun aikaa vielä ryypättyään hajaantui joukko, palaten

kukin kotiinsa.

Mielenkiintoisinta karhunpeijaisissa ovat niissä esitetyt karhurunot.

Jo karhuntappoon lähtiessä oli luettu Karhun synty- ja lumontasanoja.

Metsässä liikkuessa oli kajautettu Metsänlukuja. Paikalle tultua

oli mieliä loitsulla rohkaistu ja laulaen karhu pesästään nostettu.

Varsinaiset karhurunot alkavat kuitenkin vasta karhun kaaduttua.

Toinen osa laulettiin tappopaikalla, sieltä pihaan karhua

kuljetettaessa "niinkuin juohtokansa häämatkalla", sekä pihalta

tupaan tuotaessa. Toinen osa esitettiin peijaisissa: keitettäessä,

keittoa kannettaessa, sitten syötäessä ja juotaessa ynnä viimein

karhun päätä puuhun vietäessä ja sieltä palattaessa.

Karhurunojen esittäjinä ovat aikaisemmin olleet yksinomaan

miehet.[51] Tappopaikalta lähetettiin edeltäpäin muutamia miehiä,

jotka veistivät pilkkoja puihin karhun vaellettavalle tielle ja

sitten kotipihalla laulaen ottivat vastaan laulavan saattojoukon.

Tätä vuorolaulua jatkettiin vielä pirtissä. Yhtäläisiä vuorolaulua

esitettiin karhunrokkaa kodasta kannettaessa. Lopuksi karhunpäätä

puuhun viemästä palanneet ja kotiin jääneet miehet lauloivat

vastatusten.

Myöhempinä aikoina ovat naisetkin ottaneet osaa lauluihin kotiväen

puolesta vastaajina. Viimeksi mainitaan v. 1907 kuuluisan

laulajanaisen Vuokkiniemellä yksin esittäneen molemminpuoliset laulut.

Ensimäisessä runossa, joka karhun kaaduttua laulettiin, tarjotaan

karhulle kättä sovinnoksi lykäten luotaan syyn hänen kuolemaansa.

Itä-Suomessa tämä kuului:

Lyökämme kättä kämmenillä,

läpätkämme lapikkailla!

En minä sinua pannut,

eikä toinen kumppalini,

itse hairahit haolta,

itse vierit vempeleltä,

itse koivun konkelolta,

lepän lengolta lipesit,

puhki kultaisen kupusi,

halki marjaisen mahasi.

Joskus laulaja ilmoittaa aivan erehdyksestä tapaturmapaikallekin

joutuneensa:

Enp' ois tänne tullutkana,

ohtosen pesän oville;

saattoi sauva pihlajainen,

keppi tuominen talutti,

koirani keränä vieri,

sukseni meni metsälle.

Pohjanmaan ja Vienan läänin rajalla karhuntappaja ei tahdo kokonaan

kieltää syyllisyyttään, vaan väittää vahingossa keihässauvallaan

satuttaneensa vastaantulijaa.

En ole pyssyin pyytänynnä,

enkä ampuen ajellut.

Syöstin kerran keihä'ällä

savahutin sauvan päällä,

tulit vastahan urosta,

satuit miestä korkeata.

Vienan läänissä yksinomainen on tästä sekä yleisestä itäsuomalaisesta

yhdistetty sekamuoto:

En pyytänyt pyssyin kanssa,

enkä ampuen ajanut.

Itse hairahit haolta,

vierit vempelen selältä.

Ampuma-aseitten mainitseminen viittaa siihen, ettei ennen niiden

käyttöä runo ole Suomen puolelta Venäjän Karjalaan kulkeutunut.

Mainitulla syyn luotaan lykkäämisellä ei suomenpuolisissa

toisinnoissa ole vakinaista paikkaa: monesti se esitetään jo ennen

varoitusta karhulle kätkeä kyntensä, mikä on Karjanluvuista lainattu,

muutamasti vasta sen jälkeen kuin kaatunutta karhua on kehotettu

liikkeelle lähtemään, useamman kerran vielä karhun päätä syötäessä

tai puuhun vietäessä.

Nähtävästi se on ollut muista karhurunoista erillinen loitsu,

jommoisena sitä Vermlannissa on luettu ennen ampumista. Runomuodossa

kuvastaa se ikivanhaa käsitystä ja tapaa.

Karhunpeijaislaulut Suomen puolella alkavat yleensä vasta pitojen

yhteydessä, johon myös seuraavat runosäkeet viittaavat:

O Jumala! jonka annoit,

jot' ei syöä laulamatta,

päätä puuhun kantamatta,

Ensimäisinä olivat "kokin laulut". Tulelle vietäessä karhun päätä ja

kämmeniä laulettiin:

Läkkämästen, käykämästen,

käykämme kären tulille,

nokkalinnun nuotiolle!

Kolme on koukkua koassa,

yksi koukku rautakoukku,

toinen koukku vaskikoukku,

kolmansi hopeakoukku;

käy kohti kolmantehen,

hopeaisehen hyvähän,

olemahan orren alla,

lengolle lepeämähän!

Meill' on metso kiehumassa,

havulintu hautumassa,

koppelo kopajamassa.

Keittäessä lausuttuja lienevät sanat:

En minä sinua pihlajahierimellä,

vaan honkaisella, hyvällä puulla.

Jos vieras tuli kotaan keitettäessä, niin oli karhua tervehdittävä:

Terve metsän isäntä,

terve metsän emäntä!

Ohtoseni, lintuseni,

kun sie tulit meiän maille,

meiän miessä ollessamme,

meiän miessä ja hyvänä.

Keittoa pois tulelta nostettaessa kehuttiin:

Jo nyt on kulta kiehununna,

[kiehununna], paistununna.

Kun sitten kodasta lähdettiin, laulajat edellä ja keitonkantajat

jäljestä, niin laulettiin, kajautettiin:

Jo on kokki kotahan kuollut,

kokin poika porstuahan,

liha suuhun, luu kätehen,

veitsi pikkuinen pivohon!

Ohtoseni, lintuseni,

mesikämmen kaunoiseni!

Käy tänne kapein kengin

sukin mustin muhjuttele,

jo oot viikon vilussa ollut,

kauan kaihessa sijassa.

Läkkämästä lämpösehen,

käykämme ala katoksen!

Tuvan oven taakse saavuttua kysyttiin:

Joko on sillat siivottuna,

joko lattiat la'aistut,

joko penkit pyyhittynä --

pöyät kullin käänneltynä --

hyvän tullessa tupahan,

astuessa aikamiehen?

Kun tähän oli myöntävästi vastattu, kysyttiin vielä: "onko lupa

tupahan tulla?" tai:

Sopiiko tupahan turpa,

nenä nelisnurkkasehen?

Erikoisesti tässä kohden ilmenee karhurunojen suhtautuminen naisiin

ja lapsiin.

A. Pois vaimot oven eestä,

ulos uksen renkahista,

lapset keskilattialta!

B. Pois poiat porstuasta,

piiat pihtipuolisista

hyvän tullessa tupahan,

autuahan astuessa!

C. Ellös akkoja pelätkö,

liinasukkia sureko;

jok' on akkoja tuvassa,

ne on kaikki karsinahan,

D. Ellös vaimoja varoko --

jo on vaimot valkeina --

tyttäret tinasiloissa.

Huomattava on karhun mainesana: _autuas_, joka luo mielikuvan

inhimillisestä vainajasta.

Juhlallinen tupaan astuminen on kuvattu seuraavin säkein:

Astun jalan, astun toisen,

astun kohta kolmannenkin

alle kuulun kurkihirren,

päälle pinnatun petäjän

Keittovatia pöydälle laskiessaan kantajat lopettivat sanoilla:

Panen puulle puhtahalle,

lasken laualle hyvälle;

lauat kaikki laulamahan,

ikkunat iloitsemahan,

hyvän tultua tupahan,

astuttua aikamiehen.

Keiton kantajalle mainitaan välistä vastaankin lauletun:

On nyt kystä, kystä,

kyllin syöä, kyllin juoa,

kyllin antoa kylähän,

kyllin itsensä piteä.

Niistä runoista, joita pöytään istuuduttua esitettiin, on yksi

omistettu juhlaa varten valmistetulle oluelle, jota naiset miehille

kantoivat.

Tuolta tuoppini tulevi,

kannuni karettelevi,

täys' on tuoppi, täys' on tuoja

täyen on antanut Jumala.

Vadissa olevaa karhunpäätä mies mieheltä pyöräyteltäessä laulettiin:

Nyt se oht[o] kääntelekse.

nyt on oht[o] oveen päin,

nyt on oht[o] perään päin.

Nyt se metsä kääntelekse,

nyt se metsä vääntelekse,

kuin kuningas miekkoinehen,

mets[o] purstosulkinehen.

Päästä eri osia leikattaessa esitettiin ennen mainitut kysymykset

taikka luettiin:

A. Kun otan oholta otsan,

otsan entisen lisäksi,

vaan en aivan ainoaksi.

(Samoin sanoin korvan

-- turvan -- silmän -- kielen),

B. Otan nenän oholtani,

vainun tuntemattomaksi;

otan korvan oholtani,

korvan kuulemattomaksi;

otan silmän oholtani,

silmän näkemättömäksi.

Jälkimäisen kappaleen edellä on kirjaanpantuna karhunhaltian kutsunta

"härkänsä" häihin.

Metsolan metinen muori,

metsän kultainen kuningas,

tule nyt häihin häkkösesi,

pitkävillasi pitohon!

Lopuksi päätä rikottaessa ja leukoja irroittaessa saneltiin:

A. Joko otan ohtoani,

alan ampulintuani,

repäisen leukaluita?

B. Nyt tulevi [luien luske],

luien luske, päien pauke,

hammasten hajoitusvuoro.

Seuraavan päivän laulut viittaavat joskus jälleen karhun ja vaimojen

väliseen vieromiseen.

Lähen nyt tästä kun lähenkin,

tukal' on tuvassa olla,

läyli lasten lämpimässä,

vaikea vaimoin seassa.

Mutta tavallisesti ne alkavat lähtökehoituksella:

Lähe nyt kulta kulkemahan,

rahan armas astumahan,

kultaista kujoa myöten,

hopeaista tietä myöten!

Täst' on sillat silkin pantu,

sillat silkin, suot sametin,

palttinoin pahimmat paikat,

pantu Saksan palttinoilla,

veran äärillä veetty.

Ei tästä etähä vieä,

vieään mäntyhyn mäelle,

petäjähän pellon päähän,

siihen tuuli turvan tuopi,

aalto ahvenen ajavi,

sivullas on siikasalmi,

luonasi lohiapaja,

juot vettä viereltäsi,

syöt tuoresta kaloa,

sinun on hyvä ollaksesi,

armas aikaellaksesi.

Päänluuta kiinnitettäessä niinikään lohdutettiin:

A. En minä pane pajuhun,

enkä raitahan rakenna,

panen puuhun puhtahasen,

honkahan hyvähän puuhun,

petäjähän kaunoisehen,

istutan itähän rinnoin,

kaiten kaarnapohjosehen.

B. Jossa tuuli tuuvittavi,

ilman henki heiluttavi.

C. En pane kovin alahalle --

syöpi mustat muurahaiset;

enkä kovin ylähälle,

syöpi harmajat havukat.

Toisinaan oli tähän tilaisuuteen loitsujakin sovitettu sekä

karhunpään rauhoittamiseksi pahansuovilta että karhuvainajan

kummittelemisen estämiseksi.

A. Joka tuon ohon ottanevi,

kullan pois kulettanevi,

väännä päätä väärällehen,

kättä koukkuhun kokoa,

nokka syrjähän syseä!

B. Älä puhas metsä

minulle näyttele!

Itse hullu hukkasitet,

mielipuoli mestasitet.

Vielä kuulunee tähän kohtaan huudahdus:

Kukku mulle, kukku sulle,

kukku kaikelle kylälle,

kukku heija, kukku heija!

(Kukkoluuta puuhun pannessa).

Kotiin palanneilta päänluun viejiltä oli viimeisessä vuorolaulussa

kysytty:

Minne saatit saalihisi --

ootko jäälle jättänynnä,

vaanko tiehen tellännynnä,

uhkuhun upottanunna?

Siihen oli vastattu kieltämällä sekä selittämällä:

A. Tuonne saatin saalihini --

kultakunnahan kukuille,

vaskiharjun hartioille,

panin puuhun puhtahasen.

B. Tuonne heitin heijoseni,

heitin mielipiettäväni,

heitin kuuta katsomahan,

päiveä ihoamahan.

Vienan läänissä ei keitettäessä, syötäessä eikä puuhun vietäessä

esitettyjä karhurunoja ole muistiinpantu enempää kuin pari toisintoa

läheltä Kuusamon rajaa. Mutta näissä on monta huomattavaa piirrettä

säilynyt. Keittokotaan mentäessä laulettiin:

Tänne viemme vierahamme --

kuparihin kullittuhun,

vaskipohjahan patahan.

Tukhulmista suolat tuotu,

souttu Suolasalmen kautta,

laskettuna laivan päällä.

Karhun päätä syötäessä hyräiltiin "metsän piioille mieliksi".

Pyörit kuin pyy pesänsä päällä,

hanhi hautomaisillansa,

koppelo kotinsa kokalla.

Kulettelen kuuluani,

hajottelen haukkuani.

Silmänkö otan oholta,

korvanko otan oholta?

En ota silmeä oholta,

en ensin korvoa koperra,

kielenpä otan oholta

kielekseni, mielekseni,

lajivirttä lauloakseni,

iloksi istumasijoille.

Laulellen syön silmän oholta,

koikaten korvan koverran,

ilon lyöen irtauttelen.

Päänluuta honkaan vieneeltä kysyi kotiin jäänyt laulaja katsellen

tyhjiä astioita:

Tyhjäpä täss' on tynnyrissä,

vale vanteien sisässä.

Minnepä veit vierahani,

kunne kuuluni kuletit,

joko liet suohon sortanunna,

kanarvihin kaatanunna?

Siihen toinen vastasi kieltämällä lisäten:

Nostinpa puille puolitiehen,

hongan oksille ojennin,

siinä ei pahoin päivä paista,

aurinko ei ahavoita.

Taikka oli hän laulanut jo päänluuta puuhun nostaessaan:

Panen lehville leveille,

oksille olovimmille.

Jos ma latvahan panisin,

siinä tuuli kuivoaisi,

ahava pahoin panisi;

öisin kaivanut karihin,

söisit mustat muurajaiset.

Sano täältä saatuasi,

Metsolahan mentyäsi:

"Ei täällä pahoin pietty,

simoa täällä syötettihin,

mesijuomat juotettihin."

Että keittoruno on tullut Suomen puolelta, todistavat nimet Tukholma

ja Suolasalmi (= Juutinrauma). Suomen puolella muussa yhteydessä

tavattava Suolansynty on kuitenkin liittynyt karhurunoihin vasta sen

jälkeen kuin alkuperäinen tapa keittää karhunlihaa ilman suolaa oli

unohtunut.

Päänleikkaamis-runo on alkuperäisestä suomenpuolisesta muodosta

somasti kehitetty kuvailemalla ennen silmää ja korvaa sisältä

otetuksi kieli laulua varten.

Puuhunpano-laulussa on liian ylhäälle asetetun pään vaarana mainittu

tuulessa kuivaminen sekamuodostus päätä syövästä havukasta ja pään

jättämisestä tuulen tuuditettavaksi suomalaisissa toisinnoissa.

Loppusäkeet sitä vastoin sisältävät karhunvakkojen perusajatuksen,

että Metsolaan palannut karhunhenki houkuttelisi toisia karhuja

samanlaisiin pitoihin. Epäilemättä ne kuuluvat alkuperäiseen

karhulauluun, vaikka Suomessa ovat unhottuneet.

Samoilla tienoin Vienan läänissä on karhunnyljentä suoritettu kotona

ennen keittämistä ja sen yhteydessä laulettu:

A. Anna kättä käyrän poika,

hongan oksalle ojenna!

Vaihtakamme paitojamme,

nurikamme nuttujamme,

anna mulle villapaita,

ota multa rautapaita:

rautainen risuissa lujempi,

kuusikossa kestävämpi.

Ei ole veitsi minun tekemä,

eikä toisen kumppalini,

Virossa on veitsi tehty,

saatu Saksan kaupungissa,

[t. Tukulmista rauat tuotu],

verkapankossa veetty,

läpi kuulujen kylien,

läpi Suolasalmeksien

B. En kosketa kovalla,

enkä aivan pehmeällä,

kosketan vaan korttehella.

saran syrjällä syseän.

Kätteleminen hongan oksan välityksellä tavattiin kirkonhaltian,

vaatteitten vaihto vedenhaltian yhteydessä. Viron, Saksan, Tukholman

ja Suolasalmen mainitseminen viittaa jälleen runon suomenpuoliseen

alkuperään, kuten A. Lähteenkorva (Borenius) on osoittanut, ja saa

selityksensä siitä tiedosta, että nylkemiseen käytetyllä veitsellä

tuli tekijä olla tietymätön. Tämä oli mahdollista, jos veitsi kuten

mainittu oli niin vanha, että sen tekijä oli vainaja, taikka myös jos

se oli ostettu ulkomailta, minne ei karhun kosto ulottunut.

Näistä runoista voi siis päättää, että karhun nylkemistä on myös

Suomen puolella laulaen toimitettu keittämisen ja siinä esitettyjen

laulujen yhteydessä. Siitä johtuu edelleen, että karhun tuominen

kotiin kokonaisena on metsässä nylkemistä ja paloittelemista

alkuperäisempi.

Yleisesti Venäjän Karjalassa lauletaan karhua metsästä kuljetettaessa

ja kotona vastaanotettaessa. Mutta jos näitä runoja, samoinkuin

harvoja suomenpuolisia vastineita, lähemmin tarkastamme, niin

havaitsemme, että ne sisältävät suureksi osaksi samoja säkeitä kuin

äsken esitetyt peijaislaulut.

Karhunpään pyöriminen vadissa on vertauskuvineen sovitettu herätetyn

karhun kääntymiseen pesässään.

Niin se ohto kääntelekse

kuin pyy pesänsä päällä --

vasten miestä valkeata,

kohin koivunkarvallista.

Nyljentärunot sekä metsän haltian kutsuminen piikansa pitoihin,

härkänsä "häihin" on ilman muuta voitu siirtää metsässä laulettaviksi.

Kehoitus lähtemään liikkeelle tappopaikalta on tässä kohden erittäin

valaiseva.

Lähes kuulu kulkemahan,

rahakarva kaalamahan,

hopea vaeltamahan,

miehen miekkojen nenissä,

urohoisen väen e'essä --

kulkusta kujoa myöten,

hopeaista tietä myöten,

vaskista vanoa myöten!

_Vana_ merkitsee reen jälkeä ja sopii näennäisesti hyvin talvisen

tien kertosanaksi. Mutta toisessa vienanpuolisessa kirjaanpanossa

kehoitetaan karhua kulkemaan "kultaista kujoa, vaskista vakoa", jota

voisi ainoastaan siten ymmärtää, että on kuviteltu reen uurtavan

kujaa eli vakoa lumeen. Luonnollinen selitys on kuitenkin saatavissa

suomenpuolisesta kappaleesta, joka myös on karhuntapossa laulettaviin

runoihin yhdistetty.

Lähes kulta kulkemahan,

hopea vaeltamahan,

kultaista kujoa myöten,

vaskista vajoa myöten,

vasten varvikkomäkeä,

vuorta suurta, korkeata'

_Kuja ja vaja_ eivät sovellu metsässä, vaan pihalla liikkumiseen,

joko sitten kodasta tupaan tai tuvasta pääkallopuuhun. Tämän puun

olemme nähneet kasvavan "mäellä" tai runollisemmin "kultakunnahan

kukuilla, vaskiharjun hartioilla". Sitä mainittu "varvikkomäki" eli

"suuri, korkea vuori" alkuansa lienee tarkoittanutkin. Sittemmin

tappopaikalla laulettuna sen merkitys on siirtynyt korkealla

vaaralla olevaa taloa osoittavaksi, kuten todistaa lisäys: "talon

keskitanhualle", toisessa suomenpuolisessa kappaleessa, joka on

ilmoituksen mukaan laulettu, kun karhua metsästä kotiin vietiin.

Lähtöön kehoituksen oikea paikka ilmenee vielä selvemmin toisista

vienanpuolisista kappaleista.

A. Lähe nyt kulta kulkemahan --

sivuitse sikojen teistä,

poikki porsahan poluista,

petäjäisehen pesähän!

B. Hopeaista tietä myöten

poikki porsasten poluista,

sikojen silittämiä,

kuuksojen kuluttamia!

Jälkimäisessä sikojen ja porsasten lisäksi tullut _kuuksa_ on sama

kuin kuusanka, myös hepoharakaksi nimitetty, joka seuraa metsässä

kulkijaa. Tämä on sitten saanut kertosanoiksi toisia lintujen nimiä,

joiden tieltä siat porsaineen ovat kokonaan syrjäytyneet.

Lähe kuulu kulkemahan

tätä uutta tietä myöten,

vasta-aikuista ratoa,

tiasen ojentamoa,

[t. kuuksojen kulkemoa],

varpusen vaeltamoa.

Muutamissa toisinnoissa on porsasten ja sikojen polut vielä

kuvattu "vaimojen vanuttamiksi". Sikojen silittämät tiet eivät

niinmuodoin ole metsästä, vaan pihasta etsittävät. Mutta kuten jo A.

Lähteenkorva samojen häärunoissakin esiintyvien säkeitten johdosta

on huomauttanut, ei Venäjän Karjalassa ole sikojen silittämiä pihoja

paitsi eteläisimmissä osissa, missä venäläisten esimerkin mukaan on

uusimpina aikoina ruvettu sikoja pitämään. Tämä säepari on siis jo

Suomen puolelta kulkeutunut joko pihalla laulettujen karhurunojen tai

häärunojen mukana.

Karhunpään kuljettamista karsikkomäelle lienevät alkuansa kuvailleet

myös seuraavat vienanpuoliset metsästä kotiin kuljettaessa lauletut

säkeet.

Jospa mennemme mäelle,

itse nosta nokkoasi

noron päälle noustessasi,

itse käännä kärseäsi,

[t. itse turpasi ylennä],

mäen päälle mennessäsi!

Keitetylle karhulle kodasta tuotaessa laulettu kehoitus kävelemään

kapein kengin ja mustin sukin on metsästä tuloon siirrettynä

yhdistetty alkuansa metsänhaltialle osoitettuun rukoukseen, ettei

hiihtäjää hiestyttäisi.

Kävele kevein kengin,

sukin mustin muikuttele,

urohoisessa väessä!

Älä hiihata hikehen,

äläkä vaahtehen valuta,

keveänä keikaele!

Karhukeittoa tupaan kannettaessa laulettuja säkeitä on helposti voitu

siirtää tapetun karhun tuomiseen sisälle. Sitä laatua on kysymys

pirtin siivoamisesta, joka joskus Vienan läänissä on saanut soman

käänteen.

Joko on simoin sillat pesty,

mesin lattiat valeltu?

Siirrettäväksi ovat myös hyvin soveltuneet karhun tyynnyttämiset,

ettei piikoja ja vaimoja pelkäisi; niin myös varoitukset vaimoille,

joita on useampia eri muodostuksia.

A. Vaatetkatten vaimo raukat

valkeihin vaatteihin!

B. Varokatten vaimoraukat,

varokatte vatsojanne,

kokekatte kohtujanne!

C. Varokatten vaimoparat,

jottei karjat kammastuisi,

vikoisi emännän viljat,

pienet viljat pillastuisi,

ohon tullessa tupihin!

Ensimäinen vastaa suomenpuolista karhun rauhoittamista sillä, että

vaimot ovat jo valkeissa, toinen esittää ikivanhan perusteen, miksi

naisten oli varottava karhua, kuten kaikkia henkiolentoja: vainajat

näet pyrkivät syntymällä uudesti ilmoille. Nähtävästi samasta pelosta

ei raskaan naisen sallittu mennä ruumista katsomaan eikä saattaessa

arkkua liki tulla. Viimeinen kappale on ilmeisesti uudemman ajan

muodostama muunnos.

Niin on vielä luvan kysyminen tupaan tulla, juhlallinen sisään

astunta sekä puhtaalle puulle, hyvälle laudalle asettaminen, joka

luonnollisimmin keittoastiaan soveltuu, muutamissa suomenpuolisissa

toisinnoissa tapetun karhun sisälle kantamiseen siirretty.

Vermlantilaisessa katkelmassa, joka mainitaan lauletun "karhua tupaan

tuotaessa" kysytään poikien ja piikojen ovesta pois käskettyä:

Sopiiko turpa tupahan,

nenä nelisoppisehen?

Tämä säepari kuuluu kieltämättä karhun päävadin kantamiseen, jonka

kohdalla sen olemme tavanneetkin.

Vienan läänissä välistä lohdutellaan metsästä tuotua karhua samaan

tapaan kuin puuhun kannettua karhunpäätä:

Ei sua pahoihin panna,

pannaan paikkahan hyvähän,

piispan pitkiksi hioiksi,

esivallan vaattehiksi.

Jälkimäinen säepari on lisätty Suomen puolelta kulkeutuneesta Ketun

valituksesta, joka kuvailee ketunpoikien kohtaloa.

Vienanpuoliset toisinnot tavallisesti päättyvät neuvotteluun, minne

nyljetty karhunnahka on pantava, esim.

A. Minne vienen vierahani?

1. Vienenkö päähän pintalauan,

alle kuulun kurkihirren?

2. Rahinko rautaisen nenähän,

petäjäisenkö penkin päähän?

3. Tuohenpa kuuluni kuletan,

isäntien istuimille.

B. Tuonneko vienen vierahani?

1. Alle kaunihin katoksen,

päälle pitkän pintalauan?

2. Honkaisehen huonehesen,

petäjäisehen pesähän?

3. Pöyän kultaisen nokalle?

Tähän lasken laukkuseni.

C. Mihin heitän hempuseni?

1. Rautaisen rahin nenähän,

tuolin kultaisen kukulle?

2. Kahen lautsan laskimille?

3. Panen aitan parven päälle,

ituja iättämähän,

[maltasia] maistamahan,

D. Minne saatan saalihini?

1. Panenko penkille perähän?

Enpä vielä siinäkänä.

2. Panenko aitan parven päähän,

ohria iättämähän?

E. Vienen viinahuonehesen,

kantanen oluttupahan,

jopa siellä lautsat lauloi,

jopa ikkunat iloitsi.

Sama kysymys joskus vastalaulajain esittämänä: "minne nyt

viette vierahanne?" viittaa siihen mahdollisuuteen, että

tämän kohdan muodostumiseen on vaikuttanut kotiinjääneen

kysymys karhunpäätä puuhun vieneeltä. "Honkainen huone" ja

"petäjäinen pesä", jonne edellä olemme nähneet myös sikojen

teitten ja porsasten polkujen kuljettavan, ovat voineet

alkuansa tarkoittaa karhunpuuta. Lisäaineksia ovat antaneet

juhlallinen astuminen karhukeiton kera "alle kuulun

kurkihirren, päälle pinnatun petäjän" sekä kuvaus laulavista

laudoista ja iloitsevista ikkunoista, kun päävati pöydälle

laskettiin. Aitan kuvaus on tavattu Suomen puolelta rajaa

lähtöön kehoituksen yhteydessä; kenties sekin on

alkuperäisemmin tarkoittanut karhunpään kuin karhunnahan

säilytyspaikkaa.

Meill' on aitta ammoin tehty

hopeaisille jaloille,

kultaisille patsahille,

jonne viemme vierahamme.

Viimeksi kehittynyt on ajatus aitassa säilytetyn karhunnahan

rahaksimuuttamisesta:

A. Sieltä kuptsille kuletan,

sieltä kannan kaupunkihin.

B. Vienenkö aitan penkin päähän --

hopeata syntymähän,

kiiltoa kuvuttamahan.