Vedenväkeä runot kuvailevat erilaisista vetisistä paikoista ja samoin

kuin maanväkeä usein aseellisena nousevaksi.

A. Nouskoa meriset miehet,

umpilampiset urohot!

B. Nouskohot norosta miehet --

miekkamiehet liettehestä!

C. Kaivoloista kalpamiehet

jokiloista joutsimiehet!

_Vedenhaltia_ semmoisenaan on yhtä harvinainen runoissa kuin

metsänhaltia:

Onko haltiaa ve'essä,

umpilammessa uroa?

Veden vanhemman mieshaltian tavallisia nimityksiä ovat _veden

kuningas, isäntä tai ukko_. Pari kertaa mainitaan erikoisesti _meren

kuningas tai ukko_. Veden _kultainen_, joskus _kuuluisa_ kuningas voi

saada kertosäkeikseen:

A. Veen valtikka väkevä!

B. Vetten herra voimallinen!

Veden isäntään tai _herraan_ liittyy mainesana _vuon alio tai vuon

alinen_.

Vedenkin ukon ulkomuodosta otetaan huomioon parta. Useamman kerran

on sillä _ruohoparta, välistä lima- ja liinaparta_; kosteutta ja

väriä osoittavat _tuoresparta ja halliparta_. Päähineenä voi olla

_liinalakki tai rättihattu_, muusta puvusta joskus huomautetaan

_vaahtivaippa, ruokopaita ja niinihousut_.

Veden vanhempi naishaltia on _veden tai meren emäntä, akka eli eukko,

harvoin veden vaimo_. Veden _ehtoisan_ emännän yhteydessä mainitaan

veden _armas antivaimo_, jota paitsi myös _vihanta vetinen vaimo_

tavataan.

Ulkomuodoltaan veden eukkoa kuvataan mainesanoilla _kultakutri sekä

ruoho- tai vaahtirinta_. Pukuun kuuluu _rytinen tai vaahtipaita_.

Veden nuorempia haltioita aniharvoin puhutellaan yksiköllisinä:

A. Ota omas, veden veikko!

B. Veen neiti, veen tyttö,

pääsi aalloista ylennä,

apuasi antamahan!

Veden neidon puutteen kuitenkin korvaavat vedestä erikoistuneitten

kosken ja lähteen haltiat, joista edempänä.

Veden haltian puoleen on käännytty luonnollisesti kalastuksessa:

A. Veen ehtoisa emäntä,

sinä olet vaimoista vakainen,

annas mulle ahvenia,

kuletteles kuukupoja,

käytteles marutmahoja.

hiekan hieromattomia,

päivän paistamattomia

alta aaltojen syvien,

kalaisista kaarteista,

avarasta aitastasi.

B. Lyöpäs lukuvaatteihisi,

antipaitoihis panete

minun pyytöpäivinäni,

sinun antoaikoinasi!

Niinkuin olemme nähneet, on maan, metsän ja veden haltioille yhteistä

perheellinen nelijako. Tätä jakoa on Suomen itä-Karjalassa ja Venäjän

Karjalassa vielä monistettu siten että _taatot ja maamot_ saavat

yläpuolelleen _ukot ja ämmät_, niinikään _pojat ja tyttäret_ ohelleen

_veljet ja sisaret_ tai _piiat ja kasakat_, joten niistä muodostuu

_suuri sukukunta, heleä heimokunta tai kaikki kansakunta_.

Huomattava vielä on, että uhrit maan, metsän ja veden haltioille

runojen mukaan suoritetaan kullassa ja hopeassa.

A. (Maanhaltialle).

Kullalla minä kumarran,

hopealla haukuttelen,

vaskella myös valelen.

B. (Vedenhaltialle).

En minä ilman tahokana,

enkä tyhjin toivokana --

antimilla ma anelen;

annan lunnahat lujimmat,

päivänpolviset hopeat,

C. Tulin kullan muutantahan,

hopean vajetantahan;

sinun on kullat kuuluisammat,

hopeasi huolavammat.

Ota nyt kullat kullistasi

hopeat hopeistasi;

nämä on raskahat piteä,

paljon painavat kantoa.

D (Metsänhaltialle).

Tule nyt kullat ottamahan,

hopeat valitsemahan,

lempiliinasi levitä

alle minun kultieni

kullan maahan tippumatta,

hopean rivestymättä!

Minull' on kullat kuun ikuiset,

toiset päivän selkeimmät,

kolmannet iän ikuiset,

isäni soasta saamat,

vetämät Venäeheltä,

taluttamat tappelusta,

alta Riian riitelemät.

Minun kultani kuluvi,

hopeani hoikkenevi.

Sinun on kullat karvaisemmat,

minun on kullat kirkkahammat.

E. Itse näet, metsän emäntä,

tässä on poika polvillansa --

Tina on kulta köyhän miehen,

vaski vaivaisen hopea.

Tuoss' on kullat kuppihisi,

hopeat pikarihisi.

F. Vuolen kullat, vuolen hopeat --

sormuksiksi sormillesi.

Tässä kohden ovat runot ilmeisesti uudenaikaisemmalla kannalla kuin

ne taiat, joissa itse saaliista annetaan osa haltialle.

Niinikään myöhäisempään aikaan kuuluu raja-Karjalan kreikan-uskoisten

Metsäluvuissa joskus tavattava leivän ja suolan tarjoaminen.

Suostu minun suoloilleni,

lepy minun leivilleni, --

painuos pakinoilleni!

Minun on suolat suostuisemmat,

minun [leivät] leppeämmät,

yheksistä pyytäjistä.

Ilmeisesti kristillishenkinen on metsästäjän nöyrä alistuminen siihen

nähden, mitä uhrillaan tavoittelee:

Vaan en pyyteä osoa,

enkä osoa anoa

metsällistä mielehistä.

Vaan kyllä saattanen sanoa

kultaiselle kuninkaalle,

metsän haltialle hyvälle:

"tiedät sen itse paremmin,

mitä mies minä anoisin".

Edempänä saamme nähdä, miten katolinen aika on painanut leimansa

metsän ja veden haltioihinkin.

Ahdasalaisempia haltioita.

Viljelty ja viljelemätön maa, ynnä vesi yhteensä peittävät

maanpinnan. Mutta kullakin näistä alueista voi vielä ajatella

tarkemmin rajoitettuja ja määrättyjä paikkoja, joihin vainajain

henget ovat voineet kiintyä haltioina.

Maanhaltiasta on erikoistunut, jos kohta siihen monesti sekoitettuna,

rakennetun _asunnon haltia, myös talonhaltia, huoneenhaltia eli

kotihaltia_ nimeltä. Tätä vastaa Suomen ruotsalaisilla _gårdsrådan

ja husets råd_. Ruotsissa eroitetaan maanalaisista _jordvätter_

talon tai tontin sisäpuolella, varsinkin likellä tulisijaa asustavat

_bolvätter_.

Yleinen Suomessa on usko, että talonhaltiaksi tuli se, joka

talossa ensiksi kuoli taikka oli ensimäisen tulen virittänyt.

Mitenkä molemmat ehdot yhteen kuuluvat, osoittaa lisätieto, että

_talon vanhin_ pani takkaan ensitulen, sekä Suomen ruotsalaisten

käsitys, jonka mukaan ensimäisen tulen tekijästä tuli _kuoltuansa_

talonhaltia. Samaa tarkoittaa sekin tiedonanto, että haltiaksi

tuli ensimäinen isännyyden pitäjä, mies tai nainen, sillä joskus

nimenomaan mainitaan haltian näyttäytyneen _ensiksi kuolleen isännän

tai emännän_ hahmossa.

Entisenä isäntänä tai emäntänä talonhaltia oli yleensä hyvä kaikille,

huolehtien varsinkin elämisestä. Miespuolista haltiaa pidettiin

edullisempana kuin naispuolista kuten miehistä isäntää elämässä;

kuitenkin menestyivät lapset paremmin, jos oli naishaltia. Kumpikin

suoritti taitavammin omat entiset askareensa. Mieshaltian vaalimina

hevoset hyötyivät, mutta naishaltian hoidossa lehmät, lampaat, siat

ja kanat. Oliko miehisen haltian vallitessa miehillä enemmän työtä

vai helpompi olo, siitä on ristiriitaisia tiedonantoja; molemmissa

mainitaan naishaltian tuottaneen joko yksistään naisille tai koko

talonväelle raskasta työtä.

Talonhaltian näki unessa, kun pani yksin huoneeseen maata pää

kynnykselle. Valveilla olevalle se näyttäytyi tavallisesti jonkun

"santtipäivän" aamuna varhain sekä erinäisissä tapauksissa, kuten

kuoleman edellä sekä vanhojen asukasten poismuuttaessa. Se oli

enimmiten vanhan näköinen ja sillä oli pitkä tukka, jota joskus

harjasi vanhalla kartalla. Jos sen nähdessään säikähti, niin se

katosi heti kun vain huusi. Mutta tavallisesti ihminen ei sitä

pelästynytkään.

Talonhaltia ei puhunut ihmisille mitään, eikä sitä saanut nähdessään

puhutella. Toisin oli meneteltävä sen ollessa näkymätönnä. Jos

meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli

huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli

se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää. Samoin

aamulla kun ensimäistä kertaa meni johonkin huoneeseen oli aina

muistettava sanoa: "hyvää huomenta, huoneenhaltia!"[33] Silloinkin

sai kuulla huoneen rusahtavan vastaukseksi. Uudenmaan ruotsalaisilla

oli samoin tapana huoneesen astuessaan tervehtiä: "hyvää päivää, sinä

täällä sisällä olija!"

Huomattavin ominaisuus talonhaltiassa on, että se ei tarvinnut

koskaan ruokaa; sama tieto on Pohjanmaan ruotsalaisilta, ettei tämä

_råde_ milloinkaan saanut uhria. Toisissa tiedonannoissa tosin on

useinkin puhe talonhaltian uhreista. Mutta lähemmin tarkastaessa

tavallisesti herää epäilys sekaannuksesta joko maanhaltian tai

edempänä mainittavan _tontun_ kanssa.

Huoneenhaltia oli joka huoneessa, jossa oli selkähirsi; sillä

selkähirressä sen luultiin asuvan. Toisen tiedon mukaan talonhaltia

saapui heti, kun vain kolmekin hirttä tuvan rakentamista varten oli

ristiin pantu, ja oli joka huoneessa, jossa vain majaa oli pidetty ja

kerrankin keitetty.

Kun taloa hajoitettiin ja hirret asetettiin kasaan, niin haltia

itki peläten joutuvansa kulkeille. Mutta jos otettiin yksikin

vanha hirsi, meni haltia sen mukana uuteen taloon. "Jottei haltian

tulisi ikävä uudessa talossa", otettiin vanhan rakennuksen joka

tulisijasta kolmesti tuhkaa ja pantiin sekaisin. Yhteisestä läjästä

pantiin kolmesti takaisin joka tulisijaan ja loput vietiin uusiin

tulisijoihin. Työn suoritti talon vanhin.[34]

Erikoistunut talonhaltia esiintyy runoissa kerran maanhaltian

kertona. Kumpaisestakin käytetään nimitystä _vanhin_.¹

Nouse maasta maan vanhin,

talon vanhin tanteresta!

Joka talossa uskottiin olevan vielä _tulenväkeä_. Tämä saatiin

kolmesta talossa olevasta tulisijasta, joista ei tiedetty, kuka oli

niihin ensi kerran tulen tehnyt (= vainaja). Niihin pantiin kolmen

valtakunnan raha itsekuhunkin, leppäpuntarilla punniten rahat, ja

otettiin jokaisesta sen verran tuhkaa, kuin rahat painoivat, eri

pusseihin. Jollei näet sama henkilö ensi kerran ollut tehnyt tulta

kaikkiin, niin eivät tulenväet sopineet yhteen, vaan kävivät ottajan

kimppuun.

Sama väki saatiin ottamalla kolmesta vanhasta metsänpalossa palaneen

juurikon sijasta tuhkaa kolmesti puukon kärjellä puhtaasen riepuun,

lukien:

Onko poikoa panulla,

mielismiestä tulosella?

Tulenväki nostettiin avuksi myös pitämällä suussa tulista taulaa

taikka lakissa vanhaa tulirautaa, jonka tekijä oli tietymätön ja siis

voi jo olla kuollut. Tulenväen yhteyttä kuolleitten kanssa osottaa

sen nostaminen ottamalla ruumiinarkusta laudansäystö, joka poltettiin

alakivellä. Kypenet pantiin kesäoravan nahkaan, joka vietiin varkain

toisen talon tulisijoihin; silloin tuli yltyi, niin että poltti koko

talon.

Tulenväellä tehtiin tulipalo sammumattomaksi, pitokeitot kuohuviksi

ja juohtokansan hevoset hurjiksi sekä pilattiin ihmisiä kitumaan.

Muuhun hyväntekoon se ei kelvannut, paitsi kirkonväen karkoittamiseen.

Tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten

edellä.

Tulenhaltia sisältyy jo siihen talonhaltiaan, joksi oli tullut

ensimäisen tulen virittäjä talossa. Jos kaskesmaalle tuvan teki, oli

siinä edeltäkäsin haltia, nimittäin se joka kasken oli sytyttänyt.

Kahden talon valkeanhaltiain keskustelusta kerrotaan: "Siunataanko

sinua?" -- "Siunataan." -- "Ei minua siunata, ja poltan koko talon."

Hän poltti ja sentähden siunataan valkea.[35]

Talon rakennuksista aivan erikoisessa asemassa oli _paja_, jolla

oli oma väkensä ja haltiansa. Nämäkin olivat läheisessä yhteydessä

vainajain kanssa.

Jos _pajanväen_ tahtoi panna varjelemaan pajaa, niin sinne vietiin

yöllä hautausmaan multia pussissa, joka haudattiin ahjon pohjalle,

loitsien:

Pajanväki, kirkonmiehet,

suojelkaatte saatujani,

vahtikaatte vaivannäköäni,

pielkää pahointekijää!

Silloin paukkui aina "tyhjä" pajassa; jos varas meni, jäi varmasti

sinne.

Pajanväki saatiin avuksi menemällä vanhaan pajaan, josta ei tiedetty,

kuka siinä oli ensimäiseksi takonut (= vainaja). Painettiin paljetta

kolmesti, niin että ahjossa pölähti tuhka, jota sitten kolmasti

hyppysillään otettiin sianrakkoon. Lisäksi otettiin teräkalujen

karkaisupurtilon pohjasta roskaa kolmesti ja samoin alaisimen kannan

alle varisseita raudansilpuja. Sijalle vuoltiin kultaa kuhunkin

paikkaan kolmesti. Sitten puisteltiin sianrakossa kaikki sekali

ja rakko sidottiin paljasta rintaa vasten vaskilankaan, joka oli

hartioista ympäri. Pajanväen omistajan ei tarvinnut pelätä hevosen

potkivan, eikä hätyyttävä rosvokaan hänelle mitään voinut. Ahjon

pohjasta tuhkaa otettaissa oli lausuttava:

A. Liekö pajassa miestä?

tai:

B. Liekö miestä lietsehellä,

alla ahjojen apua?

Pajanväki kuvailtiin näyttäytyvän _mehiläisinä_.

Myös _pajanhaltia_ joskus esiintyy väkensä antajana, saaden vuoltua

hopeaa palkaksi. Jos vietiin vieras (noita-)kukkaro pajaan, niin

siellä haltia itsekseen takoi; ei tarvinnut pajaa kiinni panna,

sieltä ei kukaan mitään vienyt.

Pajan väelle ja haltialle sukua lienee raudan väki ynnä haltia.

Jos vasemalla kädellään lyö alaisimeen ja siinä intoaa, niin

_raudanväki_ nousee ja pitää kiinni sitä, joka pajasta varastaa.

_Raudanhaltia_ on yhtäläisessä suhteessa vanhaan veitseen kuin

tulenhaltia kytevään taulaan tai vanhaan tulirautaan. Raudanhaltiasta

sanottiin, että "se lippasi", ja se kuviteltiin punaiseksi.

Talon ja metsän haltian välinen on _metsäpirtin haltia_.

Metsäpirttiinkin, kun se oli rakennettu, tuli kolmen vuorokauden

perästä oma haltia, samoin metsäkotaan, jossa kolme yötä oli asuttu.

Riittipä pelkästään tulen tekeminen ilman rakennustakin; millä

paikalla metsässä oli kolmesti keitetty, siellä oli jo haltia.

Metsäpirtti piti tehdä päivään päin kaltevalle maalle eikä saanut

tulla kenenkään tien paikalle, ei elukoitten eikä ihmisten eikä

muurahaisten (= metsänväen). Kun sitten pani jokaisen nurkan alle

jotakin uhriksi: yhden rahaa, toisen leipää, kolmannen vettä ja

neljännen hiiltä ynnä keskelle elävää hopeaa kynään ja maan sisään,

ja kun kolme yötä piti tulta sammuttamatta, silloin tuli hyvä haltia.

Metsäpirtissä ken oli yötä tai asui, ei lähtiessään saanut polttaa

puita niin tarkkaan, ettei jäänyt jotakuta palasta vastatulijan

varaksi, ja pieni leipä oli pistettävä johonkin piiloon, silloin

siinä pysyi oikea haltia, joka antoi rauhan kaikille ja suojeli

vahingoista. Kun metsämajalla oli paha haltia, piti viedä majasta

joku kapine tuuhean puun juureen ja vuolla siihen hopeaa, silloin

haltiakin muutti puun juureen ja majassa sai olla rauhassa.

Metsänpirtin henkiolentojen yhteys metsänväen ja vainajain kanssa käy

selville seuraavasta tiedonannosta. Jos vanhan metsämajan pohjalta

otettiin niitä risuja, joitten päällä olivat nukkuneet jo kuolleet

asujat, saatiin "metsänväki".

Metsänväelle ynnä tulenväelle läheistä sukua on _tervahaudan väki_.

Sitä saadakseen etsittiin vanha tervahauta, jonka tekijä oli

tietymätön (siis arvatenkin vainaja), haudan silmään pantiin kolme

elävän puun pakkulaa kytemään ja avopäin kierrettiin se kolmeen

kertaan. Sitten otettiin haudansilmästä tuhkaa kolmesti vanhan

veitsen kärjellä puhtaasen riepuun, joka käärittiin punaisella

langalla ja pantiin vasempaan kainaloon. Viimein astuttiin yhdeksän

jalkaterän pituutta haudansilmästä pohjoseen päin, sanoen:

Tulikokko, metsän äijä,

metsänkaarron kaunis vaimo,

nosta poikasi norosta,

tyttäresi typenestä!

Silloin näkyi ympärillä kahden sormen levyinen tulenkieli

leimahtelevan. Se läksi matkaan, ja sen kera sai mennä pelotta

kalmistoon.

Metsänväki tavataan kaadetuistakin puista halkopinojen luota lastukon

pohjalta. Tämä _lastukon eli pinon väki_ oli pienempää ja mustempaa

kuin kirkonväki. Se saatiin ottamalla kolmesti ruhkia semmoisen

pinon pohjalta, josta ei tiedetty, kuka oli siinä ensimäisen

kerran hakannut (= vainaja). Ruhkat pantiin kesällä tapetun oravan

nahkaseen, joka sidottiin punaisella langalla ja vietiin vanhan

muurahaiskeon pohjalle; pois ottaessa vuoltiin hopeaa sijalle.

Lastukonväkeä ei tarvittu parantamiseen eikä sillä mitään hyvää

tehty. Omistajalla siitä oli apua vain tapellessa; jos sai toista

revityksi, että veri läksi, niin tämä ei voittanut, vaikka kuinka

paljon tuli apumiehiä. Lastukonväellä tehtiin ihminen hulluksi,

hevonen hurjaksi, lammas huimapäiseksi, keittopata kiehumattomaksi,

maito venyväksi ja oras nousemattomaksi. Lastukonväki oli vietävä

takaisin ennen kolmea pääsiäistä. Eikä sitä samasta pinosta saanut

ottaa toista kertaa.

Myös _lastukkaanväen haltian_ sai nähdäkseen, jos lastukolla taikoja

tehtyään astui yhdeksän askelta pohjoseenpäin ja katsoi vaseman

olkansa yli lastukolle; sitten kun takaperin käveli lastukolta,

katosi haltia näkyvistä.

Metsänväestä erillisenä tunnetaan vielä _kallionväki eli vuorenväki_.

"Vuoren eli vaaran perkele ei ollut sama kuin metsän perkele."

Kallionväkeä otettaessa etsittiin semmoinen kallio, joka oli

pohjoseenpäin aivan jyrkkä, ettei ole päivä paistanut milloinkaan,

ja kivitikalla nakerrettiin kivimöyhyjä tammenlastulle. Kalliosta

oli myös katsottava semmoinen paikka, joka oli aina märkänä, vaikka

kuinka pouta olisi, -- sitä sanottiin itkeväksi kallioksi -- ja

sellainen kohta, että oli ristiin haljennut kivi. Rakoon oli vuoltava

hopeaa ja siitä puukolla otettava pieniä kivimurusia nahkaiseen

pussiin, johon ne piti kääriä niin, ettei niille milloinkaan saanut

aurinkoa näyttää.

Vuorenväki esiintyy välistä runoissakin:

Onko vuoressa väkeä,

alla kallion apua?

Vuoren, vaaran, kallion eli mäen yksiköllistä haltiaa osoittavat

runojen nimitykset: _vuorten haltia, vaaran valtias, kallion alainen,

mäentakainen, vuoren vanhin keltahattu, kallioin ja mäen isäntä,

vuoren ja mäen ukko, vaari vaarassa asuva, vaimo kaunis kalliossa,

vuoren eukko, mäen emäntä sekä vuorelainen, vuoreinen, vaaralainen ja

mäkihinen_.

Näitä puhutellaan välistä metsänhaltiain asemella tai ohella:

Metsän kuuluisa kuningas,

metsän valtikka väkevä,

kaikkien kallioiden isäntä,

Vuorioiden hallitsija!

Mutta tavallisemmin on niiden kertoina paholaista osoittavia

nimityksiä, joista edempänä. Ettei niitä kuitenkaan ole

alkuansa pahoiksi hengiksi ajateltu, osoittaa seuraava selitys.

Kallionhaltioita on metsävuorissa; kallionväkeä kun näkee ja

samassa nakkaa jälkeen jonkun hopearahan ja kiroo vihan väessä,

niin se katoaa pois eikä hallitse seutua sen koommin. Kun taas

piru hallitsee, niin jos siunaa sen paikan päällä, silloin herkeää

vaivaamasta.

Vuoren väkeä ja haltiaa vastaavat ruotsin _bergafolket ja bergrådan_,

runojen mäenisäntää _backerå_. Skandinaveilla oli se käsitys, että

vainajat elivät vuorten sisässä, jota myös lappalaisten saivousko

selvästi kuvastaa. Suomalaisillekaan ei ole vieras se ajatus, että

vainajat voivat muuttaa asumaan metsävuoriin. Vuorelaisista, joilla

oli asuntonsa maanpäällisten rakennusten alla ja jotka veivät ihmisiä

luokseen, on useita tarinoita. Samoin kuin yleensä vainajain henkien

uskottiin kallionväen pyhittävän ihmisten juhlia, joiden aattoyönä

oli siitä syystä varottava kaikkea melua ja pahaa elämää.

Myöskin _isoilla kivillä_ uskottiin olevan haltiansa. Semmoisena

mainitaan _Immosen iso kivi_ Jänisjärven rannalla Ruskealassa.

Tälle "uhrikivelle" piti joka kerta, kun kylvämään mentiin, viedä

jyviä. Naiset sille kantoivat maitoa, lehmänkarvoja ja villoja.

Vaikeissa taudeissa tuotiin puunpökkelöstä tai vaatteista tehty

potilaan kuva kivelle; myös lempeä nostettiin ihmisen kuvilla. Erään

naisen muisteltiin olleen pitkät ajat kiven papittarena, jonka

välityksellä uhrit laskettiin ja joka myös välitti uhraajille haltian

antamat vastaukset. Tämän kiven paikalla tarinoitiin ennen eläneen

jättiläispariskunnan. Sille oli tullut keskinäinen riita ja tappelu,

jonka johdosta toiset jättiläiset tai itse jumala oli heittänyt kiven

päälle. "Sentähden (vainajia kätkevänä) on se mainio uhrikivi."

Vedenväkeäkin eroitettiin eri lajeja. Jos sitä tarvittiin sairasta

päästettäessä, oli paras ottaa hetteestä tai umpilammesta, joissa

väki on viatonta ja puhdasta. Jos koskesta otti, niin siinä oli

voinut olla yhteydessä kehnoakin väkeä: niihin järviin, joista koski

juoksi, ja itse koskeen oli voinut sairaita pestessä tulla vaikka

minkälaista väkeä. Mutta muita väkiä vastaan taisteltaessa oli

vedenväki otettava koskesta, koska se oli hurjempaa kuin hetteessä.

_Hetteenväki_ saatiin kallion rinnassa olevasta hetteestä, ottamalla

sen pohjalta kolme kivenmurusta ja vuolemalla hopeaa sijaan.

_Hetteenhaltian_ sai nähdä kun juhannusyönä otti, paitsi muuta,

hetteen pohjasta limaa tai mutaa kukonkynään, jonka tukki

lumpeenjuurella ja pani vaseman korvansa taakse asettuessaan

nukkumaan hetteen partaalle. Tämä tuli herättämään.

Jos tahdottiin kuljettaa haltia hetteestä järveen, tehtiin

leppäinen vene, johon otettiin likaa hetteen pohjasta. Puroa myöten

kuljetettiin venettä järveen ja ympäri järven, sitten virran niskaan

heitettiin veneestä lika: silloin tuli kaloja järveen.

Hetteen eli lähteen haltia kuvataan runoissa miltei säännöllisesti

_hienohelmaksi neitoseksi_. Välistä on tämä vielä _sinisukka suon

nenästä eli punasukka suon sisästä tai umpilakki eli sinilakki_

lainehista. Sitä rukoillessa kumarruttiin yli lähteen.

Yksiköllinen miespuolinen haltia on harvinainen:

Onko miestä hettehessä,

umpilammissa urosta?

Myös ruotsalaiset tuntevat lähteenhaltian nimellä _bäckisråd eli

källrå_ ja erityisesti neitsyenä: _källbäcksjungfrun_.

Että lähteenkin haltia on vainajanhenki, on joskus nimenomaan

ilmoitettu. _Manalainen_ nousi, kun asettui lähteen päälle ja

yhdeksällä leppäisellä varvulla lyötyään kolmesti nosti vettä

kolmella ruumiin vasemalla kouralla, lausuen:

Nouse neito lähtehestä.

hienohelma hettehestä!

Välistä näihin säkeihin liittyy selvä viittaus maanpovessa makaaviin:

Hakona makoamasta.

liekona lepeämästä.

Vainajan yhteyteen viittavat myös tiedot _kosken väestä ja

haltiasta_. Jos sattuu joku vahinko koskessa, siinä on koskenväki.

Koskenhaltian sai puheilleen, sitomalla ruumiin pääkallon kolmea

kyynärää pitkään nuoraan, jonka heitti kosken virtaan pitäin toisesta

päästä kiinni. Silloin tuli koskesta ukko kysymään, mitä tahdottin.

Vedenhaltian soitto-opetus sijoitetaan miltei säännöllisesti kosken

kivelle, ja välistä esiintyykin neuvojana nimenomaan koskenhaltia.

Sille ei saanut mitään puhua ja uhriksi oli heitettävä hopeata sekä

tullessa että mennessä, muuten se viskasi kiveltä koskeen. Tätä

soitannollista koskenhaltiaa edustaa ruotsalaisten _strömkarl_

'virtamies' ja norjalaisten _fossekallen_ 'koskimies'.

Runoissa pyydetään kerran _kosken poika kolmipäinen_ "varkahani

vartijaksi". Useammin esiintyy _kosken tyttö, virran neito eli

kuohuneiti_ Koskenlaskijan luvuissa.

Metsänhaltian ja vedenhaltian rajalla ja samalla asunnonhaltian

kaltainen on _laivanhaltia_, joka tunnetaan Varsinais-Suomesta.

Kun laivaan tehtiin metsässä emäpuu, niin tuli mukaan tämän siellä

omistama haltia, ja laiva, mihin emäpuu joutui, oli sen haltian

hallittavana. Ahvenanmaan ruotsalaisilla oli se käsitys, että laivaa

rakennettaessa oli läsnä sekä maan että veden haltia, _landråd_

ja _sjöråd_. Laivan seistessä maalla viimeistä yötä, nämä siitä

taistelivat; jos vedenhaltia voitti, tuli laivasta onnellinen.

Eri väkien keskinäisistä suhteista ovat tiedot yhtäpitäviä siinä,

että vedenväki oli kaikista voimakkainta. Syy siihen selitetäänkin

Raamatun mukaisesti: "vesi on hiomatonta, iankaikkista". Heikointa

taas oli kirkonväki. Onneksi oli pahaantekoon käytettäväisyys

päinvastainen. Kirkonväellä saattoi helpoimmin toista vahingoittaa,

vedenväellä vaikeammin.

Keskimäisenä: veden, kallion ja pajan väkeä heikompana, vaan

kirkonväkeä ja pelkkään pahantekoon käytettävää lastukonväkeä

vahvempana, mainitaan tulenväki. Sillä paraiten läksi kirkonväki,

samoinkuin se itse poistui vedenväen ahdistamana, paitsi jos oli

kulovalkeassa palaneesta kannosta otettu. Tulen ja kirkon haltiat

yhdessä lennättivät tuleen lankeavan noidan, minne hän tahtoi.

Vesimyyrällä ja vanhalla tuliraudalla kierrettyä lasta sekä veden

että tulen haltia vartioivat. Tulen ja pajan väki voi tietäjällä olla

yhtaikaa tuluksissaan.

Pajanväkeä oli turvallista käyttää kirkonväkeä pois paikoilleen

viedessä. Noita, joka piti veden, kallion, pajan ja kirkon väkeä

aina matkassaan, asetti ensi sijalle vahvimpana vedenväen, toiselle

kallionväen ja viimeiselle kirkonväen heikoimpana.

Kallionväkeä pelkäsivät kaikki muut väet, paitsi vedenväki.

Vedenväen voima toisiin verraten ilmenee monesta taiasta. Jos

ruumiinarkun tekolautoja viskasi koskeen ennen veneen lähtöä ja jos

vene ne tavoitti, niin kirkonväen tarrautuessa veneeseen vedenväki

kävi sen kimppuun kaataen veneen. Samoin kävi, jos veneeseen pani

tulenväen piiloittamalla teljon alle uuniluudan, jonka tekijää ei

tiedetty. Myöskin pajanväki, jota oli varottava kastumasta, oli

vedenhädässä vaarallinen pitää.

Vedenväkeä saattoi kyllä karkoittaa kallionväen avulla, mutta ei

kauemmaksi, kuin mihin suurimman tulvan aikana vesi nousi, sitten

täytyi koskenväki ottaa avuksi. Runoissakin kuvaillaan tulevan

_koskesta kovimmat miehet_.

Metsänväen asema on vähimmin selvä. Mainittu noita, joka veden,

kallion, pajan ja kirkon väkien voimajärjestyksen tunsi, ei

käyttänyt metsänväkeä missään puoskimisessa apulaisena. Tulen ja

pajan väkeä kuviteltiin vahvemmaksi kuin metsänväki. Metsänpeittoon

joutuneen elukan voi vapauttaa tulen tai vedenväen avulla: joko

panemalla sen polulle elävän puun pakkulaa palamaan taikka sitoen

latvastaan yhteen kolme _närettä_ ja niitä piiskaten kolmella

_vesipajun_ vesalla. Vedenväellä saattoi myös vallata toisen

lintumetsän, että metsänhaltia ajoi viljansa pois, eikä siten metsään

joutunutta vedenväkeä voinut muuten palauttaa kuin noutamalla

kolme koskenhaltiaa. Mutta toiselta puolen sai kalaveden pilatuksi

ristimättömän metsähierimen avulla, jossa sekä metsän että tulen väki

olivat yhdistyneinä. Ylimalkain metsän ja veden väet olivat hyvissä

väleissä toimien toistensa apuna. Salon asukkaalla, jolle metsästys

ja kalastus olivat yhtä tärkeitä elinkeinoja, oli täysi syy sovittaa

niiden välisiä riitaisuuksia taikakeinoillansa.

Maanväkeä on harvoin verrattu muihin väkiin. Vuorenväkeä heikompana

sitä kuitenkin mainitaan. Sen on tässä suhteessa syrjäyttänyt

kirkkomaan eli kirkon väki, joka on oikeastaan myöhempi muunnos

maanväkeä. "Kirkonväkeä" puhuteltaessa onkin käytetty samoja

nimityksiä kuin maanväestä:

Nouse maasta mannun uros,

pellosta peri-isäntä!

Eri väkien voimainmittelyä on skandinaavilaisessakin kansanuskossa

tavattu. Pohjois-Norjassa muisteltiin rengin, joka oli jouluiltana

lähetetty noutamaan viinoja rannalla olevasta aitasta, veden

_draugien_ takaa-ajamana paenneen kirkkomaan kautta, missä oli

huutanut vainajia avukseen. Aamulla oli kirkkomaa nähty täynnä

kirstunlautoja sekä laivahylkyjen osia, joita oli henkien taistelussa

käytetty.

Suomalaisten haltioissa olemme pitkin matkaa havainneet

skandinaavilaista vaikutusta. Niihinkin runsaihin piirteisiin nähden,

joille emme enää löydä skandinaavilaista vastinetta, voimme osittain

olettaa, että suomalaiset ovat säilyttäneet skandinaavilaisilta

lainaamiansa käsityksiä, joita lainanantajat ovat ennättäneet

unohtaa. Mutta toiselta puolen on otettava lukuun Suomessa

tällä alalla, kuten kaikilla kansanrunouden aloilla, tapahtunut

mielikuvituksellinen kehitys, jolla ei ole vertaistansa.

Erikoisnimisiä haltioita.

Oman kerrostumansa suomalaisten haltiauskoa muodostavat vielä

erikoisnimiset haltiat.

Agricolan luettelemien hämäläisten jumalien joukossa _tonttu_

"huoneen menon hallitsi". Lencqvist pitää tontun, jonka nimikin on

ruotsalaisilta lainattu, myöhemmin tulleena kuin _huoneenhaltian_.

_Tonttu_ eli _tontti_ johtuu ruotsin sanasta _tomte_, joka merkiten

_talonpaikkaa_ on ensiksi esiintynyt yhdistyksissä _tomtråd,

tomtegubbe, tomtekar_ "talonpaikan haltia, ukko, mies" ja jälkiosan

kadotettuansa saanut personallisen merkityksen.

Eroitus asunnonhaltian ja tontun välillä on siis alkuansa ollut vain

nimellinen. Pohjanmaan ruotsalainen on tietoinen siitä, että talossa

asuva _råd_ nimitetään _tomte_. Suomalaisillakin tavataan välistä

rinnakkaiskäsitteinä "tonttu eli haltia", "mieshaltia ja ämmä-tonttu".

Mutta uudempaan ruotsalaiseen sanaan liittyi myös uusia mielikuvia.

Siten voi myöhemmin suomalaisille kulkeutunut nimitys esiintyä

aikaisemmin saapuneen ohella aivan erilaista olentoa osoittavana.

Paitsi haltiaa, saattoi talossa olla myös tonttu, joka vaati sekä

hyvää syötävää että muuta palvelusta; ellei sen mieltä noudatettu,

teki se kaikenlaista ilkeyttä.

Tontut, jotka asuivat paraasta päästä ullakoilla ja ulkohuoneuksissa,

olivat rumempia ja pelottavampia kuin haltiat. Tonttu oli lyhyt

ja hyppäsi toisella jalalla. Se oli musta ja sillä oli yksi silmä

keskellä otsaa. Päässä oli vanhanaikainen rihmalakki, jonka alta

kiharaiset hiukset roikkuivat lähelle hartioita.

Tonttu ei tullut itsestään niinkuin haltia, vaan oli hankittava. Piti

kiertää yöllä kolmea torstaita vasten kirkko kolmesti myötäpäivään

kaulassaan hevosen länget, nimittäin valakan, jos tahtoi miestonttua,

vaan jos naistonttua, tamman länget. Kun kirkonhaltia tuli luokse

kysyen, mitä tahtoi, oli vastattava: "avusisäntää" tai "avusemäntää";

sen sai sitten mukaansa kolmannella kerralla. Myös muistellaan, että

menijällä piti olla kolmena vuonna astiaan otettua jouluolutta, jota

kirkossa vastaan tulevalle ukolle tai akalle tarjosi juotavaksi.

Näin saadulle "tontille" oli toisinaan varustettu itsepäällinen,

hyvin puhtaaksi siivottu huone. Siinä piti olla liikuttamaton

ruokapöytä, johon muutama kerta viikossa vietiin verestä ruokaa,

vanhinta ottaen pois. Eikä siinä ollut lupa mitään muita tavaroita

pitää, eikä asua kenenkään muun kuin ruuanhoitajan.

Ulkohuoneuksista mainitaan tontun oleskelupaikkoina sauna, talli,

mylly ja ennen muita riihi. Joka riihessä oli _riihitonttu_. Tämä

vastaa ruotsalaista _ritomte_, joka varasti viljaa naapurin pellolta

ja kantoi omaan riiheen. Riihitonttu piti riihestä hyvää huolta,

mutta jos sen vihoitti, niin se rupesi kantamaan jyviä pois talosta

ja poltti pian koko riihen. Sitä puhuteltiin, kun mentiin riiheen.

Aamuisin sanottiin hyvää huomenta ja ehtoisin, kun riihi pantiin

lämpiämään, pyydettiin sitä pitämään valkeasta vaaria ja sanottiin

hyvästi. Jos oltiin riihessä yötä, niin siltä piti pyytää yösijaa,

eikä saanut mennä pesän kohdalle maata. Riihitonttu nähtiin istuvan

kiukaalla, välistä parsilla, punaiseksi puettuna. Toisinaan tämä

"haltia" ilmaantui harmaissa vaatteissa ja harmaa huopahattu päässä.

Aina kun syötiin, annettiin sille puuroa ja maitoa kiukaan taakse.

Riihitonttu saatiin ensimäisestä elolyhteestä, joka leikattiin

pellolta; se vietiin riihenparsille koko vuodeksi. Toisinaan sen

annettiin olla siellä toistakymmentä vuotta; sillä ajalla syntyi

tonttu. Jos tahdottiin jouluiltana tiedustella vuodentuloa, piti

ruokapöytään ruvetessa isännän lähteä riiheen tältä tontulta

kysymään: "sanopas, hyvä tonttunen, kummoinen vuosi on tulossa". Jos

riihi silloin naksahti, sai odottaa hyvää vuotta. Sillä aikaa oli

kaikkein istuttava ääneti ja hiljaa ruokapöydän ääressä. Isännän

riihestä palattua emäntä ensiksi kysyi vuotta, sitten isäntä istuutui

ja aljettiin syödä.

Yleensä mainitaan tontun tehtävänä olleen kantaa viljaa toisista

taloista; tontulla joku varastutti toisen talon halkojakin.

Kangasalla kerrotaan Vääksyn tontun käyneen Liuksialassa puita

sissimässä ja Liuksialan tontun näpistellern jauhoja Vääksyn myllystä.

Sananpartena on säilynyt: "kantaa kuin tonttu". Tämä ominaisuus

liittää tontun toiseen haltiaan, minkä nimeenkin sisältyy kantamisen

käsite, nimittäin _paraan_, joka johtuu ruotsinkielisestä bjära, bära

l. bara 'kantaja'.

Alkuansa on paraa ajateltu kaikenlaisen tavaran taloon tuojana:

viljan, karjantuotteen ja puhtaan rahankin. Inkerissä vielä

eroitetaan _raha-, leipä- ja maitopara_. Muutamin paikoin Suomessakin

muistellaan paran kuljettaneen rahaa ja rukiita, joskus lannankin

toisen talon pellosta. Tavallisimmin se kuitenkin tunnetaan maidon,

kerman ja voin kantajana. Maitoparan ohella nimitykset _kerma- ja

voipara_ (ruots. _smörbjära_) vielä muistuttavat sanan yleisemmästä

merkityksestä, mutta _para_ pelkästäänkin riittää mainittua

erikoishaltiaa osoittamaan.

Virossa tunnetaan tämä sana ainoasti luoteisrannikolla muodossa

_päär_. Etelävirossa nimitetään maidon ja voin kuljettaja _puuk_,

jota vastaa alasaksan _puk_ ja lätin _puhkis_. Yleisessä kantajan

merkityksessä virolaiset käyttävät omakielistä _vedaja_.

Suomalaisessa sananlaskussa asetetaan para naisten avustajana miesten

palvoman tontun vastakohdaksi:

Akkapiru paran tekevi,

miehet tontun synnyttävi.

Vanhimpana muistomerkkinä parasta Suomessa on kuva Lohjan kirkon

eteisessä. Siinä paholainen pitelee lehmää sarvista estääkseen sen

kellon kalkkumasta, samalla kun maassa istuva vaimo lypsää elukkaa,

ja suuri _kissa_ latkii kiuluun kokoontunutta maitoa. Toinen

paholainen kaataa pullosta toisen naisen kirnuun. Kissan muotoiseksi

myös Ganander paraa kuvailee; samaa mielikuvaa edustaa lappalaisten

_smierrakatto_, joka vastaa norjalaista _smerkatt_ 'voikissa'.

Nähtävästi on kissan maidonhimo tähän yhdistykseen vaikuttanut.

Vanhempi lienee kuitenkin paran kuvitteleminen _jänikseksi_, johon

Ruotsissa tavalliset nimitykset _bjärga-, mjölk- l. dihare_, 'para-,

maito- l. imevä jänis', viittaavat. Siitä johtunut on Vermlannin

suomalaisten käsitys, että para on jäniksen muotoinen elukka, joka

imi toisten lehmistä maitoa ja kantoi omistajalleen. Vielä usean muun

eläimen muodossa mainitaan paran ilmestyneen, kuten sammakon, jota

myös _puuk_, vironkielessä on tullut merkitsemään, tai mustan linnun,

jopa ihmisen kaltaisena. Eläimen haahmon ottaneena ihmisen henkenä

onkin paraa pidettävä. Germanilaisilla on yleinen se käsitys, että

noidat juuri kissoina ja jäniksinä liikkuvat.

Para oli omistajan itsensä valmistama. Pää tehtiin tavallisesti

kerästä ja jalat värttinöistä. Keskiruumiiksi otettiin kalsut eli

säärykset tai joku muu naisen vaatekappale. Paran tekoaineet oli

varkain muualta hankittava. Henki oli sille luvattava itsestään

tekijästä ja toisinaan myös paraimmasta lehmästä. Vanhassa Uudenmaan

tuomiokirjassa vuodelta 1683 mainitaan ruotsalaisen naisen tehneen

_bjäran_ kuluneesta (kuusenoksaisesta) lattiahuiskusta ja saaneen

siihen hengen kolmesti puhaltamalla.

Para kantoi naapurien lehmistä imemäänsä maitoa suussaan ja

sisälmyksissään. Sen omistajan oli jätettävä maitoaittansa ovi

auki yöksi ja asetettava permannolle tyhjiä pyttyjä; aamulla nämä

olivat täynnä maitoa. Inkerissä mainitaan paran tuoneen karjanantia

ainoasti maitona. Mutta Suomessa sen kuviteltiin kantavan myös

kermaa ja voita oksentaen kirnuun, joka joskus mainitaan pidetyn

erikoisessa huoneessa. Usein oli para kantaessaan niin täysi, että

sen oksennuksia tai ulostuksia tippui tielle. _Paranvoi_, ruotsiksi

_bjärsmör_, on Gananderin mukaan nimenä keltaisella homesienellä

(Mucor unctuosus flavus), joka mätäkuussa lahoon puuhun kasvaa.

"Paran oksennukseksi" nimitetään paikoittain myös valkeata vaahtoa,

joka tulee heinikkoon.

Paralle uhratusta ruuasta, jona käytettiin etenkin puuroa ja maitoa

ja joka pidettiin rauhallisessa huoneessa, läävässä tai riihessä,

on säilynyt muisto ainoasti Inkerissä, jossa paralla on yleisempi

kantajan merkitys.

Inkeriläisten _leipä- l. viljaparan_, jonka erikoisala on sama kuin

tontun, kuviteltiin kulkiessaan viljapellon läpi, aina poikki saran,

leikkaavan tielleen kapean kujasen,[36] josta otti viljan keralleen.

Leipä- ja maitoparasta inkeriläinen _rahapara_ eroaa siinä, että

se oli punainen ja säkenöivä. Tätä paraa tarkoittanee toinen tieto

lentävästä hopeankirkkaasta kerästä, jolla oli pitkä säkenöivä häntä.

Sama rahapara tunnetaan myös Karjalan kannaksella isäntien tekemänä.

Se kulki taivaalla juhannusyönä juuri kuin värttinä. Kun sattui

näkemään sen lentävänä ja ennätti reväistä kaikki napit takistaan,

niin sen pudotessa maahan ja hajotessa sai kaikki rahat, mitä sillä

oli.

Rahaparaa vastaa virolaisilla _tulihänd, pisuhänd eli kratt_.

"Tulihäntä" on ymmärrettävä nimitys sille luonnonilmiölle,

tähdenlennolle eli meteorin putoamiselle, johon mainittu haltiausko

on liittynyt. Alkuosa sanaa pisuhänd johtunee skandinaavilaisesta

sanasta, jonka vielä ruotsalainen kansankieli _bisa, bisi eli

bise_ muodossa ja sekä salaman että kodinhaltian (_tomtabise_)

merkityksessä on säilyttänyt.

Myös _kratt_ on skandinaavilainen lainasana, joka tavataan

slaavilaisissakin kielissä kodinhaltian merkityksessä;

muinaisislannissa _skratti_ merkitsi kummitusta. Ruotsissa esim.

_backskratt_ on henkiolento, joka mäillä tulena loistaa.

Virossa _kratt_ tehtiin mitä erilaisimmista aineista, osittain

samanlaisista kuin Suomessa para. Sille oli hankittava erityinen

säkki, jossa se tavaraa kantoi. Lentäessään se piti säkin suuta

ylöspäin, mutta omistajan aitan kohdalle tultuaan käänsi säkin

suun alaspäin. Kratin tavallinen työ oli rahan kantaminen, mutta

myös viljaa se kuljetti: v. 1698 mainitaan Virossa nimenomaan

_viljakratid_. Uhriksi oli sille annettava ruokaa, varsinkin puuroa

ja maitoa. Kun kratin eli tulihännän näki yöllä lentävän, sai sen

kantamat varat käsiinsä, jos ennätti päästää kaikki paulat ja napit

taikka ainakin vasemman jalan virsunnauhat katkaista.

Suomessakin on _kratti_ aikoinaan ollut tunnettu. Agricolan

mainitsemista hämäläisten jumalista _kratti_ "murheen piti

tavarasta". Uudemmalta ajalta on siitä kuitenkin perin vähän tietoja.

Keski-Uudellamaalla ymmärretään kratilla näkymätöntä olentoa, joka

päästää hyrisevän äänen, minkä matkustajat pimeinä öinä kuulevat.

Ganander vielä tietää kratin maanneen maahan kätkettyjen aarteitten

päällä, joita ei antanut ilman uhreja, sekä viittaa _aarni_ nimiseen

haudan haltiaan, joka vastaa ruotsalaista _drake_.

_Drake_ on tunnettu Suomen ruotsalaisille sekä lentävänä tulivastan

muotoisena että aarteitaan vartioivana haltiana, jolloin sitä myös

nimitettiin pelkästään _rådare_. Ihmiseen, joka oli eläessään

kätkenyt aarteen, uskottiin kuoltuansa muuttuvan sen haltiaksi.

Suomalaisia aarteenhaltian nimityksiä ovat Gananderin mukaan

_aarnion haltia, aarnin haudan isäntä eli aarni haudan haltia_;

viimeksimainittu on kuitenkin luettava _aarnihaudan haltia_, joten

hänen olettamansa erikoisnimi aarni on poistettava. Tämä haltia

nähtiin päivänpaisteisina päivinä tai yöllä tulen luona metsissä

ja mäillä kuivailemassa ja kiilloittamassa homehtuneita rahojaan;

toisinaan se niitä heläyttelikin, kuu oli suosiollisella mielellä.

Becker lisää _aarteenhaltian_ näyttäytyvän juhlaöinä, erittäin

juhannusaattona, ja polttelevan hometta aarteistaan sinisellä

liekillä.

Juhannusyönä palavia aarteita etsittiin katsomalla kirkkomaalta

haetun ruumiin päänluun tai ruumiinarkusta otetun oksanreiän läpi.

Tähystellä piti puusta katsoen, maajalasta niitä ei nähnyt. Aarre

tuli ottaa ruumiinkintaat kädessä, niin ei vaivannut ottajaa.

Toisinaan ilmoitti aarteenhaltia unessa, millä ehdoilla antaisi.

Ottaessa tuli ainakin olla ääneti.

Jo kätkiessään aarretta saattoi sille määrätä _haltian_, ja kätkijän

määräämättäkin siihen jonkun ajan perästä lyöttäytyi haltia.

Aarteenhaltiain tulia on yhdistetty virvatuliin, jotka syntyvät

mätänemisen kautta muodostuvista loistavista kaasuista, vaan

jotka kansankäsityksessä ovat vainajain henkien ilmenemismuotoja.

Virvatulen nimitys on Englannissa _elfligth_ "manalaisen tuli".

Personallisena olentona esiintyy ruotsin _lyktman l. lyktegubbe_,

'lyhtymies l. -ukko'. Vastaava suomalainen _liekkiö_ merkitsee

Renvallin sanakirjan mukaan pahansuopaa haltiaa, salaa surmatun

ja kätketyn sikiön henkeä, jonka, kuten Lönnrot lisää, luullaan

kätköpaikalla itkevän. Metsään tavallisesti kätkettynä se

voitiin käsittää puitten ja ruohojen haltiaksi, kuten Agricolan

muistovärssyssä hämäläisten jumala _liekkiö_ "ruohot, juuret ja puut

hallitsi ja senkaltaiset muut".

Ruotsissa _lyktegubbe_ nimisiä virvatulia selitettiin semmoistenkin

vainajain hengiksi, jotka ovat muuttaneet rajakiviä. Suomen

ruotsalaisilla oli se käsitys, että henkilö, joka oli vannonut

väärin rajasta, sen jälkeen aina kummitteli. Tästä johtunut on usko

rajanhaltiaan. _Rågubben_, 'rajaukko', kuvailtiin lyhytkasvuiseksi,

leveä hattu päässä, pitkä seiväs kädessä.

Länsisuomalainen nimitys rajanhaltialle, joka näyttäytyi keskiyöllä,

missä rajaa oli väärin siirretty, on _rajaäijä, rajamies, rajapeukko

eli rajalainen_. Sen huutaessa ei metsä (kaiku) vastannut. Samoin

kuin metsänhaltia, jona sitä joskus pidetään, se eksytteli ihmisiä;

mutta rajalla seisoessaan ja huutaessaan se myös oikealle tielle

ohjasi eksyneet.

Itä-Suomesta on säilynyt vanha tieto rajalle asetetusta uhrista.

Leppävirtain käräjillä v. 1644 todistettiin rajana olleesta

tasaisesta maakivestä, jonka päällä rajaa käydessä oli vannottu ja

jolle oli kaikenlaista ruokaa asetettu. Sillä kivellä oli leipä ja

suola usein kolmekin vuotta säilynyt koskematonna, homehtumatonna ja

sulamatonna.

Kallionväen uskottiin olevan samaa sukua kuin _jättiläisten_,

joilla tarkoitettiin nykyisten Suomen asukkaiden edeltäjiä.

Myöhemmän käsityksen mukaan elivät jättiläiset, jotka olivat

tavattoman suurta kokoa, ennen vedenpaisumusta. Ne eivät rakentaneet

itselleen laivaa kuten Noak, vaan kätkeytyivät vuoriin, joten

niistä tuli vuoripeikkoja. Vuorissa kuvailtiin jättiläisten asuvan

perhekunnittain.

_Jätti_ nimitys (vrt. ruotsin _jätte_) ynnä sen yhdistäminen

vuorenväkeen on skandinaaveilta lainattu. Mutta näillä on ollut

päinvastainenkin mielikuva vuoressa eläjäin pienimittaisuudesta,

joka on tavallisempi vainajain tunnusmerkki. Helsingin

Vanhankaupungin Glasberget-vuoressa kerrotaan nähdyn kaksi kääpiötä.

Muinais-skandinaavilaista nimitystä _dverg_ ja sen toisintomuotoa

_dyrgill_ vastaavat suomenkielessä _verkanen ja turkanen_, joita

nykyään etupäässä kiroussanoina käytetään. Suomalainen kääpiö on

yhdistettävä virolaiseen _kääp eli kääbas_, 'hautakumpu, kummitus',

joka sen alkuperän selvästi osoittaa.

Tähän saakka esitetyt haltianimet hyvin harvoin esiintyvät runoissa.

Sitävastoin on _hippa eli hiippa_ runokieleen kuuluva nimitys.

Tavallisimmin se esiintyy metsänhaltian puhuttelussa: _metsän hippa_

(hiippa, hyppä) "halliparta"; vastaava _veden hippa_ on harvinainen.

Monikollisinakin tavataan "hiippa parat (= raukat), metsän kultaiset

kuninkaat".

Vielä rukoillaan:

Hippa Hiien tyttäriä

varkahani vartiaksi!

Muusta _hippa_ sanan käytännöstä mainittakoon:

A. (Karhua lumotessa).

Hippa sulle, hippa mulle,

hippa Luojan kintahille!

Mies sinua, mies minua.

B. (Ähkyn sanoissa).

Eipä Hiitto tiennytkänä,

mi hippo minusta syntyi,

mi kapo minusta kasvoi.

Castrén selittää metsänhaltian _hippa_ nimityksen johtuvan

hänen korkeasta päähineestään, hiipastaan. Lakki onkin haltian

huomattavimpana tunnusmerkkinä. Saksalaisen kodinhaltian nimityksiä

on _hütchen_, 'hattunen'.

Tärkeintä olisi kuitenkin osoittaa, että hippa merkitsee

haltiantapaista. Siinä kohden _hippasilla_ nimisen leikin tutkiminen,

jota varten Reinholm on aikoinaan aineksia koonnut, voisi olla

valaiseva.

Varsinais-Suomessa Pöytyällä aljettiin _hiippaa_ juosta

helluntainpyhinä. Metsästä tuotiin pihalle kauniita koivuja, joita

sanottiin _hiipoiksi_. Neljä _hiippaa_ pantiin nelisnurkkaan ja

keskelle viides kaikista suurin: _karhun hiippa_. "Karhuksi"

kutsuttiin sitä joka tavoitti kiinni toisissa hiipoissa olevia niiden

liikkuessa hiipasta toiseen. Pelkurille, joka kauan jäi hiippaansa,

huudettiin "hiippa mätänee". Kiinni otettu, joka joutui karhun

hiippaan tälle apulaiseksi, kutsuttiin "karhunpenikaksi". Viimeiseksi

jäänyt tuli leikin uudistuessa "emäkarhuksi". Halikossa, missä jo

pääsiäisen aikana tarhassa hiippaa juostiin, olivat _hiippapuut_

tasakorkuisia seipäitä, jotka lyötiin läpi lumen ja hakojen; "karhun

hiippapuu" oli muita paksumpi. Paikoittain käytettiin hiippapuitten

asemesta _hiippakiviä_. Toisinaan nimitettiin takaa-ajajaa

_hiippakarhuksi_.

Uudeltamaalta mainitaan ajajan nimenä pelkästään _hiippa_, samoin

Etelä-Hämeestä. Savolaisalueelta ei kerrota muuta, kuin että yksi löi

toista niskaan sanoen: _hippa!_ ja tämä läksi vuorostaan juoksemaan,

taikka että toiset väistäessään huusivat: "hippa, söisitkö voileipää?"

Omituisimmat ovat Reinholmin tiedot kiinniottajan päähineestä,

jotka kuitenkin kaikki perustuvat muistelmiin, eivätkä näkemyksiin.

Nousiaisissa vanhat ihmiset muistelivat ajajalla olleen päässä

kaatista eli kaulaliinasta kierretyn piispanhiipan muotoisen.

Kiikalassa oli karhu "hiipankantaja", hänen päähänsä oli jotakin

sidottu. Ikaalisissa hiipalla muisteltiin olleen piikkilakki päässä.

Hippa nimiselle haltialle omistetuista uhreistakin on mahdollisesti

jälki säilynyt hoennaisessa lapsille, joka tunnetaan Uudellamaalla:

"pitäisi teille olla niinkuin _hipparuokia_" (jotain tavattoman

hienoa).

Kaikissa tapauksissa on _hippasilla_ leikki verrattava _tonttua ja

näkkisillä_ nimisiin. Esim. kapulaa heittäessä oli _tonttu_ piirissä,

joka löi takaisin. Jos kapula jäi sisälle, oli juostava yhtaikaa;

joka juoksussa jäi viimeiseksi, oli "tonttu". _Näkki_ taas asettui

laajan piirin sisäpuolelle joka oli jaettu useampaan pienempään:

"näkin rahaarkku, n. hamppumaa, n. leipälaari, n. maitohuone". Näissä

toiset kävivät varastamassa huutaen: "näkki, näkki!" Kenen näkki sai

piiriin sisällä kiinni, siitä tuli hänen sijaansa "näkki".

_Näkki_ on vedenhaltian nimityksenä tunnettu kaikkialla Suomessa,

niin myös Virossa. Tämä sana on lainattu ruotsalaisilta (näck),

samoin kuin sen yhdistykset ja johdannaiset "näkinprunni"

(_näckbrunn_) 'syvennys joessa', "näkinkukka" (_näckblomma_),

"näkinlehti" (_näckblad_), "näkinkenkä, näkinkota l. näkkilö"

(_näckel_), sekä mainittu "näkkisillä" leikki (_näcklek_).

Näkissä ilmenee etupäässä vaarallinen puoli vedenhaltian vaikutusta.

Sen uskottiin, kuten jo Lencqvist mainitsee, väijyvän uimareita,

joita se monesti upottikin tukehduttaen ja raastaen vedenalaiseen

valtakuntaansa.

Virolaisen käsityksen mukaan tulivat näkeiksi äitiensä veteen

heittämät lapset, itsensä hukuttajat sekä entisten näkkien upottamat.

Ensiksimainittuun uskoon viitannee myös suomalaisessa loitsussa näkin

mainesana _huoran (välistä nunnan) poika_, jolla ruotsalaisessakin

näkinluvussa on vastineensa.

Uimaan mennessä oli tapana lausua viskaten kädellä vettä, mutaa

tai vedestä nostettua kiveä: "näkki maalle, minä veteen", ja

päinvastoin uimasta tullessa; tämäkin lause on ruotsalaisilta opittu.

Siihen välistä lisättiin: "näkille juusto, minulle leipä", ja taas

päinvastoin. "Näkinleiväksi" nimitettiin n.s. voileivän heittämisessä

käytettyä laakaa kiveä.

Yleensä esiintyy näkki runoissa harvoin. Manausluvussa välistä tauti

lähetetään veden mustiin mutiin:

Siellä sinun veden koira koppaa,

veden näkki näppää.

Karjanluvuissa puhutellaan metsän kultaista kuningasta pari kertaa:

_metsän nikki, metsän näkki_. Tästä vääntyneitä muotoja on vielä:

_metsän nitti, -- nätti; -- nytkä, -- nätkä; -- nyytti, -- näätti_.

_Nikki_ muoto, jollei se ole pelkästään runollinen toisintelu, vastaa

murteellista ruotsalaista _nikk_, josta lapin _nik_ on johtunut. Myös

metsän haltiana esiintyy Ruotsissa ihmisiä eksyttävä _näck_, jonka

voi kuulla metsässä nauravan.

Kaakkois-Virossa nimitetään näkeiksi väkivaltaisesti tai

tapaturmaisesti kuolleitten ruumiita, joiden sisässä kuvaillaan

hengen vielä olevan vankina. Jos jonkun aikaa istuu tai makaa

paikalla, mihin ne ovat haudatut, niin sairastuu ja kuolee; jos taas

uponneen ruumiin kohdalla ui, saa suonenvedon kuolleen pitäessä

kiinni. Edellisessä tapauksessa on vainaja _maanäkk_, jälkimäisessä

_veenäkk_. Niinikään nimitykset _soonäkk_ ja _arunäkk_ 'suon ja aron

eli kuivan maan näkki', asetetaan vastakkain.

Inkerissä käytetään kodin- ja metsänhaltioista nimityksiä _kotiniekka

ja metsäniekka_, jotka vastaavat venäläisiä _domovoj ja ljeshij_.

Jälkimäistä vastaa Vienan läänissä _metsäläinen_. _Metsolainen_

esiintyy muutamassa Suomen itä-Karjalan runossa.

Inkerissä mainitaan samassa yhteydessä vedenhaltian nimityksenä

_veden emä_. Toinen siellä tunnettu nimi on _vetehinen_, joka

vastaa venäläistä _vodjanoi_. Molempien uskotaan vetävän uppoavia

ihmisiä luokseen. Tverin Karjalasta on muistiinpantu _vejen oma

eli vedehine_, joka nousi rannalle harjaamaan päätään ja jonka

näkeminen ei hyvää ennustanut. Suomen pohjois-Karjalassa eroitetaan

_näkki_, joka kouristi vedessä uijan, ja veteinen, joka puutunnaisena

eli tautina puuttui eli tarttui. Toisen tiedon mukaan on näkki

vain uudempi nimitys _veteiselle_, joka juuri hukkumisen edellä

nähtiin istuvan vesikivellä pitkiä hiuksiaan kampaamassa. Suomen

etelä-Karjalassa pelättiin _veden emon_ samoinkuin näkin vievän

uidessa.

Venäjän Karjalassa uskottiin _vetehisellä_, joka asui vedessä, olevan

ääretön joukko tauteja hallussaan. Mutta se myös kulki rantamilla

tukkina, elukkana tai ihmishaamussa vieden veteen. Vetehinen voi

antaa myötätuulen, jos järveen heitti hopeasormuksen. Verkkoa

laskiessa rukoiltiin kalansaalista antamaan:

Karjalan kalajumala,

vetehisen väljäpuksu.

Vienan läänin runoissa tavataan yhdistys _vetehinen veen emäntä_.

Mutta toiselta puolen huomautetaan, ettei vedenhaltiaa saanut sanoa

"vetehiseksi", vaan "veden emännäksi".

Vedenhaltiain eri nimitysten suhde karjalaisalueella on

siis seuraava. Myöhäisin ja Suomen Karjalaan rajoittuva on

ruotsalaisperäinen _näkki_, ennen tätä on venäjästä mukailtu

_vetehinen_ ja vanhin on _veden emä_, josta jo Agricola karjalaisten

jumalain luettelossa mainitsee, että se "vei kalat verkkoon".

Maa, vesi ja metsä eli Tapio.

Paikallistunut haltia voi siinä määrin paikkaansa sulautua, että tätä

paikkaa saatetaan puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista

asujaa.

Asetu maa ja maan alainen,

asetu vesi ja veen alainen,

asetu metsä ja metsän alainen!

Jos tämänkaltaisista Asetussanoista säkeitten jälkiosat jäivät

pois, niin maa, vesi ja metsä esiintyivät ikäänkuin itsestään

haltioituneina, n.s. _luonnonjumalina_, joiden ajatellaan johtuvan

pelkästä luonnon elollistamisesta.

Hyvin yleinen on _Maantervehdys_, mutta siinäkin maan ohella

useimmiten mainitaan sen haltia. Kedolle maata laskiessa sanottiin:

"terve maa ja maanhaltia, suo minun tervennä ollakseni"; silloin ei

saanut yhtään tarttumuksia maasta.

Varsinainen Maantervehdys, johon tervehtijä itse vastaakin, kuuluu:

Terve maa ja terve manner,

terve tervehyttäjäkin!

Mutta tämän säeparin jälkeen ja sen sisäänkin ilmautuu usein haltiata

osoittava säe:

A. Terve manteren asuja!

B. Terve mannun hallitsija!

Välistä _maan ja mannun_ ohella mainitaan samaa asuttua alaa

tarkoittava _piha ja pelto_.

Terve maa, terve manto,

terve piha, terve pelto,

terve tervehyttäjälle!

Akka manteren alainen!

Silloinkin kun yksinään esiintyy säepari:

Terve maalle, manterelle,

terve tervehyttäjälle,

ilmenee asianlaita toisinaan oheenliitetyistä selityksistä.

Mainittuja sanoja lausui taloon tulija syleillen maata ristiin,

niinkuin ennen vanhaan ihmisiä tervehdittiin, ja teki siten

tuttavuutta _maanhaltian_ kanssa. Näillä sanoilla sai myös kirkon

oven auki, jos vain tiesi ensimäisen haudatun nimen.

Maan personoimisen myöhäperäisyyttä vahvistaa siihen liittyvä

kristillinen ajatus, että maa on Jumalan luoma.

Maa puhas Jumalan luoma,

nurmi Jeesuksen tekemä,

sukeama suuren Herran.

Älä nouse nurmi nukkumasta,

maan neiti makoamasta!

[t. Maa älä nouse makoamasta

nurmineiti nukkumasta!]

Makoa maa äitisi kohussa

alla kuusen kultanaavan

Laske maa, alene penger,

minun käsin piettyäni,

suin sulin puheltuani!

Paitsi tervehdyksissä puhutellaan maata joskus muutenkin. Toisen

jotakin kadottaessa, pahansuopa loitsii:

Maa peitä, karkea kadota,

minun toiste löytääkseni!

Jos käärmeen nähdessään manasi: "pidä maa matoa, minä menen hakemaan

otaa", silloin maanhaltia piti käärmettä alallaan.

Maannenästä päästettäissä luettiin:

Juo mantere makusi,

mannerkukkula vihasi!

Toisen noidan koettaessa nostaa kirkonväkeä, toinen samalle

hautuumaalle sattunut noita pani vastaan sanoilla: "painu maa

makoamahan!"

Sotaan lähtiessä otettiin kolmen valtatien jakaimesta, joka myös on

vainajain olinpaikkoja, maata puhtaaseen riepuun lausuen:

Nouse maa, havaja mantu,

suojaksi sotakeoille!

Näistä esimerkeistä ensimäisessä kadonneen esineen kätkeminen,

jollei tämä ole pelkästään runollinen lausuntatapa, voitaneen

selittää yhtäläisestä maanhaltian toiminnasta, kuin on metsänhaltian

n.s. "metsänpeitossa".[37] Toisessa on maanhaltia nimenomaan

mainittu, kolmannessakaan maannenä ei ole muu kuin maanhaltia

taudiksi ajateltuna. Neljännessä ja viidennessä on selvästi kysymys

nukutettavista tai herätettävistä vainajista.

Vettä semmoisenaan puhutellaan verrattain harvoin. Useamman kerran

tavataan: "_vesi_ kultainen kuningas", mutta jo seuraavassa

säkeessä voi seurata: "_veen_ emäntä, _veen_ isäntä". Välistä käy

mainitun säkeen edellä: "puhdas vesi kormelitsa" (ven. _kormilets_

'elättäjä'), jossa vesi saa saman määreen kuin pyhimykset

kreikanuskoisten runoissa.

Kun nuotta vetämään lähtiessä oli veneeseen pantu, heitti perämies

melalla vettä kolmesti maalle päin lausuen:

Terve nyt vesi ja terve veen haltia!

Niinikään rukoiltiin vettä yhdessä vedenhaltian kanssa

sairaudentapauksissa:

Puhas vesi, veen haltia,

ole oikein, seiso selkein!

Täss' on uhri sinulle,

anna oma terveyteni!

Leppä sinun lepyttäköön,

suolat sinun sovittakoon!

Vedenväen yhteydessä ovat myös erilaisten vetten puhuttelut:

A. Nouse meri miehinesi,

umpilampi lapsinesi,

Jokelakin joukkoinesi!

B. Prosti joki joukkoinesi!

Viimeksimainitulla prostimisella eli anteeksi pyynnöllä on venäläinen

esikuva (_prosti rjetshka_).

Selvästi kristillisiä ovat seuraavat säkeistöt, joista edellinen

viittaa Raamatun kertomukseen veden alkuperäisyydestä:

A. Vetonen Jumalan luoma,

sie olet vanhin veljeksistä,

eläjistä ensimäinen.

Jos lienet pahoa tehnyt,

B. Vetele Jumalan vetonen

menevällä matkallasi!

Pelkästään runollisena puhetapana lienee käsitettävä kalastajan

rukous:

Maksa vesi velkani,

tuo tuolta tuonnempoa!

Myös metsää joskus tervehditään haltioineen ja nostatetaan väkineen:

A. Terve metsä,

terve metsän haltialle!

B. Metsä kaikki miehinesi,

korpi kaikki kansoinesi!

Niinikään sitä välistä sanotaan Jumalan luomaksi ja puhutellaan

pyhimyksen tavoin:

Kultainen metsä, Jumalan luoma,

kormelitsa, prosti!

Korpi ja metsänhaltia tavataan vielä seuraavassa yhteydessä:

Hoia korpi koiriasi,

maa musta itikkojasi,

itikkainen ilkojasi,

metsänvieru ei viikostaisi,

metsänhaltia ei hakisi!

"Korven koira" tarkoittaa tietysti karhua. Mutta karhusta voidaan

käyttää suorastaan nimitystä "metsä".

A. Puhas metsä, karhu kulta,

kun sa kuulet karjan kellon.

B. (Karhua kiertäessä):

Maata minä metsän painan.

Metsän ovat siis elollistaneet siinä asustavat haltiat ja

haltiaeläimet. Myös itse metsä kasvavien puitten kokonaiskäsitteenä

on maata ja vettä elollisempi. Useammin kuin näitä puhutellaankin

metsää sinänsä.

A. Hyvä metsä, puhas metsä,

katso minun karjojani!

B. Soita metsä kanteletta,

kukuta salo käkeä!

C. Anna kumpu kultiasi,

metsä meille lintujasi!

Metsämiehen rukouksessa on ikäänkuin pontena säe:

Mielly metsä, kostu korpi

t. Lepy lehto, kostu korpi,

johon kertosäkeenä liittyy:

Taivu ainoinen Tapio;

harvoin muunnellen:

A. Taivupa hyvä Tapio!

B. Tasoitu tasainen Tapio!

Tämän säeparin edellä käy joskus kysymys:

Jokos suuttui suuri metsä,

joko Tapio vihastui?

Mainittu säepari on välistä itsekin asetettu kysymyksen muotoon:

Kuules korpi, näe Tapio! --

Hyvinkö teihin metsä mieltyi,

taipui entinen Tapio,

antoiko teille antamalla?

_Metsä ja Tapio_ siis käytetään toistensa kertosanoina. Metsän

merkityksen myös Juslenius sanakirjassaan antaa Tapiolle (_sylva,

skog_).

Jos aluksi tarkastamme Tapion esiintymistä omantomuodossa, niin ovat

ensinnäkin huomattavat Metsänlukujen nimitykset _Tapion virsi ja

Tapion synty_. Jälkimäinen on laulajan selityksen mukaan "metsämiehen

varavirsi".

Maaliskuun tuulen nimenä käytetään _Tapion riihen puinti_, josta

myös johtuu lausetapa _Tapio pui riihiä_, kun tuuli keväisin puista

rikkoja puistelee ja niitä kiidättää.

Runollisesti esitetään metsänhaltian asuntona _Tapion talo_ ovineen

ja ikkunoineen.

Tapion talot näkyvi,

ukset kulta kuumoittavi,

poikki suosta Pohjolasta.

Jopa luokse luonteleme

ja läsnä lähenteleme.

Tapion talon isäntä,

Tapion talon emäntä,

kaikki kullassa kupahui,

hopeassa horjeksivi. --

Saa penit sanelemahan --

alta ikkunan Tapion,

pimeästä pyörtehestä!

Tavataanpa _Tapion linnakin_, jonka takaa metsän tai veden viljan

taikka maidon on tultava. Toisinaan se liittyy Turun linnaan

ilmeisesti tämän alkuperäisemmän kertosanan, _Tanikan linnan_ eli

Tallinnan sijaisena.

Turun linnan tuolta puolen,

takoa Tapion linnan.

Yleinen runoissa on _Tapion aitta_, joka on täynnä metsänviljaa. Sen

kertosanoina käytetään _metsän linna tai metsän lukko_.

Jälkimäistä vastaava _Tapion lukko_ on nimenä taikaesineellä, jolla

sidottiin metsä. Parin päivän päästä mentiin "kyselemään metsään"

huutaen puitten nimiä. Minkä puun nimeen ei kaiku vastannut, siitä

päätettiin taudin johtuvan. Talvella taikuri vei Tapion lukon

saunaansa. Kun sairaan oli pujottanut kolmasti sen läpi, heittäytyi

hän nukkumaan. Lukolle tulivat _Hengettäret_ riitelemään; niiden

sanoista pääsi hän selville korpin aivojen avulla. Sen mukaan kuin

unessa näki, rupesi sitten sairasta rakentamaan.

Todellinen taikaesine oli _Tapion närekin_. Sen tavallisin nimitys

on _Tapion pöytä_: "pieni tasalatvainen näre", "jonka latvasta

ovat kaikki oksat alaspäin", "joka kasvaa hyvin tiheän oksan aivan

maasta alkaen". "Tapion pöydäksi" on myös sanottu härkkimen tapaista

keppiä, joka "metsän lepyttämiseksi" on viety "metsän-linnaan" s.o.

muurahaispesään.

Toista nimitystä _Tapion kämmen_ on yhtäläisesti määritelty:

"tasapäinen näre", "matalaoksainen kuusi, jonka oksat ovat alaspäin".

Niitä sammalia, joita mainitaan Tapionkämmenen nenässä kasvavan tai

Tapion pöydältä taikomisiin otetun, sanottiin Tapion _sammaliksi_.

Tapion pöydän päältä oli metsämiehen syötävä ensi päivän saaliita,

joita siivoomatta oli keitettävä; mitä ei jaksanut syödä, piti panna

Tapion pöydän alle, näreen juurelle. Niinikään Tapion kämmenelle

asetettiin ensimäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa "metsän"

lepytykseksi.

Tapion pöydällä vielä ansoja punottiin sekä koiraa syötettiin,

jotta oravia löytäisi. Myös _Tapion tuulenkouran_ päällä syötettiin

koiralle oravanpäätä, jotta paremmin haukkuisi.

Vielä mainitaan _Tapion kantona_ semmoinen kanto, joka päästään

kasvattaa vesoja yltympärinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan.

Kun Tapion pöydälle vietiin ensimäisen koppelon liha, niin rukoiltiin:

Lepy metsä, kostu korpi,

kasva Tapion karja!

Saaliiksi saatu _Tapion karja_ oli _Tapion takka_.

Ei ole omani takka,

takka on Tapion takka.

Erikoisesti karhua nimitettiin _Susimo Tapion härkä_, kettua taas

tarkoitti _Tapion koira_ ja jänistä _Tapion karitsa_.

Usein tavataan mieluisan metsän emännän kertosanana "tarkka" _Tapion

vaimo_, joskus myös erikseen:

A. Kuusentukka Tapion vaimo.

B. Simasuu Tapion vaimo!

C. Sinisukka, rautapalo,

Tapion hyvä emäntä!

Samoin esiintyy _metsän piian_ kertona _Tapion tytär_ ja _metsän

ukon_ seurassa "simasuu" _Tapion neiti_; niinikään metsän hiiden

rinnalla _Tapion poika_.

Yleinen paikallinen johdannainen _Tapiola_, mainesanaltaan _tarkka_

tai _simainen_, vastaa mieluisaa tai _metistä Metsolaa_. Tästä taas

johdettu on karhun nimitys _Tapiolainen_.

_Tapiolan tarkan vaimon_ eli _neidon_ kera vaihtelee _Tapiotar vaimo

tarkka_ ja _simasuu Tapiotar_.

Puhutellun metsän rinnalla tuli Tapiokin personoiduksi. Kun sanan

alkumerkitys oli runolaulajalle hämärtynyt, sai tämä personallinen

vivahdus helposti tukea säkeistä, jotka mainittua yleistä säettä

seurasivat tai sen eteenkin tunkeutuivat.

A. Tainno ainoinen Tapio,

ihastu isäntähinen!

B. Mielly metsä, kostu korpi,

mielly Metsolan emäntä,

taivu ainoa Tapio!

Säkeen entistä yhteyttä muistuttava tekosana (taivu) saattoi väistyä

muun määreen tieltä, ja esim. mainesana _tarkka_ kohdistua itse

Tapioon.

Tarkka ainoinen Tapio!

Tuntuvasti personallisemman leiman sai Tapio sitenkin, että se omisti

_metsän_ paikalliseksi määreeksi laatusanan ohelle.

A. Metsän kultainen kuningas,

metsän taunoinen Tapio!

B. Hyvä emäntä, metsän emäntä,

metsän taitava Tapio!

Saattoipa omantomääre _metsän_ siirtyä aivan kiinni Tapio sanaan:

Metsän eukko kaunis karva,

tuo itse metsän Tapio,

Pinneys Tapion poika,

älä piä, älä pinne[h]i!

Päältäkatsoen näyttää siltä, kuin tässä olisi edustettuna kolme

haltiaa: itse isäntä Tapio nimisenä ynnä hänen emäntänsä ja poikansa.

Seuraava säe: "sinun on Ristus ristinynnä", kuitenkin osoittaa, että

on kysymys karhusta, joka saa kaikki mainitut nimitykset. Tapio on

tässä verrattava karhun tavalliseen puhuttelunimeen "metsä".

Metsänemännän yhteyteen on Tapio myös seuraavalla tavalla sovitettu:

Mieluinen metsän emäntä,

ota minut mieheksesi,

toveriksesi Tapio!

Jälkimäisen säepari kuitenkin oikeastaan kuuluu:

Ota metsä miehiksesi,

Tapio urohiksesi,

johon toisinaan lisätään: "korpi kolkkipojiksesi".

Vielä tavataan:

"Tapio metsän emo,

havulakki vanha vaimo".

Runon jatkossa kuitenkin palaudutaan alkuperäiseen käytäntöön:

"kuule metsä,

herää Tapio!"

Yhdessä Metsäluvun kappaleessa luvataan suuret lahjat:

Metsolan kuninkahalle,

Tapiolle rikkahalle.

Vain näennäisesti tässäkin Tapio saa personallisen värityksen. Muissa

toisinnoissa kuuluu edellinen säe: _Metsälle kuninkahalle_, josta

Tapion asema metsän kertosanana ja personoimisen laatu käy täysin

selville. Ilman edellistä säettä tavataan jälkimäinen myös muodoissa:

A. Tapiolle rikkaudeksi.

B. Tapiolle kultaiselle.

Jälkimäistä vastaa kerran puhuteltu "_metsän kultainen_ Tapio", jonka

edellä käy välittömästi:

"lepy lehto,

kostu korpi!"

Joissakuissa Karhunpeijaisrunoissa pyydetään kuulemaan:

Soittoa pyhän Tapion,

metsän piian pillin ääntä.

Vanhemmista kirjaanpanoista päättäen on kuitenkin alkuansa kehoitettu

kuulemaan soittoa _Tapion torven_. Kotona odottajatkin toivovat:

soivaksi Tapion torven,

metsän pillin piukavaksi.

Metsän piian asemella tapaamme kerran _pyhän piian_, josta _pyhä_

sana lienee Tapiolle siirtynyt ja joka myöhemmin tulee selitettäväksi.

_Tapio_ sanan merkitys on siis epäilemättä paikallinen ja sukua

käsitteelle "metsä". Sitä tarkemmin määritelläksemme on vielä

tarkastettava moniaita yhdistelmiä. Erään Tulensynnyn mukaan:

Tapiossa taulat tehdään,

sinipiiparin pihassa.

Ganander on huomauttanut karhun nimityksestä "kultainen kuningas

_Tapion kainalossa_". Karhua asetettaissa loitsitaan:

Metsoinen metinen palli

suuhusi tukehtukohon,

saranoilla kultaisilla,

tangoilla hopeaisilla!

Harteilles _hako-Tapio_,

kultaristin rinnoillesi!

Parissa Karjanluvussa on puhuteltuna:

Ohtonen metsäneläjä,

tarhantäytinen Tapio!

_Tarhan- tai risuntäytinen Tapio_ tavataan muutaman kerran myös

"metsän tytin, mielu neidin" kertosanoina. Jäniksenpyytäjä joskus

rukoilee Ukkoa satamaan mettä, jota varvuille valaisi, "keskelle

_Tapion tarhan_", ja karhunkiertäjä kuvittelee rakentavansa rautaisen

aidan "ympäri _Tapion tarasta_" s.o. karhunkierroksesta.

Yhdessä Puun luvun toisinnossa sanotaan Tapiota _tammiseksi_.

Sinä tamminen Tapio,

jok' oot maasta ylös noussut

Luojan käskyllä kovalla

saatu sanalla Jumalan!

Tähän on vielä verrattava Metsänmiellyttelyn toisinto:

Mielly metsä miehiisi,

tamminen urohiisi,

taivu ainoinen Tapio!

Tapio sanasta on hyvin vähän äänteellisiä vaihteluja. Kerran

esiintyvä säkeen muoto: _taivu entinen Tapani_, ei tue sitä arvelua,

että Tapio johtuisi karjankaitsija-pyhimyksestä Tapanista. Siinä on

tapahtunut sekaannus Hevosenluvun säkeeseen: _santti taitava Tapani_,

josta myös mainesanan _taitava_ olemme nähneet kerran Tapiolle

siirtyneen. Laatusana _entinen_ on lainattu metsän emännältä.

Myös _Tapio(n) vaarasta eli mäestä_ tavataan muunnokset _Tapo(n)

vuori eli mäki_, jotka ainakin osittain, kuten Neitsyt Maarian

saunanhakuvirressä, ovat Tapani nimen sekaantumisesta selitettävissä.

Ainoassa luotettavassa länsisuomalaisessa todistuskappaleessa

esiintyy johdannaismuoto _Tapiainen_:

Tapiaisen vanha vaimo,

kaitse kirjokarjaani!

Sitä vastaava itäsuomalainen _Tapioinen_ käytetään sekä nimi- että

laatusanana:

A. Tapioisen tietä myöten;

Tapion talo näkyvi.

B. (Ampiaisesta):

Tapioinen tarkka mies!

C. Tapioinen tannerpöytä,

lyö kuuset kultavöihin!

Muutamassa Metsänluvussa ilmaantuu _Tavoin emäntä_. _Tavaj_ on

Venäjän lappalaisilla ollut sekä metsästyksen että kalastuksen

haltiana.

Tapio sanan on E.A. Tunkelo yhdistänyt virolaiseen _laba_, 'lukko',

selittäen sen muodostuneen samalla tavoin kuin _ansa_ sanasta ansion

tämän alkuperäisessä merkityksessä. Tapio olisi siis ollut metsässä

ansatielle viritettyjen pyydysten kollektiivinen eli yhteisnimi.

Huomattava on, että Agricola mainitsee hämäläisten jumalan Tapion

nimenomaan _pyydys_ sanan yhteydessä: "Tapio metsästä pyydykset soi".

Mainitun selityksen mahdollisuutta tukee _lukko_ sanasta myöhemmin

runollisesti muodostunut _Lukutar lukun emäntä_, jota mustalle

ketulle pyydystä pannessa on rukoiltu. Niinikään on edellä Tapion

poikana tapaamamme _Pinneys_ ilmeisessä yhteydessä seuraavan säkeen

_pinnehtiä_ sanan ja yleensä pinteesen panon kanssa.

Mahdollisesti voitaneen myös Agricolan _Virankannos_, joka "kauran

kaitsi" ja johon runojen _Virokannas_ on yhdistetty, selittää

jonkinlaiseksi ansajumalaksi, joka esti jäniksiä kaurahalmeeseen

tulemasta. Nimen alkuosa lienee johdettavissa sanasta _virka_, joka

merkitsee sadinta, ja jälkiosa _kanto_ sanasta. Vastaava _Viran akka_

oli Suomen lappalaisilla metsästyksen suojelijana.

Elottoman luonnon palvonta.

Olemme nähneet, että runoissamme esiintyvä luonnonpalvonta

ainakin osittain johtuu vainajain henkien paikallistumisesta

ja paikallishaltian sulautumisesta paikkaansa. Vielä on siihen

vaikuttanut 400-luvulla e.Kr. eläneen kreikkalaisen lääkärin ja

filosofin Empedokleen oppi neljästä alkuaineesta eli elementistä,

joista muka maailma on kokoonpantu: maasta, vedestä, ilmasta ja

tulesta. Tämä maailmankäsitys oli keskiajalla vallitseva ja vielä

Agricolan Rukouskirjassa se esitetään.

Elementtiusko, kuten Lönnrot on huomauttanut, kuvastuu selvästi

seuraavassa puoskijan ja parannettavan vuoropuhelussa. Puoskari

seisten ulkopuolella saunan kynnystä ja pitäen kädessään astiaa,

jossa on sekoitettuna multaa, vettä ja tuhkaa (= tulta), --

neljännen elementin, ilman ajateltiin itsestään läsnäolevan --

lausuu: "pohtaan, pohtaan". Sisäpuolella makaava sairas kysyy: "mitä

pohtaat?" Puoskari vastaa: "pohtaan maata". Saman alkulauseen ja

kysymyksen uudistuessa puoskari vastaa toisella kertaa pohtaavansa

vettä, kolmannella tulta, neljännellä tuulta.

Elementtien nelijaosta saa selityksensä myös Tarttumuksen luvuissa

tavallinen paikkojen luettelo, kuten F.A. Hästesko on tutkimuksessaan

Länsisuomalaisten tautien loitsuista osoittanut.

Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan!

Jos sinä olet tullut vedestä, niin mene veteen!

Jos sinä olet tullut valkeasta, niin mene valkeaan (l. tuleen)!

Jos sinä olet tullut tuulesta, niin mene tuuleen (l. ilmaan)!

Tässä on ajateltu kuhunkin elementtiin erikoisten taudinhenkien

kuuluvan. Nämä elementtihengetkin kuuluvat keskiaikaiseen

taikauskoon. Kuuluisa luonnonfilosofi Paracelsus (k. 1541) eroittaa

veden, vuoren (= maan), tulen ja tuulen henkiä eli yhtä monta lajia

kuin elementtejäkin.

Kysymys luonnonpalveluksesta suomalaisilla ei kuitenkaan ole

ratkaistavissa näiden n.s. elementtienkään alalla muuten kuin

tutkimalla itsekutakin yksityiskohtaisesti.

Maata merkitsevä _maaemä_ tulee vielä puheiksi edempänä. Miten

suomen _veden emä_ ja viron _vete ema_ on käsitettävä, onko sitä

käytetty itse veden merkityksessä, samoin kuin vastaavaa nimitystä

itäisemmillä heimolaisilla, on niukkojen tarjona olevien ainesten

avulla vaikea selvittää.

Helpoimmin luulisi luonnonjumalan olevan _tulesta_ löydettävissä.

Mutta tulen väen ja haltian olemme tavanneet läheisimmässä yhteydessä

kodinhaltian kanssa. Sitä on indoeurooppalaisella taholla selitetty

muinaisesta tavasta haudata isäntä kotinsa lieden alle.

Tulenpalvonnasta suomalaisilla ei tapaa mitään varmaa jälkeä. Tiedot

uhrin heittämisestä tuleen ovat niukkoja, vierasperäisiksi epäiltäviä

eivätkä tässä suhteessa todistusvoimaisia.

Runojenkin todistukset ovat harvinaisia ja varovasti

varteenotettavia. Suomen itä-Karjalasta on seuraava loitsu, jossa

_tulen isää ja emää_ lapsineen puhutellaan.

Tulen isä, tulen emä,

tulen isä kultahattu,

tulen emä kultasäpsä,

tulen lapset kultarinnat!

Toinen loitsu samoilta seuduin on ilmeinen venäläinen laina, kuten

sanat _anheli_, 'enkeli', _papadja_, 'papin rouva', ynnä lukkarien ja

kirkonpalvelijan nimitykset todistavat.

Tuli anheliseni syöttäi,

tuli kultainen kuningas,

valkea kultainen kuningas,

tulen papit, papadjat,

tulen diekkunat, diekkunitsat,

ponomarit, ponomarihat!

Tulen puhutteluun: "valkea kulta, Pyhän hengen veljenpoika", on

ilmeisesti vaikuttanut sama raamatullinen käsitys Luciferista, joka

taivaallisen Tulen putoamista kuvaavassa loitsussa on perustuksena.

Naispuolisen _tulen tytön_ tulemme tapaamaan sekä tulisen helvetin

asukkaana että taivaisen neitsyen mainesanana.

Myös _tuuli_ eli _ilma_ uskottiin olevan vainajanhenkien

olinpaikkana. Tuuliaispäässä kuviteltiin rauhattomain vainajain

"sijattomien sielujen" kulkevan.

_Tuulenväki_ mainitaan välistä taioissa muun väen rinnalla. Ei

tuulen, tulen eikä kirkon väki tule sortamaan toukoa, kun puhtaissa

vaatteissa kiertäen pellon luki Kylväjänsanoja.

_Tuulenhaltia_ esiintyy runoissa maan ja veden haltiain seurassa.

Tulkaa tuulesta tuulenhaltiat,

maasta maanhaltiat,

veestä veenhaltiat,

yli puitten, alati tähtien!

Sukupuoleltaan ja iältään tuulenhaltioitakin eroitellaan

Tuulennosto-loitsuissa:

Tuulen ukko, tuulen akka,

tuulen entinen emäntä!

Myös yksistään tuuliämmän puoleen käännyttiin tuulta saadakseen.

Päinvastaisessa tarkoituksessa rukoilivat hätäilevät kotonaolijat,

kun joku oli merellä:

Tuuletar valea vaimo,

herkeä hepajamasta!

Muuten ei johdannaista _Tuuletarta_ enempää kuin _tuulen tytärtä_

tavata puhuteltuna. Pelkästään runollisia muodostuksia ovat: perin

tuuleen makaava "tuulen tyttö, Pohjan akka" Hammasmadon synnyssä;

veitsen vieriminen taivaasta "tuulen tyttären tupesta" ja tulen synty

taivosesta "_Tuuliattaren_ tupesta"; _Tuuliaisen_ tai _Tuulettaren_

tuudittama puu sekä pakkasen kera syntyneitten pahojen nimittäminen

_Tuulettareksi ja Viimattareksi_.

Toinen johdannainen _Tuulikki_, jota Tapion neitona puhutellaan,

tulee myöhemmin esitettäväksi.

Itse tuulta voidaan puhutella samoin kuin maata ja metsää haltiainsa

ohella: "tuuli puhdas, tuulen isännät, tuulen emännät" j.n.e.

Niinikään yhdistetään tuulikin siitä lähteneesen tautiolentoon:

Kun lienet tuulen tuoma --

ota tuuli purtehesi!

Veden ja maan tervehdysten välissä tavataan:

Terve tuulet, terve tyynet,

terve ihalat ilmat!

Mikkelin aamuna kun huoneesta lähdettiin ulos ensi kerran, niin oven

saranasta vedettiin ilmaa kolmesti henkeensä. Ulkona huokaistiin se

ilma taivaalle sanoen:

Taivas, tuuli, ilma, meri

ja maan mantuinen eläjä,

älä vihoa minua,

äläkä minun omiani!

Sitten pirautettiin hienoksi vuoltuja hopeansiluja kartanolle, niin

maan haltia ynnä muut haltiat olivat mielissään sekä karjalle että

ihmisille.

Erityisesti on tuulta puhuteltu vesillä ollessa tai kaskea

sytytettäessä:

Nouse tuuli tuulemahan

ahavainen ammumahan,

ilman rinta riehumahan!

Vielä on huomattava yksinäinen uhri tuulelle. Vienan läänissä

muisteltiin koskia laskiessa heitetyn veneen perästä vaseman olkansa

yli kolme lepänurpaa jälkeensä tuulelle uhriksi. Tempun tarkoitus,

että vene tietäisi tiensä eikä menisi kivelle, panee kuitenkin

epäilemään, eikö tässä ole pikemmin uhri vedelle kuin tuulelle, jonka

vaikutus koskessa on vähäisempi kuin virran.

Vanha matkintataika on tuulen nostaminen viheltämällä. Toinen

taikakeino oli solmujen aukaiseminen. Pohjois-Hämeessä Keiteleen

rannalla asuneen taikurin kerrotaan kirkkomatkalla, kun oli enää

vähän aikaa jumalanpalveluksen alkuun, aukaisseen yhden solmun. Kun

vene oli lähtenyt menemään, oli hän aukaissut vielä toisen solmun.

Mutta silloin oli vene mennyt jo niin kovaa kyytiä, ettei enää

annettu hänen purkaa kolmatta.

Jälkimäinen taika mainitaan lappalaisilla tunnettuna 1200-luvulta

alkaen ja ovat he sen samoin kuin suomalaiset skandinaaveilta

oppineet. Lappalaiset sen yhdistävät uskomuksiinsa tuulen-jumalasta,

joka vastaa skandinaavilaisten merenkulun jumalaa Njordia. Tämän

"tuulimiehen" (_bieka-galles_) sijalla ilmaantuu ennen mainitun

suomalais-lappalaisen noidan rummulla _Ilmaris_, jonka uskottiin

aikaansaavan myrskyä ja pahaa ilmaa. Aivan samoin Agricolan

hämäläisten jumalain luettelossa mainittu _Ilmarinen_ "rauhan ja

ilman tei ja matkamiehet edesvei".

Äänteellisesti _Ilmarinen_ liittyy votjakkien _Inmar_ jumalaan,

mutta Agricolan sille antaman merkityksen se näyttää omistaneen

skandinaavilaiselta _Njordilta_. Suomalaisten ainesten avulla emme

voi ratkaista kysymystä ilmanjumalasta suomalais-ugrilaisilla,

enempää kuin taivaan jumalastakaan, johon myöhemmin esitettävä jumala

sana on yhdistetty.

Lencqvistin kokoelmista on saatu ainokainen Ilmariselle osoitettu

merimiesten rukous, jonka kansanomaisuutta kuitenkin sekä runomitta

että muu kokoonpano panevat epäilemään.

Ilmarinen ilolintu,

lennä tuonne kunkan käsken,

idän ikuisen perähän,

päivän koitonnon kotohon!

Pane poskes pussuksihin,

puhalla iloinen ilma,

minulle myötäinen myry

minnekin nyt mennäkseni etc.

Tulensynnyssä esiintyy _Ilmarinen_, toisintomuotoineen _Ilmalainen,

Ismaroinen, Ilmanrinta ja Ilman ukko_, tuleniskijänä Väinämöisen

kera, jonka yhteydessä se on puheiksi otettava. Samalla tulee myös

_seppo Ilmarisen_ käsite selvitettäväksi.

Naispuolinen _ilman tyttö eli Ilmatar_ on, kuten saamme nähdä,

katolisaikuinen muodostus.

Ilman ja tuulen yhteydessä on vielä mainittava _pakkanen_, jota

runoissa tavallisesti puhutellaan _puhurin poikana_. Myös taioissa

tavataan kerran pakkasellakin oma väkensä, jonka voi omistaa

pitämällä tiasen päätä tuluksissaan. Talveksi maahan jäävän tiasen

edustama pakkasenhaltia ja tuluksiin liittyvä tulenhaltia käsitettiin

veljeksiksi. Yhdessä ne varjelivat omistajaa kaikista vaaroista ja

vahingoista. Mutta saunan löylyyn niitä ei saanut viedä eikä tulen

päälle asettaa. Silloin pakkasen väki joutui kärsimään ja alkoi

omistajaansa vaivata.

Mielikuva pakkasenväestä on ilmeisesti aiheutunut tulenväestä

vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta. Yhtäläisyyden ajatuslaki on

taas synnyttänyt tilapäisen _auringonväen_. Pelto näet pilattiin

siten, että kylvökseltä varkain otettuja siemeniä poltettiin

riehtilällä; silloin pouta kuivasi touon, ettei se kasvanut. "Tuli on

auringonväkeä, siis tuli ja pouta sopivat yhteen".

Auringonpalvonnasta, joka tavataan lappalaisilla skandinaavien

välittämänä, kautta Euroopan itämailta kulkeutuneena uskonnonmuotona,

on Suomessa tuiki vähän tietoa. Suomen itä-Karjalassa mennään

joko vähää ennen päivän nousemista tai juuri sen noustua pellon

päivärinteelle, "puhtaalle maalle" ja kumarrellaan päivän nousuun

päin, lukien kolmasti: "armas päiväseni syöttäjä, anna rauhutta,

tervehyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse". Mutta tämä

tapa ja rukous voi olla hyvinkin myöhäistä lainaa.

Yhtä virheellinen runomitaltaan ja epäiltävä kansanomaisuudeltaan

kuin Ilmariselle osotettu tuulen pyyntö on samoista Lencqvistin

käsikirjoituksista saatu rukous päivän koittaessa.

Terve kasvos näyttämästä

päivä kulta koittamasta,

aurinko ylenemästä!

Pääse ylös aaltoin alta,

yli männistön matkusta,

juokse kaares kaunihisti,

pääse illalla ilohos!

Tuo tuliaiset tullessasi,

tuo meill' täyttä terveyttä,

siirrä saama saatavihin,

onki onkeemme ohaitse,

pyytö päähän peukalomme!

Agricola tosin puhuu vielä _kuun ja tähtien_ palvonnasta _kivien ja

kantojen_ kumartamisen ohella:

"palveltiin myös paljo muuta,

kivet, kannot, tähdet ja kuuta."

Mutta tällainen "muun" luetteleminen johtunee kuitenkin niistä

ylimalkaisista olettamisista, joita pakanuuteen kohdistuvat

kirkolliset kiellot sisälsivät.

Sama huomautus koskee myös arkkipiispa Makarijn kiertokirjettä

vuodelta 1534, jossa luetellaan karjalaisten palvontapaikkojen ja

esineiden joukossa myös aurinko, kuu ja tähdet.

Kuuta ja päivää puhutellaan muutamassa venäjänkarjalaisessa

maantervehdyksessä:

Terve kuu, terve päivä, --

pyhä maa, pyhä manner!

Erikoisesti kuuta rukoillaan syylää tai muuta kasvannaista loitsiessa

kuuhun katsomalla uuden kuun aikana:

"syö, kuu, syylää,

älä syylän kantajaa"

tai "syö, uusikuu, liikaa!" Mutta tämä loitsu on myöhään kulkeutunut

Skandinaavian kautta länsi-Suomeen. Nimenomaan syylien parantamisen

kuun avulla tunsivat jo roomalaiset.

Runolliset johdannaiset _Päivätär, Kuutar ja Otavatar_ tulevat

toisessa yhteydessä tarkastettaviksi.

Ainoa ilmiö elottomassa luonnossa, jonka palvonnalla suomalaisiin

nähden tiedämme olleen todellisen ja suuren merkityksen, on

ukkonen salamoineen. Ensimäistä ajatusta jumaluusolennosta,

kuten Castrén arvelee, ei kuitenkaan tämäkään luonnonilmiö ole

herättänyt. Sen palvonta on todistettavasti myöhäperäinen. Se ei

ole syntynyt suomalais-ugrilaisilla, eikä ole alkuperäinen edes

indoeurooppalaisilla, joilta useat suomensukuiset kansat sen ovat

lainanneet. Ukkosenpalvonta liittyy läheisesti maanviljelykseen, joka

on ilmoista ja sateista riippuvainen, ja lähtöisin se on maailman

vanhimmasta, Eufrat ja Tigris virtain välisestä viljelyskeskustasta.

Muinaiskuvien avulla voimme seurata kuinka ukkosen jumala kirves

kädessä ja salamakimppu toisessa vaeltaa Assyyriasta Syyrian ja

Vähäaasian kautta kreikkalaiselle alueelle, missä jumalankuvana

palveltu kirves saa kaksiteräisen, vasarankaltaisen muodon.

Välimeren maista ukkosenpalvonta levisi keski- ja pohjois-Eurooppaan

keltiläisille, germanilaisille ja liettualais-slaavilaisille

kansoille, joiden keskenäiseen vaikutukseen yhteiset

jumalannimityksetkin viittaavat. Keltiläisten _Taranista eli

Tanarusta_ vastaa muinaissaksalaisten _Thonar_, anglosaksien

_Thunor_, ja skandinaavien _Thor_. Viimeksi mainitun toisintonimi

_Fjorgynn_ taas on yhdistettävä liettualaiseen _Perkunas_, johon myös

venäläisten _Perun_ liittyy.

Molemmat ukkosenjumalan nimitykset ovat kulkeutuneet

yhteissuomalaisille. Skandinavilainen Thor piilee Henrik Lättiläisen

mainitsemassa Saarenmaan virolaisten sotahuudossa _Tarapitha_,

s.o."_Tar_ (< _Tor_) avita".[38] Siitä johtunee myös Agricolan

mainitsema hämäläisten jumala _Turisas_ (Tur-isänen?), joka "antoi

voiton sodasta". Vielä tavataan eräässä Vienanläänin runossa Ukon

asemella _Tuuri_ (vrt. UK 15: 427).

Torstai päivä (ruots. _torsdag_, 'Thorin päivä') ei itsessään todista

enempää Thorin palvonnasta suomalaisilla kuin tiistain ja perjantain

johtuminen Tyr ja Freyr jumalille pyhitetyistä germanilaisista

päiväin nimityksistä, jotka Skandinaviaankin ovat kulkeutuneet

lainasanoina Saksasta. Mutta siihen viittaa torstaipäivän pyhänä

pito, josta suomalaisissa kansanpitämyksissä on vielä runsaasti

muistoja. Esim. Kajaanin puolella torstai oli "kaikkein paras

muokkuupäivä" ja lounais-Suomessa oli torstaina tapana viettää häitä,

kuten yleensä germaneilla. V. 1564 oli pohjois-Virossa talonpoika,

yrittäessään yllyttää toisia, etteivät pyhittäisi sunnuntaita vaan

torstaita, saanut aikaan häiriötä. Hän oli kertonut Jumalan kerran

olleen suuressa hädässä ja kutsuneen avukseen viikonpäiviä, mutta

yksin torstain saapuneen, jonka vuoksi sitä olisi pidettävä muita

pyhempänä.

Toinen mainituista ukkosjumalan nimistä on säilynyt Suomessa

"paholaisen" merkityksessä: _perkule_ eli tavallisemmin _perkele_

ja _piru_. Virossa _pörg_ merkitsee "helvettiä"; H. Gösekenin

sanakirjassa vuodelta 1660 tavataan _ukkosenvaajasta_ käytettynä

_Perckun nool_ ('nuoli'), mikä kuitenkin lienee uudempi laina

lätinkielestä.

Useat ukkosen nimet ovat vainajia merkitsevistä sanoista muodostetut.

Esimerkkinä indoeurooppalaisista kielistä mainittakoon liettuan

_kaukas_ "manalainen" ja ukkosenvaajan nimitys _kaukspennis_.

Jälkimäiseen liittyy viron _kõu, kõuk eli kõukne_ merkityksessä

_ukkonen_, sekä länsisuomalaisessa Hiirenlorussa _pilven Köykyn

tytär_.

Vainajan käsitteeseen johtava on myös ukkosen nimittäminen isäksi tai

isoisäksi, jota ruotsalaiset _fader Thoren_, 'isä T.', ja _gofar_,

_gogubben_, 'hyvä isä, h. ukko', edustavat. Tätä nimitystapaa

mukaellen on muodostettu viron _äi_ (_äiä hoog_, 'ukkossade') ja

_äikene_ 'ukkonen', länsisuomen _isänen_ ja Agricolan karjalaisten

jumalana esittämä _Ukko_. Muutamassa vienanpuolisessa runossa

asetetaan rinnatusten: "Ukkoseni, äijöseni".

Kuvannollinen ukkosen nimitys on _pitkäinen_, joka

eteläpohjanmaalaisessa Tulensynnyssä esiintyy muodossa _pitkämöinen_.

Sitä vastaa viron _pitkne, pikene, pikne eli piken ynnä muunnos

piker_, joka suomeksi kuuluisi _pitkäri_.

Pari kertaa Kalevalassa (UK. 18: 420, 45: 14) esiintyy Ukon

kertosanana Pernanne, jota on selitetty merkitsevän paukkujaa eli

_pauhaajaa_. Sen perustuksena on ainoastaan Lönnrotin muistiinpano

Latvajärven Arhipan laulamaa Sampojaksoa, jossa Väinämöinen

"Ukkoa rukoelevi, _Pavannaisia_ (päälle kirjoitettu _Pauahnetta_)

palvoavi". Nähtävästi on laulaja Lönnrotille oudon sanan toistanut

muutetulla johtopäätteellä; edellinen on epäilemättä yhteen luettava

_Pavannaista_ ja sen mukaan jälkimäinen _Pavannetta eli Pavannehta_.

Tätä sanaa on E.N. Setälä verrannut mordvalaiseen jumalannimitykseen

_pavas_, joka on indoiranilainen lainasana. Mutta Fr. Cajan, joka

pari vuotta myöhemmin laulatti samaa Arhippaa, on kirjaanpannut:

_Palvannetta_. Että viimeksimainittu muoto on oikea, todistaa

Ukon tai Tuurin kertosanana useammissa Vienan läänin runoissa ja

nimenomaan Arhipankin laulamissa esiintyvä _Palvanen eli Palvoinen_.

A. Satoi ukko uutta lunta,

Palvanen vitiä viskoi.

B. Ukon uuella lumella,

Palvoisen panemavi'illä.

C. Tuotu Ukko iskemähän

Palvanen pitelemähän.

D. Tuurin uutehen tupahan,

Palvasen laettomahan.

Tämä nimi voidaan johtaa sanasta palvoa ja merkitsisi siis

"palvottua" eli "palvottavaa". Yhtäläisesti on selitetty ruotsin

_gud_, 'jumala', merkitsevän uhrein ja rukouksin avuksi huudettua

olentoa.

Ukko jumalaa Lencquist vertaa skandinaavilaiseen Thoriin. Ganander

yhdistää Thorin maljan juomiseen Agricolan säkeet:

Ja kuin kevätkylvö kylvettiin,

silloin Ukon malja juotiin,

siihen haettiin Ukon vakka,

niin juopui piika että akka --

Se siis antoi ilman ja vuodentulon.

Samanaikuisessa Savonlinnan läänin talonpoikien kirjelmässä (1545-50)

valitetaan, että heitä oli sakoitettu Ukonmaljan juomisesta (_drucko

Thordns qilde_). V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin

pöytäkirjassa mainitaan _Ukon vakat_. Näistä on uudemmaltakin ajalta

kertomuksia.

Pohjois-Hämeessä Rautalammilla oli kahden kylän väki muinoin

heittänyt arpaa, kumpaisen oli toisenkin puolesta Ukon vakkoja

pitäminen; myöhemmin, kun olivat keskenään riitaantuneet, alkoivat

kumpikin erikseen juhlaa viettää. Määrättynä päivänä kevätkesällä

tapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa

ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia

tuohisiin vakkasiin, jotka kannettiin _Ukonvuorelle_. Sinne jätettiin

ruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla

oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät

juoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen

poutaista kesää.

Joroisissa Savossa oli entisinä aikoina kylvämään ruvetessa viety

siemenkoppa _mäelle_ ja _Ukolle_ näytetty mitä lajia siinä on, että

tämä tietäisi kasvattaa.

Suomen Karjalassa on säilynyt useampia muistoja Ukonvakoista.

Rääkkylässä oli poutavuosina, kun ei satanut viljan terittäessä,

asetettu jyviä Ukonvakkaan katolle; sitten satoi niiden päälle,

kun rukoiltiin. Sateessa itäneistä jyvistä tehtiin maltaita juomaa

varten. Kiteellä oli samoin pitkällisen poudan torjumiseksi tehty

Ukonvakat ja ohrilla täytettyinä asetettu räystäälle sadetta

odottamaan. Jumalan veden kastelemista ohrista oli pantu olutta

ja sitä juotaessa laulettu kiittäen Ukkoa sateesta. Kurkijoella

kerrottiin tarkemmin itse juhlan vietosta. Ukonvakat pidettiin

kesäkuussa kuivuuden aikana ulkosalla. Kaikki kylän miehet ja naiset,

semminkin vanhemmat, kokoontuivat ennakolta määrättyyn taloon, jossa

jo keväällä, kun oli pitkät poudat, oli valmistettu olutta mainitulla

tavalla. Pöydät, tuolit ja penkit kannettiin ulos. Syötiin piirakkaa,

makeaa kiisseliä, velliä, maitoa ynnä voita ja juotiin olutta. Maan

hedelmän edestä rukoiltiin, että jumala antaisi tarpeellisen ilman.

Ukonvakkoihin ei kukaan tuonut kerallaan mitään nautittavaa; oli

kunnia sille, joka ne sai pitää. Lopuksi arvottiin, minkä talon ensi

kerralla ne tuli viettää.

Runsaimmin on _vakkue_-juhlasta tietoja Inkerinmaalta, jossa se on

siirtynyt Petron tai Iilian päivään (29/6, 20/7 v.l.). Edellinen,

myös _Ukkopäiväksi_ sanottu, on alkuperäisempi: jälkimäiseen siirtoon

on vaikuttanut Eliaksen astuminen ukkosjumalan sijalle. Hevaan

Lenttisissa oli aikoinaan Ukkopäivänä aidatussa paikassa juotu

_Ukko-olutta_ ja laulettu _Ukkovirsi_, jonka esittäjä oli saanut

ensimäiseksi olutta maistaa. Tämä runo alkoi:

Pyhä Ukko armollinen,

tule meille vierahisin,

anna maillesi makua,

pelloillesi pehmitystä.

Soikkolan niemellä neljä kylää tätä juhlaa vietti petrona, toiset

neljä iiliana ynnä seuraavina päivinä. Yhteisjuhlan maksut koottiin

taloja myöten; keräyksen toimitti kylän vanhin. Kootut varat

käytettiin etupäässä oluttarpeiden hankkimiseen. Niitä valmistivat

valitut juhlaoluen keittäjät, jotka sittemmin toimivat juhlamenojen

ohjaajina. Juhlapäivänä kokoonnuttiin sen riihen eteiseen, jossa

juhlaoluet säilytettiin; riihi oli juhlaa varten lehvillä y.m.

koristettu. Jokaisella tulijalla oli olutkappa kerallaan. Aluksi

kylien neitoset lauloivat Petron tai Iilian virren, mitkä erosivat

toisistaan vain alkusäkeitten järjestyksessä:

Pyhä Petro armollinen,

Iilia pyhä isäntä,

tai päinvastoin. Sitten avattiin eteisestä riiheen vievä ovi sekä,

jos väkeä oli runsaasti, myös joku ikkunoista, joista molemmista

riihen sisällä olevat juhlanisännät ottivat vastaan tyhjät

olutkapat, palauttaen ne täytettyinä. Kun sopivaksi katsottu määrä

olutta oli jaettu, keskeytettiin anniskelu seuraavina juhlapäivinä

jatkettavaksi. Vanhempaa kantaa edustaa tieto, että yhteisolut oli

juotava riihessä yhteen menoon. Myös riihen eteisen seinille ja

lattialle oli kaadettu olutta.

Narvusin puolella vakkuejuhla vietettiin välistä vuorotaloin, jolloin

talon isäntä oli juhlan kustantajana. Enimmäkseen toimitettiin

kestitys ulkona talon pihamaalla tai etäämpänä olevan rakennuksen

luona, missä olut säilytettiin. Viimeisenä juhlapäivänä mentiin

rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toisiaan köydestä pitäen.

Vatjalais-alueella Järvikoiskylässä on uhripyhättö, jossa

Iilian-päivänä on olutta juotu. Sen ympäröi noin 9 m pitkä ja 3 m

leveä suorakaiteinen pyöreistä pölkyistä tehty hirsisalvos, jonka

korkeus alkuaan oli 1 1/2 m ja jonka lännenpuolisessa pitkässä

seinämässä oli 1 m leveä oviaukko. Sisällä kasvoi useita puita ja

pensaita, joista isoin oli vanha pihlaja. Myös oli siinä vanhoja

pihlajankantoja sekä kivikasoja, yhden päällä pienoinen kiviristi.

Tänne kokoonnuttiin Iilianpäivänä ja tuotiin joka talon puolesta

kynttilä sekä lautanen, jolla oli leipää ja voita. Näitä eväitä

syötiin paikalle laadittujen pöytien ääressä ja juotiin olutta,

jota oli yhdessä talossa koko kylää varten valmistettu ja jota sen

isäntä tynnyristä laski. Pari tuntia joivat yksikseen omakyläläiset,

sitten vasta saivat vieraat tulla pitoihin osallisiksi. Eikä siinä

juotu muuta kuin olutta; viinaa nautittiin vasta kotona yhteisjuhlan

jälkeen. Aitauksen luona oli Iilian aattona myös härkä teurastettu ja

lihat keitetty, joita juhlapäivänä oluen kera nautittiin. Viimeisen

kerran tässä juhlassa veriuhri toimitettiin v. 1900.

Ukkosjumalalle omistetusta härkäuhrista ja olutjuomingista on

säilynyt myös Virosta kuvaus vuodelta 1644. Eräässä paikassa

Võhanda-joen läheisyydessä oli tapana joka vuosi helatorstaina

kokoontua ja uhrata härkä. Siinä tilaisuudessa oli suunnattomasti

syöty, juotu ja kaikin tavoin iloittu. Olutta siunatessa oli vanha

ukko, "pitkäisen pappi", lukenut seuraavan rukouksen: "Vooda(?)

_Piker_, härän annamme rukoillen, kaksisarvisen ja nelisorkkaisen,

kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen, terä kultainen! Muuanne

työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean;

simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä

_Piken_, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä

päälle ja hyviä teriä sisään!"

Niinkuin näistä kertomuksista näemme oli ukkosenpalveluksella

tarkoituksena poutien aikana saada hedelmöittävää sadetta. Jo

sen kosteuden, jonka tuvan katolla pidetyt mallasaineet olivat

imeneet, luultiin tarvittaessa vaikuttavan takaisin ilmaan. Sateen

saamista edistävänä pidettiin myös oluen valamista juhlapaikalle,

tyhjennettyjen olutpuolikkojen pesemistä ja toisiaan uittamista.

Ennen kaikkea luotettiin ihmisen sisälliseen kostuttamiseen oluella,

jota oli nautittava runsaasti, kaikki kerrallaankin ja niin että,

puhumattakaan miehistä, juopui sekä "piika että akka".

Runoissa on Ukko yleisimmin rukoiltuja. Kalevalasta päättäen on hänen

puoleensa käännytty viimeiseksi, kun ei kenestäkään muusta enää apua

ollut. Hänen asemaansa kaikkein muiden jumaluusolentojen päällikkönä

näyttää myös tukevan hänen tavallinen mainesanansa _ylijumala_.

Mainittu järjestys on kuitenkin vasta uudelle Kalevalan laitokselle

ominainen. Kahdeksasta kohdasta on ainoasti kahdella vastineensa

Vanhassa Kalevalassa. Niistäkin toisessa, Väinämöisen laivaretkessä,

on Lönnrot kansanomaiseen koskenneidin puhutteluun ensin

yksinkertaisesti lisännyt Ukkoon kohdistetun rukouksen (VK 22: 35) ja

sittemmin (UK 40: 71-7) niiden väliin sovittanut kolmannen haltian

ynnä liitesanat "kun ei tuosta kyllin liene". Ukon asettaminen

useammasta puhutellusta viimeiseksi mainitun liitesäkeen jälkeen

rajoittuu siis vanhassa laitoksessa Tulensyntyyn (VK 26: 513, vrt.

UK 48: 356), jossa lopulla pyydetään avuksi neittä Pohjolasta ja

sitten, "jos ei tuosta kyllin liene", Ukko kultainen kuningas. Mutta

vastaavassa kansanrunossa on näiden järjestys juuri päinvastainen ja

liitesäe puuttuu.