Väännösmuoto siitä lienee _lapehtia_:[13]

Nytpäs noiun noitujani,

lapehin lapehtijani,

jonka jälkiosan saanee lukea: _lovehin lovehlijani_. Vielä on

huomattava keski-Pohjanmaalta muistiinpantu sanonta: "loihtea

lonehtia" s.o. _loihtia lovehtia_, mikä ei ole muuta kuin kahden

saman sanan eriaikuisen muodon toistamista: _lovehtia_ > (_loehtia_)

> _loihtia_.

Vihdoin tavataan _loihtemisen_ yhteydessä itse kantasana _lovi_.

Tässä petäjäpesässä,

tässä honkahuonehessa,

täss' on lovi loihtemassa,

tuhtoparta tuhkamassa,

joka ei pelkeä piruja,

eikä Hiittä hämmästy.

Lovi sanalla on tässä ilmeisesti persoonallinen loitsijan merkitys.

Sama merkitys on sillä yhtymässä _lovin eukko_, joka mainitaan

tautien synnyttäjänä. Yleinen yhdeksän taudin ynnä muutamien

yksityisten tautien synnyssä on johdannainen _Lovetar, Lovehetar

l. Loviatar_,[14] jonka merkitystä valaisee myös sen sijalla

kerran esiintyvä _Noiatar_,[15] Sen vaihdosmuodot _Louhetar ja

Louhiatar_,[16] joihin vielä Lohetar ja Lohiatar liittyvät, voidaan

Lov(e)hettaresta lähteneiksi selittää.[17]

Mutta nämä voidaan myös johtaa kantasanasta _louhi_, jonka kansanruno

tuntee. Yhdessä Pahkanluvussa manataan:

Suuhun _Louhi Pohjolaisen_,

_louhi käärmehen_ kitahan.

Neljässä eri loitsujen kirjaanpanossa esiintyy tilapäisesti _Louhi_

(kerran _Louki_) Pohjolan emäntä. Ainoa kertomarunon toisinto,

jossa tämä säe tavataan, esittää Lemminkäisen lähtöä Luotolaan eli

Väinölään, missä hän laulaa koirat Suomelan susien syödä ja sitten

laulaa koko Luotolan perheen kultiin ja hopeihin, paitsi yhtä natoa.

Siit' Louhi Pohjolan emäntä

kovin suuttui ja vihastui.

Lauloi Louhi longotteli,

pataluuhi pauhatteli

vaskilautan päälaelle,

rautaruuhen jalkoihinsa.

Esitys jatkuu Lemminkäisen surmarunolla, jossa ei kuitenkaan Pohjolan

emäntä esiinny enempää kuin alkuosassakaan, vaan Vuojelan emäntä.

Pohjolan emäntä on tähän yhteyteen aivan vahingossa tullut eikä

edes laulun kuvaukseen kuulu. Sillä kahdesti esiintyvä louhi sana

on joko siirtynyt jälkimäisestä säkeestä edelliseen, joka on

runomitallisesti liian pitkä; taikka on se Pohjolan emännän mukana

tullen johtanut laulajan mieleen yleistä loitsijan kerskausta

sisältävän runokappaleen, jossa sama sana esiintyy. Laulava louhi ei

tässä merkinne muuta kuin edellä: _lovi loihtemassa_. Myös kertosana

_pataluuhi_, jonka Lönnrot on korjannut _pataruuhi_ seuraavan

rautaruuhen mukaan, lienee luettava _pata-louhi_[18] ja ymmärrettävä

noidaksi pahassa merkityksessä.

Louhi sanan alkuperää ovat miltei kaikki tutkijat etsineet

germanilaisista kielistä. Paitsi Edda-taruissa esiintyviin, edempänä

esitettäviin nimiin, on sitä yritetty yhdistää kahteen sanaan, joista

toinen merkitsee _lentoa_, toinen _tulta_.

Edellinen K.B. Wiklundin selitys nojautuu sanayhtymään _louhikäärme_,

jonka myös Agricola _lohikäärmeen_ ohella tuntee ja jolla on

vastine skandinaavilaisessa yhtymässä: _floghdraki_. Jälkimäinen

sana on latinasta (draco = lohikäärme) germanilaisiin kieliin

lainattu ja sitä käytetään meteorin synnyttämästä _tulenlennosta_.

Louhikäärme siis tarkoittaisi lentävää käärmettä ja siitä päättäen

myös _louhi-pohjolainen_ lentävää pohjolaista, samoinkuin

_lento-hattara_ lentävää naisnoitaa. "Louhi Pohjolan emäntä"

voitaisiin lukea "Louhi-Pohjolan emäntä", jolloin Louhi-Pohjola olisi

muodollisesti samassa suhteessa louhi-pohjolaiseen kuin Tuli-Lappi

tulilappalaiseen. Mutta itsekseenkin louhi on voinut merkitä "tuulen

noitaa", kuten vanhassa norjankielessä _flug_ tuuliaispäässä lentävää

lappalaista.

Jälkimäinen E.A. Tunkelon selitys lähtee _louhi_ sanan merkityksestä:

"salama, kalevantuli", joka ainakin Karjalankannaksella

kansankielessä tunnetaan. Louhi-pohjolaista ja Louhi-Pohjolaa

vastaisivat silloin sisällykseltäänkin tulilappalainen ja Tuli-Lappi.

Jos lisäksi _louhi_ ja _lovi_[19] voitaisiin pitää saman sanan

vahvana ja heikkona asteena (vrt. esim. muinais-yläsaksan _loug_ ja

_love_ = liekki), niin kansanomainen lovessa ja tulessa kulkemisen

rinnastaminen perustuisi ikivanhaan käsiteyhteyteen.

Lovi sanaa on kuitenkin myös erikseen louhi sanasta selitetty. E.N.

Setälä on sen yhdistänyt rakoa merkitsevään lovi sanaan. Säkeessä:

"nouse luontoni lovesta", jolla toisinaan on kertosäkeenä: "syntyni

syvästä maasta", saattaisi ajatella lovella tarkoitettavan maan rakoa

manalaisen hengen olinpaikan merkityksessä.[20]

Miten _lovi_ sanan alkuperä vastaisuudessa selvitettäneenkin,

selvää ainakin on, että sen johdannaisen lovehiijan äänteellinen ja

merkityksellinen muuntuminen loihtijaksi, josta kirjakielessämme on

väärin muodostettu loitsija, vastaa suomalaisen tietäjän kehitystä

hurmostilaan antautujasta sananvoimaan turvautujaksi. Tämä kehitys,

kuten olemme nähneet, on tapahtunut länsimailta kulkeutuneen,

keskiaikaisen, katolishenkisen loitsuluvun vaikutuksesta.

Vainajat.

Sekin käsitys shamanismista eli noitauskonnosta, että tämä

perustuisi ihmistä luonnossa ympäröivien pahojen henkien pelkoon,

on yksipuolinen ja erehdyttävä. Noidan toiminta on läheisimmässä

yhteydessä vainajainpalvonnan kanssa, joka ei ole ollut ainoastaan

suomensukuisille kansoille ja niiden naapureille yhteinen, vaan koko

maapallolla yleinen uskonnonmuoto.

Vainajia ei enempää kuin eläviäkään ihmisiä ole kuviteltu

pelkästään pahoiksi, yhtävähän kuin kauttaaltaan hyviksi. Ne

olivat toiselle henkilölle suopeita toiselle vihamielisiä, toisena

hetkenä hyvänsävyisiä toisena pahankurisia, epäkunnioituksesta ja

laiminlyömisestä loukkaantuvia sekä rukouksilla ja lahjuksilla

lepytettäviä.

Suuremmalla syyllä voi painostaa, että vainajain suhteessa

palvojiinsa heidän hyvää tekevä vaikutuksensa tulee etualalle.

Vainajaan kohdistuva palvonta kuuluu lähinnä jälkeenjääneille

omaisille luonnollisena velvollisuutena. Tähän sukulaisten

velvollisuuteen liittyy yhtä luonnollinen oikeus omistaa palvomansa

vainaja suvun suojelushenkenä, suosijana ja puoltajana kaikilla

elämän ja toimeentulon aloilla. Poistuneet suvun jäsenet pysyvät

siten katkeamattomassa yhteydessä elävien kanssa ja syntyy

suku-tunne, joka on kyllin pyhä ja voimakas pitämään koossa yhä

lisääntyviä jälkeläisiäkin heimona ja kansana.

Vainajainuskoon perustuvan sukutunteensa on suomalainen loitsija

runollisesti ilmaissut:

Nostan suureni sukuni,

kuin on vankan vaaran paltti,

uron ainoan avuksi,

yksinäisen ympärille,

heti heimoni ylennän,

kuin on pitkän pilvenrannan.

Vainajainpalvonnan vallitsevaa asemaa esi-isäimme uskonnossa

todistavat lukuisat kielemme sanat, joita on miltei kaikilta sen

kehityskausilta säilynyt. Suomalais-ugrilaisille ja samojedilaisille

heimoille yhteinen on _kalma_, josta edempänä. Suomalaisugrilaista

perua on jättiläiskokoista merkitsevä _koljo_ ja vastaava viron

_koll'_ (kolli) eli _koll_ (kollu) 'kummitus'; mahdollisesti se

alkuperältään liittyy ikivanhaan indoeurooppalaiseen sanaan, jota

edustavat gootinkielen _halja_ 'Manala' ja muinaisislannin _Hel_

'Manatar'. Indo-iranilainen lainasana suomalais-permalaiselta ajalta

on _marta_ eli _marras_, joka on kirjakielessämme säilynyt marraskuun

nimessä. Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneilla suomalaisilla on

marras vielä käytännössä merkiten sitä, jonka on määrä kuolla.

Jos kylässä oli marras, niin tuli yöllä pajaan takomamies, pieni

harmaa ukko, laaja hattu päässä, ja hääräsi kirstunnauloja takoen.

Lauseparsissa, esim. "maata martaana", s.o. lähellä kuolemaa, on se

Suomessakin tunnettu.

Runoissa sana tavataan sekä marras että marta muodossa.

A. Mikä marran maasta nosti?

B. Jos on marras maasta tullut.

Indoeurooppalaista alkuperää on mahdollisesti myös _keijunen_ eli

_keijukainen_. Keijuset eli keijungaiset ovat Gananderin mukaan

pieniä, lenteleviä henkiä. Ihmisten silmissä, jotka luulevat niitä

näkevänsä ruumissaatoissa, kirkkotarhoissa ja teillä, ne näyttävät

lumihiutaleilta, pieniltä lastennukeilta tai tulijuovilta; ne eivät

ole muuta kuin kuolleitten henkiä. Niiden arvellaan ilmestyvän sinne,

missä joku tekee hengenlähtöä ja missä on ruumis; niitä seuraa

huoneen täyttävä haju, _kalma_.

Runoissa tavataan keijunen muodossa _keijulainen_. Tavallisempi on

kuitenkin muoto _keitolainen_, joskus _keitulainen_, ja sen kantasana

_keito_, joiden molempien vastineena voi esiintyä _tuoni_.

Yhteissuomen-aikainen liettualainen lainasana on ennen mainittu

_kurko_ eli _kurki_. Jälkimäisen muodon Juslenius esittää

sanakirjassaan 'kummitusta' merkitsevänä. Samassa merkityksessä hän

tuntee myös sanan _koukoi_, joka on yhdistettävä liettualaiseen

_kaukas_ 'manalainen'; tämä saattaa kuitenkin olla alkubalttilaista

aikaa varhaisempikin indoeurooppalainen laina.

Runsaimmin on suomenkielessä eri aikoina lainattuja germanilaisia

vainajainnimityksiä. Itse sana _vainaja_ johtuu gootinkielisestä

_vainags_ 'raukka' (vrt. saksan _wenig_ 'vähän'). Merkityksen-vaihdos

on sama kuin suomen raukka sanan ja siitä ruotsinlappiin lainatun

_rauke_ 'vainaja' välillä;[21] mahdollisesti on itse _raukka_ sana

johdettava muinaisskandinaavilaisesta _draugr_ 'vainaja, kummitus'.

_Peijaat eli peijaiset_ 'hautajaiset', _peijaiset_ 'kirkonväki' ynnä

_peikko_ 'vainaja, kummitus' on yhdistettävä muinaisislantilaiseen

_feigr_ 'kuoleman oma' (vrt. ruotsin feg 'pelkuri').

Rajakarjalan itkuvirsissä esiintyy _peikonen tuonikkosen_ vastineena

ja runoissa _peiko pellosta_ nousevana ja peltoon manattavana.

Viikinkiaikaa myöhempi lainasana lienee _kyöpeli_, Gananderin mukaan

"kummitus, joka telmii huoneissa, vanhoissa linnoissa ja näyttäytyy

mestauspaikoilla ja kalmistoissa". Castrén tämän johdosta päättää

kyöpeli-nimityksen osoittavan erikoisesti rikoksellista vainajaa.

Yleisesti se sovitetaan naimattomina kuolleihin, joiden uskotaan

joutuvan _Kyöpeliin eli Kyöpelin vuoreen_. Varsinais-Inkerissä

merkitsee _kopeeli_ vanhaa poikaa ja piikaa. Sana vastaa saksalaista

asunnonhaltijan nimitystä _kobold eli kobel_. Tämän ruotsalaista

_köbel_ muotoa edellyttää _kyöpeli_ sekä Vermlannin suomalaisilla

paholaisen nimityksenä tavattu _köpölö_.

Germanilaista alkuperää voi olla edempänä tutkittava _tuoni_ sekä

_männingäinen_, jonka jo Agricola vainajan merkityksessä tuntee.[22]

Pohjois-Hämeessä siitä tunnetaan lyhyempikin muoto _mängiäinen_.

Saksankielessä _männchen eli mängen_ merkitsee _pikku-ihmisinä_

ilmestyviä henkiä, erittäin _erd_ 'maa' sanan yhteydessä:

_erdmännchen eli erdmängen_, jota jo Lencqvist on "maahiseen"

verrannut. Vastaava nimitys ruotsissa on: _de små under jorden_

'maanalaiset pienoisolennot.[22]

Toiseen ruotsalaiseen vainajain nimitykseen: _de underjordiska_,

liittyvät sananmukaisina vastineina, joita ei kuitenkaan tarvitse

välttämättömästi pitää käännöksinä, viron _maa-alused_ ja suomen

_maan-aluiset eli manalaiset_, joista runoissa vielä muoto

_maan-alainen_ on säilynyt.

Että manalaiset ovat kuolleitten ihmisten henkiä on kansanuskon

muistiinpanoista helposti nähtävissä. Kirkkomaalle menijän manalaiset

yrittävät ottaa kiinni. Kyläin välisille metsäpoluille ei uskalleta

asettua yötulille, koska manalaiset käyttävät niitä kulkuteinään.

Manalaiset näkee unissaan ja kuulee niiden puheen, jos pääsiäisyönä

kolmen tien haarassa pesee silmänsä rannalta löydetystä tuulen

kuljettamasta äyskäristä ja pyyhkii rievulla, jolla ruumiin silmiä

on pyyhitty, harjaten vielä päänsä ruumisharjalla, sekä kaataa

veden tienhaaraan ja ummessa silmin menee vuoteelleen nukkumaan.

Valveillakin ollen niitä näkee sairaan läheisyydessä, jos auringon

laskun jälkeen tai ennen auringon nousua katsoo rievun läpi, jota on

pidetty vanhan ruumiin silmillä kolme yötä. Jos sairas kuolee, niin

manalaiset ovat pääpuolessa, muuten jalkain puolessa; sama käsitys

kuvastuu sadussa Kuolema kummina.

Myös runoissa on manalaisen merkitys kertosanoin ja kuvauksin tarkoin

osoitettuna.

A. Ikimennehen ihoon,

Manalaisen vaattehesen,

Helmoin hengenlähtenehen.

B. Manalainen maasta nouse,

Hiuksi toinen hirveänä,

Pääkakara kauheana!

_Vainajainpalvonta_ edellyttää tietysti uskoa elämään kuoleman

jälkeen ja manalle menneitten jatkuvaan vaikutukseen maanpäällä.

Siihen liittyvät aineelliset antimet edellyttävät lisäksi, että

vainajilla kuvailtiin edelleen olevan yhtäläiset asunnon, vaatteen

ja ruuan tarpeet kuin heidän eläessään. Venäjän Karjalan vanhimmissa

kalmistoissa tapaa jäännöksiä salvoksista, jotka peittävät vainajan

hautaa. Ne on tehty aivan samaan tyyliin kuin Venäjän Karjalan

vanhat asuinrakennukset, salvettu pienistä pyöreistä hirsistä ja

taitekatolla varustettu. Katelaudat ovat alapäissään pitkin reunaa

veistetyt uurrosmaisille leikkeleille. Tämän rakennuksen vieressä tai

päällä on leikkauksilla kirjattu puupylväs, jonka ylipäätä peittää

niinikään koristeellinen pienoiskatto.

Suomen itä-Karjalassa näkee haudalla neljä hirsikerrosta korkean

rakennuksen, jonka päällä on räystäskatto ja päädyssä pieni

ikkuna-aukko. Tästä ikkunastaan, jonka punaisia pieliä itkuvirsissä

kuvataan, uskottiin vainajan voivan seurata elävien toimia.

Ikkunaksi tehtiin myös Inkerissä arkun päähän tai toiseen kupeeseen

neliskulmainen 1-2 tuuman mittainen reikä, "että näkisi" vainaja.

Hautalöydöt Käkisalmen kihlakunnassa, joiden mukaan

muinaissuomalainen mies ja nainen on kuvattu Kalevalan selityksiä

varten, todistavat, että vainajat haudattiin juhlatamineissaan ja

että hän sai mukaansa niitä aseita ja työkaluja, joita eläessään

oli käyttänyt. Nykyäänkin Suomen itä-Karjalassa vainaja puetaan

pyhävaatteisiin ja ohuesta nahasta ommeltuihin uusiin jalkineisiin.

Myös Hämeestä on tietoja, että ruumis oli hyvin puettava, sen ylle

pantava vihkiäisvaatteet ja sukat, tai yleensä paraat vaatteet,

kintaat käteen ja lakki päähän. Sirppi ynnä muita työkaluja

muistellaan vielä pohjois-Karjalassa hautaan pannun. Muualla Suomessa

vainajalle mukaan annetut esineet ovat uudenaikaisempia, hänen

kuvitellun matkansa varusteita: keppi ja rahakukkaro sekä pikilanka,

neula ja naskali ynnä nahkapalanen, ilmeisesti matkalla kuluvien

jalkineitten paikkaamiseksi.

Viimeistä jäännöstä vanhasta käsityksestä, että vainajan oli saatava

ainakin osa jälkeenjääneestä omaisuudestaan, edustaa tieto Savosta.

Ruumista rekeen pantaessa oli särjettävä jokin talon parain kappale

ja sanottava: "tuon saat, mutta et muuta". Sitten kuolleen henki ei

hautauksen perästä enää tullut vaatimaan mitään. Niinikään Inkerissä

isäntä- tai emäntävainajaa tuvasta ulos vietäessä kierrettiin hänen

nimikkolusikallaan arkku kolmesti, jonka jälkeen lusikka rikottiin

ja kappaleet nakattiin arkun jäljestä sanoen: "siinä on osasi, muuta

et saa". Se tehtiin, ettei vainaja hautaamisen jälkeen enää tulisi

perintöjakoa tekemään.

Enimmän huomiota vaati vainajan ruuasta huolenpito, joka ei ollut

yhdellä kerralla suoritettu. Suomen itä-Karjalassa pidettiin ruumis

kolme yötä sisällä ja vietiin jo silloin ruokia vainajan syötäväksi.

Varsinais-Inkerissä piti kuolleella olla myötäänsä ruokaa vieressään.

Hautaan vietäessä otettiin mukaan hernepata, lihaa, leipää, voita ja

mitä laatua suinkin talossa oli; nämä haudattiin ruumiin kera. Myös

muutamin paikoin Hämeessä ja Savossa pantiin arkkuun eväiksi leipää

ja lihaa, ja yleisesti Suomessa viinapullo.

Tärkeintä kaikesta oli elukan teurastaminen yhteisateriaa varten,

johon vainajan uskottiin ottavan osaa; teuraan luut ja muut

jäännökset jätettiin vainajalle sitä varten, että hän niistä saisi

itselleen vastaavan eläimen toisessa elämässä.

Mainituista karjalaisista hautalöydöistä voimme päättää eläimiä

tapetun, keitetyn ja syödyn haudoilla, jonne luut ja liemen tähteet

kattiloineen jätettiin. Vielä on säilynyt monin paikoin Suomessa tapa

isännän tai emännän kuollessa tappaa nautaeläin hautajaisia varten

siinä uskossa, että vainaja muuten vie lehmä- ja hevosonnen, että hän

tappaa lehmiä ja ottaa siten kuitenkin osansa. Joka sääli lehmäänsä,

teurasti ainakin kukon, ettei vainaja veisi isompia eläimiä. Sekin,

joka tästä vanhasta tavasta pyrki vapautumaan, löi varmuuden vuoksi

lehmän peräimillä arkun kanteen, etteivät elukat ikävöisi ja

kuolisi vainajan jälkeen. Samassa tarkoituksessa pantiin isännän

ruumiskirstuun hiiltä ja poroa liedoksesta lausuen: "siinä on lehmäsi

ja siinä on lampaasi!"

Peijaisateria on aikaa myöten siirtynyt hautausmaalta vainajan

kotiin. Hämeessä kuitenkin muistellaan pitkämatkalaisten pitäneen

hautajaisia kirkonkylässä, mukanaan ruokaa, paistia ja viinaa. Taikka

oli mukaan otettua viinaa, lihaa ja leipää syöty kirkonmenojen

aikana pappilan saunassa, vaikka erikseen vielä oli vietetty kotona

peijaiset. Pohjois-Karjalassa oli entisaikaan talon-haltian kuoltua

papille vietävä lehmä sidottu hautausmaan koivuun joksikin aikaa;

siitä tavasta oli luovuttu, sitten kuin papit ottivat vastatakseen,

ettei vainaja tehnyt onnettomuutta.

Johannes Häyhä Kuvaelmissaan itäsuomalaisten vanhoista tavoista

eroittaa hautajaispidot, jotka pidettiin ennen hautaamista, niin

sanotuista maahanpanijaisista, joita pidettiin ruumiin hautaan vietyä

ja joissa uusi joko isäntä tai emäntä nostettiin. Maahan-panijaisiksi

oli ruumisrokka keitetty pavuista ja raavaan ynnä sian lihasta.

Kahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, oli varattu pöydälle,

jolle vielä oli jokaista varten asetettu ryynipiirakka omenapiirakan

päälle. Olutta tarjottiin vieraille juotavaksi ja hevosillekin

mitattiin kauroja kapallinen jokaiselle. Toiset tiedonannot samoilta

seuduilta mainitsevat hernerokan välttämättömänä ruokalajina ja

lisäävät, että vieraitten oli tullessaan, niinkuin yhteiseen

uhrijuhlaan ainakin, tuotava herneitä ynnä muita ruoka-aineksia sekä

viinaa.

Kotonakin vietetyissä maahanpanijaisissa kuvailtiin vainajan itsensä

olevan läsnä, senvuoksi ei saanut liikauttaa pöytää eikä murentakaan

pöydän alta, jossa vainajain uskottiin ottavan osaa ateriaan.

Jos yhtäkaikki, kun vainaja oli haudattu, onnettomuuksia rupesi

tapahtumaan, niin se varmasti merkitsi, että joku lyyli oli jäänyt

toimittamatta. Silloin kutsuttiin vieraat uudestaan ja pidettiin

toiset hautajaisten tapaiset pidot, joissa korjattiin mikä oli

laiminlyöty. Näillä pidoilla oli sama nimitys _yön-istujaiset_ kuin

ensimäisillä valvojaisilla vainajan kuoltua.

Jatkuvaa huolenpitoa vainajan elannosta kuvailee Agricolan värssy:

"kuolleitten hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin

ja itkettiin". Vielä nykyisin Inkerinmaalla muistellaan, miten

inkerikot veivät kattilat haudalle, söivät siellä ja itkivät, jättäen

myös vainajille ruokaa. Kalmoilla käydessä täytyi vähintään puolet

ruuista saada menemään. Osa kaadettiin maahan, niinikään pullosta

viinaa. Samalla pantiin paloja ristin päälle lintujen osaksi, --

Suomen karjalaiset uskoivat kuolleitten syöneen, kun linnut olivat

käyneet. Seuraava osa annettiin kerjäläisille, joita niinikään

pidettiin vainajan edustajina ja nimitettiinkin niiden kalmoilla

esiintyessä _olemattomiksi_.

Suomalaisia itkuvirsiä ei ole vielä tutkittu, jotta voisi sanoa,

missä määrin ne ovat mukaelmia venäläisistä. Huomattava kuitenkin

on, että kaikilta kreikanuskoisiltamme niinkin lännestä kuin Liperin

Taipaleelta, samoin kuin Viron puolella juuri setukaisilta, on

muistiinpantu itkuvirsiä. Inkerinmaalla sinne aikoinaan muuttaneet

luterilaisetkin niitä laulavat, nähtävästi siellä vanhastaan asuvilta

naapureilta opittuansa, kuten esim. kaularistin mainitseminen heidän

itkuissaan todistaa.[23]

Henrik Lättiläinen mainitsee virolaisten ruumiita roviolla

polttaessaan pitäneen peijaisia monenlaisin valituksin ja juomingein.

Mutta olivatko mainitut "valitukset" (lamentationes) runomitallisia

lauluja, ei hänen tiedonannostaan selviä. Määrättyjen muistinpäivien

viettämisen, kuten 3:nnen, 9:nnen ynnä 40:nnen kuolinpäivästä

lukien ynnä viimeksi vuosipäivän, jollekulle rikkaalle vielä

kolmivuotispäivän, ovat kreikanuskoiset suomalaiset ilmeisesti

venäläisten esimerkin mukaan järjestäneet.

Tärkein muistojuhla, joka kaikille vainajille pidettiin,

oli _kuusviikkoiset_, joita Inkerinmaalla nimitettiin myös

_maahanmättäjäisiksi_ ja joita siellä vietettiin kuudentena

pyhänä peijaispyhästä lukien. Toisina muistinpäivinä suoritti

kalmoilla käynnin yksi henkilö, tavallisesti nainen, muitten

omaisten odottaessa kuolleen kotona. Mutta kuusviikkoisille, joita

varten erityisesti valmistettiin juhlaruokia, keitettiin olutta

ja siistittiin pirtti, ainakin pöydän alus, "vainajain tila",

kutsuttiin koko vainajan suku. Yhdessä käytiin kalmoilla ja vietiin

_kalmoilliset_ aikaisemminkin haudatuille sukulaisille; itsekullekin

annettiin, paitsi viinaa, piirakka, kakku ynnä kananmuna, joka oli

kalmistossa rikottava. Kun oli vainajan kotiin palattu, pantiin

ruoka pöytään ja siihen vain yksi lusikka, ettei tulisi muita

vainajia syömään kuin oman suvun. Talon vanhus, savusteltuaan

pöydän ympäryksen ja aluksen, ripoitteli suoloja, herneitä ja munaa

pöydälle; sitten vasta päästi väen pöytään. Näitä murusia ei ollut

kenenkään lupa syödä. Sitä paitsi pistettiin joka paistolajista

murunen pyhäinkuvahyllylle, _koloon_, vainajien nautittavaksi ja

annettiin siellä kauan olla. Aterioimisen aikana lauloi joku nainen

eteisessä itkuvirttä, jossa pyyteli vainajia tulemaan odottelevien

sukulaisten joukkoon. Aterioittua mentiin siinä järjestyksessä kuin

oli noustu pöydästä ulos oven eteen kujalle ja ristittiin silmät

kalmoille päin. Samalla pisti jokainen maahan pystyyn päretikun tai

vitsanoksan kepiksi poistuville vainajille.

Suomen itä-Karjalassa kutsuttiin _kuusnetälisiin_ sukulaiset kokoon

ja, jos talo oli varakkaanlainen, teurastettiin lehmä. Ennen

ateriaa käytiin hautausmaalla ja tuotiin sinne muiden hevosten

kera yksi ilman ajajaa valjastettuna tyhjän reen eteen, jonka

yli oli levitettynä valkoinen hursti; tämän tarkoituksena oli

kuljettaa vainajain henkiä sukutaloon. Aterian loputtua läksivät

naiset itkuvirttä laulaen pyytämään näitä vainajia tulemaan tupaan

muistajaisjuhlille. Kutsumattakin uskottiin vainajan kuusi viikkoa

kuolemansa jälkeen kotona käyvän. Silloin asetettiin vainajan varalle

pyhäinkuvain alle syötävää, jota eivät muut liikuttaneet.

Tverin Karjalassa pidettiin vainajaa varten kuuteen viikkoon saakka

pirtin parassopen kohdalla käsiliina, johon tämä "kotiin käydessään"

voisi pyyhkiytyä.

Vienan Karjalassa uskottiin "muistelijaisiksi" annettujen

esineittenkin tulevan vainajan käytettäviksi. Annettiin sitä ja sitä

"muistella", esim. lakki, jottei vainajan Tuonelassa paljainpäin

tarvinnut käydä.

Muistajaisia ei saanut jättää kuolleelle pitämättä. Inkeriläiseltä

mieheltä, joka sen oli laiminlyönyt, oli kuollut vasikka. Unohdettu

vainaja ilmestyi tälle unissa kertoen, että heillä oltiin juuri

menossa kisoihin, mutta kun hänellä ei ollut mitään mukanaan

vietävää, ei häntä päästetty iloihin osalle, jonka vuoksi hänen piti

hakea vasikka kotoansa. Muutakin tavaraa voi vainaja käydä vaatimassa

nukkuvalta, joka silloin unessa puhui kuultavalla äänellä.

Epäilemättä on ilmestyksistä johtunut tilapäinen huolenpito

määräaikaista muistelemista alkuperäisempi. Laiminlyönnin saattoi

arvata, kuten näimme, myös sattuneesta onnettomuudesta. Ilman sitäkin

oli erityisissä elämäntapauksissa syytä ottaa huomioon kuollut

omainen. Inkerissä morsian, jolta oli jompikumpi vanhemmista tai

molemmat kuolleet, kävi läksijäisten aattopäivänä itkien hyvästelyllä

kalmistossa. Hääaikaan oli hänen myöskin vietävä hääolutta vanhempain

haudalle. Vielä enemmän oli uusiin naimisiin menevän lesken syytä

miesvainajaansa hyvitellä. Siihen selvästi viittaavat Agricolan

muistosäkeet: "menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket

huolit ja nait". Vainajan suhdetta jäljelle jääneesen puolisoonsa

valaisee vielä virolainen kansanusko. Kun toinen alkaa ajatella uutta

avioliittoa, kääntyy vainaja haudassaan. Jos sitä jatkuu, rupeaa hän

kotona kummittelemaan. Ensin tulee vain koputtamaan akkunanpieleen

kolmasti. Jollei toinen sittenkään luovu aikeistaan, siirtyy

kummittelija sisään tupaan ja tuo taloon onnettomuutta.

Inkeristä saatu tieto, että vainajan haudalla käytiin ruokaa

viemässä, kunnes ruumiin arveltiin mädänneen, jolloin ei sieluakaan

enää missään uskottu olevan, edustaa nähtävästi vanhinta

käsityskantaa. Myöhempi on yksityisten hautauhrien rajoittaminen

yhteen vuoteen, minkä jälkeen vainaja siirtyi niiden joukkoon, joita

yhteisesti määrättyinä vuodenpäivinä tai alkuperäisemmin sukulaisten

kesken sovittuina aikoina juhlittiin.

Yhteisestä juhlasta suvun vainajain kunniaksi, jonka ajasta

sukulaiset ovat keskenään sopineet, on säilynyt muisto Suomen

itä-Karjalassa. Nämä "piirut" vietettiin yhden talon puolesta. Monta

eläintä teurastettiin, ja kutsutut sukulaiset ynnä ystävät toivat

tullessaan ruokia, joten jäi paljon jäljellekin. Vainajia varten

katettiin eri huoneeseen oma pöytänsä, jolle oli yhdeksän viikon

aikana joka päivä pantava jotakin: lusikka tai lautanen. Huoneen

seinään lyötiin paljon vaatenauloja, joihin vainajat saisivat

ripustaa vaatteitansa. Juhlan aattona tuotiin sekä kylmät että

lämpimät ruuat pöydälle; tämän ympärille vielä asetettiin tyhjät

tuolit. Avattiin huoneen ikkunat ja mentiin joukolla kalmistoon

pyytämään vainajia aterialle. Kukin kutsui omaisiaan, naiset itkien

ääneen: "Tulkaat, isäntä ja emäntä vainaja! Tuokaa mukananne

sukulaiset yhdeksänteen polveen! Sukulaiset, tuokaa mukananne kaikki

tuttavat!" Aamulla lähdettiin kylän kappeliin, kutsuen vainajat

mukaan, ja sieltä palattiin takaisin vainajain kera. Sitten alkoi

yleinen syöminen; myös karjalle annettiin juhlaruokia. Tämän juhlan

tavallinen aika oli kesällä, jolloin voi keräytyä paljonkin vieraita.

Määräaikaista, kaikille kuolleille yhteistä muistojuhlaa viettivät

Kraasnan kreikanuskoiset virolaiset kerran vuodessa ensimäisen

pääsiäispäivän aamuna. Emäntä levitti pihalle liki veräjää puhtaan

pöytäliinan ja asetti sille runsaasti ruokia: maitoa, juustoa,

voita, lihaa, piirakoita y.m. Sitten alkoi kutsua kuolleita omaisia,

mainiten itsekutakin nimeltään. "Tulkaa isäni N.N. j.n.e. Itse tulkaa

ja ottakaa mukaan lapsenne, tulkaa ruokamme ääreen ja juomamme

ääreen! Minä teitä kutsun hyvällä mielellä, hellällä sydämellä;

teille ensin annan, perästäpäin itse otan." Vaiettuaan jonkun

hetkisen antaakseen vainajille aikaa syömiseen ja juomiseen, emäntä

alkoi niitä jälleen pois lähettää. "Menkää pois, saakaa jo syöneeksi

ja juoneeksi! Menkää sinne, minne olette viety, omaan paikkaanne

itsekukin; lapsukaisia taluttakaa kädestä pitäen, menkää pois!"

Ruuat, joista vainajat siten olivat osansa saaneet, vietiin takaisin

tupaan ja asetettiin pöydälle, jonka ääreen perhe istuutui aterialle.

Suomen itä-Karjalassa muistajaisia pidettiin kahdesti vuodessa:

raatintshat (ven. radonitsa) keväällä pääsiäispäivästä lukien toisen

viikon tiistaina ja _muistinsuovatta_ 'm.-lauantai' syksyllä noin

yhdeksän viikkoa ennen joulua. Inkerissä pyhitettiin yleisiä kaikille

vainajille omistettuja muistopäiviä neljä: talvella _liuku-päivä_

paaston edellä, _raatetsoi_ pääsiäisen aikana, helluntai ja _subotan

suovatta_ 'lauantain lauantai' syksyllä. Viimeksimainittua, jolloin

on "koko miero kalmoilla", pidettiin tärkeimpänä. Silloin taloissa

teurastettiin ennakolta luvattuja pässejä ja pantiin olutta.

Katolisuskoon käännytetyt suomalaiset ja virolaiset ovat

vielä luterilaisinakin kauan viettäneet muistojuhlaa kaikille

sukulais-vainajille yhteisesti marraskuun ensimäisenä eli

_Pyhäinmiesten_ päivänä. Mainittua päivää on roomalaiskatolinen

kirkko vuodesta 835 virallisesti viettänyt pyhimysvainajainsa

yhteiseksi muistoksi, sen lisäksi vuodesta 998 pyhittäen marraskuun

toistakin päivää kaikkien _sielujen päivänä_.

Suomalaisilla etenkin itä- ja pohjoisosissa maata on tunnettu

tämän syksyisen muistojuhlan nimenä _kekri_ eli _keyri_. Ensi

kerran ilmaantuu _Käkri_, joka "lisäsi karjan kasvon", Agricolan

karjalaisten jumalain luettelossa. _Kekrin lambat_ mainitaan

Kuopiossa v. 1670 pidetyn kirkollisen tarkastuksen pöytäkirjoissa.

Vanhin kuvaus kekrin vietosta tavataan Eerik Castrénin

ruotsinkielisessä kertomuksessa Kajaanin läänistä vuodelta 1754.

Hän sanoo kekriä eli Pyhäinmiesten päivää vietettävän kahdella

tavalla, osittain pakanallisella suomalaisten muinaisen epäjumalan

_Kekrin_ kunniaksi, osittain paavillisella _Pyhäinmiesten_ muistoksi.

Pakanallisen tavan mukaan juhlapäivän aattona tai aamulla hyvin

varhain teurastettiin puolen vuoden vanha lammas. Se keitettiin

luita rikkomatta, eikä siitä saanut maistaa mitään, ei suolaakaan,

ennenkuin se kokonaisena asetettiin pöydälle. Sitten oli se tyystin

syötävä, ettei jäänyt mitään jätteitä. Kekri nimellä tarkoitettiin

myös henkiä, joille mainittuna aattona valmistivat kaikenlaista

syötävää ja juotavaa mitkä navettaan karjan menestykseksi, mitkä

talliin hevosonnen saavuttamiseksi, mitkä suurten puitten alle

ja suurten kivien luo pellolle tai metsiin, muutamat yht'aikaa

kaikkiin mainittuihin paikkoihin. Paavillisen tavan mukaan isäntä

otti Pyhätmiehet vastaan aattoiltana pimeässä pihalla, vei ne

saunaan, joka oli niiden tuloksi siistitty ja erittäin kylpyä varten

varustettu kylmällä ja lämpimällä vedellä ynnä vastoilla. Sinne oli

myöskin pöytä valmistettu ruokineen ja juomineen. Isäntä toimitti

siellä palvelusta määrättyinä aikoina ja lopuksi seuraavan päivän,

n.s. _sieluinpäivän_ iltana saattoi vieraansa pihalta myöhään

pimeässä paljain päin kaataen maahan olutta ja viinaa.

Myöhemmistä kuvauksista on täydellisimpiä A. Hyvärisen Suomen

pohjois-Karjalasta. Keyriksi valmistettiin hyvät juhla-ruuat samalla

tavalla kuin hautajaisruuat. Niitä ei saanut kukaan maistella,

ennenkuin ne oli pöytään laitettu täydellisesti, kaikki yht'aikaa.

Ateria oli tarkoitettu talon entisten isäntien ja emäntien hengille,

jotka tulivat vanhoille kotipaikoilleen keyrinä ja siitä syystä

nimitettiin _Keyrittäriksi_. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja

valmistettiin kylpy lämpimän veden kera, haudottiin vastat ja pantiin

esille saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin, joilla sukisivat

haudassa siinneet täit pois päästään. Sittenkuin itse mentiin

koko joukolla saunaan, heitettiin tupa, jossa ruokapöytä odotti

Keyrittäriä, niiden valtaan, että ne rauhassa tulisivat ravituiksi

vuoden päähän päästyänsä. Kolmatta päivää keyrin aattoillasta

kutsuttiin _keyrin henkien päiväksi_, silloin menivät kuolleet

takaisin hautoihinsa lepäämään.

Toisten pohjoiskarjalaisten tiedonantojen mukaan piti saunaan jättää

valaistukseksi päre seinänrakoon palamaan. Keyrittärien kylpyaikana

oli oltava hiljaa, ettei vieraita häirittäisi. Talonväki lähtiessään

saunaan kiersi ympäri pihan, että _Hengettäret_ pääsisivät

suorinta saunatietä tupaan juhlapöydän ääreen. Tupaan palatessaan

isäntä siunusteli: "joko nyt ovat vieraat ruualla olleet?" Meni

sitten pöydän päähän ja nosti lusikallaan lientä, kaataen kerran

pöydälle ja kahdesti lattialle. Kaikkia ruokia maistoivat isäntä ja

emäntä ensiksi. Samoin kekriaamuna ei tohdittu mihinkään koskea,

ennenkuin oli samat temput uudistettu. Myöskin navettaan laitettiin

_Kekrittärelle_ ruoka kekrinpäivää vasten yöksi.

Pohjois-Savossa muistellaan keyrinä saunan lavoille levitetyn hurstit

ja oljet, jotta Keyrittäret tulisivat sinne kylpemään. Yöksi oli

laitettu makuuksetkin hyvin hyvistä vaatteista. Savosta lienee sekin

tieto, että väen lähtiessä kylpemään emäntä oli avannut peräpuolisen

juoksuikkunan laudan ynnä lakeisen, jotta Kekrittäret pääsisivät

sisään aterialle, joksi oli varattu rieskoja, piirakoita, läskiä,

lihapaistia ja rokkaa, unohtamatta viinaakaan.

Viitasaarella Niinilahden kylässä oli keyriaamuna viety kaikista

ruuista erityiseen uhrihuoneeseen. Toisen muistiinpanon mukaan oli

uhriaittoja ollut kaksi ja niihin aina viety esikoiset viljoista

ja kaikista tuloksista; mitä pieniä kapineita tehtiin, niinkuin

ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat olivat

kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Toisin paikoin

pohjois-Hämeessä mainitaan ruokapöytä henkiä varten keyrinä viedyn

pellolle talon rajalle.

Etelä-Hämeen ja Savon rajalta, Iitistä, on tieto, että keyrinä

uskottiin tulevan myös sen, joka oli talosta vuoden kuluessa kuollut,

illalliselle. Sille varustettiin kuppiin puuroa ynnä voita silmäksi

ja vietiin saunan patsaalle.

Isonvihanaikuinen tarina koillis-Satakunnan savolaisalueelta

todistaa, ettei keyriä ole ainoasti yksityisuhreilla kunkin talon

erikoisena, vaan useamman kyläkunnankin yhteisenä juhlana vietetty.

Ruoraskylä Multialla ja Ampiala Keuruulla olivat sitä vuorotellen

viettäneet, Syötävä lammas oli jo vuotta ennen nimitetty ja sen oli

pitänyt olla muita hyötävämpi. Joskus oli tapahtunut, että se oli

kadonnut kohta, kun oli valittu, ja tullut vasta Pyhäinpäiväksi

takaisin monin kerroin hyötyneenä.

_Keyrittärien_ nimellä, siis vainajain edustajina, kulkivat Savossa

ja pohjois-Karjalassa oudosti puetut ja naamioitut henkilöt talosta

taloon, kylästä kylään kestitystä vaatimassa, uhaten muuten särkeä

uunit. Toisinaan lasten pelottimeksi puettiin Keyritär niminen:

turkki nurin päälle, lusikat korviksi, keritsimet nokaksi ja kirves

kaulaksi turkin hihaan. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan

seisomaan oljista tehty _keyriukko_, jolla oli maalattu naamari

kasvoilla.

Kekrinvieton tarkoituksena Agricola mainitsee karjan kasvun

lisäämisen. Lencqvistin mielestä on kysymyksenalaista, eikö Kekri

pikemmin ole ollut pellonviljelyksen kuin karjanhoidon haltiana.

Pellonviljelyksen kanssa ainakin oli läheisessä yhteydessä hänelle

omistettu juhla, juhlanvieton aika j.n.e. Tämä vietto pantiin toimeen

loppusyksyllä, siihen aikaan jolloin vilja oli puitu ja jolloin oli

tarjona runsaat määrät ruokia ja juomia. Mahdollisena Lencqvist

kuitenkin pitää, että Kekri on hallinnut koko maataloutta. Muutamassa

uudemmassa muistiinpanossa selitetään kekriä vietetyn syystä, että

"muuten eivät eläimet elä eivätkä menesty vuoden tulokset".

_Kekri_ sanan alkuperä on vielä selville saamatta. Ettei se ole

minkään erikoisen jumalan nimi, kuten voisi päättää Agricolan

lauseesta, on varma. Jusleniuksen sanakirjassa esiintyy _köyri_

kummituksen ja _kekri l. köyri_ maanviljelysjuhlan merkityksessä.

Tverin Karjalassa tunnetaan vielä nykyään _kegri_ sekä syysjuhlan

nimenä että sanana, jolla lapsia peloitellaan: "ka metsästä kegri

tulou!" Luultavasti sama sana tavataan Kuollan lappalaisilla

joulun-aikaisen nyljettynä jäädytetyn uhriporon nimenä (_kevre l.

kovre_).

Virossa ei kekri-sanaa tunneta, mutta "henkien päivän" (2/11)

vietosta on 1600-luvulta alkaen kyllin kuvauksia, jotka todistavat

juhlan yhteistä alkuperää. Koillis-Virossa vielä 1830:n

tienoilla jokaisen talon isäntä laitatti sinä päivänä aterian

sukulaisvainajille. Perheen mentyä navettaan tai muuanne piiloon,

hän jäi yksin tupaan odottamaan kukonlaulua. Avasi silloin ovet

kutsuen henkiä, itsekutakin nimeltään, niitä tervehtien ystävällisin

sanoin ja käskien pöytään. Aterian aikana kyseli niiltä, kuinka

olivat voineet, ja kertoi tarkasti omat kohtalonsa. Kun luuli niiden

riittävästi ravintoa saaneen, avasi taas oven ja näytti niille

soihdulla tulta, pyytäen tyytymään hänen halpaan tarjoiluunsa,

kiittäen käynnistä ja kutsuen vuoden päästä uudelleen tulemaan.

Lopuksi huiskutti valkealla liinalla kolmesti itsekullekin

jäähyväisiksi, lähettipä välistä niiden mukana terveisiäkin

tuttaville Tuonelaan. Keski-Virosta on 1700-luvun loppupuolelta

muistelma vainajain vastaanotosta saunassa, jossa niitä ensin

kylvetettiin itsekutakin nimeltä mainiten ja sitten käskettiin

aterialle.

Nämä epäilemättä yhteissuomalaiset vainajain muistojuhlat ovat

kahden puolen Suomenlahtea säilyneet katolisen kirkon muistopäivien

turvissa, jolloin uskottiin henkien kiirastulen vaivoista vapautuvan

ja kotona käyvän. Mutta toiselta puolen on näiden katolisten päivien

vietto, joka luterinuskoisilla skandinaaveilla on vähiin jälkiin

muististakin kadonnut, suomalaisilla ja virolaisilla säilynyt juuri

heidän vanhemman tapansa perustalla.

Muinaisuudessa vuotuinen vainajain palvonta on vaatinut pitemmän

ajan kuin muutaman päivän. Virolaisilla _hingede aeg_, 'henkien

aika', jolloin kuolleitten kuviteltiin käyvän kotonaan, kesti

Mikkelistä, syyskuun 29 päivästä lokakuun 28:nteen taikka lokakuun

1:stä marraskuun 1 päivään. Sillä kuulla, josta lokakuun virolainen

nimitys _hingekuu_ on johtunut, pidettiin hiljaisuutta tehden työtä

vain kolmena viikonpäivänä ja ruokittiin vainajia vieden ylisille

lihaa vadissa. Toisten tiedonantojen mukaan se ulottui Martinpäivään,

11:nteen marraskuuta, jonka virolainen nimi on _mardi_- eli

_kooljakuu_ 'Martin (< martaan?) l. kuolijan kuu'. Koko aikana ei

saanut leikkiä eikä tanssia, ei edes ääneen puhua. Kaikki asunnot

siivottiin. Ruokia ja juomia asetettiin yöksi pöydälle. Vieriinpä

niitä asuinrakennuksen tai navetan ulkopuolellekin, koska kaikki

henget eivät tohtineet tulla tupaan.

Henkien ajan suomalainen vastine on _jakoaika_, jolloin oli kaikin

tavoin oltava hiljaa. Itäisellä Uudellamaalla se oli Pyhäinmiesten

päivän aika Mikonpäivästä eteenpäin, Hämeessä ja etelä-Pohjanmaalla

viikko ennen ja viikko jälkeen Pyhäinmiesten päivän; Savossa ulottui

"uusi" jakoaika Pyhäinmiesten päivästä Martinpäivään, vaan "vanha"

Katrinpäivään (25/11) asti. Inkerinmaalla on jakoaika joko Mikkelin

ja Pyhäinmiesten päivän tai tämän ja Martinpäivän välinen.

Jakoajan nimityksen on kansa selittänyt siten, että silloin eläimet

"jakaillaan", s.o. tapettavat teurastetaan ja eroitetaan ne, jotka

jätetään talveksi; silloin myös eläinten ruoka "jaetaan". Mutta

luultavammin on tällä tarkoitettu vuoden jakoa eli vaihdetta.

N.s. _vuodenalkajaiset_ mainitsee E. Castrén Olavin päivän (29/7)

ja kekrin välillä. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut

kaikille yhteinen, vaan kussakin talossa noudatettiin omaa

perinnäistä tapaa. Ennenkuin ne oli pidetty, ei saanut antaa mitään

elukkaa pois talosta. Juhlaksi tapettiin lammas, johon eivät mitkään

eläimet saaneet koskea, ennenkuin ihmiset olivat syöneet lihat

loppuun sekä päästä että jaloista. Senvuoksi ei teurastuksessa

sallittu koirien olla läsnä; lampaan sisälmyksetkin kaivettiin maahan

petolinnuilta suojaan.

Varsinais-Suomessa vuodenalkajaisia vielä muistellaan vietetyn

silloin, kun ensimäistä uudisleipää syötiin. Hämeessä niitä pidettiin

suvitoukojen korjuun loputtua Mikkelin ajoissa, kun kaikki peltotyöt

olivat päättyneet, Uudellamaalla heti Pyhäinmiesten päivän jälkeen

ja samoin etelä-Pohjanmaalla sitten kun oli ensin pidetty keyriä eli

_loppiaisia_.

Vaikka vuodenalkajaiset siis mainitaan erikseen kekristä, on

kuitenkin mahdollista, että ne ovat alkuperäisesti saman juhlan

nimityksiä. Huomattavaa on, että edellinen on säilynyt etupäässä

länsimurteen alalla, jossa keyri sanan merkitys enimmäkseen on

yleistynyt minkä hyvänsä juhlan jälkipäivää osoittavaksi.

Suomalaisten jakoaika ja etenkin virolaisten henkien aika liittyy

läheisesti lättiläisten vainajilleen omistamaan neljän viikon aikaan

(29/9 -- 28/10) -- Skandinaavit sitävastoin uskoivat henkien olevan

liikkeillä _joulun_ aikana. Entiseen aikaan, jolloin Ruotsissa vielä

oli joka talossa sauna, väki jouluiltana kylvettyään lämmitti saunan

uudelleen vainajia varten. Näille myös jätettiin ruokaa ja juomaa

pöydälle ja vuoteet tyhjiksi; itse nukuttiin lattialla oljilla.

Ruotsalaisilta ovat joulunpitämykset suomalaisillekin levinneet,

länsiosissa maatamme syrjäyttäen vanhemman kekrinvieton, kuten myös

nimitys _jouluköyri_ sattuvasti osoittaa. Hämeessä talonisäntä asetti

jouluna vaarivainajalle ruokia johonkin eri paikkaan. Savossa piti

isännän Tahvananpäivän aamuna pimeällä lämmittää sauna haltioille;

ennenkuin nämä olivat kylpeneet eivät sinne saaneet muut mennä.

Paitsi itse _joulun_ nimeä ovat suomalaiset lainanneet myös

skandinaavilaisen vainajainkulkueen nimityksen _julfolket_,

'joulu-kansa', muodossa _jouluemät_. Satakunnassa sillä nimellä

kutsuttiin kummallisesti puettuja ihmisiä, joita kaiket joulunpyhät,

Tapaninpäivästä alkaen loppiaiseen asti, kävi taloissa. Naisilla

oli yllään miesten vaatteet ja päinvastoin, tavallisimmat olivat

valkoiset puvut. He eivät koskaan puhuneet mitään. Ilmeistä on, että

nämä jouluemät eli _joulumuorit_ (Hämeessä), samoin kuin Keyrittäret

itä-Suomessa, edustivat vainajain henkiä.

Yhteistä loka-, marras- ja joulukuulle on vuodenajan pimeys, jonka

uskottiin olevan suotuisan henkien liikkumiselle, samoinkuin

vuorokaudessa yön hetket olivat niiden ilmestymiselle otollisimmat.

Mutta valoisimpinakin vuodenaikoina viettämiimme kristillisiin

juhliin, kuten laskiaiseen, pääsiäiseen, helluntaihin ja

juhannukseen, on katolisella ajalla liittynyt vanhaa vainajainuskoa,

kuten M. Varonen teoksessaan on osoittanut.

Tämä uskonto on kautta aikojen vallinnut ihmiselämän koko

toiminnan. Kaikissa pyhäin vietoissa ja arkielämän askareissa on

vainajia muisteltu. Jokaisessa yrityksessä on niiden apua tarvittu

ja jokaisesta saavutuksesta niille esikoiset annettu. Kuvaavaa

tälle elämänkäsitykselle on rajakarjalaisen menettely. Kun rupeaa

kylvämään, siitä kutsuu heimokunnan: "tule, taattoseni, katsomaan,

kasvattamaan viljaa minulle". Kun kasvaa hyvä vilja, siitä taas

syömään kutsuu "hänen henkensä tähden" antaen kerjäläisellekin

palasen.

Kalma ja Tuonela eli Manala.

Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen

käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät

varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat

määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli

Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen

riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden

asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli Manalan

hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.

Kalma sanaa vastaa samojedilaiskielissä _kolmu eli halmer_, joka

merkitsee ruumista tai vainajan henkeä. Mordvassa _kalma eli kalmo_

tarkoittaa hautaa. Sama merkitys on kalmalla useissa yhteissuomen

murteissa Virosta kautta Inkerin Venäjän Karjalaan. Runokielessäkin

se välistä ilmaantuu, kuten vienanpuolisissa Kuolonsanomissa

Kullervolle (vrt. UK 33: 260, 36: 228).

A. Kuollut maahan pantanehen,

hautahan hakattanehen;

sija on maassa kuollehella,

kalmassa kaonnehella.

B. Millä maahan vietäköhön,

kalmahan katettakohon.

Viimeksimainittu säepari on tosin yksinäinen muunnos yleisempää

ensimäistä, johon keskimäinen säepari on yhtä tilapäisesti lisätty,

mutta kaikessa tapauksessa ne todistavat sanan käytännöstä itse

laulupaikalla.

Suomenkielessä _kalma_ Renvallin sanakirjan mukaan merkitsee

_ruumista ja kuolemaa_. Välittäviä merkityksiä ovat _kuolleen_ ja

kuolleesta lähtevän _tautiolennon_, joka alkuansa on ollut sama kuin

vainajan henki.

Selvästi ruumiin merkitys on kalmalla Ohdakkeittenpoistamis-sanoissa.

Pellosta otetaan yhdeksän ohdaketta juurineen ja pannaan

ruumiinarkkuun tai hautaan, lausuen:

Min verran kalma kasvanevi,

mies Manalle mentyänsä,

sen verran minun pellossani --

okahasi eistyköhöt!

Haudassa lepäävän ja luurangoksi muuttuneen kuolleen kuvan saamme

seuraavista Kalman puhuttelusanoista:

A. Nouse kalma kankahasta --

jop' olet viikon maata maannut.

B. Jos lienet kalma kankahasta,

someresta hoikkasormi.

Yksityisen tautiolennon merkityksestä, joka on runoissa yleisin,

näyttää kehittyneen yleinen taudin, kuolettavan taudin ja viimein

kuoleman käsite.

A. Kyllä tieän kalman synnyn,

arvoan on tauin alun?

emosi pelto pensahassa,

isäsi sarka sammalessa,

B. Tuolt' on kalma annettuna

Eevan, Aatamin alusta.

Jälkimäinen Kalmansynty on ilmeisesti kristillisperäinen.

Raamatullinen on myös mielikuva suutansa avaavasta Surmasta eli

Kalmasta (vrt. UK 13: 153-6):

Liukoi Surman suun eitse,

Kalman kammarin perätse.

Surma suuresti sanovi.

[S. suutansa avasi],

Kalma päätä kallistavi

[K. näytti kahta hammastansa].

Sitä merkitystä, missä Castrén väittää Kalmaa tavallisesti

käytettävän, nimittäin maanalaisen jumaluusolennon, minkä tehtävänä

oli keijuisten eli männingäisten kaitseminen, ei tällä sanalla

ole enempää kuin Tuonella, johon Castrén arvelee Kalmaa runoissa

alituisesti sekoitettavan.

Tuonikaan ei alkuaan ole merkinnyt _kuolemaa_, niinkuin Castrén

yhdistäessään sitä saksalaiseen _tod_ ja kreikkalaiseen _thanatos_

on olettanut, vaan kuollutta. Tästä vainajan merkityksestä on

norjanlapin _duodna_ "raukka" sanan merkitys johtunut; ruotsinlapin

_tuon_ eli _tuona_, gen. _tuonen_ on myöhempi suomalainen laina.

_Tuoni_ sana on germanilaisperäisenä yhdistetty ruotsalaiseen

_dana-arf_, 'valtiolle joutuva sukulaisitta kuolleen perintö'.

Kuolleen merkitys on tuonella selvästi silloin kun sen kertosanana on

_manalainen_, kuten Tuonelta kosinnan säkeistössä:

Tuoni istui tien selällä,

manalainen maan rajalla.

Merkityksen siirto kuolleesta kuolemaan on sama kuin ruotsin sanassa

_död_ (_en död_ 'kuollut', _döden_ 'kuolema').

Kuolemaa tarkoittavan Tuonen kertosanana samoin kuin edellä kalman

esiintyy tauti (vrt. UK 35: 97--8, 121-2):

Tuoni sinun korjallesi,

tauti sinun taljallesi!

Ilmeisesti kuoleman merkitys on tuonella myös säkeessä: "Tuoni

tyhjästä kodista" (vrt. UK 12: 156) sekä yhtymässä _Pikatuoni_.

Tähän kuoleman personoimiseen ei vielä sisälly maanalaisen

valtakunnan hallitsijan käsitettä. Castrén itse huomauttaa, että

Tuonen puoleen tuskin milloinkaan anomisin käännytään, arvellen

syyksi, etteivät mitkään rukoukset hänen säälimättömään sydämeensä

vaikuta. Miten asian laita todellisuudessa on, osoittaa seuraava

_Tuonen herraan_ kohdistettu rukous:

Tule tänne, Tuonen herra, --

parantamahan pahantekoja!

Etpä itse pahoa tehne,

poikasi teki pahoa.

Kuoleman käsittäminen pahaa tekemään tulleen Tuonelan väen

hallitsijaksi ja siten pahan käsitteeseen yhdistäminen ei ole

pakanuudenaikuinen enempää kuin päinvastainenkaan Tuonen ja Luojan

käsitteiden rinnastaminen Viron orjan runossa:

Tuoni ikkunan avasi,

Luoja portin lonkahutti.

Lencqvistin mainitsemassa esimerkissä, jota hän on käyttänyt

todistaakseen, että Tuoni oli kuoleman jumala ja Tuonelan valtias:

Joko nyt Marta merrassani,

Tuoni lienee tokeissani?

on tuonella sama merkitys, joka sen pääsanalla martaalla on aivan

tavallinen, nimittäin _kuoleman ennuksen_.[24] Mainitut säkeet oli

laulanut kalastajaukko, joka oli aavistanut läheisen kuolemansa

"onnistumattoman kalastuksen johdosta".

Ettei _tuoni_ sana pakanuuden aikana ole tarkoittanut Tuonelan

hallitsijaa, osoittaa itse Tuonelan merkitys. Se ei ole alun pitäen

ollut vastakohtainen vanhemmalle uskolle vainajien elämisestä

omissa haudoissaan, vaan on ottanut osaa uskonnollisten käsitysten

kehitykseen. Selvimmin tämä kehitys ilmenee _Tuonelan tuvan_

kuvauksissa. Niitä on alkuansa ajateltu olevan yhtä monta kuin

maanpäällisiäkin tupia. Eteläpohjanmaalaisessa loitsussa, joka

luettiin kirkkomaalla, toivotetaan:

Tulkoon yhdeksän sukukuntaa --

tulkoot Tuonelan tuvista,

Manalan majapaikoista,

tämän kirkon kalmistosta!

Toisessa eteläkarjalaisessa manataan viljahalmeesta madot maahan:

Toukat Tuonelan tuville,

Manalan ikimajoille.

Tunnetussa länsisuomalaisessa kehtorunossa: "Tuuti lasta Tuonelahan",

kuvataan Tuonelan uutta tupaa, jossa on:

Turpehista katto pantu,

santa pieni sammalina,

hiekka hieno permantona;

sivuseinä syltä pitkä,

peräseinä kyynärätä.

tai: Oviseinä oravanluista,

kädensija kärpänluista,

peräseinä peuranluista,

sivuseinä siilinluista,

katto karhunluista päällä.

Siellä lapsi saa levätä:

Ilman kyljen kääntämättä,

olkapään ojentamatta.

Sinne ei kuulu kukon laulu,

eikä koiran haukkuminen.

Tämä Tuonelan tupa ei ole muu kuin yhden vainajan vasta luotu ja

umpeen katettu hauta.

Vasta itä-Suomessa tavataan "tupa tehty Tuonelassa", joka on:

Sivulta satoa syltä,

päätyviltä puolentoista.

Mutta sekin on yhtäläisesti sisustettu:

Naisten hapsilla katettu,

miesten luilla malkoeltu.

Mielikuvituksessa on silloin väikkynyt kokonainen hautausmaa

yhteisasuntona.

Viimein on itäisimmässä Suomen Karjalan kolkassa Ilomantsissa sama

tupa suurentunut siinä määrin, että kukon laulun ja koiran haukunnan

kuulumattomuutta on käytetty mittana:

Kun kukko laessa lauloi,

laulu ei kuulu lattiahan;

peni haukkuvi perässä,

ei ääni ovellen kuulu.

Siten kuvattu tupa ei kuitenkaan ole tehty Tuonelassa, vaan

_Hiitolassa_ eli _Pohjolassa_, jotka molemmat paikat, kuten saamme

nähdä, ovat kristillisen helvetin vastineita.

Tosin Tuonelankin kodin käsite on lopulta laajentunut kaikkien

vainajain yhteiseksi olinpaikaksi. Vienanpuolisissa Väinämöisen

Tuonelanretken toisinnoissa Tuonen tyttö häntä syöttää ja juottaa:

Tuolla Tuonelan koissa,

Manalan ikimajassa.

Samoin Tuonelasta päästyään Väinämöinen välistä huomauttaa, ettei ole

paljon palanneita:

Tuolta Tuonelan koista,

Manalan ikimajasta.

Mutta muistettava on, että tämä Tuonelassa käynti on alkuperältänsä

Jeesuksen Haadeksessa käyntiä esittävä katolinen legenda.

_Mana_ sanan huomauttaa Castrén esiintyvän persoonallisessa

merkityksessä Tuonen rinnalla, mutta toisinaan myös paikallisessa

merkityksessä, jossa tavallisesti kuitenkin käytetään nimitystä

Manala. Ensi katsannolta voisi luulla, että edellinen on jälkimäisen

kantasana, samoin kuin Tuoni Tuonelan. Mutta asianlaita on

päinvastainen. Lyhyempää Mana muotoa käytetään miltei yksinomaan

ulkoisissa paikallissijoissa: _Manalla, Manalta ja Manalle_, ja

paikallisessa Manalan merkityksessä.

Omantomuodon _Manan_, jonka tapaamme Kalevalassa, Lönnrot tunsi

yhdestä ainoasta kirjaanpanostaan, jossa edellä on _Tuonen_ ja kahden

puolen _Manalle_ erehdysmuodon aiheuttajana[25]

Se huoli Manalle viepi.

Tuolla Tuonen tyttäret toruvi,

Manan neiet riitelevi:

"Miksis on tulit Manalle?"

Myöhemmin muistiinpantu esimerkki:

Makaa, makaa Manan koira,

tuuvu, tuuvu Tuonen koira!

on runomitan rikkuessa turmeltunut alkuperäisestä säkeenmuodosta:

"Makoa Manalan koira".

_Mana_ nimentömuodossa esiintyy vasta Uudessa Kalevalassa (16: 184,

190, 324) ja on Lönnrotin sovittama Tuonen vastineeksi. Sittemmin

on Kullervon sisaren kirouksesta: "Manalainen matkoihisi" (vrt. UK

35: 122) ja sen samanaikuisesta toisinnosta: "Manala rekyehesi"

1870 luvulla löydetty silminnähtävä sekaannusmuoto: "Mana matkalan

rekehes". Vielä myöhemmissä Meriläisen kokoelmissa, joissa

kirjallista vaikutusta ei saa olla lukuunottamatta, Mana tavataan

pari kertaa Kalman kertosanana:

A. Nouse Kalma kaaheille,

Mana kahelle jalalle!

B. Mene Kalma kalmistohon,

Mana maahasi pakene!

_Manala_ ei siis voi olla kokoonpantu olemattomasta kantasanasta mana

ja paikallisesta _-la_ päätteestä, vaan se on muodostettu sanoista

_maan ala_ niitä yhdistämällä ja ensi tavuun ääntiötä lyhentämällä.

Alkuperäisempi muoto Maanala on joskus Inkerin runoissa tavattu:

Maanalan parasta neittä,

Tuonen vallan valkopäätä.

Useammin on sen johdannainen maanalainen säilynyt pitkä-ääntiöllisenä

sekä Virossa että Suomen puolella:

A. Maanalaiste maie pääle.

B. Maanalaisten vahva valta.

_Manalainen_ ja _maan-alainen_ voivat esiintyä rinnankin samassa

säkeessä:

Manalainen maan-alainen,

manalainen maasta noussut!

Maanalaiseksi vielä selvästi käsitetyn manalaisen mukaan on

_tuonelainenkin_ toisinaan väännetty _tuonalaiseksi_, ikäänkuin sana

olisi johdettava _tuon-alaisesta_.

Manalan alkuperäinen merkitys ilmenee selvästi, kun se on hautaa

tarkoittavan _kalman_ kertosanana.

Nostan maasta mammoani,

kantajani kalmistosta,

nostan ulos kalman ukset,

Manalan katot kohotan.

_Manalan majan_ olemme Tuonelan kodin kertona tavanneet sekä

yksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena.

Manalan ynnä Tuonelan merkitysten kehitystä voimme vielä havaita

Maitoluvuista. Niissä ilmaantuu ajatus Manalan maidosta, jonka

voi sieltä, samoin kuin toisesta talosta, itselleen hankkia; myös

päinvastoin saattoi oman maitonsa menettää pahansuovan toimesta sekä

muuanne pitäjälle että myös Manalle.

Suomalainen loitsija osasi maitonsa palauttaa molemmista paikoista:

Tule pois maito Manalta

ja piimä pitäjähältä!

Ei maito Manalle joua, --

maito koissa tarvitahan.

Sitävastoin lisämaitoa hän ei ottanut hankkiakseen

kanssa-ihmisiltään, vaikka kyllä manalaisilta. Arvolleen

soveltumattomana hän piti myös lähimmäisen maidon saattamista Manalle.

A. En minä kysy kylästä,

taho toisesta talosta,

saan minä Manalta maion,

lehmän tuoman Tuonelasta.

B. Paljon niit' on ja pahoja,

kut maion Manalle vievät --

vähän on niitä ja hyviä,

kut maion Manalta saavat,

C. Ken maion Manalle saattoi,

erän toimen Tuonelahan,

itse menköhön Manalle,

itse tulkoon Tuonelahan!

Karjanhoitoa ja maitotaloutta harjoittava Tuonela on luonnollisesti

sijoitettu sinne, missä maanpinnan alle haudattuin vainajain

uskottiin jatkavan maanpäällistä elämäänsä yhtäläiseen tapaan.

Tämä mielikuva on säilynyt silloinkin, kun Manala eli Tuonela on

yhtynyt kehittyneempään taivaan käsitteeseen.

A. Manallenko maito viety

vai on tallottu taivahasen,

vai on tuores Tuonelahan

pilville pirajaville? --

Työnnä torvet Tuonelahan,

pillit pilvihin lähetä!

B. Työnnän torven Laivahalle,

pillin pilvihin asetan,

jott' tulis maito tuolta maalta,

maito matkaisi Manalta.

yheksästä taivahasta!

Toiselta puolen ovat Manala ja Tuonela sekaantuneet myöhempään

pahan paikan käsitteeseen. Mainitussa Väinämöisen (< Jeesuksen)

Tuonelanretkessä mainitaan vuode käärmeenkähyistä ja Lemminkäisen

(< pätöisen pojan) surmarunossa paitsi käärme-peittoa tulikuuma

kivialusta.

Tarkimmin Tuonela ynnä Manala keskiajan runoissa vastasivat katolisen

kirkon kiirastulta, jossa loitsija kuvaili esivanhempansa elävän.

Ukkoni tulinen turkki,

ämmöni palava paita

Tuonelasta tuotakohon,

päälleni puettakohon!

Esitettyyn Tuonelan ja Manalan merkityksen kehitykseen kalma ei ole

ottanut osaa. Niitä muodollisesti vastaavaa Kalmalaa ei Lönnrotin

sanakirjassakaan tavata, vaikka _kalmalainen_ sekä puhe- että

runokielessä tunnetuksi mainitaan.

Monikolliset _Kalman lapset, poikaset ja tyttäret_ eivät eroa _Tuonen

lapsista, tyttäristä, piikasista ja poikasista_, joiden esim.

mainitussa länsisuomalaisessa tuudituslaulussa kuvaillaan kuollutta

lasta pitelevän ja sille viihdytykseksi laulavan. Virolaisessa Kalman

neidon kosinnassa tämä neito on yksi Tuonen tyttäristä. Väinämöisen

Tuonelanretkellä toruskelevat Tuonen tyttäret, jotka muissakin

Tuonelankuvauksissa ilmaantuvat, saavat yleisesti kertosanakseen

Kalman lapset, neidot l. immet, pari kertaa yksiköllisenkin _Kalman

neidin_ pääsanan monikollisuudesta huolimatta. Mutta säe: "tuo

venettä tuonen tyttö", josta edempänä Tuonelan joen yhteydessä tulee

puhe, saa Vienan ja Aunuksen läänien rajalla, samoin kuin Suomen

Karjalassa, kerrokseen: "lauttoa Manalan lapsi". Vasta pohjoisempana

Vienan läänissä on tämän syrjäyttänyt säe: "lapsi Kalman l. Kalman

neiti karpasoa", jonka epäperäisyyttä osoittaa myöhään venäjästä

saatu sana. Kehityksen kulkua valaisee vielä kirjaanpano, jossa

mainitun kolmannen säkeen ohella on toinenkin säilynyt, sekä

keskivälillä olevan Latvajärven toisintomuoto: "karpasoa kapo

Manalan".[26]

Selvästi eri asteilla ovat toiselta puolen Kalman ukko ja akka,

toiselta puolen Tuonen ukko ja akka, jotka siitä syystä ovat aivan

erillään toisistaan esitettävät.

Hautausmaan väki ja haltia.

Siitä käsityksestä, että kukin vainaja asui haudassaan ikäänkuin

omassa tuparakennuksessaan, johtui, niinkuin näimme, hautausmaitten

kuvitteleminen maanalaiseksi yhteiskunnaksi. Tällä niinkuin

maanpäälliselläkin yhteiskunnalla oli oma väkensä: _hautausmaanväki_,

kristillisellä ajalla myös _kirkkomaan- eli kirkonväki_ nimeltä.

Yhden hautausmaan väki voi kokonaisuudessaan lähteä liikkeelle.

Joulunpyhinä, kun riihessä tai ulkona oli valkea tehty,

hautausmaanväki tuli siihen lämmittelemään. Laskiaisyönä jos

meni lähelle kirkkomaata ja kuunteli, niin kuului sieltä sihinää

kirkkomaanväen kulkiessa toisesta kirkkokunnasta toiseen.

Kirkonväki kohosi, kun meni hautausmaahan ja paneutui hautaan ruumiin

sijalle arkkuun. Tuli niinkuin tiasen jälkiä hanki täyteen ja natisi

kuin riihi kuivaissaan. Näöltään lastennuket siellä tanssivat.

Palvelukseensa tietäjä sai kirkonväen siten, että vanhalla rahalla

haudasta nosti ruumiista lahonnutta multaa lausuen:

Äyrin nuoret nostetahan, vanhat vahvoilla sanoilla.

Mullat pani riepuun, jonka pisti vasempaan kainaloonsa, ja rahan

heitti hautaan.

Kirkonväki oli otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu

oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudasta

ei lähtenyt ollenkaan, ja jos otti semmoisen haudasta, joka oli

noitumalla eli kitumaan pilaamalla kuollut, niin se kirkonväki ei

ruvennut tekemään muuta kuin kituuttamaan joko ihmisiä tai eläimiä.

Vielä parempi oli, jos tiesi, missä oli velhon ruumis jo kauan

lahonneena, ja sitä multaa kaivoi, heittäen hopearahan lunastukseksi.

Kun mullan kera tuli kirkkomaan aituuksesta ulos, ilmaantui ympärille

aivan näkyväisellä muodolla lukematon joukko väkiä, jotka sitten

seurasivat ja joita sai käskeä kuin ainakin palvelijoita.

Tätä väkeä on se, mikä myös sanottiin _kalmanväeksi_ tai pelkästään

_kalmaksi_. Kalma otettiin tonkaisten lapiolla kirkkomaan multaa:

Tänne on tullut isosi, tänne emosi,

tänne valtavanhempasi.

näytä minulle voimasi,

anna minulle apua!

Kolmannella kerralla mullasta selvisi ikäänkuin _hämähäkki_ matamaan:

puhtaaseen liinaan otettuna se muuttui tomuksi ja se oli sitten

_kalma_.

Mutta samoinkuin monet kalman kartanot eli Tuonelan tuvat ovat

sulautuneet yhdeksi koko kalmistoa käsittäväksi Tuonelan tuvaksi, on

myös hautausmaan monilukuinen väki asettautunut yhden henkiolennon

alaiseksi ja edustettavaksi. Suomessakin on aivan yleisenä uskona,

että ensimäisestä kalmistoon haudatusta tulee sen _hautausmaan,

kirkkomaan eli kirkon haltia_.

_Haltia_, Inkerissä myös _haltias_, on sukua sanalle _hallita_, joka

on germanilainen laina (vrt. saksan _halten_ 'pitää'). Sen asemasta

käytetään joskus _pitäjä eli pitävä_. Haltiaa vastaava nimitys

ruotsalaisessa kansanuskossa on _rådande_ (räda 'hallita'), _rådare,

råd eli rå_.

Kirkonhaltia on Suomen ruotsalaisillekin hyvin tunnettu. Esim.

Helsingin ja Espoon kaikissa kirkoissa on ollut _kyrkråd_, joksi on

tullut ensimäinen uuteen kirkkomaahan haudattu.

Suomalaisissa seurakunnissa on tavallisesti ollut yksi haltia

kussakin kirkossa, jossakussa saattoi olla pariskunta haltiana.

Kirkolle mennessä piti tietää haltian nimi. Kun hautausmaahan

ensiksi haudatun kutsui nimeltä, niin sen haudan päälle ilmestyi

luurangon näköinen haamu, joka samakalla äänellä rupesi puhumaan.

Jos kirkkomaan haltia oli lapsi, joka oli kuollut puhumatonna, tuli

likeisin sukulainen tuoden sen edellään.

Kirkonhaltia kuviteltiin toisinaan kirkon korkuiseksi. Haltiaa

nähdäkseen piti ottaa haudasta vanhan ruumiin päänluu, jonka

silmänrei'istä katsoi hautausmaalle ja suun reiästä puhui. Se tuli

aivan luokse ja suuta antoi ensin, sitten kysyi asian. Lähtiessään

haltia tarjosi kätensä, mutta siihen ei saanut kiinni tarttua, muuten

se vei mennessään, taikka oli sitä käteltävä leppäpalikalla.

Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltiasta mainitaan

välistä vielä _sotatanteren väki ja haltia_. Jos oli kirkonväki pois

ajettava, silloin otettiin avuksi sotatanterenväki, jota kirkonväki

pelkäsi. Jos taas joku oli pilattu kitumaan syöttämällä hänelle

sotatanteren väkeä, piti pesuveteen panna kolme vanhaa rahaa,

kukin eri valtakunnan, sekä kolmen sotatanteren multaa ynnä kolmen

valtakunnan sota-aseista vuoltua terästä, sitten pestä kuten ainakin

kalmasta ja pesuvesi viedä sotatanterelle.

Sotatanterenhaltian sai puheilleen, kun auringon laskettua otti

sotatantereita vanhalla tuliraudalla kolmesta kohdasta maata, jonka

pani nauskalinnun nahkaan ja kainaloonsa, ja kuhunkin kohtaan

tipautti vasemman käden nimettömästä sormesta kolmesti verta.

Mutta jos tämä haltiana esiintyvä (ensimäinen kaatunut?) oli

vieraskielinen, piti viimeksi kaatunut kutsua tulkiksi. Jos sekin oli

ummikko, niin ei auttanut mikään keino osaamatta sen kieltä.

Runoissa hautausmaan eli kirkon väkeä nimitetään _vanhaksi väeksi_.

Siell on vanhoa väkeä,

iän kaiken istunutta,

maan alla maannutta,

hongassa homehtunutta,

joka on kauan maassa maannut,

kauan liekona levännyt.

Kirkonhaltia esiintyy välistä Puutunnaisen tiedustelussa _kirkon

ukkona, akkana tai tyttönä_.

Kun lienet kirkon kierroksesta,

kirkon ukko, kirkon akka,

kirkon tyttö kaunokainen,

korjaele koiriasi!

Yleisempi ja vaihtelevampi on kalma sanaan liittyvä runollinen

personoiminen Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla, missä

_kalman- eli kalmistonhaltiaa_ hautausmaan haltian nimityksenä

muutenkin käytetään.

A. Kalman ukko, kalman akka,

kalman entinen eläjä!

B. Kalman valtikka väkevä,

kalman herra voimallinen!

C. Kalman kultainen kuningas,

kalman väki voimallinen!

D. Kalman isännät, kalman emännät,

kaikki kalmalainen kansa!

Hautausmaan haltia on epäilemätön esimerkki paikkaan kiintyneestä

vainajan hengestä. Mutta sama on muidenkin paikallisten haltiain

alkuperä. Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat ruumiit

tavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoli kotona,

haudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuopattiin

sinne; Vienan läänissä voi vieläkin nähdä saloilla muistomerkkejä

kuolleista, joita pitkän matkan vuoksi ei ole kylän kalmistoon

kuljetettu. Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entisaikaan aina

vaivaa nähty.

Myöhemmät hukkuneitten etsinnässä käytetyt taiat todistavat, että

vedessäkin kuviteltiin vainajain oleskelevan. Hukkuneen ruumiin

löysi, jos otti _majavan_ päänluun ja sen silmien rei'istä katsoi

järvelle. Missä näki _manalaisten_ kähertävän veden päällä, siellä

oli ruumis. Jos hukkunutta ei oltu löydetty ennen auringon laskua,

niin siihen aikaan oli katsottava, mistä ensimäiset _manalaiset_

nousivat veden pinnalle; siinä oli hukkunut. Nämä ensinnä leijailivat

yhdessä paikassa kuin _perhoset_, sitten hajoilivat laajemmalle

ja muuttuivat suuremmiksi. -- Veteenkadonnutta etsiessä saattoi

myös ottaa oletetulta hukkumapaikalta vettä pahkamaljaan ja siihen

panna tuliraudan, jota oli kolme yötä pidetty kuolleen suussa, ynnä

ukontuhnion. Kun veden pinnalle nousi kuplia, joiden kupeessa näkyi

_manalaisten_ kuvaimia, niin miltä kupeelta ne näkyivät, sinne

päin piti kulkea, kunnes kuvat katosivat tai näkyivät aivan kupeen

harjalla, jolloin muka oltiin hukkuneen päällä.

Vielä v. 1912 on muistiinpantu tajuisesti säilyneenä

kansankäsityksenä, että joka ensimäiseksi kuoli johonkin paikkaan,

sen ihmisen henki pääsi sille paikalle haltiaksi. Esimerkiksi

Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltiat ovat olleet naisia, syystä että

ensimäinen järveen kuollut henkilö on ollut nainen.

Paikallistuneista vainajista syntyneitä haltioita voimme eroittaa

kolme suurta pääryhmää: asuntomaan, metsän ja veden haltiat.

Maan, metsän ja veden haltiat.

Venäjän Karjalassa kerrotaan Aatamin, joka syntiinlankeemuksen

jälkeen oli tullut köyhäksi, ettei voinut elättää kaikkia lapsiaan,

mananneen ne metsään, veteen ja kuoppiin. Niistä johtuvat metsän,

veden ja maan hyvät haltiat, jotka elävät näkymättöminä meidän

keskellämme ja joita tarvitessamme saamme palvelukseemme. Sama

kertoja muisteli vielä, mitenkä ennen vedenpaisumusta syntiset

ihmiset olivat pyrkineet Jumalan asuntoon, jolloin Jumala oli ne

kironnut, niin että niitä oli satanut kolme päivää ikäänkuin rakeita

maan päälle. Nämä kirotut henget elävät pahanilkisinä haltioina,

metsähiiden tai vesihiiden väkenä.

Molemmat tarut tunnetaan myös Skandinaaviassa. Eevalla oli niin

paljon lapsia, että hän häveten niitä näyttää Jumalalle kätki osan

vuorenrotkoihin. Jumala nämä kirosi Eevaltakin näkymättömiksi, ja

näistä saivat manalaiset ynnä vuoripeikot alkunsa. Kun taas Luciferin

joukko viskattiin taivaasta alas, eivät kaikki pudonneet helvettiin,

vaan mereen ja maahan. Siten joutuivat veteen vedenhaltiat, metsään

metsänhaltiat ja taloihin tontut.

Niinikään venäläiset tarinoivat Mikaelin alas heittämien pienempien

paholaisten tulleen metsän, veden ja kodin hengiksi.

Näissä myöhäperäisissä kertomuksissakin kuvastuu kansankäsitys maan,

metsän ja veden haltiain syntymisestä paikallistumisen kautta.

_Maanhaltia_ ynnä _maanväki_ vastaavat ruotsinkielisiä nimityksiä

_jordrådan_ ja _jordfolket_. "Maanväen asetukseksi" sanottiin

asuinpaikan tervehdystä. Maanväki ei tehnyt pahaa, kun lähdettiin

kartanoa kiertämään torstai-iltana kylpyvasta ja virsikirja

mukana. Vasta oli sitten haudattava kodan tulisijaan ja viimeksi

"loihdittava" Isämeidän ja Herransiunaus.

Maanväki mainitaan tavallisesti nimellä _maahiset_. Lencqvist ne

selittää maanalaisiksi pikkuihmisiksi, joiden kuviteltiin asustavan

puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla ja joiden suosiota

täytyi monenlaisin lahjoin tavoitella. Joka kerta kun olutta pantiin

tai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos emäntä halusi

karja-onnea, piti hänen antaa niille maitoa. Sen, joka muutti uuteen

taloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimäiseksi

kumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita

sekä uhrata niille suoloja, ohralientä ja leipää. Ken vettään

heittämällä tai muulla tavoin tahrasi niiden asumusta, sai varoa

rangaistusta taudin tai onnettomuuden muodossa. Tästä on johtunut

_maahiselle_ maasta tarttuneen tautiolennon merkitys.

Yhdeksi henkilöksi käsitetyn _maanhaltian_ Ganander esittää taloissa

öisin hääräilevänä ihmisenhaamuisena ukkona tai akkana. Maanhaltiaa

rukoiltaessa oli irroitettava lankku lattiasta ja aukon yli

kumarruttava tai, jos mahdollista, mentävä tykkänään lattian alle.

Suosiollisen maanhaltian saamiseksi uutta taloa rakennettaessa

oli tärkeätä löytää sille mieluisa paikka. Vanhimman käsityksen

mukaan oli tästä otettava selko unessa. Ensimäisellä tulella piti

ensi yö maata täysissä tamineissa, niinkuin matkaanlähtijä: kirves

kainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki

päässä. Pään alle oli pantava tulukset ja yölepakko siipioravan

nahkasessa. Sitten unessa näyttäytyi maanhaltia. Jos hän oli

kohtelias, sai siihen tehdä talon, mutta jos oli vihainen, niin piti

muuttaa toiseen paikkaan ja koettaa samalla tavalla. Silloin oli

hyvä, kun näytti ison talon ja pyrki sisälle. Mutta siihen kohti,

missä maanhaltia näyttäytyi, ei saanut tehdä asuntoa, vaan piti

istuttaa _uhripuu_. Tälle uhripuulle oli tehtävä erityinen urkko,

joka oli jokaisen uuden isännän uudistettava. Isän kuollessa piti

pojan tietää, mikä oli tehtävä ja se suorittaa, ennenkuin vanha

isäntä oli hautaan viety; muuten maanhaltia suuttui, eikä ollut

helppo lepyttää. Jos isäntä kerkesi kuolla tietoa jättämättä, piti

arvalla määrätä henkilö, jonka oli mentävä pitämyspuun juurelle

nukkumaan, taikka jos ei tarjennut, otettava sieltä maata päänsä

alle; silloin maanhaltia neuvoi itse unessa, miten piti menetellä.

Myös arpomisella tiedusteltiin otollista talonpaikkaa siten, että

leveähkölle laudalle pudotettiin arpakapula. Jos tämän kärki kääntyi

pohjoseen, oli maanhaltia vastahakoinen, vaan jos etelään tai

länteen, niin myötämielinen. Sitten tehtiin maahan kolme reikää,

joihin vuoltiin hopeaa. Talonpaikkaa ei saanut kolmeen vuorokauteen

jättää autioksi, ettei joku ihminen aina olisi siinä ollut, muuten

saattoi siihen asettua "ruma" hallitsija. Mutta kolmen vuorokauden

päästä tuli paikalle hyvä, oikea haltia, joka vartioi taloa pahoilta

henkiolennoilta.

Taloa rakennettaessa oli maanhaltialle uhriksi pantava neljän nurkan

alle 1) vettä, 2) leipää, 3) rahaa, 4) syttä; niillä maa ikäänkuin

"ostettiin". Uhreilla oli myös edelleen talon menestys ylläpidettävä.

Kun keväällä ensi kerran keitettiin tuoretta kalaa, oli läikäytettävä

vähän vadista maahan _maanpitävälle_. Samoin juustoa keitettäessä oli

ennen maistamista kotalieteen maanhaltialle annettava. Niinikään joka

teurastuksessa tipautettiin tarkoituksella muutamia veripisaroita

maahan. Kylvettävistä eloista keitetyn "kylvöpuuron" tähteet vietiin

pitämyspuun juureen maanhaltialle; tälle myös jätettiin puidessa

riihenparsille jyväkimppu.

Jos uusi asukas tuli taloon, niin hänen piti maanhaltialle uhrata

tähteet kaikista ruuista, mitä ensimäisenä kolmena päivänä syötiin.

Milloin ei tietty paikkaa, _mihin_ ennen oli uhrattu, kaivettiin

karjakodan lattiaan hauta ja siihen pantiin ruuantähteet. Milloin

taas taloon muuttaneet uudet asukkaat eivät tienneet, _mitä_ piti

uhrata maanhaltialle, kaivoivat he asuinhuoneen nurkan alle kolon ja

siihen panivat kultaa, hopeaa, vaskea ja tinaa sekä kaikkein eläinten

luita murusen kutakin. Kolmen yön perästä menivät katsomaan, mikä

niistä oli kadonnut, ja sitä uhrasivat pitämyspuun juureen.

Jos talossa oli maanhaltialle luvattu uhri eikä sitä suoritettu

määrätyllä ajalla, niin saattoi taloon tuleva vieras antamalla sen

uhrin ja oltuaan kolme yötä talossa viedä haltian mukaansa. Sitä

estääkseen piti uhrata lapsi, vaikka keskensyntynytkin; sen henki

tuli maanhaltiaksi ja silloin leppyi entinenkin. Näin tuli kaksi

haltiaa, mikä olikin sen parempi. Viimeksimainittu tieto on saatu

suomalaistuneilta lappalaisilta.

Paitsi uhrien laiminlyömisellä saattoi maanhaltian vihoittaa

meluamisella, kiroilemisella ja muulla pahalla elämällä. Inkerissä

on tapana sanoa, kun meluavaa väkeä taloon tuli: "nuo liikuttavat

maahaltiaksenkin tilaltaan pois", ja jos joku kiroili: "ei

pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy".

Perheenkeskisten riitaisuuksien vuoksi uskotaan haltian siihen määrin

suuttuvan, että poistuu koko talosta. Karjakujassa muutamin seuduin

Inkerinmaalla, missä se on talon ainoana käymälänä, on vain yksi

määrätty paikka, jota voi käyttää, muu osa on pidettävä ihmisten

tahroista siistinä. Erittäin on varottava tanhuan ovenpielien sekä

kattoa kannattavien patsaiden juurien tahrimista, sillä niillä

paikoin joutuu hyvin helposti maan sisässä asuvan haltian kanssa

tekemisiin. Haltia on niin tarkka vaatimuksissaan, että antaa samassa

talolle "merkin", vaikka tahrimisen erehtyisi tekemään tietämätön

muukalainen. Talonväen asiaan kuuluu pitää vaaria heillä olevien

vieraittenkin käytöksestä.

Myös maahan lankeaminen ja maan kamaraan itsensä satuttaminen voi

vihoittaa maanhaltian. Inkerissä, jos lapsi loukkaa itseään maahan

kaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja rukoilemaan;

uhriksi pannaan maahan raha tai vaatekappale. Yleensä kun joku

sairastuu, tiedustellaan ensiksi, onko hän missä langennut maahan.

Taudin aiheuttajana on maanhaltia, samoin kuin maahinen, välistä

saanut maasta tarttuneen taudin, _maannenän_ merkityksen. "Maanhaltia

ei nouse", sanotaan, jos määrättyjä varous- tai lepytys-keinoja

käyttää.

Asuntoa ympäröivän viljellyn maan väestä ja haltiasta erottautuu

viljelemättömän _metsän väki_ ja _metsän haltia_, joskus myös

_metsänpitäjäksi_ sanottu.

Kyky nähdä metsänväkeä saatiin vainajilta. Rippileipä, jonka oli

ehtoollisella suustaan ottanut, piti panna kuolleen suuhun, sitten

astialla, jossa oli ollut kuolleen pesuvesi, hakea vettä ja viedä

kuolleen vasempaan silmäkuoppaan; siitä oli kolmesti ryypättävä

ja samassa leipä pureksimatta nielaistava, jos tahtoi metsänväen

ilmestyvän ihmisen haamussa. Mutta jos lintuna halusi nähdä, niin oli

ehtoollisleipä pantava itsestään kuolleen linnun suuhun.

Jos metsänväen tahtoi saada avukseen, oli etsittävä yhdeksältä

veromaalta kultakin kolme "päivännäkemätöntä", puunkuoren alla

kasvanutta muhkulaa, ja haudattava kaikki yön aikana kolmen tien

risteykseen, josta oli kuollutta kuljetettu; kuta tiukempaan

ne tiellä tamppautuivat, sitä voimakkaammaksi nousi metsänväki

panijalle. Taikka oli otettava kolmesta muurahaiskeosta kustakin

kolme muurahaisten lehmää ja ne pantava siipioravan nahkaan, joka

oli pidettävä povessa paljasta ihoa vasten; silloin ei tarvinnut

metsämiehen pelätä kiroja eikä kadehtijan silmänteitä.

Metsänväen alkuperää valaisee seuraava syksyiseen vainajain-juhlaan

liittyvä lyyli. Keyrin aattona oli koko perheen mentävä navettaan

syömään keittopadasta maltaista tehtyä imellystä, jota sitten oli

vietävä osittain tulisijoille, osittain metsään ison kiven leuan

alle tervaskannosta tehtyihin puukaukaloihin metsänväen syötäväksi

kaukalon reunalle asetetuilla leppäisillä lusikoilla.

Kuten vainajat, voi _metsänhaltiakin_ ilmestyä unessa. Piti mennä

märkien maitten keskellä olevalle korkealle maalle ja vaaran

pohjoispuolella sitoa kaksi näreen latvaa ja yksikantaisen pihlajan

latva punaisella langalla, loitsien:

Metsän ukko halliparta,

pane partas palmikkohon,

pane kätes käärimihin,

pane kinttus kiintimihin!

Kun näitä siteitä oli kolme tehnyt ja ruvennut maata entisen

_muurahaispesän_ pohjalle, niin tuli nukkuessa metsänhaltia puheille

ja neuvoi, mitenkä ja kenen tähden elukat menivät hukkaan tahi mitä

palvelusta piti tehdä lintuja pyytäessään. Herätessä oli vuoltava

kultaa kolme sirusta makuupaikalle.

Valveilla ollessaan sai metsänhaltian puheilleen muurahaiskekoon

uhraamalla hopeaa tai viinaa taikka sormestaan verta; niin myös

tekemällä tulen semmoisen puun kylkeen, jossa on koro -- se oli

_metsänhaltian puu_ -- tahi kitkanvalkean semmoiselle paikalle, jossa

oli kolme istuimeksi sopivaa kiveä, _metsänhaltiain istuinkivet_.

Metsänhaltia läksi mieluimmin liikkeille yön aikana. Mainittu

kitkanvalkea oli viritettävä kello ll:n ja 12:n välillä juhannusta

tai muuta juhlapäivää vasten yöllä, ja sitten odotettava, kunnes

aurinko rupesi ylenemään; silloin tuli haltia. Sille ei saanut sanoa

mitään tervehdykseksi, vaan piti antaa sen aloittaa. Ei saanut

myöskään sanoa sinäksi eikä teiksi; siten puhuteltuna se ei virkkanut

mitään, vaan läksi pois. Vasta sitten kun metsänhaltia kysyi mitä on

asiaa, sai jutella, että on huono metsästysonni, ja pyytää parempaa,

niin kyllä antoi.

Metsänhaltia kuviteltiin vanhan ukon muotoiseksi, jolla oli parta

hyvin pitkä ja harmaantunut. Sen oma pituus vaihteli lyhyen

ihmisen koosta korkean puun mittaan. Sen pää oli nähty ulottuvan

petäjän latvaan, jopa puitten latvainkin yli katsovan. Samallakin

näkemiskerralla oli metsänhaltian mitta voinut muuttua. Etäämpää se

oli näyttänyt pienen miehen kokoiselta, vaan lähemmäs kutsuttuna oli

suurentunut niin, että 9 askelen päässä oli ollut 6 kyynärän ja 3

askelen päässä 9 kyynärän pituinen. Toisen näkemyksen mukaan se oli

päinvastoin pienentynyt. Oli menty viiden tien haaraan ja kysytty:

"onko haltia kotona?" Silloin oli alkanut metsä ruskaa. Niin pitkänä

oli haltia ilmestynyt ensinnä, että sitä oli kolmesti käskettävä

alenemaan.

Metsänhaltian pukuun kuuluvana mainitaan välistä harmaa lierihattu

ja naavaturkki. Muuten sen ulkonainen olemus vaihteli mielentilan

mukaan. Milloin se oli mielissään, olivat kaikki vaatteenreunukset

täynnä kullanhohtavia koristeita, sen suuret ruskeat silmät

katselivat lempeästi ja sillä oli naisen ääni; silloin seurasi hyvä

saalis. Milloin taas se oli karsasmielisenä, ei näkynyt koristeita

ollenkaan ja se katseli jyrkästi; silloin ei ollut menestyksestä

toivoa, vaan oli usein tapaturmakin tarjona, jonka välttämiseksi

täytyi luvata joku uhri.

Metsänhaltian suomasta saaliista oli sille tietysti esikoiset

uhrattava. Metsämies saadessaan ensimäisen viljan itse metsässä

keitti tai paistoi ja söi; suolet pani muurahaiskeon alle

metsänhaltialle mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ei ensimäisestä

saaliista valmistettuun keittoon saanut suolaa panna, ennenkuin oli

päälle tullut vaahtea, jota oli pantu tuohiseen ja viety metsään

"palkinnoksi".[27]

Vihastunut metsänhaltia saattoi niinkuin maanhaltia ja yleensä

vainajain henget kostaa tautina. Pelosta, että _metsännenä_

puuttuisi, ei tohdittu jänistä ottaa langasta, ennenkuin oli

lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla

pyyhitty.

Metsäpolulle ei saanut maata panna, sillä sitä pitkin kulkivat

metsänhaltiat. Kerran oli metsässä makaavalle miehelle sanottu, että

hän makasi heidän maltaittensa päällä. Metsänväki, jos oli suuttunut,

voi seisottaa metsään, ettei osannut mihinkään eikä pois päässyt.

Jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessään joutui metsänhaltian

jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Metsänhaltian eksyttämän sanottiin

"metsistyneen".

Pohjois-Viron _metshaldijas_ ennusti äänellään, jota ei hyvillä

mielin kuultu, aina jotakin erikoista tapahtumaa, toisinaan

kuolemaakin.

Metsänhaltiaa vastaa Suomen ruotsalaisten _skogsrådand l. -rådari_,

joka asuu isoissa metsissä, niissä pidättäen ihmisiä, etenkin lapsia.

Tämä ilmestyy vanhana ukkona, joka on kooltaan hyvin suuri ja jolla

on polviin ulottuva parta. Ruotsissa "metsänmiehen" (_skogsmannen_)

kuvitellaan katseltaessa kasvavan puun pituiseksi.

Naispuolisia metsänhaltioita ruotsalaiset eroittavat "metsänrouvan"

(_skogsfru_) ja "metsänneitsyen" (_skogsjungfru l. -nufva_).

Jälkimäinen oli Uudenmaan ruotsalaisten mielikuvituksessa edestä

hienosti puettu, kaunis neito, mutta takaa ontto kuin halsteri

tai kaukalo. Se saapui metsämiesten tulen ääreen, koettaen heitä

vietellä. Sen kanssa uskottiin synnytetyn lapsiakin.

Suomessa on metsänemäntä puhekielessä harvoin käytetty, etupäässä

pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Länsi-Suomeen rajoittuva,

mutta siellä hyvin tunnettu on _metsänneitsyt_, joskus myös

_haapaneitsyeksi_ nimitetty. Samoin kuin sen ruotsalaista vastinetta

sitä kuvailtiin etupuolelta hyvin kauniiksi ja kovin koreasti

vaatetetuksi, sinisin silkin ja rintahelyin. Mutta takapuolelta,

jota ei mielellään näyttänyt, se oli kuin kaksihaarainen puutadikko,

hiilihanko, luokka, vanha lauta tai tervaskanto. Miehiin se oli hyvin

rakas ja kiusasi heitä perehtimään.

Metsänneitsyen sai nähdäkseen Mikonpäivästä alkaen Pyhäinmiesten

päivään kuusi- ja sammalmaalla yön aikana nuotion ääressä, siis

siihen vuoden ja vuorokauden aikaan, jolloin vainajain henkien

uskottiin olevan liikkeillä.

Viljellyn ja viljelemättömän maan rinnalla on vesi ollut kolmantena

mahdollisena vainajain olopaikkana. Veteen ei kuitenkaan niiden

liikkumismahdollisuus rajoittunut. Niinkuin manalaisilla ja

metsänväellä oli myös _vedenväellä_ vakinaiset tiensä, joita myöten

vaelsivat kuivalla maalla.

Ottaakseen selkoa mistä oli vedenväen kulku, koska semmoiselle

paikalle ei saanut taloa asettaa, lyötiin arpaa seuraavalla tavalla.

Vanha tulirauta, jota oli pidetty kolme yötä ruumiin suussa, pantiin

vesipataan. Kun soroja kohosi veden pinnalle, niin mihin suuntaan ne

kulkivat, sinne päin piti siirtyä aina tulirautaa pudottaen veteen.

Niissä soroissa näkyi vedenväen kuvaimia, jos oltiin niiden tiellä;

millä puolella niitä näkyi, sillä puolella oli tie.

Suoranaisesti vedenväkeä nähdäkseen piti juhannusyönä istua alasti

koskikivellä; tämän ympärille tuli vedenväki karkeloimaan.

Mukaansa otetuksi sai vedenväen usealla eri taialla. Mentiin

pyörteiselle virtasuvannolle ja heitettiin raha jokeen; kun pohjasta

nousi soroja veden pinnalle, siitä otettiin vettä kolmesti pahkaiseen

maljaan. Taikka mentiin järven rannalle sen tyynenä ollessa ja

vaatteet riisuttua heittäydyttiin kolmesti vanhan nuottakodan

kynnykseltä veteen. Mikä pohjasta kullakin kertaa tuli ensimäiseksi

kouraan, lietsottiin pajan ahjossa yhdeksi tuhkaksi ja kuivaksi.

Sitä oli pidettävä matkassaan ja varjeltava, ettei koskaan päässyt

kastumaan; silloin oli vedenväki toverina. Toisinaan taottiin

vanhalla tuliraudalla vesikiveen viisikanta ja siitä murenneet

kivijauhot pantiin silkkiriepuun. Myös kelpasi tähän tarkoitukseen

joku kappale hukkuneitten rannalta löydetystä veneestä, niinikään

rantaan ajautunut kuolleen _hylkeen_ pääkallo taikka _vesimyyrän_ pää.

_Vedenhaltian_, samoin kuin metsänhaltian, saattoi pakoittaa

ilmestymään unissa. Oli pistettävä kaksi pihlajanvapaa virtaan

pystyyn ja niiden yhteen sidottuihin latvoihin ripustettava

saunankiukaasta otettu palanut kivi, niin kyllä vedenhaltia unessa

neuvoi, mistä esim. tauti oli tarttunut ja miten oli parannettavissa.

Nähtäville tuli vedenhaltia talvella pääsiäisyönä, kun järven

salmelle väylän kohtaan teki avannon ja sen päälle asetti vanhan

reen, jolla oli kolme ruumista vedetty. Tähän sitten itse istahti

suussaan kolme vanhaa tulirautaa (jotka niillä olivat tulta iskeneet,

voitiin pitää vainajina) ja heitti hopearahan avantoon. Silloin

hyökäsi kolme kertaa vesi avannosta ylös, viimeisellä kerralla niin,

että tuskin reenpajuilla pysyi kuivana.

Kesällä saatiin vedenhaltia useammin keinoin näkyviin. Juhannusyönä

vietiin kirkkomaalle hyvin vanhana kuolleen ruumiin hautaan visusti

tukittu tyhjä pullo; siihen hikoumalla syntynyttä vettä tipautettiin

pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Taikka viskattiin kosken

pyörteeseen juhannusyönä pyydystetty _sammakko_, minkä suuhun oli

pantu elävän puun pakkulaa, jossa tuli kyti, ynnä hopeansirusia.

Vieläkin voitiin ottaa pajapihdeillä, joiden tekijä oli tietymätön

(luultavasti jo kuollut), kolmen hetteen pohjasta likaa silkkiseen

riepuun, samoin soraa kolmen kosken pohjasta myötäpäivään pyörivästä

pyörteestä, lisäksi rannalla itsekseen kuollutta _kalanraatoa_ ja ne

punaisella langalla käärittyinä upottaa pohjoseen päin juoksevaan

koskeen. Jos veden päälle noussut haltia tahdottiin lähtemään mukaan

jotakin tautia parantamaan, niin vuoltiin kultaa koskeen ja luettiin

uhraus- eli miellytyssanat; silloin se kulki sivulla yhdeksän askelen

päässä, mihin vain meni. Kolmen vuorokauden päästä oli koskesta

otettava panokset pois ja taas vuoltava kultaa sijaan, niin palautui

haltia takaisin. -- Myös paikka ja aika oli tarkoin huomioonotettava.

Oli mentävä kiven päälle, jota vesi ympäröi; muualla järvessä haltiaa

ei näkynyt, mutta siihen tuli sydänyöllä.

Vedenhaltia kuvailtiin kauniiksi ja punaveriseksi, sillä oli suuret

ruskeat silmät ja pitkä musta tukka; ääni oli heleä ja ystävällinen

kuin naisen. Tosin senkin puku ja kasvojen ilme voi vaihdella samoin

kuin metsänhaltian. Jos se kalamiehen tulille ilmestyi koristuksissa

ja lempein kasvoin, seurasi heti hyvä saalis; mutta jos oli

kolkonnäköinen eikä vaatteissa ollut hopeasiloja, niin sai pahaa

pelätä; silloin oli paras turvautua uhrilupaukseen.

Samoin kuin metsänhaltialle oli vedenhaltialle saaliista esikoisuhri

annettava. Ensimäisistä kaloista, jotka keväällä sai, piti keittää

rantakala heti maalle tultua. Kun se oli valmis, oli itse lähdettävä

pois kattilan luota ja kutsuttava vedenhaltia syömään. Ainakin oli

ensimäisestä keitetystä kalasta, ennenkuin itse maistoikaan, pää

vietävä järveen takaisin, ettei vedenhaltia moittisi, kun ei sille

osaa annettu.

Jos järvessä oli oikullinen haltia, niin piti sinne, ennenkuin

pantiin pyydyksetkään, toisesta järvestä pyydetty kala viedä elävänä.

Ensimäiset kalat, jotka saatiin, oli sitten keitettävä murtamatta

yhtään ruotaa. Näistä oli eroitettava ruodat niin taitavasti,

etteivät katkeilleet, ja kokonaisina vietävä takaisin sille paikalle,

mistä kalat oli saatu.

Samoin kuin maanhaltia saattoi vedenhaltia vihastua paitsi uhrien

laiminlyömisestä, myös melusta ja pahasta elämästä. Jos oli järvellä

kiroiltu tai riidelty, piti sille kohdalle vuolla hopeaa, muuten

pilautui kalavesi, vedenhaltia "hierautui".

Vedenhaltian uskottiin näyttäytyvän varsinkin juuri ennen jonkun

hukkumista siihen veteen, missä näkyi. Tämä usko liittyy läheisesti

yleisempään käsitykseen, että kuolema johtuu vainajain halusta saada

luokseen joku elävistä omaisistaan.

Vedenhaltiaa vastaa ruotsalaisten _sjörådand eli sjöråd_. Sitä

kuviteltiin Uudellamaalla välistä ukkona välistä akkana, toisinaan

kauniina neitona tai lapsena. Naispuolisista haltioista käytettiin

nimityksiä: _hafsfru_, 'meren rouva', ja _sjöjungfru_, 'meren

l. järven neito'. Näitä muisteltiin nähdyn Vantaan koskessakin

pääkaupunkimme luona. Niillä kuviteltiin olevan pitkät hiukset ja yli

olkain riippuvat rinnat.[28]

Veden sekä _emäntä_ että _neito_ tunnetaan myös Suomessa, edellinen

kuitenkin etupäässä itä-Suomessa, joten sen vastine on toisaalta

etsittävä. Jälkimäinen, paraasta päästä länsi-Suomeen rajoittuva

henkiolento, on ilmeinen skandinaavilainen laina. Varsinais-Suomessa

kerrotaan, mitenkä oli nähty merestä nousevan jättiläis-kokoisen

vedenneidon, jonka hiukset ulottuivat polviin saakka ja rinnat olivat

heitettyinä yli olkain. Vedenneidon alkuperää veteen kuolleitten

hengistä valaisee satakuntalainen muistiinpano. Vaimo, joka oli

jokeen hukkunut ja jonka ruumista ei löydetty, oli unessa ilmoittanut

miehelleen, että oli vedenneitosten apulaisena.

Venäjän Karjalassa mainitaan vielä vedenhaltian lapsi. Kun sen näki

istuvan ja istumasijalta sai sen vaatteesta valunutta vettä, niin

tätä oli hyvä käyttää voiteeksi kaikkiin lasten kipuihin.

Pohjois-Ruotsin suomalaisten metsänemäntä mainitaan huivinsa

yhteydessä. _Metsänemännän huivi_ oli hienoista, pehmeistä juurista

kudottu, kooltaan kyynärää ristiin, tupsulaitainen ja ruskeanvärinen.

Sen joskus metsänemäntä itse antoi paimenelle, mutta sen voi

etsimälläkin saada. Kun juhannusyönä läksi metsään kävelemään,

haudasta otetun ruumiin vaatteissa ja mukanaan koiran päänluu, jonka

silmien rei'istä katseli, niin sen löysi.

Metsänemännän huivi kun oli löydetty, piti se kastaa kuin lapsi ja

panna sille kuin lapselle nimi, vaimonpuolinen. Huivin piti olla

kastettaessa kääryllä ja naisen pesty paita ympärillä, kääryn pää

vain paljaana. Sitten oli sitä säilytettävä paikassa, jossa ei ollut

auringonpaistetta, ja aina puhuteltava kuin henkilöä nimeltä, niin se

ei kulunut pitäessä. Jos se henkilö kuoli, joka metsänemännän huivin

oli löytänyt ja tuonut taloon, piti uuden omistajan käydä metsässä

umpilähteen vedellä huivi uudelleen ristimässä, muuten se muuttui

aivan palaneeksi nukaksi.

Metsänemännän huivi piti aina olla metsämiehellä mukana. Milloin se

tuntui kostealta ja muuten lauhkealta, oli metsänhaltia mielissään.

Mutta jos se oli kuiva ja kankea, niin oli luvattava joku lahja

taikka vuoltava hopeaa muurahaiskekoon. Jollei siitäkään ollut apua,

niin piti ruveta nukkumaan ja panna huivi päänsä alle, silloin näki

unissa mistä haltia oli suuttunut ja mitä oli tehtävä.

Metsänemännän huiviin uskottiin olevan haltian yhdistettynä,

joka varjeli talon kaikenlaisilta pahoilta henkiolennoilta.

Paimenelta, joka sen oli saanut, eivät karhut syöneet elukoita. Sen

päähänsä panemalla voi keksiä elukan, jonka metsä oli peittänyt,

löytää aarteen ja nähdä kaikkia haltioita, vieläpä tehdä itsensä

näkymättömäksi ja kulkea ilmassa mihin tahtoi.

Esitetty metsänemännän huivi on yhdistys kahdesta muualla

tavattavasta mielikuvasta. Toinen on _metsänneitsyen_ antama _paita_,

joka ei kulunut eikä tarvinnut pesua, vaan katosi, jos kertoi,

keneltä sen oli saanut. Yhtäläisen paidan, joka oli hieno kuin mäihnä

ja säilyi niinkauan kuin ei kenellekään sen alkuperää ilmaissut,

saattoi saada _vedenemännältäkin_.

Toinen on näkymättömäksi tekevä _lakki_, joka on yleisesti

manalaisille omistettu pukuesine. Suomestakin on muistiinpano,

joka tämän päähineen selvästi asettaa vainajain yhteyteen, vaikka

kummituksesta käyttää paholaisen nimitystä. Kolmen ruumiin arkuista

otetun oksanreiän läpi katsomalla voi nähdä "pirun" päässä hatun,

jonka voi temmata sen huomaamatta ja pitää omassa päässään. Silloin

se avopäin seuraa ottajaa odottaen, milloin tämä antaisi hatun

takaisin.

Vielä ovat huomattavat _vedenemännän lehmät_, jotka nousivat

vedenpohjasta maanpäälliselle rantalaitumelle ja joita tämä kutsui

kotiin niinkuin muukin emäntä:

Se Kirja, se Karja -- maanalainen Maatikkini!

Vedenhaltian lehmät jos näki maalla vallattomina kävelemässä, niin

ilman taikomisettakin -- kiertämällä ne sai estetyksi takaisin

järveen menemästä -- saattoi niitä kesytellä itseensä. Lehmän, joka

taipui lähtemään mukaan, tahtoi vedenhaltia antaa; mutta jos ei

taipunut hyvittelyyn, niin ei saanut pahoittaa.

Talossa oman karjakellokkaan kanssa sitten vanhalla tuliraudalla

kiersi maata myöten ympäri kumpaisetkin samaan piiriin ja siinä

kierroksessa lypsi vedenhaltian lehmän. Maidon hautasi maahan

maanhaltialle, -- jollei tiennyt, mihin paikkaan ennen oli uhrattu,

niin likimmän puun juurille -- silloin maanhaltia piti huolen, että

tulokas pysyi karjassa.

Joka kerta kun vedenlehmää lypsettiin, piti kolme ensimäistä

kertaa vetäistä maahan, sanoen: "osa maalle, osa veelle, osa ilman

olijoille", silloin maanhaltia pysyi mielissään.

Kun oli vedenlehmälle saatu kymmenes vasikka, niin se tapettiin

ja veri ynnä luut kokonaisina uhrattiin maanhaltialle.

Sitten juhannusyönä vietiin lehmä yhdeksän vasikkansa kanssa

löytöpaikalleen, johon tuli muitakin vedenlehmiä. Silloin piti

vedenhaltia kutsua puheille ja kysyä, montako hän antaa, mitkä ja

minkänimiset sekä mitä hän panee uhriksi, joka piti täyttää tai olla

ottamatta.

Kun itse vedenlehmä vihdoin tapettiin, piti sen veri samoin antaa

maanhaltialle, niin pysyi karjan onni hyvänä.

Suomen ruotsalaisiltakin on ollut yhtäläisiä mielikuvia sekä

veden- että metsänhaltian lehmistä. Nämä perustuvat ennen mainittuun

käsitykseen, että manalaiset harjoittivat yhtäläistä karjanhoitoa

kuin ihmiset maan päällä.

Vedenemännän karjan näimme _maanalaiseksi_ nimitettynä ja kotiin

viedyt vedenhaltian lehmät asetettuina läheisimpään yhteyteen

maanhaltian kanssa. Aivan samoja taikoja on käytetty nimenomaan

_manalaisten lehmiä_ anastaessa. Huomatessaan ne piti myötäpäivin

kiertää ympäri, ennenkuin niihin koski. Kun oli tuotu oman kellokkaan

luokse, kierrettiin ne vielä yhdessä vanhalla tuliraudalla.

Ensimäistä maitoa annettiin kaikille talon elukoille ennenkuin

ihmisille ja näille taas nuorimmasta lapsesta alkaen vanhimpaan

asti. Manalaistenkin lehmiä ensikerran lypsettäissä pirskoiteltiin

maito laitumelle ja maanhaltian uhripaikalle, niin tämä piti huolen

karjasta. Ei manalaisten lehmiä eikä niiden jälkeläisiä ollut lupa

myödä kenellekään mistään hinnasta, mutta lahjaksi sai antaa.

Viimeksi on mainittava vedenhaltian _soitannollisuus_, joka samoin

skandinaavilaisesta kansanuskosta on hyvin tunnettu. Verrattain

myöhäistä lainaa suomalaisissa taioissa soittotaidon hankkimiseksi

osoittaa viulun mainitseminen sekä vedenhaltian esittäminen enimmiten

pahana olentona, jopa nimenomaan piruna ja paholaisena. Kun meni

juhannusyönä koskeen kolmannen kiven päälle viulu mukanaan ja kutsui

vesihiittä, niin se tuli istuutuen selitysten samalle kivelle ja

ojentaen leveän nahkavyön, joka ulottui kumpaisenkin ympäri. Tätä ei

saanut panna palkimeen, vaikka hihnan solkeen pistikin. Vesihiiden

soittaessa edellä piti soittaa niin, että veri kyntten alta tuli.

Kylliksi opetettuaan vesihiisi paiskautui äkkiä koskeen. Kun näki,

ettei saanut seuraa, alkoi se vettä koskessa paisuttaa. Silloin oli

hukkumisen vaara tarjona, jollei pian ollut maalla.

Mutta suomalaisten käsityksen mukaan omisti soittimen myös

metsänhaltia. Jos itsekseen kuolleelta ruumiilta otti vasemman

käden lapoineen, sijalle pannen itsekseen kuolleen lampaan lavan,

ja kalliolle, johon ei päivä paistanut, meni ikäänkuin soittamaan

Tapionnäreen (kts. edempänä) oksa jousena, niin tuli metsästä musta

mies ja antoi ruumiinlavasta viulun, jolla sitten taisi soittaa

kaikki pelit, vieläpä panna tuolit ja pöydät tanssimaan.

Että veden- ja metsänhaltiain soitannollisuus on yleisesti

henkiolennoille kuuluva ominaisuus, todistaa tieto Suomen

itä-Karjalasta, jossa uudenaikuisen viulun sijalla mainitaan vanha

kantele. Jos tahtoi oppia kanteleella soittamaan, piti istua saunan

uunilla kolme vuorokautta.[29] Sen ajan kuluessa tuli soitonneuvoja.

Jos ei vielä tullut, niin piti istua yhdeksän vuorokautta; siihen

asti tuli varmasti ja opetti.[30]

Muutamassa runossa, jossa loitsija ensin on manannut esille

sukulaisvainajansa, hän kutsuu lisäksi kaikki maahan, metsään ja

veteen paikallistuneet henkiolennot.

Nouse maamo maanalainen,

taatto turpehen takainen! --

Mi on maassa maahisia,

metsässä metsällisiä,

ve'essä ve'ellisiä,

tulkoon kaikki miun avuksi!

Viljeltyä aluetta osoitetaan runoissa nimityksin: _maa, mantu, piha,

pelto, penger, nurmi, niitty_.

Monikollinen maan eli mannun väki on Naimakansan luvuissa, joka

vaarallisella matkallansa on turvan tarpeessa, tavallisesti kuvattu

_miekkamiehiksi, hevosuroiksi tai periuroiksi_.

A. Anna mannusta väkeä!

B. Nostin maasta miekkamiehet,

mannun aikuiset urohot.

C. Hiekasta hevosurohot.

D. Otatko maasta mannun miehet,

pellosta periurohot?

_Maan eli manteren haltia_ on Maan (s.o. uuden asuinpaikan)

tervehdyksessä ja Maahisen manauksessa hyvin yleinen. _Mannun_

yhteydessä esiintyy välistä toisintomuoto _hallitsija_.

Rinnakkaisniminä tavataan joskus _maan pitäjä eli pitävä_ sekä _maan

henki_, joka vastaa ruotsalaista _jordande_.

A. Maan haltia, manteren haltia!

B. Terve manteren alainen,

terve mannun hallitsija!

C. Hyvä maan pitävä,

manteren haltia!

D. Maan henki, hyvä henki,

haltia maan matalan,

pyhän penkeren pitäjä!

Yleisen maanhaltian ohella sekä ilman sitä käytetään eri ikäkausien

ja sukupuolien osoitteita. Vanhempi miespuolinen haltia on _maan eli

mannun_ (muunn. _manun_) _kuningas, maan, mannun eli manteren isäntä

tai mannun ukko_.

A. Maan kultainen kuningas,

hopeainen hallitsija!

B. Oi ukko, manun isäntä,

manun kultainen kuningas,

uros aitojen asuja,

seinävierten seisoksija!

C. Ukko musta, maan isäntä!

D. Terve manteren isäntä!

Joskus kutsutaan avuksi pellosta _peri-isäntä eli peripenkeren

isäntä_, mainitaanpa myös _nurmen tai niityn ukko_. Maan isännän

ulkomuotoa kuvailee kerran esiintyvä mainesana _paksuparta_.

Vanhempi naispuolinen haltia on _maan eli mannun emäntä tai mannun

eukko_, esim.

A. Maan ehtoisa emäntä!

B. Mannulan maan emäntä!

C. Manun eukko, maan emäntä!

D. Mannun ukko, mannun eukko,

mannun kultainen kuningas,

mainio manuen emäntä,

maan ehtoisat eläjät,

maan vartijat vakaiset!

Harvinaisempia nimityksiä ovat _pellon entinen emäntä sekä nurmen

eukko ja niityn akka_. Sitävastoin on yleisimpiä _akka manteren

alainen_, jolla tavallisesti on rinnakkaissäkeenä _poika pellon

pohjimmainen_.

Sama nuorempi miespuolinen haltia tavataan joskus ukonkin yhteydessä.

Mannun ukko maasta nouse,

poika pellon penkerestä!

Usein on hänellä nimenä maan eli mannun sulho.

A. Maan sulho, mannun sulho!

B. Maan isäntä, mannun sulho!

Tämä mannun sulho saa toisinaan mainesanakseen _kelta- eli

kultahattu_.

Nuorempi naispuolinen haltia on:

Maan tyttö, mannon tyttö,

pihan tyttö, pellon tyttö!

_Tytön_ asemella on tavallisesti jälkiosassa kumpaakin säettä

vaihtelun vuoksi _neiti_. Runomitan vaatimuksesta on myös _mannun_

muodostettu kolmitavuiseksi: _manuen_ tai tavallisemmin _Manulan_.

Maan tytti, Manulan neiti, pihan tytti, pellon neiti!

_Manulan neidosta_ on välistä vielä tehty _Manalan neito_.[31]

Jälkimäisessä säkeessä, sen toisiin yhteyksiin jouduttua, on _pelto_

kokonaan syrjäyttänyt _pihan_, taikka on pihan _tytöstä_ alkusoinnun

vaatimuksesta tehty _piika_.

A. Pellon tyttö, pellon neiti,

Pellon entinen emäntä!

B. Pihan piika, pellon neiti,

akka manteren alainen!

Maanhaltian uskottiin varsinaisesti varjelevan maanviljelystä sekä

sitä osaa karjanhoitoa, joka toimitettiin kotikartanolla.

ABC. Akka manteren alainen,

poika pellon pohjimmainen!

A. Pane turve tunkemahan,

maa väkevä vääntämähän

maasta maksan karvaisesta!

B. Nostaos oras nokinen!

C. (Liinaa ja pellavaa kylvettyä):

Saoin haaroin haarattele,

tuhansin neniä nosta!

Tulkaan Viron virpiä,

Suomen sulkkua,

kuninkahan pojan jousen jännettä!

D. Akka manteren alainen,

piika pellon pohjimmainen,

Syötä minun syölähäni,

juota minun juolahani,

apata alanenäni,

turvuta turilahani

metisestä ammehestas! --

Käy sie yöt suka käessä,

päivät vihko kainalossa

esitse tämän emännän! --

Maan isäntä, mannun sulho.

poika pellon pohjimmainen,

akka manteren alainen,

tuo pieniä pihalle.

kaunihia kartanolle

iällä tämän isännän,

elinajalla emännän!

Akka manteren alainen,

minkä vettä juottanen,

se meeksi muuttaos!

Viljelemätöntä maata runot kuvailevat sanoilla _metsä, korpi, salo,

kumpu, aho, viita, kangas, suo, saari_. Tavallisimmasta _metsästä_ on

vielä muodostettu paikannimen tapainen _Metsola_.

Metsänväkeä ottaessa tai metsännenää asettaessa esiintyvät maan

miehiä vastaavat Metsolan miehet ja korven eli kummun uroot.

A. Metsolan metiset miehet,

korven kultaiset urohot

Metsolasta, Mieholasta,

korven kultaisen sisästä,

käykätte minun väkehen!

B. Metsolan metiset miehet,

kummun k. u. M. M.,

hyväisestä Hymölästä,

parahasta Parholasta,

antaos mulle anteheksi!

Yksiköllinen _metsästä_ ilmaantuva _mies_ kuvataan taioissa toisinaan

samoinkuin metsänhaltia puitten pituiseksi.[32]

Saan minä metsästä miehen --

korpikuusien pituinen.

Ylimalkainen _metsän haltia_ mainitaan runoissa harvoin. Enimmiten on

tämä sekä iältään että sukupuoleltaan määrätty.

Metsän vanhempi miespuolinen haltia saa tavallisesti nimitykset

_metsän kuningas, ukko tai isäntä, joskus herra_. Metsänkin kuninkaan

pysyväinen mainesana on _kultainen_, josta Metsolaa vastaava

paikannimi Kultala on tilapäisesti muodostettu: kultaisen asemella

on toisinaan _kuuluisa_. Harvinaisia ovat _metsän valtikka väkevä ja

metsän Kaarle kaunis miesi_. Muutamasti esiintyy _korven tai kummun

kuningas tahi ukko_, kerran _ahon kuningas_, useammin _salon isäntä

tai herra_, välistä myös _saaren paimen ja kankahan eläjä_.

Metsän ukon ulkonäössä on silmiinpistävä parta, jota aineksen,

värin ja tasaisuuden puolesta kuvaillaan: _naava-, villa-,

sulkku-, kultaparta; valko- eli tavallisemmin halliparta; röhmä-,

ruhmu- tai sileäparta_. Puvussa on huomattavin haltialle ominainen

hattu: _havuhattu eli -hiippa, naavahattu eli -lakki, sinihiippa

eli -hilkku, kultahattu hartioilla_. Myös kertosäe _mies puhas

punakypärä_ kuuluu tälle parrakkaalle haltialle. Välistä omistetaan

sille vielä _siniviitta_.

Metsän vanhempi naispuolinen haltia on yleisesti _metsän emäntä,

akka eli eukko, harvoin muori tai äiti_. Metsän emännän tavallisia

mainesanoja ovat _ehtoinen eli ehtoisa ja mieluisa_, muita

mainittakoon _ehkeä, entinen, herttainen, kultainen, viljainen_.

Metsän eukko on _ennellinen tai armollinen, metsän armias antimuori_

ja Metsolan muori _metinen_. Harvoin esiintyvät _korven eukko,

korven korkea tai kummun kuuluisa ja ahon aimoinen emäntä_. Useammin

ilmaantuu _suon emäntä_, joka vastannee ruotsalaista _mossakäringen_,

ja sen kera toisinaan _viidan eukko sekä kankahan eläjä_.

A. Sinisukka suon emäntä!

B. Siniviitta viidan eukko,

punasukka suon emäntä,

kaunis kankahan eläjä!

Etenkin Vienan läänissä käytetään metsän emännän kertosanoina

_salokaarron (kerran metsänkaarron) kaunis vaimo_. Suomen

itä-Karjalassa tavataan joskus _haapasaaren vaimo (myös neiti)

kaunis_.

Nuorempana miespuolisena haltiana mainitaan muutamasti _metsän poika

ponnellinen, metsän sulho kultahattu ja salon poika rautasauva_.

Yleisempi on _metsän tyttö, neiti eli piika_.

A. Metsän tytti, metsän neiti,

metsän piika pikkarainen!

B. Metsän tyttö, mieluneiti,

sinipiika pikkarainen!

Metsän tytön merkittäviä mainesanoja on _tyyni, tyynönen eli

tyynykäinen_: tarvittaessa on kuitenkin metsän _neitonen

nopea_. Metsän tyttö on myös usein _mielu neiti_ ja saa joskus

kertosäkeekseen _korven kuuluisa korea_. Toisinaan tavataan Metsolan

_metinen neiti_. Metsän _piika_ on tavallisesti _pikkarainen_.

Metsänhaltian varsinaiseen vaikutusalaan kuuluu metsästys ynnä

karjanhoito metsässä. Suhteesta metsästäjään tulee edempänä puhe.

Karjanluvuissa rukoillaan metsänhaltiaa samoin kuin maanhaltiaa sekä

sukimaan että syöttämään lehmiä, mutta ulkosalla.

A. Sui kultaisin sukasin,

vaskiharjoin harjaele

näillä aukeilla ahoilla,

pienillä petäjiköillä,

korkeilla koivikoilla!

B. Kun heitän lehmäni leholle

maion antajat aholle --

Syöttele metoisin syömin,

juottele metoisin juomin,

mesiheinin herkuttele!

Maanhaltian ja metsänhaltian vastakohtaisuus paikkaan nähden ilmenee

selvimmin niille osoitetuissa pyynnöissä pitämään huolta karjasta:

A. (Maanhaltialle).

Kuin katsoit kanarvikoissa,

niin katso kartanoissa;

kuin hoi'it hongikoissa,

niin hoia huonehissa!

B. (Metsänhaltialle).

Kuin katsot katoksen alla,

niin katso katajikossa:

kuin on hoiat huonehessa.

niin hoia hongikossa!