XVIII.

Ja Markuksen päivät painuvat mailleen, nyt lähenee hänen elämänsä

loppuaan. Sillä hän ei tullut vanhaksi, viisikymmentäviisi vuotta tai

niille vaiheille, hän eli vielä kaksi kesää sen jälkeen kuin nuotta ja

puutarha olivat tulleet valmiiksi. Ensimmäisenä keväänä hän kylmettyi

pahasti ja pitkäaikaisesti, ja siitä kai kehittyi keuhkotauti, kuten

niin usein käy.

Oli hyvin sateinen kevät — niin, sinä keväänä satoi niin paljon,

että tie Klevenistä Mæstadiin oli yli viikon ajan veden alla eikä

ollut jokamiehen käytettävissä. Koko tasangon peitti lammikko, ja

kun juuri silloin sattui olemaan lähetysjuhlain aika — ne suuret

juhlat rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen antoi kolehdiksi sata

kruunua — niin täytyi palkata lauttamies, joka kahlasi merisaappaissa

edestakaisin ja kantoi ihmisiä yli sitä mukaa kuin heitä sinne saapui.

Karel aloitti tämän toimen, hän otti naiset syliinsä ja kantoi heidät

yli varovaisesti, kuin olisi kantanut sytytettyjä kynttilöitä. Tietysti

Anders ei voinut sietää, että vain Karelilla oli tuollainen hieno

toimi, ja niin ryhtyi hänkin kantamaan ja tarjoutui avuksi samalla

tavalla. Siinä he kulkivat ja kahlasivat molemmat ja olivat niin

ystävällisiä kuin taisivat. Ero heidän välillään oli vain siinä, että

kun Karel otti kenen tahansa, niin Anders koetti sovittaa niin, että

hän sai vain kauneimmat ja nuorimmat tytöt kantaakseen. Ja kun Karel

kulki vakavana ja säädyllisenä, niin Anders vilkuili viekkaasti kuin

ahne kettu. Sitten ryhtyi Markuskin auttamaan, ihmisiä tuli vähitellen

niin paljon, että heitä oli mustanaan odottamassa vuoroaan. Mutta nyt

olivat nuo toiset kaksi tavanneet tuttaviaan ja menivät tiehensä ja

jättivät Markuksen yksin. Ja kun Markus kerran oli aloittanut, niin hän

ei katsonut voivansa lopettaa kesken, vaikk'ei hän ollutkaan puettu

tämän mukaisesti. Sillä hänen saappaansa olivat kerrassaan kehnot,

ne vuotivat kolmesta neljästä kohden ja olivat kokonaisuudessaan

loppuunkulutetut. Hän oli ajatellut syksyksi saavansa uudet — se

riippui vain kalaonnesta, onnistuisiko hänen nuotallaan saada paljon

kaloja. Sitä odotellessaan hän kuitenkin vielä kulki vanhoissa

ketineissään ja kasteli jalkansa melkein joka päivä. Ja sinä päivänä,

jolloin lähetysjuhlat olivat, hän teki sen niin perinpohjin, ettei

hän voinut muuta kuin sairastua. Ja päälliseksi hän istui ylhäällä

lehdossa, istui kannolla useita tunteja läpimärkänä vyötäisiin asti, se

oli niin hullua kuin olla saattoi. Mutta täällä oli niin monta, jotka

puhuivat, niin paljon kuultavaa ja nähtävää, että aika kului aivan

huomaamatta. Ja kun lopuksi haettiin kolehtia ja tullimies kulki ympäri

hattu kädessä ja Kristen otti sata kruunua ja pani hattuun kuin ei

mitään — no, silloin Markus unohti itsensä kokonaan eikä edes muistanut

muuttaa vaatteita, kun vihdoin tuli kotiinsa. Hän oli nähnyt niin

paljon omasta mielestään suorastaan uskomatonta. Häntä oikein pyörrytti

— hyvät ihmiset, sata kruunua! Kristenin täytyi olla upporikas, kun

hän saattoi antaa rahojen mennä sillä tavalla. Ajattelehan, ottaa sata

kruunua ja antaa niiden luistaa toisen hattuun...

Seuraavana päivänä Markus oli sairas, hän yski niin, että sitä oli

vaikea kuulla, ja hänen selkäänsä särki ja korvissa humisi. Lisäksi hän

tunsi pyörrytystä, hän hikosi vähimmästäkin, ja niskakin oli alkanut

jäykistyä. Nyt olisi Markus mieluimmin mennyt vuoteeseen, ja jos hänen

puutarhansa olisi ollut kyllin pitkällä, olisi hän poiminut muutaman

salvianlehden ja keittänyt ensin kupin kuumaa teetä ja maannut päivän

tai pari. Mutta ei, oli liian aikaista, siemenet olivat vasta tulleet

maahan ja olivat juuri alkaneet orastaa, teeksi ei niistä ollut. Ja

vaikka hänellä olisi ollut teeksikin, niin ei hänellä kuitenkaan olisi

ollut aikaa hoitaa itseään. Lienee juuri ollut kevätvaikeuksien aika,

ja hänen varastonsa olivat aikoja sitten loppuneet, ei ollut jäljellä

huulikaloja eikä ainoatakaan savustettua makrillia. Lisäksi sattui

sinä vuonna olemaan vähän kaloja, vesi oli niin kylmää, että kalat

pysyttelivät syvällä, ne välttivät tulemasta pinnalle. Siitä syystä

Markus oli alituisesti merellä, hän ei voinut pysyä sisällä, vaan

puuhaili alinomaa veneessään. Hän veti uistinta ja koetti siten välttää

puutteen, niin kauan kuin makrilli oli lähellä maata. Niinpä hän ei

välittänyt yskästä, vaan kalasti yhtä väsymättömästi kuin ennenkin.

Tämä oli niin hullua kuin olla saattoi. Kylmettyminen tuntui saavan

säännöllisesti ravintoa ja se tarttui häneen yhä lujemmin. Niin hän

kulki ja yski alituisesti paksu huivi kaulan ympäri kiedottuna; hän

koetti sillä hillitä yskää. Ja kun joku huomautti hänelle siitä tai

tahtoi neuvoa häntä, viittasi hän vain luotaan kädellään tai käänsi

vähän päätään.

— Ei se mitään, sanoi hän, — se ei merkitse mitään, se on ohi kesäksi,

kunhan tässä taas on tullut hiukan lämpöisempää.

Mutta se ei mennyt ohi kesäksi. Eikä sitä voinut odottaakaan, sillä

tavalla kuin Markus itseään hoiti. Sillä nyt oli makrilli aivan

rannalla, nyt oli oltava varuillaan ja pidettävä nuotta valmiina, jos

mieli sillä jotakin saada. Niin valvoi Markus saarella aikaisesta

aamusta myöhään yöhön, ja kun kesäyö oli kylmä, hän istui ja paleli

niin että hampaat loukkua löivät. Tämä oli tietysti taas hullua, ja

lisäksi hän eli kahvista ja mustasta leivästä eikä saanut kunnon

ruokaa suuhunsa pelkästä innosta ja työhalusta. Eikä nuotanvetokaan

onnistunut, makrillia oli tavallista vähemmän; kun hän välillä yritti,

niin hän saattoi saada vain jonkin kymmenen. Mutta kuta huonompi onni

hänellä oli, sitä uutterammaksi ja innokkaammaksi hän tuli. Hän saattoi

olla merellä pari kolme vuorokautta yhtä mittaa. Hän siirsi nuottaansa

paikasta toiseen eikä voinut lopettaa. Hän uskoi nyt kerta kaikkiaan

nuottaansa, se oli hänen toivonsa ja luottamuksensa. Jos en nyt tänään

onnistunutkaan, ajatteli hän, no, toiste sattuu paremmin. Ja jos hän ei

saanut mitään Sølvske-lahdesta, niin saa hän varmaan Hummersundista, ei

vain saanut väsyä kesken.

Siten pahenivat hänen asiansa niin toisella kuin toisellakin tavalla.

Markus kävi huonon näköiseksi — kahvi ja leipä eivät ole sairaan ruokaa

— hänen kasvonsa tulivat keltaisiksi, ja yskä tuli yhä kovemmaksi ja

vaikeammaksi. Olisipa hän nyt välillä koettanut vähän vetää uistinta

kuten muutkin ja hankkinut itselleen sillä vähän tuloja, mutta ei,

hän oli niin innostunut nuottaan, että hän laiminlöi kaiken muun sen

tähden. Siimalla ja muulla sellaisella kalastaminen oli hänestä vain

ajanhukkaa, siitä tuli niin vähän, ei se mitenkään kannattanut. Nuotta

sitävastoin, se oli jotakin toista, saattoi lähteä merelle köyhänä ja

palata kotiin rikkaana miehenä. Jos nyt satunnaisesti olikin rahoitta,

jos olikin otettava vähän vastakirjalla — nuotalla korjattaisiin

kaikki. Yksi onnistunut heitto, niin oli velka maksettu, kaikki oli

hyvin, kaikki onnettomuus ohi. Ei tarvinnut tehdä itseään köyhäksi

jokaisen voipalan tähden, jonka otti laskuun. Ei tarvinnut juoda kahvia

mustana ja keittää sitä aina vanhasta porosta. Ei, hän saattoi mennä

puotiin ja istuutua, kuten Kristen teki, ja vain näyttää sormellaan.

Tuota haluan ja tuota. Ja eikö teillä ole parempaa voita? Hyvä, antakaa

minulle sitä kimpale ja pala suolattua sianlihaa...

Tietysti olisi näinkin voinut käydä, mutta niinpä ei käynytkään.

Pakostakin täytyi mennä niinkuin hän oli odottanut, onnettomuudet

kasvoivat ja yhä uusia tuli. Markus huomasi sen hyvin, hänen oli vaikea

saada välttämättömimpiä tarpeitaan, häneltä puuttui varoja talvipuiden

ostoon, puuttui rahoja saappaisiin ja veroihin. Mutta siitä huolimatta

hän pysyi rohkeana ja lohdutti itseään ajattelemalla tulevaisuutta.

Minä korvaan kaiken, hän ajatteli ja jatkoi nuotanvetoa kuten ennenkin,

kaikki kääntyy kyllä hyväksi.

Sillävälin upeili puutarha rotkossa talon edessä, siellä kukkivat

tulpaanit ja muut kukkaset. Sen hän oli todellakin onnistunut saamaan

valmiiksi, hän oli käynyt Marian ja Tinan luona ja mitä kaikkia he nyt

olivatkin, kylän naiset, oli ollut hankkimassa itselleen sipuleita ja

siemeniä. Hän oli saanut myöskin rabarberijuuren ja jonkin pienenpienen

karviaismarjapensaan, jotka olivat rivissä pitkin muuria ja näyttivät

menestyvän hyvin. Ja mikä parhainta — luumupuukin oli tullut, miltei

hänen mittaisensa puu. Se oli kitunut Katarinan leveiden syreenien

varjossa, Markus sai sen neljästä turskasta. Nyt se seisoi hänen

puutarhassaan, seisoi kaiken keskellä tulpaanien ympäröimänä. Näytti

siltä, kuin se olisi tyytyväinen muutokseen, se oli täynnä uusia

versoja ja nuoria lehtiä, jotka liehuivat iloisesti ja vilkkaasti

tuulessa ja viittoivat ja huiskuttivat päivät päästään. Mutta se

seisoikin auringossa ja antoi sen lämmittää itseään latvasta juureen

asti, voi sanoa kautta vuoden.

Tämä puutarha oli Markuksen ilo. Niin pian kuin hänellä oli vain

hetkinenkin aikaa, oli hän siellä järjestämässä ja sievistämässä kaikin

tavoin. Ihmiset, jotka olivat ylhäällä tarkkaamassa ilmaa, saattoivat

joskus nähdä hänet ryömimässä ympäri ja katsomassa, oliko kaikki

kunnossa. Hän oikein nuuski kaikkea — niin, jos saa uskoa ihmisten

puheita, niin hän taputteli kukkiaan, siveli niitä käsillään ja oikein

hyväili niitä. Ja mitenkä hän varjelikaan niitä rikkaruohoilta ja

kaikelta! Ei ainoakaan ruohonkorsi saanut pistää esiin mullasta, ei

ainoakaan ahomatara, Markus ei kärsinyt mitään. Täällä olikin kaikki

kuin pestyä, ei kuten tavallisesti ulkona, vaan niinkuin sisällä, olisi

voinut laskea voileipänsä maahan ja ottaa sen yhtä puhtaana taas ylös —

vaikkapa voipuoli olisi ollut alaspäin.

Kaikki tämä tuotti runsaasti hedelmää. Markus sai nauriita ja

porkkanoita, kokonaisen korin kumpiakin, hän sai sipuleita ja

rabarberia ja dilliä. Luumupuu sensijaan ei tuottanut mitään, kuten oli

odotettavissakin ensimmäisenä vuonna, ja karviaismarjapensaat olivat

vielä pieniä. Mutta sitten hän sai aikalailla salviaa, sitä riitti

hänelle yli talven teeksi. Hänestä tuntui, kuin se olisi auttanut

yskässä, vahvistanut ja puhdistanut verta. Niin hän pääsi käymästä

lääkärissä ja apteekissa, pääsi maksamasta suuria summia yskäntipoista

ja muista lääkkeistä.

On vaikeata käsittää, miten Markus selviytyi sinä talvena. Ensinnäkin

oli hänellä vähän puita kotona, ja lisäksi olivat hänen ruokavaransa

perin huonot. Vähän makrillia hänellä oli — ja lisäksi puutarhan

tuotteet, mutta ne olivat pian kulutetut. Niin täytyi hänen olla

alituisesti merellä ja koettaa onneaan toisten istuessa kaikessa

rauhassa kotonaan ja välillä vain vähän huvikseen soutaessa merelle.

Siellä hän oli myrskyssä ja pyryssä, siirtyi paikasta toiseen ja

pyydysti. Hän taisteli elämästä kädet kohmeisina ja ruumis pakkasesta

hytisten. Ja välillä hän oli etsimässä puita, toi kotiin pölkyn tai

kaksi, jotka hän pilkkoi ja kuivasi uunin päällä — niin oli hänellä

puita muutamaksi viikoksi eteenpäin. Sillä tavalla hän elätti itseään

ja pysyi hengissä, kunnes talvi oli ohi.

Mutta kun muuttolinnut alkoivat tulla — kun kevät taas oli

vaikeimmillaan, kaksin verroin suuremmin vaatimuksin kuin edellisenä

vuonna, niin silloin Markus ei enää kestänyt. Ja niin hän meni

eräänä päivänä Kristenin luo — tuon mahtavan Kristenin, tuon

rikkaan Kristenin, joka oli yhdellä kertaa uhrannut sata kruunua

pakanalähetyksen hyväksi — niin hän seisoi Kristenin edessä lakki

kädessä ja pyysi niin kauniisti vähän apua. Kristen ei saanut vihastua

hänelle, ei ottaa pahakseen, mutta hän tarvitsi niin kipeästi vähän

apua, sen verran että selviytyisi kesään asti ja voisi jälleen aloittaa

nuotan vedon. Hän ei ollut edellisenä vuonna päässyt eteenpäin, kaikki

oli mennyt taaksepäin, ja sen lisäksi tuli tämä sairaus. Ei niin, että

se nyt häntä kiusaisi, mutta hän vain pysyi kivulloisena eikä päässyt

voimiinsa, kun hänellä ei ollut kunnolla syötävää. Hän ei jaksanut

oikein voittaa sairauttaan — lyhyesti, eikö Kristen tahtonut olla niin

hyvä. Hän maksaisi takaisin joka pennin, Kristenin ei tarvinnut sitä

pelätä, Kristen voisi saada pantiksi hummerimerrat ja nuotan, jos hän

tahtoi. Ja sitten Kristenin piti antaa anteeksi, että hän häiritsi

häntä tällaisella, mutta maakauppias oli kieltänyt häneltä luoton, ja

silloin ei kaikki ollut oikein tolallaan...

Kristen kuunteli tätä seisoaltaan, hän seisoi ja siveli partaansa

kömpelöllä ja lihavalla kädellään. Hän teki sen niin omituisesti —

näytti kuin hän olisi silitellyt itseään, hyväillyt kasvojaan kaikessa

rauhassa. Hän antoi Markuksen puhua loppuun, tuntui siltä kuin hän

olisi kuullut sitä ilokseen, hän näytti suorastaan hyväntahtoiselta

siinä seisoessaan. Markus huomasi sen, ja hänessä heräsi toivo, hän

muisti sitä päivää rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen oli antanut

niin runsaasti hattuun, antanut ventovieraille ihmisille. Mutta ei, kun

Kristen aukaisi suunsa, oli vastaus sittenkin kielteinen.

— Minä en lainaile, sanoi hän, — ja jos lainaisinkin, Markus, niin en

missään tapauksessa sinulle.

Hän veti suunsa ivallisesti irviin:

— Et sinä tuosta niinkään toivu.

Markus koetti vielä parista muusta paikasta, mutta ei, oli mahdotonta

saada apua. Heillä ei sattunut olemaan, sanoivat he, tai heiltä ei

riittänyt; joka tapauksessa oli vastaus taaskin kielteinen. Vapaakirkon

Maria antoi kruunun — mutta mitä apua siitä oli? Niin täytyi Markuksen

myydä nuottansa, ja se koski häneen niin syvästi, että hän siitä asti

tunsi itsensä murtuneeksi. Nyt hänen voimansa heikkenivät nopeasti, hän

tuli väsyneeksi ja alkoi hikoilla ja paneutui silloin tällöin päiväksi

makuulle. Ja myöhemmin kerran kesällä hän tunsi pistoksen rinnassaan,

joka sitten kiusasi häntä varhaisesta myöhäiseen. Tämä pistos ei

tahtonut häntä jättää, oli kuin häntä olisi pistetty neulalla rintaan,

se haittasi häntä kaikilla tavoin. Niin hän ei voinut tehdä muuta kuin

paneutua lopullisesti maata ja järjestää kaiken sen mukaan. Ja mitä hän

nyt olikin ajatellut ennen, mitä hän oli ajatellut Kristenin sanoista,

silloin kun hän pyysi Kristeniltä apua — kun Maria sitten eräänä

päivänä pistäytyi häntä katsomaan, niin hän oli täysin selvillä siitä,

ettei hän enää nousisi.

— En toivu, sanoi hän, — Kristen oli kyllä oikeassa.

Ja kun Maria tahtoi lohduttaa, niinkuin ihmiset niin mielellään

tekevät, ja rohkaista häntä vähän, niin hän pudisti hiljaa päätään:

— Ja se voi olla samantekevääkin.

Sinä vuonna kukki luumupuu. Se oli ihana keväällä, sen saattoi nähdä

ulos salmelle asti, se loisti rotkosta kauas ja muistutti valkopukuista

enkeliä. Nyt oli siinä vihreitä raakileita, jotka riippuivat piilossa

lehtien välissä ja kasvoivat ja kypsyivät päivä päivältä. Markus

saattoi nähdä sen penkiltä, jolla hän makasi katsellen läpi ikkunan

ja valmistautuen viimeiselle matkalleen. Ja tietysti hän sen näkikin,

vaikka hänen katseensa muuten pyrki mielellään etäämmälle — yli

luumupuun latvan, pilvien väliin ja vielä kauemmaksi. Niin, siinä

makasi Markus penkillään ja katseli ihmetellen taivasta ja ajatteli,

miten kummallista oli, että hän pian seisoisi Jumalan edessä.