XIX.

Herra, ajatteli Markus itsekseen, minusta tuntui ensin, kuin tämä olisi

ollut hiukan liian aikaista, että olisit voinut säästää minua vielä

hetken. Mutta nyt ymmärrän sinun viisaan aivoituksesi, nyt ymmärrän,

että oli aika, ja kiitän sinua, että muistit minua. Sillä nyt en olisi

enää kauemmin suoriutunut, olisin joutunut vaivaistaloon, minusta olisi

tullut hylkiö, olisin saanut kuljeksia kunniattomana, eikä minusta

olisi vähääkään välitetty. Ja siksi kiitän sinua, Herra, että tahdot

ottaa minut luoksesi ennen sitä etkä anna sen tapahtua minulle. Voi

olla, että olisi ollut onnellista elää, jos olisin ollut terve kuten

ennen ja olisin saanut pitää nuottani, mutta minähän saan elää nytkin.

Olemassaoloni ei lakkaa, pääsen vain täältä, pääsen palvelemasta

ruumista ja pääsen tästä tuskallisesta pistoksesta ja alituisesti

rintaa kalvavasta yskästä. Minä pääsen vain uuteen paikkaan, missä on

kaikin tavoin parempi olla kuin täällä, minä vain vaihdan olotilaa,

vaihdan pahan ikuiseen hyvään...

Niin makasi Markus penkillään ja puhui Jumalalle ja rauhoitti itseään.

Ja sitä mukaa kuin päivät menivät, hän alistui yhä täydellisemmin

kohtaloonsa ja tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Hänen

mieleensä johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka antoivat hänelle

rohkeutta ja lohtua, kaikenlaisia mielikuvia maailmasta. Hän ei

maannut tässä kuolevana, hän ei ollut elämänsä lopussa, niin hänestä

tuntui, vaan hän seisoi elämän selvityksen edessä. Nyt aukeaa hänelle

kaikki, hän saa nähdä kaiken, ymmärtää kaiken katoovaisen, kaiken

hyvän, hämärän, itse ikuisuuden. Side otetaan hänen silmiltään,

syvyydet aukeavat hänelle, ei ole enää mitään salaisuutta, vaan

kaikkialla kirkkautta ja valoa, minne hän katsoneekin. Jokainen hänen

vastoinkäymisensä, jokainen kolaus, jokainen häviö — hän saa nyt

tietää syyn, saa tietää, miksi ja mitä varten ja enemmänkin. Jokainen

kysymys, joka on ollut hänellä mielessään, jokainen ilmestys — saa nyt

vastauksensa. Niin, kaikki saa nyt vastauksen — olkoon sitten vaikka

kysymys siitä, mikä kala oli koukussa silloin, kun häneltä oli mennyt

kivi Kalvenin luona; sekin nyt selviää hänelle. Hän oli aina ollut

siitä pahoillaan, oli tuuminut, olikohan se ollut ruijanpallas, mutta

saattoi olla, ettei se ollut se. Ehkä se oli vain rausku, niin ettei

siinä ollut mitään surtavaa.

Maria ja muutkin kävivät häntä välillä katsomassa, he olivat hänelle

ystävällisiä ja avuliaita, puhuivat hänen kanssaan ja koettivat häntä

auttaa. Joskus Markus vähän puhui heille, mutta tavallisesti hän

makasi aivan hiljaa ja vain katsoi uneksien eteensä. Väliin valtasi

hänet väsymys, silmät menivät kiinni itsestään, hän makasi puoliunessa

tyynyllään, kesäpäivän katsellessa sisään ikkunasta ja täyttäessä

pienen tuvan valolla. Valo tunkeutui läpi hänen silmäluomiensa, hän

makasi ja näki sen sinisenä — sumuna joka siirtyi paikasta toiseen

hänen ympärillään täynnä liiteleviä helmiä ja ajelehtivaa kultapölyä,

hienoja, leikkiviä, loistavia hiukkasia. Mutta ei, se ei ollutkaan

enää sumua, vaan vettä, silmänkantamattomiin vain sinistä, kirkasta

vettä kaikkialla. Ja helmet — ne olivatkin pelkkiä kaloja, ne

leikkivät valossa, joka tunkeutui veden läpi loistavana vyönä. Ja oli

kuin hän itsekin, olisi maannut siellä, levännyt syvällä pohjassa

ja luonut läpitunkevan katseen eteensä. Aivan niin, hän oli Malmin

edustalla, tuossa on valkoinen kivi, jonka hän niin usein oli nähnyt

vesikiikarissaan ja jota hän piti merkkinä kun laski pyydyksiään.

Mutta että täällä oli niin runsaasti kaloja! Ja miten monta lajia

täällä olikaan, niitä ui pyrstöään huiskuttaen toinen toisensa ohi,

harmaa- ja valkoturskia ja koljia ja ruijanseitejä, neljän, viiden

kilon painoisia kaloja ja vielä painavampiakin. Totta tosiaankin, eikö

joukossa ollut molvakin! Mistä se oli tullut tänne? Molvahan elää

syvässä vedessä, seitsemääkymmentä syltäkin syvemmässä — no tämän

paikan hän panee mieleensä, täältä hän yrittää huomenna. Ei katsohan,

tuossa ui parvi pikkusiilejä, ne uivat rivissä kuin sotilaat, marssivat

ohi kuin sotajoukko. Huiskis, kaikki kääntyvät yht'aikaa, kääntyvät

samalle puolelle, viimeinen samalla kuin ensimmäinen, kääntyvät

silmänräpäyksessä kuin yksi ainoa kala. Mikä saa ne nyt pysähtymään

— ne tekevät sen kaikki yht'aikaa. On kuin ei siinä olisikaan monta

oliota, ne ovat kuin saman ruumiin osia, jokin näkymätön voima sitoo

ne toisiinsa. Mitä ensimmäinen parvesta tekee, sen tekee viimeinen

samaan aikaan. Ne ajattelevat ja tuntevat ja toimivat yhdessä, niillä

on yksi tahto, yksi ajatus, yksi tajunta ja yksi järki. Ne kääntyvät

vielä kerran, kiitävät valtavana vilahduksena vedessä, niin että

Markuskin hätkähtää — ei, se olikin vain ikkuna, joka on auki ja

heiluu saranoillaan ja johtaa auringonsäteet suoraan sisään. Eikä

hän makaakaan vedessä, vaan penkillä seinän vieressä, makaa kuin

elämänsä reunalla ja tietää, että pian hän kuolee. Ja oven ulkopuolella

kukoistaa maailma, elää meri raikkaampana ja sinisempänä kuin koskaan

ennen. Kuulehan, tuolla kirkuu tiira salmessa — tuskainen toivo kulkee

hänen lävitsensä ja herättää elämänhalun uudelleen. Hän ei voi muuta

kuin nojautua hiukan ja katsoa vähän ulos ikkunasta. Kas vain, miten

saari on kaunis tänään loistaessaan vedessä ilon ja rauhan asumuksena.

Katsohan merimerkkiä, miten se helottaa! Se oikein huojuu ilmassa kuin

jonkinlainen kirkko vasten sineä. Ja tuolla välähtää pilvien alla,

lintu siellä kääntyy tuulessa niin että sulat loistavat kuin kiiltävä

hopea...

Hänestä tuntui niin surulliselta, ja hän paneutui jälleen tyynylleen

ja itki. Kun hän oli itkenyt hetken, otti väsymys hänet valtoihinsa.

Niin hän makasi taas horroksissa ja uneksi ja katseli kuvasarjaa, joka

kiiti hänen ohitsensa kuin hiljainen virta. Ja samalla heikkenivät

hänen voimansa — sillä joka kerta, kun hän palasi tajuihinsa, oli

hän entistään kuihtuneempi. Mutta samalla kuin hän kuihtui, oli kuin

jokin olisi kasvanut hänen sisässään ja saanut ravintoa siitä, mikä

hävisi. Oli kuin hänessä olisi tapahtunut jokin täyttyminen, kun hän

siinä makasi lihan lain alaisena. Sillä lihan laki ei ollut ainoa,

oli myös täyttymyksen laki, jota kohti koko luomakunta kulki. Kun

Maria välillä kumartui katsomaan, nukkuiko hän — niin Markus makasi

selällään ja katsoi suoraan läpi katon, läpi huoneen ja salaperäisyyden

ja näki hetkessä kaiken sellaisena kuin se oli. Niin, sinä hetkenä hän

kohosi yli kaiken ja oppi ymmärtämään ikuisuuden. Hän näki millaiseksi

ihmisten elämä oli aiottu, miten he istuivat pöydässä ympäri maapalloa

ja aterioivat, söivät ja joivat. Se oli aiottu veljesateriaksi,

onnellinen ken sen siksi ymmärsi, se oli aiottu rakkausateriaksi, joka

liittäisi heidät kaikki yhteen ennen suurta eronhetkeä. Ja heidän

istuessaan ja syödessään ja juodessaan lähetti ikuisuus kutsumaan

heitä ja nouti heidät luokseen ja otti heidät pois. Niin, toinen

toisensa jälkeen he saivat kutsun ja heidän täytyi luopua kaikesta.

Kaikki saivat kutsun ja kaikkien piti poistua. Nyt oli Markus saanut

kutsun, nyt oli hänen vuoronsa lähteä matkaan. Saattoiko hän lähteä

rohkeana, saattoiko hän nousta iloisena tuoliltaan ja seurata kutsua

luottavaisena ja uskovana? Niin, hän oli vain heikko ihminen, Herra,

anna hänelle anteeksi, jos hän alkoi pelätä, jos pimeys kammotti ja

herätti hänessä tuskaa.

Viimeisenä elinpäivänään hän makasi ja tutki sielunsa syvyyksiä —

saattoiko hän antaa anteeksi, niinkuin kirjoitettu oli ja erota

ihmisistä kantamatta kaunaa. Hän muisteli heitä, toista toisen jälkeen,

kaikkia, jotka olivat häntä polkeneet, kaikkia, jotka olivat työntäneet

hänet luotaan ja olleet hänelle tylyjä kaiken aikaa. Suutari,

voiko hän antaa anteeksi suutarille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi

suutarille, se oli oikein kelpo mies. Entä Kristen, voiko hän suoda

anteeksi Kristenille? Kyllä, hän voi antaa anteeksi Kristenillekin.

Ja hän makasi siinä ja tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi ja tuli

muistaneeksi profeetta Eliasta, joka otettiin taivaaseen palavissa

vaunuissa. Nyt otettaisiin Markuskin taivaaseen, häntä noutamaan ei

tosin tullut mitään vaunuja, mutta sehän olikin samantekevää. Sillä

tapa ei tullut kysymykseen, vaan päämäärä, päämäärä, joka on ollut, yhä

on ja tulee aina olemaan...

* * * * *

Ihminen tulee maailmaan — henki laskeutuu maan päälle, nostattaa

tomupilven ympärilleen, peittyy tomuun ja laahaa sitä mukanaan. Kun

sen aika täällä alhaalla on täyttynyt, heittää se jälleen tomuverhonsa

yltään ja palaa ikuisuuden helmaan.