Niin kuluu Markuksen elämä, niin kuluvat vuodenajat, ne seuraavat
toinen toistaan hitaasti ja rauhallisesti, ne tulevat ja menevät
ilman suurta melua. Mutta ne tuudittavat hänet rauhaan — hiljaiseen
tyytyväisyyteen, joka kestää kauan ja joka on elämän syvin tarkoitus,
sen palkka omalle itselleen, jonka se mielellään antaa. Sillä
olemassaolo ei ole synkistynyt kohti ilottomuutta, epätoivoa ja
kuolemaa, se on kirkastunut kohti iloa, kiitollisuutta ja toivoa. Se on
kaikki olemassaolon palkkaa, joka on kätketty syvälle sen omaan helmaan.
Tuolla ylhäällä vuorella istuu nyt Markus ja tietää tämän samalla
tavalla kuin varpunen ja on yhtä tyytyväinen kuin se. Hänellä ei
tosin ole laiskan päivät, hän ei voi istua kädet ristissä omassa
mukavuudessaan. Ei, hänen täytyy liikkua alinomaa, hänen täytyy
olla aina menossa kokoamassa elämänsä tarpeita. Ja totta kylläkin,
ettei hän asu hienosti — on niitä, joilla ulkonaisesti on paljon
paremmin kuin hänellä asuntoon, vaatteisiin ja ruokaan nähden, joiden
hyvinvointi on toista kuin hänen. Niin kylläkin, mutta Markuksella
on sisäistä omaisuutta, ja sitä on hänellä enemmän kuin useimmilla
muilla. Hänellä on sitä, joka antaa elämälle enemmän tarkoitusta kuin
kaikki ulkonainen. Hänellä on iloa, luottamusta ja toivoa, hänellä on
kestävyyttä, voimaa ja valoa. Hän saa sen vuorista, joilla hän elää,
hän ottaa sen maasta ja mullasta ja pusertaa sen itse luonnosta. Hän
istuu ja tuntee yhteyttä kiven kanssa, ympärillään olevan kanervan
kanssa, meren ja kaikkeuden kanssa. On kuin se sanoisi: katsele
kuvaasi minussa, katso minuun, huomaa minut! Ja sen Markus tekee. Hän
kulkee ympäri ja ottaa oppia siitä ja kaikesta, mikä elää ja versoo
ja on olemassa. Hän ottaa oppia ilman linnusta, metsän puusta, veden
kalasta. Niin, merenpohjan äyriäisiltäkin Markus oppii. Hän näkee,
miten ne riitelevät, näkee, että ne suorastaan silpovat toisiaan pienen
ruokapalan tähden.
Niillä ei ole sen enempää järkeä, ajattelee Markus ja pudistaa päätään,
ei, mutta on hyvä, että meillä on enemmän järkeä. Ja kuitenkin,
ajattelee hän edelleen, kuitenkin teemme itse samoin.