Niin kuluu aika, niin menevät päivät. Tulee kuunvaihe ja
auringonkierto, tulee joulu ja uusi vuosi — mutta yhä vain kestää
kaunista säätä.
Sillävälin on Markus myynyt hummerinsa, ostanut havaslankaa ja köyttä
kaupungista ja alkanut kutoa nuottaa. Hän on tosin epäröinyt, tämä
on ollut hänestä kovin uskallettua, hän on kysynyt itseltään monet
kerrat, oliko tämä oikein tehty, voiko hän puolustaa tekoaan — niin,
sillä häneltä menivät viimeisetkin rahat. Ja eihän hän voinut nähdä
tulevaisuutta, voisihan sattua kaikenlaisia onnettomuuksia. Voisi
sattua, ettei kalansaalista tulisikaan, niin hullusti oli käynyt
ennenkin, ja sitten hänen olisi ostettava vastakirjalla, hänen, joka
oli tottunut käyttämään käteistä, ja kerjättävä maakauppiaalta melkein
joka päivä. Tai voi ehkä tulla kallis aika, voi syttyä sota tai tulla
tulva — ei kukaan voi sellaista tietää. Tai hän voisi sairastua, saisi
maata varattomana, hänelle ei riittäisi edes ruokaan puhumattakaan
lääkäristä tai lääkkeistä. Kaikki tämä on saanut hänet miettimään, on
kuin se olisi varoittanut — katsohan eteesi, Markus, mitä teet. Mutta
samalla hän on muistanut, miten paljon nuotta voi tuottaa. Katsohan
vain Aanonia ja Torvaldia, he tulivat suorastaan rikkaiksi edellisenä
vuonna. Olkoonpa vain, että onnistuminen on sattuman varassa, mutta
tämä onnistuminen sattuu joka tapauksessa usein. Ja kalastajan täytyy
siihen luottaa, koko hänen työnsä täytyy olla sattuman varassa!
Mitä muuta on hummerinpyydystys? Mitä muuta on kalastus rysillä ja
siimoilla? Lopuksi hän on kiertänyt ympäri ja tarkastanut taloa,
kaivanut perunalaatikkoaan ja nuuskinut kalatiinujaan — jättäisikö hän
nuotan sikseen vai eikö? Sitten hän on nostanut päätään, kyllä hän
sittenkin uskaltaa, miten sitten käyneekin...
Ja nyt hän istuu mäellään ja solmii ja sitoo niin lujaan kuin voi.
Pieni tupa on täynnä lankaa, sitä riippuu seinillä ja katossa, sitä
on vyyhtinä pöydällä ja penkillä ja sitä kiertää ristiin rastiin
naulasta naulaan. Ja kaiken keskellä istuu Markus ja kutoo, kunnes
hän tavallisesti itse kehräytyy vyyhdeksi. Hänen sormensa liikkuvat,
kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja
hapuillessaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa
jälkeen. Niitä kertyy kuin pienen pieniä pitkähköjä ruutuja, ne
liittyvät kilvan toisiinsa, niitä valuu yli hänen polviensa, kengille,
lattialle, ryysymatolle, ja niitä vilisee ja niitä lisääntyy päivä
päivältä. Tämä on tavallisesti iltatyötä. Lamppu sihisee pöydällä, kun
lanka äänettömästi luistaa sormien välissä pehmeänä ja liukkaana, niin
että siihen on helppo tarttua. Siinä istuu Markus uuninnurkassa ja
katsahtaa silloin tällöin tupaan ja puhuu pari sanaa itsekseen. Joskus
tuntuu kuuluvan vastaus uunista, jossa talvipuut palavat; oikein, sanoo
se, aivan oikein. Väliin syntyy oikein keskustelu, Markus kyselee
ja uuni vastaa. He ymmärtävät toisensa täydellisesti, he ovat niin
hyvin mukautuneet toisiinsa, ettei kukaan voisi paremmin sopeutua. Me
saamme kyllä kaloja tällä, sanoo Markus. Niin, ajattelehan, vastaa
uuni. Koetamme Sølvske-lahdessa tai ulkoa Sandvig-saaren luona, siellä
on erinomainen paikka. Niin uunistakin, uuni on samaa mieltä. Tai me
voisimme soutaa ulos Hudsundiin koettamaan sen ulkopuolelta, Markus
levittää sormissaan silmukkaa ja katsoo ylös kysyvän näköisenä. Aivan
niin, uuni on taas samaa mieltä, uuni on aina samaa mieltä. Koettaa
vain Hudsundista, sanoo se, Markus saa varmasti kaloja sieltä...
Aamuisin on Markus merellä kokemassa rysiään tai muita kalavehkeitään.
Väliin hän yrittää uistimella, väliin hän onkii. Ongella on muuten
kylmä istua, varsinkin jos hänen täytyy istua hiukan kauemmin. Ilma on
kylmää, on pakkanen — usein nousee vedestä kiemurrellen sumua, joka
vähitellen siirtyy rannoille ja maalle. Jos onni on ollut hänelle
suotuisa, soutaa hän kaupunkiin — penikulma sinne ja penikulma
takaisin — niin on suurin osa päivästä mennyt. Puutarhaa ei myöskään
saa unohtaa, ja kun meri heittää rannoille joukoittain levää — väliin
kokonaisia valleja — niin käy täyttäminen nopeasti. Lisäksi kaikki
tuhka — nyt kun ehtimiseen lämmitetään, ei sekään ole niin vähäistä.
Niin, vihdoin loppuu kaunis ilma. Vedestä nousee yhä enemmän usvaa,
ilma on täynnä sumua ja pilviä, niitä kertyy tasangoilta ja mereltä. Ja
eräänä päivänä alkaa sitten sataa lunta — tasaista, hienoa ja hiljaista
pyryä, jota kestää tunti tunnilta, kunnes lumi vähitellen peittää maan,
peittää meren, peittää saaren, peittää vuoren ja kanervan ja kaiken. On
kuin vuono tulisi yhä pienemmäksi, talot katoavat, ihmiset katoavat,
maailma luisuu pois, kutistuu ja häviää — häviää jonkinlaiseen
valkoiseen unelmaan.
Jäljelle jää vain kolea hiljaisuus, syvä äänettömyys kaikkialle. Ja
keskellä äänettömyyttä istuu Markus, istuu ja kutoo sisällä tuvassa,
kunnes hän itse on kuin kala verkossa. Hänen sormensa liikkuvat,
kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja
hapuilussaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa
jälkeen. Niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle,
ryysymatolle, valuu kilvan taivaan valkoisen lumen kanssa ja kasaantuu
kokoon päivästä päivään. Hän istuu yksin talven keskellä, istuu kuin
tuntosarvi vuoren ylimmällä huipulla ja tavoittelee lohtua ja uskoa...