XV.

Alkaa sataa. Yhä useammin tuulee, ilmapuntari heiluu ja häilyy, sää

on yleensä perin oikullinen — sen alituista vaihtelevaisuutta ei voi

väärin ymmärtää. Usein on illalla kaunista ja selkeätä — seuraavana

aamuna sataa, tuulee ja meri lainehtii vaahtopäisenä silmänkantamiin...

Sade voi kylläkin ikävystyttää, varsinkin jos sitä kestää kauan, mutta

myrsky, on vielä pahempi. Pyydykset pilaantuvat, siima sekaantuu,

merrat pohjassa kaatuvat, ne liukuvat ja pyörivät ja häviävät

jäljettömiin. Merelle ei voi lähteä, se mylvii ja ulvoo monen sylen

syvyydeltä, aallokko lyö pitkin niemiä ja kallioita — se on uhkaava

varoitus, jonka kaikki ymmärtävät. Ole hyvä ja pysy kotonasi, odota

kunnes tuuli on väsynyt, taistellut aikansa ja mennyt levolle. Tätä voi

kylläkin kestää kauan — voi mennä neljä, viisi päivää ja kauemminkin,

syysmyrsky on pitkäaikainen. Ja koko ajan on kalastaja huolissaan

pyydyksistään. Hän naputtaa ilmapuntarin lasiin, pudistaa päätään

ja koettaa uudelleen. Hän kulkee levottomana edestakaisin tuvassaan

ja kuuntelee tuulen ja meren ulvontaa, silloin tällöin hän pysähtyy

hetkeksi ja luo puolittain epäilevän katseen ylöspäin — eihän tuuli

vain vie kattoa? Ei, niin ei nyt kylläkään käy, mutta kattokivi

sitävastoin voi mennä. On mentävä aittaan katsomaan, eikö siellä olisi

uutta. Ja sitten on noustava tikapuita ja ryömittävä sukkasillaan ja

asetettava se paikoilleen, ennenkuin alkaa sataa. Jos kotona sattuu

olemaan hiukan sementtiä, niin voi sen sillä kiinnittää, niin on

siitäkin turvassa.

Sitten tulee pari aurinkoista päivää — tuntee jo mielensä lämpenevän ja

luulee myrskyn vähän asettuvan — mutta ei, taivas meneekin uudelleen

pilveen. Ja nyt sataa viikko toisensa jälkeen, sataa niin että lehdet

mätänevät oksilla ja maat ja suot ovat kokonaan veden vallassa. Markus

istuu tosin ylhäällä kuivalla kalliolla, mutta kun hän vain katsoo

ulos ikkunasta, kohtaa sama märkyys hänenkin silmänsä, minne hän

katsoneekin. Kaikkialla vain lätäköltä ja lammikoita, siellä täällä

on oikein pikku järviä, joissa kanervapensaat kohoavat yli pinnan

muistuttaen pienen pieniä punaisia saaria. Polku — tuolla virtaa sen

kohdalla puro liristen ja loristen jokaisessa pienessä kolossa, ja

sammal kalliolla paisuu kuin sieni.

Sill'aikaa on kalastus vähitellen lakannut. Se on vähentynyt

vähentymistään, saalis on tullut yhä pienemmäksi, melkein kaikki ovat

lakanneet kalastamasta. Kun ennen sai hummerin joka merralla, saa nyt

yhden joka kymmenennellä tai kahdennellatoista, saalis on vähentynyt

päivästä päivään. Niinpä ei enää kannatakaan pitää kaikkia mertoja

ulkona, se ei maksa vaivaa, ajattelehan vain, että ne kaikki täytyy

syöttää. Lisäksi menettää vielä mertansa, ne mätänevät meressä, ne

häviävät ja hukkuvat. Sentähden ne otetaan ylös toinen toisensa jälkeen

— — lopuksi on vain jokunen harva jäljellä, ja niitä muutetaan paikasta

toiseen. Hummerinpyydystys on niin mieluista tehtävää, että sitä

koettaa pitkittää mahdollisimman kauan, täytyy olla jotakin puuhaa,

päivä on liian pitkä sinänsä. Voihan joskus jotakin eksyä mertaan, jos

onni on suotuinen, kuka tietää...

Nyt on maallikkosaarnaajan aika. Hän tulee matkalaukkuineen, ottaa

esiin kirjansa ja silmälasikotelonsa, hän ei koskaan jää tulematta.

Nyt hän kuuluttaa kokouksiin iltaisin, kokouksiin, jotka kestävät

myöhään yöhön. Hän nousee opettamaan ihmisiä, selittämään korkeimman

sanaa. Juuri sitä ja sitä on Jumala tarkoittanut. Ja kun sade piiskaa

ikkunaruutuja, kun koko luonto on alakuloinen ja harmaa, niin saarnaaja

seisoo puhujalavalla ja tekee kaiken vielä alakuloisemmaksi ja

harmaammaksi. Pappi ei ole mitään häneen verrattuna, papilta puuttuu

henkeä ja kaikkea muuta. Saarnaaja sitävastoin on itse Jumala — hän

voi nähdä ihmisistä selkäpuoleltakin, ovatko he kääntyneitä, väittää

hän, ja kurittaa heitä synnin- ja häpeäntunnolla. Siinä he istuvat

ja painavat päänsä maata kohti ja koettavat laittaa selkänsä hyvään

asentoon ja näyttää jumalisilta takaapäin. Hyvä on, että on pimeä,

ajattelevat he, kun he vihdoin myöhään yöllä kompuroivat kotiin, ei ole

helppoa tietää, onko selkä oikeassa asennossa.

Markus on usein rukoushuoneessa, hän menee kiittämään Jumalaa

hummereista ja muusta, mitä nyt sattuu olemaan — sitäpaitsi alkaa

jokailtainen kotona istuminen ajanpitkään ikävystyttää. Mutta mistä

tuo johtuneekin, Markus ei ole mikään tarkkaavainen kuulija, harvoin

hän jaksaa seurata alusta loppuun asti. Hän tosin istuu hiljaa ja

kauniisti, niin ettei kukaan voi huomata sitä päältäpäin hänestä,

mutta sisimmässään hän kuluttaa aikansa ajattelemalla muita asioita.

Miten rumaksi onkaan rukoushuone maalattu, ajattelee hän, katsohan

vain seiniä, pylväitä ja penkkejä, joilla istutaan! Ei ainoatakaan

puhdasta väriä, pelkkää umbraa, ruskean ja harmaan sekoitusta, niin

surullista ja kolkkoa kuin suinkin. Ja täällä pitäisi Jumalan olla,

tämän pitäisi olla hänen asuntonsa maan päällä — totisesti, kunpa niin

olisikin. Kyllähän Markus tietää varsin hyvin, että tämä on oikea

väri — rukoushuoneenväri, jos niin tahdotaan sanoa — mutta mistähän

siihen on tultu? Taivas ei ole maalattu umbralla, taivas on sininen

ja taivas on punainen, niin, taivaalla nähdään väliin kaikki värit

lukuunottamatta rukoushuoneenväriä, eivätkä ne loukkaa ketään. Jumala

maalaa oman talonsa ilon väreillä, kullalla ja helakanpunaisella, mutta

ihmiset käyttävät umbraa ja harmaata. Se näyttää hurskaammalta heidän

mielestään, on kuin siinä olisi enemmän henkevyyttä, eikä sillä ole

niin maallista leimaa. Mutta mikä on tämän aiheuttanut? Sanotaanhan

Sionin kaupungista, että sen kadut ovat pelkkää kultaa; siinä ei ole

sanaakaan umbrasta. Mistä on sitten johduttu umbraan? Markus miettii

miettimistään eikä lainkaan huomaa missä on. Hänestä tuntuu lopuksi,

kuin hän istuisi saarella auringon noustessa ja onkisi huulikaloja ja

näkisi, miten meri tulee häntä vastaan syli täynnä tuulta ja valoa.

Niin, jospa ihmiset tietäisivät, kuinka kaukana Markuksen ajatukset

ovat, miten hän miettii muita asioita. Kunpa olisi kesä, hän ajattelee

ja kohottaa katseensa ja näkee saarnaajan ja herää unelmistaan —

tätä tuskin jaksaa sietää. Kunpa olisi taas kesä, niin voisi mennä

kävelemään ja poimimaan kukkia ja kuuntelemaan lintujen laulua, eikä

tarvitsisi istua kuten nyt ja ottaa vastaan raamatun sanaa kuin myrkkyä.

Niin, sillä myrkkyä tämä on. Se pakottaa ihmisen pelkäämään ja

opettaa hänelle kaikkea mikä on synkkää. Se ei kohota häntä iloisena

valoa kohti, vaan painaa hänet orjuuteen ja tomuun. Ihmisestä tulee

arka orja, joka ryömii nelinkontin Jumalan eteen ja katsoo häntä

vältellen kuin peloissaan oleva koira. Se opettaa ihmisen viekkaasti

teeskentelemään, opettaa hänet pettämään itseänsä. Mutta ennen kaikkea

se opettaa hieromaan kauppaa Jumalan kanssa, tekemään hyvää palkan

tähden tai suorastaan ostamaan itsensä vapaaksi. Ikäänkuin hyvä

kaipaisi palkkaa!

Kun Markus vihdoin illalla tulee kotiin, on hänen mielensä niin raskas,

että häntä tuskin voi tuntea. Hän istuu pitkän aikaa tuolillaan ja

tuijottaa eteensä, kaikki tuntuu niin toivottomalta ja synkältä.

Hän meni mieli kevyenä ja valoisana kuulemaan vähän hyvää Jumalasta

saadakseen lohtua ja lämpöä — ja sitten hän palaa kotiin kuin sairas.

Hän meni ilahduttaakseen Jumalaa ja näyttääkseen, miten hän iloitsi

hänessä — nyt hän istuu alakuloisena ja miettii eikä jaksa edes nostaa

päätään. Hän meni luottavaisena kuin lapsi — nyt hän istuu hiljaa ja

pettyneenä ja hämillään tuvassaan. Jumala on tietysti oikeamielinen ja

viisas, ei pidä ymmärtää Markusta väärin, ei hän tahdo riidellä Jumalan

kanssa, Jumala kyllä tietää mitä hän tekee. Ja tietysti Markus iloitsee

hänessä — Markus on aina iloinnut Jumalassa — hän ei vain voi auttaa

sitä, että hänestä tuntuu, kuin Jumala olisi ennen ollut parempi.

Hänestä on suorastaan käsittämätöntä, että Jumala voi olla niin ankara,

niin vailla kaikkea ymmärtämystä.

Mutta jos Markuksen luona vuorella on synkkää, niin ei alhaalla

kylässä ole sen valoisampaa. Päinvastoin, ihmiset ovat siellä kovin

huolestuneita, huoataan ja nyyhkitään loppumattomiin, niin että

se kuuluu talosta toiseen. Mutta Markus istuu yksin ja taistelee

hiljaisuudessa itsensä kanssa, jota vastoin muut istuvat yhdessä ja

valittavat tavallaan avoimen oven edessä. Toinen tietää että toiset

näkevät hänet — ja koettaa olla sen mukaan. Hän alkaa teeskennellä

kääntynyttä, lopuksi kaikki näyttelevät. Ja välillä veisataan virsiä

tai rukoillaan avoimen ikkunan edessä, jotta naapuri näkisi. On kuin

toinen tahtoisi näyttää toiselle, miten syvästi henki on vaikuttanut

häneen, näyttää, että jumalanpelkonsa nyt on todellista. Ja kun kaksi

ihmistä kohtaa toisensa, niin he puhuvat kilpaa ja oikein koettavat

saada toisensa vaikenemaan. Sitten he menevät kumpikin suunnalleen ja

epäilevät toisiaan ja puhuvat itsekseen pilkallisesti toisistaan. Vai

aiot sinä narrata Jumalaa, hyvä, mutta minua et petä niin helposti. Ja

he muistelevat naapuriensa vikoja ja juoksevat ympäri niitä kertomassa.

Mokomakin tahtoo käydä kristitystä, hohoi! Tuollainen, joka pyydystää

alamittaisia hummereita ja vie ne kotiinsa ja syö.

Mihinkä tämä johtaa? Se johtaa itserakkauteen, joka on enemmän

kristillisyyden vastaista kuin mikään muu. Ja itserakkautta seuraa

suvaitsemattomuus, joka taas synnyttää tuomitsemishalua ja ylpeyttä

ja kaikkea, mikä pahaa on. Sen sijaan että eläisivät sovussa

keskenään, he vihaavat toisiaan salaa ja vaanivat toisiaan alinomaa.

Jos lähimmäinen on tehnyt pienen synnin — voi, miten heidän silmänsä

loistavat, he iloitsevat sisimmässään ja juoksevat kertomassa muille

hänen onnettomuudestaan. Jos hänen taas on käynyt hyvin, jos hän on

päässyt arvoon ja kunniaan — Herra varjelkoon heidän suutansa. Hyvästä

he ymmärtävät kyllä vaieta, Herra antakoon heille anteeksi, niin monta

kuin heitä onkin, hekö vahingossa auttaisivat toisiaan kunniaan,

kohottaisivat lähimmäisensä tuumankaan itsensä yläpuolelle...

Sillävälin taukoaa myrsky. Sen voimat loppuvat vihdoinkin, se uupuu,

heikkenee ja kuolee. Sade lakkaa ja tuuli vaikenee — eräänä iltana

syttyvät tähdet taivaalla, ne loistavat pimeässä kuin kultaiset valot.

Markus näkee ne läpi akkunan maatessaan hereillä penkillään, hän

kuuntelee pauhinaa mereltä ja huomaa, että myrsky on ohi. Hän makaa

ja tuntee itsensä onnelliseksi, hänestä tuntuu kuin tähdet lupaisivat

hänelle jotakin, kuin ne puhuisivat hänelle ja tahtoisivat hänen

parastaan. Luo ylös katseesi, Markus, sanovat ne, täällä on valoja maan

ulkopuolella, useita valoja, valtavia valoja — suurempia kuin koskaan

ennen olet nähnyt. Ja usko vain meitä, sanovat ne, me olemme lopultakin

todellisempia ja kestävämpiä kuin teidän valonne alhaalla maan päällä.

Markus makaa selällään penkillä katsellen ylös ja ymmärtäen kaiken.

Hänessä ja hänen ympärillään vallitsee selkeys, hän hurmaantuu,

hän ikäänkuin kohoaa paikallisuuden ja ajallisuuden yläpuolelle,

rajattomaan puhtauteen ja rauhaan. Alakuloisuus häviää hänestä, hänen

mielensä sulaa, siinä itää ja versoo. Ja välillä hän kuulee maininkien

kohinaa, kuulee mereltä pauhinaa ja kiehuntaa, se tyyntyy tunti

tunnilta sen jatkaessa kulkuaan maata kohti...

Aamulla on tunturi huurteessa — kiiltävässä pölyssä, joka leikkii

auringossa milloin punaisen milloin sinisen hohtoisena. Se on varma

ja luja jalan alla ja se siirtää kulkijaan turvallisen ja kotoisen

tunteen, ikäänkuin se sanoisi: sinä ja minä, me kaksi. Ihmiset

kuulevat sen alas rantaan ja tulevat hyvälle tuulelle ja päästävät

elämänilonsa ilmoille — kun Markus on syönyt ja menee ulos, kuulee

hän, miten puhutaan ja nauretaan. Hihi, kaikuu iloisesti, tuntuu

niin siunatun hyvältä, kun saa nauraa. Silloin muuttuu kaikki

samassa silmänräpäyksessä, unohdetaan selkä ja kaikki muukin ja

aletaan puhua järkevästi — luuletko, että turska syö tänään? Ja niin

ymmärtää maallikkosaarnaaja, ettei häntä täällä enää tarvita, ja

hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Ja kun joku poika vie hänet

veneellä satamasta, järjestävät kalastajat jo siimojaan ja rysiään

ja valmistautuvat aloittamaan pyynnin uudelleen. Maailma, joka äsken

oli nurinkurin, jossa kaikki oli vinossa, jossa vain valitettiin ja

voivoteltiin, se maailma on taas päässyt entiselle tolalleen.

Markus seisoo vuorenharjalla ja katselee, hänen pitäisi oikeastaan

jäädä kotiin tänään, hänen rysänsä ovat käyneet niin harmaiksi

— mutta ei, vuonossa on niin kaunista, että hänen täytyy päästä

mukaan, hänenkin. Katsohan vain, miten merimerkki loistaa saarella!

Ja katsohan, miten sininen on Kvalsund, ja Kniven ja Kværven ja

Merlespikeren! Kaikki on herännyt uuteen eloon ja iloitsee jälleen,

tätä on mahdoton vastustaa...

Miten hyvältä tuleekaan turska maistumaan, hän ajattelee soutaessaan

läpi Paulenin, — niin, turska on nyt hyvää. Se ei ole enää vetistä,

sininen on siitä hävinnyt, sen liha on nyt liidun valkoista, kun se

lojuu siinä viipaleina vadilla, se maistuu hummerilta tai lihavalta

naudalta.