Hummeri menee varsin mielellään mertaan, olisi synti sanoa muuta. Se
ei ole lainkaan epäluuloinen; jos vain syötti on kyllin houkutteleva,
niin kaikki on sen mielestä kunnossa, se ryömii muitta mutkitta sisään.
Se ei tee kuin kettu, joka vainuu ja nuuskii ja kiertelee kaukaa,
ei, sillä ei ole ketun luonnetta. Mutta sillä ei ole myöskään ketun
väriä, se tulee punaiseksi vasta kun se joutuu pataan, siihen asti
se on musta kuin piki. Siksi se on hiukan outo, oikein pelästyy, kun
sen ensi kerran näkee — — neekeri, ajattelee itsekseen. Lisäksi se on
niin erikoisen näköinen, siinä on jotain amerikkalaista, jotain hienoa
ja herkullista, joka maistuu teräkseltä ja samalla ilmaisee voimaa.
Katsohan sitä vapaana pohjassa jonakin päivänä, katso sitä vaalealla
hiekalla meriruohon keskellä! Se tulee sakset koholla edessään kuin
kaksi valtavan suurta rautanyrkkiä, se muistuttaa nyrkkeilijää, siinä
tulee maailmanmestari Jim tai Sam. Ja sitten? Koeta ottaa se haaviin,
ruumis vetäytyy taaksepäin kuin vieteri — se työntyy eteenpäin kuin
kuula ja on poissa silmänräpäyksessä.
Hummeri ui nimittäin erinomaisen hyvin, jotavastoin merikrapu ei sitä
taitoa ole oppinut. Kävelyssä sensijaan hummeri jää jälkeen, sen jalat
ovat heikot, ne ovat vain ryömimistä varten. Mutta niinpä se kulkee
kasvot edellä — täysin avoimella ja rehellisellä tavalla, jotavastoin
merikrapu ryömii salakavalasti sivu edellä muistuttaen salamurhaajaa
tai jotakin senkaltaista. Merikrapu onkin itse asiassa alhainen eläin
jota ei voi verrata hummeriin, lukuunottamatta juuri makua. Se on
suorastaan epämuodostuma, alhainen, luonteeton olio, orja, ryöväri,
pahantekijä. Sen huomaa pian, jos ne joutuvat yht'aikaa mertaan. Sillä
siellä hummeri ei voi liikkua, ja sitä käyttää merikrapu hyväkseen.
Vapaudessa se jää alakynteen ja ymmärtää pysyä piilossa, mutta oven
sisäpuolella se on voitolla. Se juoksee edestakaisin merrassa hummerin
istuessa hiljaa jossakin nurkassa — ja vips, siinä se on hummerin
vieressä ja leikkaa siltä toisen saksen. Niin on hummeri käsipuoli, se
on menettänyt puolet arvostaan Klips, siinä putoo toinenkin. Kun sitten
pyyntimies kokee merran, on jäljellä vain runko raukka, jonka yhtä
hyvin voisi laskea mereen.
Hummerin sakset eivät ole samanlaiset, kuten kaikki tavallisesti
luulevat. Toinen on ruhjontasaksi ja toinen sahasaksi, kummallakin on
oma muotonsa ja tehtävänsä. Mutta kumpiko niistä on oikea ja kumpi
vasen? Se on aivan sattuman varassa, siinä ei ole mitään tarkkaa
sääntöä, toisella on niin, toisella näin. Jos niin tahdotaan sanoa,
on kahdenlaisia hummeria, jotka ovat aivan yhtä hyviä, oikea- ja
vasenkätisiä, aivan niinkuin meillä on kaksi mielipidettä, kaksi
puoluetta, jotka näyttävät kyntensä kumpikin omalla tavallaan. Koko
ero on vain ulkonainen — aivan niin on meilläkin — sisäisesti ne ovat
samannäköiset, aivan samanlaiset. Molemmat pitävät rasvaisesta ja
niillä on yhtä hyvä ruokahalu, ne ajavat molemmat samaa saalista ja
syövät sen molemmat yhtä himokkaasti. Ero on vain siinä, että toinen
ottaa saaliinsa oikealla ja toinen vasemmalla saksellaan. Sitäpaitsi ne
leikkaavat yhtä hyvin ja pitävät yhtä hyvin kiinni saaliistaan.
Meillä on lisäksi puolue, joka ei kuulu oikeistoon eikä vasemmistoon,
vaan on näiden kahden välissä muka pitämässä niitä tasapainossa —
no, älkäämme viipykö siinä. Tässä sanottakoon vain lyhyesti, että
hummerienkin joukossa on sellaisia, jotka samalla tavalla poikkeavat
säännöllisyydestä. Niillä on kahdet sahasakset, mikä nyt lieneekään
siihen syynä, ne ojentavat ne kummallekin puolen ja ovat kuin itse
vanhurskaus. Huomattakoon, että niillä aina on vain sahasaksia. Ei
ainoallakaan vanhurskaalla ole vielä ollut pelkkiä ruhjontasaksia,
mitä siitä nyt sitten ajateltaneenkin. Mutta jos uskaltaa päätellä
sahasaksien tehtävästä, jona on saaliin pyydystys ja kiinnipitäminen,
niin eivät vanhurskaat juuri ole niitä, jotka täällä maailmassa
vähimmin itsestään huolehtivat tai joilta jotakin puuttuu.
Hummerit elävät kaksittain, mies ja vaimo samassa talossa. Niin,
voihan sitä sanoa taloksi, ne asuvat kaikenlaisissa koloissa pohjassa,
joihin vain voi ryömien päästä. Kalastaja näkee ne tarkastaessaan
vesikiikarillaan pohjaa. Ne istuvat usein kolon aukossa tuntosarvet
kaaressa esillä, nauttivat yhdessä ja katselevat ulos. Ne istuvat
aivan kuin ihmiset käsivarret ristissä ja oikein ojentuvat eteenpäin
kyynärpäihinsä nojautuen ja tarkkaavat maailmaa ympärillään, seuraavat
liikennettä ja kaikkea mitä tapahtuu. Tuolla nukkuu kirjava simppu
vatsallaan päivällisunta katsellen tylsästi eteensä, tuolla ryömii
pyöreä merisiili yli laakean kiven. Sillä ei ole jalkoja eikä käsiä,
se kulkee piikkiensä avulla, laahaa itseään eteenpäin hiuskarvan
leveyden verran kerrallaan aivan kuin kangeten kiveä. Tuossa livahtaa
seiti ohi — kunpa vain saisi sen käsiinsä, seiti maistuu hyvältä.
Pyydyssaksi kohoaa puoleksi — ei, seiti kääntyy sivulle, siitä näkyy
enää vain vihertävä loiste ja se katoaa veteen kuin sammuva valo.
Mutta odotahan vähän, tuolla tulee maneetti, se työntää rihmansa
pitkin koloa ja kietoo ne meriruohoon ja kaikkeen mitä on lähellä. Nyt
tulee noille kahdelle ikkunassa kiire, ne ojentavat saksensa esiin
ja särpivät sisäänsä niin pian kuin taitavat. Kalastaja näkee tämän
kaiken kiikarissaan ja tarkkaa kaikkea pikkuseikkoja myöten. Hän huomaa
pariskunnan kolossa, huomaa, miten ne istuvat ja kurkistelevat, miten
ne syövät maneetin ja kaiken muun. Mutta tarkimmin panee hän muistiin
itse paikan. Tänne asetan merran, hän ajattelee, täällä voi olla varma
ainakin kahdesta.
Kokenut hummerinpyydystäjä ottaa sentähden tarkoin selvän hummerista
ja panee mieleensä kaiken minkä hän näkee. Hän tietää, että tässä on
pariskunta, ja jos hän nyt esimerkiksi saa koiraksen pyydykseensä,
jatkaa hän rauhassa pyydystystä samalta paikalta, kunnes on saanut
leskenkin. Koiras- ja naarashummeri ovat muuten hyvin toistensa
näköiset, kaupunkilaisen olisi vaikea sanoa kumpi on kumpikin.
Mistä sitten kalastaja sen näkee? Se on varsin yksinkertaista —
naarashummerilla on leveämpi pyrstö.
Kun hummerista nykyjään maksetaan hyvin, niin ne eivät ole pieniä
summia, jotka kalastaja nostaa merestä hummerinpyydystyksen aikana.
Rahaa tulee oikein satamalla, sitä kertyy läjä laatikkoon ja kaappiin,
rahalipas tulee yhä raskaammaksi, niin että lopuksi se on vietävä
pankkiin. Hummeri on muuten jo sinänsä kaupaksikäypä, sitä käytetään
vaihtorahana ja maksuvälineenä maalla ja kaupungissa ja otetaan vastaan
yhtä hyvin kuin paperirahaa. Ero on vain siinä, että paperirahassa
täytyy olla vesileima, mutta hummerin täytyy olla ilman sitä. Se saa
sen väliin vaihtaessaan kuorta, selkään nousee rakko, joka tavallisesti
aiheuttaa sen kuoleman. Vesileimainen hummeri ei sentähden »mene»,
mutta jos siinä ei ole mitään vikaa, vaan sakset, jalat ja kaikki ovat
täydessä kunnossa, niin se käy samasta kuin valtion raha. Sillä voi
saada vehnäjauhoja ja sokeria, vaikka koko säkin, jos tahtoo. Siksi voi
usein kuulla puhuttavan tähän tapaan:
— Minulla ei tänään ole keltaisia seteleitä, voitteko sensijaan ottaa
vastaan mustia?
Ja yhtä usein kuuluu vastaus:
— Kyllä, mustat ovat kyllin hyviä, tuokaa vain niitä niin paljon kuin
haluatte.