XIII.

Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, jotka

hänestä kuluvat aivan liian nopeasti. Hän asustaa kallionjyrkänteen

alla ja nukkuu merimerkissä ylhäällä kalliolla; sen seinästä puuttuu

yksi lauta, niin että siitä voi pujottautua sisään. Merilinnut

herättävät hänet aikaisin aamulla, hän astuu esiin kello neljä,

ennenkuin aurinko vielä on noussut merestä, ja menee sytyttämään

tulisijaansa. Ja ennenkuin hylje on lähtenyt luodoltaan, hän istuu jo

mukavasti valkean ääressä kuppi kuumaa kahvia kädessään ja hörppii sen

sisäänsä niin nopeasti kuin suinkin. Ja auringon noustessa saarten

takaa nousee hänkin kiveltään ja ottaa onkensa, vasunsa ja kaikki

tarpeensa. Sillä juuri nyt on oikea hetki, nyt tulee tuulenpuuska

mereltä ja panee sen lainehtimaan. Kuulehan, laineet loiskuvat kalliota

vasten juuri huulikalojen tavallisella olinpaikalla, nyt niitä on

helppo saada, niille voi tarjota mitä tahansa.

Kolme päivää Markus on saarella, kolme päivää ja kaksi yötä, kauempaa

hän ei uskalla viipyä — hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Sillä

kotona on kyllin työtä odottamassa, siellä on narua ja säleitä —

kaikkea mitä tarvitaan hummerimertaan, eivätkä ne valmistu itsestään.

Työhön on ryhdyttävä, kuta pikemmin päästään pyyntiin, sitä parempi

— niinpä Markus ottaakin vaarin ajasta. Merituulen laulaessa

hänen korvissaan — hänen päänsä yhä humistessa saaren tuulesta ja

merenloiskinasta vasten kalliota hän tarttuu vasaraan ja sahaan.

Hän sovittaa säleitä yhteen, hän istuu kivipaadella oven edessä ja

veistää ja vuolee, niin että lastut lentävät. Hän kiertää katajasta

renkaita, niin isoja, että käsi menee niiden lävitse — pari joka

mertaan ja sitten hän kutoo päälle verkon, vetää sen laidasta toiseen

suurina, karkeina silmuina. Hän kutoo sitä käsissään kävyn lentäessä

edestakaisin, on kuin hämähäkki olisi siinä työssä. Näin pitkälle työ

sujuu hyvin ja helposti, näin pitkälle voi kuka tahansa päästä, jollei

peukalo ole aivan keskellä kämmentä. Mutta nyt on nielu sovitettava,

ja nielu juuri onkin tärkeä. Nielun sovittaminen hummerimertaan ei

ole jokamiehen työtä. Sillä nielu ei saa olla liian suippo, mutta ei

myöskään liian matala ja leveä, eikä se saa olla keskellä mertaa tai

toisaalta liian korkealla yläreunassa. Lisäksi on hapaan pingoittaminen

tärkeätä. Yksi ainoa lanka voi merkitä paljon, sen tulee olla oikealla

paikalla taitavasti kiinnitettynä. Mutta missä on oikea paikka — no, ei

saa ilmaista liikaa, ellei aio opettaa toisia, kalastajia on paljon.

Lisäksi on tärkeätä, että kivi on sopiva. Ensimmäinen mikä käteen

tulee ei suinkaan kelpaa, ei, sen täytyy olla niin litteä kun suinkin,

muuten ei hummeri tule kunnolla alas asti, vaan jää istumaan kivelle

ylös nieluun, josta se tuli sisään. Se istuu siinä nielun tasalla, eikä

voi olla sitä huomaamatta, ja kun se on syönyt kyllikseen, kiittää se

ruoasta ja lähtee tiehensä. Ja jos nielu on liian syvä tai merta vähän

liian lyhyt, niin käy yhtä hullusti. Sillä silloin ei hummerin tarvitse

mennä edes sisään — se voi istua nielussa niinkuin papukaija renkaassa

ja syödä mielensä mukaan. Oi, siinä on satoja salaisuuksia, satoja

pikkuseikkoja, jotka on otettava huomioon ja jotka vain taituri tuntee.

Kun merta sitten vihdoin on valmis, on hankittava kohoja ja nuoraa.

Viimeksimainittu on muuten helposti saatavissa — vähän meriruohoköyttä,

niin se on valmis; vaikeampaa on saada kohot kuntoon, sillä kohot

täytyy tehdä kevyestä kuusipuusta, muuten ne eivät kannata köyttä,

vaan imevät itseensä suolavettä ja vaipuvat pohjaan. Ja kun kuusia on

niukalti lähistöllä, on usein vaikea saada tarpeeksi puuta — niin,

ihmisten on väliin mentävä kylään ostamaan sitä puusepältä. Tietysti

voi käyttää korkkia, jos kellä sitä on, mutta kuinka monella on sitä

tarpeeksi? Onneksi ei Markukselta puutu kuusta, hän korjasi talteen

kokonaisen suuren tukin siihen aikaan, kun hän kesällä kalasti

ankeriaita, ja niin on hänellä nyt puuta kohoiksi pitkäksi aikaa. Ei

kukaan tee hienompia kohoja kuin hän, ne on kauttaaltaan höylätty

sileiksi ja lisäksi maalattu valkoisiksi, ja lopuksi on niihin

kaiverrettu M, joka vielä on täytetty ruusunpunaisella värillä. Eikä

kukaan tee hienompia mertojakaan, menehän vain joskus katsomaan! Ne

ovat rivissä vajassa ja ovat kuin hienointa korityötä, samalla keveitä

ja kestäviä. Ja kuinka kauniita ne ovat, miten siistejä kaikilta

puolin, ihan joka kolkasta — alkaa oikein tehdä mieli ryömiä sisään.

Niin, Markus taitaa tehtävänsä, se on varma — katsohan vain noita

kahdeksaa tuossa pitkin seinää. Niillä sopii pyydystää ulkona merellä,

ne eivät kaadu kumoon, vaikka meri alkaakin lainehtia pohjaa myöten,

sitähän varten niissä on pitkä poikkipuu.

Kun nyt kaikki on kunnossa, sivellään vanhoja vähän tervalla, jotteivät

langat mätänisi, ja uudet pannaan joksikin päiväksi veteen. Tehtäviä

on niin että vilisee — ei kukaan, joka ei itse ole ollut mukana, tiedä

miten paljon tehtävää kalastajalla on, ennenkuin hän voi täydellä

todella ryhtyä pyytämään. Hummeriarkkujen täytyy olla kunnossa ja

syöttien valmiina — voi, tehtäviä on monenlaisia. Ja samalla hänen

on kalastettava omiksi tarpeiksi, jotta hänellä olisi mitä syödä, ja

lisäksi on hänen koottava syöttejä...

Kysyhän, onko Markuksella työtä!

Hän on maalla ja merellä, hän veistelee, hän tervaa, hän punoo

köyttä. Ja väliin hän on kaukana metsässä etsimässä katajaa ja tammea

mertapuiksi, hän näet tarvitsee uusia mertoja. Sitten hän keittää

itselleen ruokaa ja parsii sukkiaan — niin, hän ei voi kulkea laiskana

kuin mikäkin maankiertäjä, sillä hänellä on aivan liiaksi tehtävää. Ja

sitten hän soutaa kiireesti kaupunkiin, hän tarvitsee messinkilankaa

tai narua; työ seuraa toista.

Hummerinpyydystyksen alkaessa on satamassa ja vuonossa vilkkaampaa kuin

milloinkaan muulloin. Jo kauan ennen auringonnousua kolistellaan ja

puuhaillaan taloissa, juostaan pitkin portaita ja paiskotaan ovia valon

loistaessa kamarista tai keittiöstä, missä naisväki valmistaa lähtöä.

Melutaan ja touhutaan loppumattomiin, huudetaan saappaita ja hörpitään

kahvia — kuulehan vain Andersia ja Karelia, noita kahta! Ja kuulehan

Aanonia ja Torvaldia, he juoksevat ympäri kuin päättömät kanat ja

kaakottavat ja huutavat ja haukkuvat toisiaan kilpaa. Se kuuluu väliin

ylös Markuksen tuvalle asti, kun hän istuu puhaltamassa kahvikuppiinsa;

on sellainen hälinä, että luulisi tuomiopäivän tulleen, on kuin tuli

olisi päässyt irti. Ja minkä tähden he hosuvat? On luvatonta aloittaa

pyydystys ennen kello kahdeksaa, niin että aikaa on kyllin. Niin

kylläkin, mutta on saatava hyvät paikat, valittava ne ennenkuin naapuri

ehtii, oltava ensimmäisenä ottamassa. Miksi muuten naapurin tarvitsee

kalastaa? Hänellä on kyllin rahaa ja kaikkea, hän voi todellakin niin

hyvin, että hän voisi pysyä kotonaan ja antaa toisten pyydystää,

toisten, jotka todella tarvitsevat vähän ansiota ja ponnistelevat

jokapäiväisen leipänsä edestä. Mutta annahan olla, hänessäkö olisi

sen verran rehellisyyttä, sen verran luonnetta! Kaukana siitä, hän

on päinvastoin pikkumaisista pahin. Hän ei suo toiselle mitään, hän

ajattelee vain itseään koko päivän ja haalii itselleen kaiken, minkä

voi. Pahuksen naapuri! Ja niin alkaa elämä taas:

— Katsohan, etkö löydä villanuttuani — ja sitten minun rantikkaani,

kuuletko!

— Öljyhousut, huudetaan — tiedänkö minä, hitto vie, missä sinun

öljyhoususi ovat?

Juostaan, huudetaan, lennetään kuin mielettömät. Ja väliin aukeavat

ovet, ja he juoksevat ulos varhaiseen aamuun, Torvald ja Aanon ja Karel

ja Anders — koko sataman miesväki öljyhousuissaan ja leveissä vöissään.

He tulevat kompuroiden pitkin kujaa jaloissaan raskaat saappaat, niin

että talot vapisevat — tätä on suurenmoista nähdä. Jos he muulloin

ovat kapeita ja pieniä, solakoita todellisuudessa — niin he ovat nyt

aivan neliskulmaisia, ovat kuin jonkinlaista sotaväkeä. Katso, miten

leveitä he ovat keskiruumiistaan, ja katso heidän hartioitaan! Niin,

suutarikin, joka tavallisesti on pientäkin pienempi, niin että hänet

luulisi voivan puhaltaa kumoon — niin, hänkin näyttää nyt suorastaan

tyhmänrohkealta. Ja katsohan tullimiestä, katso Kristoferia! Itse

Goliath ei ollut suurempi eikä näyttänyt vaarallisemmalta. Väliin

lähtee joku vaimoista auttamaan miestään soutamisessa, muuten on heillä

enimmäkseen nuoria poikia mukanaan. Vaimo? Kyllä kai, kuhnailija, josta

ei ole muuhun kuin sulkemaan ikkunat...

Kuluu aikaa, ennenkuin päästään lähtemään, täytyy käydä luhdissa ja

ullakolla, aitassa ja pesutuvassa, vajassa ja kellarissa — kaikkialla.

On tuhannen tehtävää, kaikenlaisia ylimääräisiä töitä. Ja lopuksi

hummerimerrat, jotka ovat kasoina pitkin siltaa ja satamaa ja jotka

on kunnolla lastattava veneeseen. Se on jo suuri taito sekin, toiset

tekevät sen niin kätevästi, että heidän pitäisi saada palkinto. Pitäisi

saada mukaan niin paljon kuin suinkin, mutta samalla täytyy huolehtia

siitä, että itsekin sopii veneeseen. On suunniteltava ja koeteltava ja

pantava ne niin, etteivät ne luista, otettava huomioon merran muoto

ja laatu ja ladottava ne niinkuin rakentaisi muuria. Tuolla Karel

lähtee merelle lasteineen, hän soutaa voimiensa takaa — ja aivan

hänen jäljessään tulee Anders soutaen niin että vesi nousee kuohuna

kokassa. Heidän välillään on alituinen sota, nyt on kysymyksessä

kumpiko ensin pääsee perille ja voi ottaa toiselta paikat ja ikäänkuin

työntää hänet syrjään. He istuvat ja purevat hammasta ja kiusaavat

itseään minkä voivat, on kuin he soutaisivat henkensä edestä! He eivät

tiedä suurempaa iloa maailmassa kuin saada tehdä toisilleen kiusaa,

aamusta iltaan he toivovat toisilleen kaiken maailman onnettomuudet.

Jos maailmassa ei olisi muita kuin he kaksi, niin he sittenkään eivät

tahtoisi elää sovussa, vaan taistelisivat ja riitelisivät kaikesta.

Pois tieltä, tuolla tulee suutari juosten, hänellä ei ole edes vielä

syötitkään merroissa, hän juoksee ympäri kädessään syöttipytty ja sitoo

syöttejä niin nopeasti kuin voi. Toiset eivät ole niinkään pitkällä, he

kurkottavat kalasumppuunsa ja haavivat sieltä syöttejä.

Kristofer, tullimies, on myöskin matkassa mahtavana kuin Goliath.

Toisten mielestä ei tullimiehellä olisi siihen oikeutta, tullimies saa

palkan valtiolta, hän tyytyköön siihen. Sitäpaitsi hän tekee kylliksi

kiusaa nuuskiessaan arkut ja kojut, jos vain joku on käynyt Skagenissa.

Hän haalii todellakin tarpeeksi itselleen, vaikka hän pysyisikin

poissa täältä — hän voisi nyt edes täällä jättää toiset rauhaan.

Mutta ei, Kristofer on kaikesta huolimatta mukana, hän kulkee ympäri

tärkeän näköisenä, on kuin tarkastaja ja päällysmies. Kukaan ei tosin

ole häntä siihen virkaan pannut — Kristofer on itse itsensä siihen

asettanut — mutta kun Kristofer on valtion virkamies ja kantaa valtion

messinkiä lakissaan, niin jokaisen täytyy koettaa sietää häntä parhaan

taitonsa mukaan. Kristofer on tosin huono kalastaja, hänen mertansa

ovat suorastaan hullunkuriset, nielu niissä on iso kuin kärrynpyörä,

niin ettei vahinko suinkaan ole suuri, vaikka hän tuleekin mukaan. Ja

jos nyt joskus niin hullusti käy, että hän jotakin saa — no, hänen

sumpussaan ei ole lukkoa. Kantta sopii nostaa ja tarkastaa hiukan

sisällystä, kun Kristofer illalla on mennyt levolle. Kristoferiltä ei

mitään oteta, vaan valtiolta, sillä Kristofer on valtion virkamies.

Ja jos nyt muuten Kristoferilta otettaisiinkin — niin ei sitä voi

sanoa varkaudeksi. Kuinka paljon Kristofer onkaan ottanut toisilta!

Hän on ottanut monin kerroin rahaa, suuria rikkauksia suorastaan. Ja

ajattelehan mitä hän on ottanut! Rommia ja geneveriä ja akvaviittia,

hienointa mitä pulloissa on — väliin kokonaisia kanistereja. Hän on

pysynyt ilmaiseksi viinassa, niin että sitä on riittänyt hänelle vuodet

umpeensa — niin, se kiusan Stoffer! Varkauttako — johan nyt. Hän on

verottanut toisia niin kauan, että olkoon hyvä ja alistukoon nyt kerran

hiukan toisten verotettavaksi.

Jotakuinkin kello seitsemän ovat kaikki veneet valmiina laskemaan.

Niitä on ylt'ympäri vedessä, pitkin lahtia ja niemiä, vuonoissa ja

salmissa — niin, aina Reier-luodolle asti. Siellä on laajat matalikot,

ja siellä hummerilla on mitä parhaimpia kiviä ja koloja. Kalastajat

istuvat ja odottavat kukin paikallaan, mertakuorma päätä korkeammalla

— on suorastaan ihme, etteivät ne siitä joskus kellahda kumoon. He

istuvat ja koettavat säilyttää tasapainon — katse suunnattuna suoraan

keulaan ja mälli keskellä suuta — ja kun he istuvat näin odottamassa,

katselevat he kateellisina ympärilleen tarkaten naapureitaan. No,

Knud on tänään Paulenissa, ja tullimies Brynesteinin luona — niin,

olkoon se heille opiksi. Ja Kristen on asettunut Langholm-salmeen —

hm, hänellä on muuten runsaasti mertoja, tuolla samaisella Kristenillä

Langholm-salmessa. Ja kas, maakauppias tuolla — varjelkoon, eikö

hänellä ole kaksi venettä perässään, jotka molemmat on lastattu

kukkurapäilleen, se saa toiset oikein raivostumaan! Kourat puristavat

aironpyyryjä, silmät iskevät tulta. Ja kaiken tämän kestäessä kuluu

aika, viisari lähenee päämäärää, lähenee hitaasti minuutti minuutilta...

Mihin on nyt Markus sillävälin hävinnyt? Markukselle on kyllin tilaa,

miten paljon muut leventelevätkin — meri on niin siunatun suuri. Markus

on asettunut Sølvske-lahteen, missä hänellä on erinomainen paikka.

Hänen tarvitsee vain soutaa kaaressa luodolta ja laskea pitkin rantaa,

kunnes hän on Garpholmin luona. Sitten hän soutaa läpi Bly-salmen ja

ohi Kalvenin niemen, siitä voi hän alkaa jälleen laskea. Hänellä on

hyvä pohja pitkin matkaa, paasia ja lohkareita ja laakeata kalliota.

Hänen täytyy vain vähän kiirehtiä, että hän ehtii ennen muita salmesta,

silloin hänellä on yksin paikat hallussaan niin pitkälle kuin häntä

haluttaa.

Kellon lähestyessä kahdeksaa saavat silmät yhä enemmän eloa. Markus

näkee selvästi paikaltaan, miten ne kulkevat tarkastaen ympäri, ne

pistävät väliin kuin pitkät piikit. On kuin epäluulon henki hiipisi

veneestä veneeseen, he oikein vartioivat toisiaan, ettei kukaan

vain laskisi mertojaan liian aikaisin. Silloin tällöin nousee joku

nähdäkseen yli luodon, onko naapuri aloittanut. Naapuriin ei näet

ole luottamista, hän aloitti neljänneksen liian aikaisin edellisenä

vuonna. Ei, niin he istuvat taas hiljaa ja kurkottavat ja vilkuilevat

ympärilleen. Ja Brynesteinin luona seisoo tullimies veneessään

komentamassa ja valvomassa lakia. Hän seisoo kello kädessä ja kasvot

käännettyinä lounaaseen kuin punaiseksi maalattu keulapuomi. Väliin hän

kohottaa hiukan päätään ja katsoo uhkaavasti ympärilleen...

Läiskis, siinä putosi ensimmäinen merta.

Heittäkää, huudetaan ylt'ympäri, on tosin liian aikaista, mutta

heittäkää, heittäkää kuuluu kaikkialta. Ei, ei, sanoo tullimies

vihaisena ja huitoo käsillään, mutta kukaan ei ole häntä huomaavinaan.

Täällä on yht'äkkiä alkanut vaarallinen näytelmä, mertoja sataa, airot

kalisevat, on kiirettä ja kiivasta touhua, loiskinaa ja läiskinää, ja

pyydyksiä lasketaan kilpaa. Kiiruhda, huudetaan, heitä, heitä! Ja niin

vierivät merrat mereen, käsivarret heiluvat ja kädet huitovat — on kuin

joka veneessä olisi tuli irti. Tullimies on hetken hiljaa ja katselee —

hän taistelee itsensä kanssa, niin että parta tutisee, ei, hän työntää

kellon taskuunsa ja käy käsiksi mertakasaan, hänkin. Ja läiskis, siinä

hän laskee vehkeensä mereen yhtä uhattuna ja luvattomasti kuin joku

muukin...

Oikeastaan tämä on hullua. Mertaa ei saisi heittää siten, vaan se

pitäisi laskea kauniisti ja huolellisesti — kiikarin ja laskukiven

avulla, jos niin tarvitaan. Mutta tänään saa mennä miten menee, täytyy

ennen kaikkea turvata itselleen paikat, saada merrat mereen tavalla

millä hyvänsä. Vaikka ne sitten joutuisivat nurinpäin, niin ne saavat

olla siinä, kunnes niiden luo palataan. Hummeri ei karkaa, se osaa

kyllä odottaa; naapuri sensijaan ei odota, vaan kiiruhtaa edelleen

niin pian kuin voi: Souda, Ole Jakob, souda, kuuletko! Anna mennä,

Tuomas, niin pääsemme Peder Emilin edelle! Puuhaillaan, touhutaan,

riidellään kaikkialla, kiiruhdetaan Paulenista Bedstefarsgrundiin,

Kvervenistä Gaaseniin ja vielä kauemmaksi. Ja samalla kuin puuhaillaan,

touhutaan ja riidellään, liukuvat veneet kukin suunnalleen kohti omaa

päämääräänsä. Ja jokaisesta heitetään mertoja, heitetään alituisesti.

Ja taakse jää meri täyteen kohoja, ne keinuvat pitkin niemiä ja

vuonoja, ympäri luotojen ja merimerkkien, lahdissa ja salmissa. Niitä

sataa, lisääntyy, vilisee kaikkialla, ne loistavat vedessä kaiken

värisinä kuin linnut.

Voi kestää kauan, ennenkuin pääsee kotiin, varsinkin jos on paljon

mertoja laskettavana ja täytyy useasti luovia. Jos vielä on huono ilma,

jos tuuli on vastainen ja meri lainehtii, niin saa usein koetella

kärsivällisyyttään. Vene voi jo sinänsä olla raskas — ja ajattelehan

nyt, kun se on täynnä mertoja, joihin tuuli tarttuu ja ponnistaa

vastaan. Istutaan tuhdolla ja vedetään ja ponnistellaan — niin että

käsivarret puutuvat. Joka lihasta jännitetään — ja sittenkään ei

vene nähtävästi liiku. Markus on koettanut niin monta kertaa, hän

on istunut rankkasateessa ja tuulessa, taistellut meren kanssa ja

uurastanut tuhdolla, kunnes on menettänyt kuulonsa ja näkönsä. Hän

on istunut ja keinunut veneessään ja taistellut mertojensa kanssa

kaukana ulkona, kunnes hämärä on yllättänyt hänet. Tämä kerta kaikkiaan

kuuluu hänen tehtäviinsä, se kuuluu asiaan. Mutta siitä huolimatta on

hummerinpyydystys suosittua, ihmiset pitävät siitä. Se innostuttaa ja

saa ihmiset liikkeelle, pyydystetään koko sielulla ja ruumiilla. Ja

jos pyytäjä palaa myöhään kotiin ja ilma on ollut huono, niin vasta

kun hän on päässyt sisään ja saanut kuivat vaatteet ylleen ja ruokaa

sisäänsä, vasta silloin hän virkistyy ja tulee hyvälle tuulelle. Hän

muistaa pikkuseikkoja myöten kaiken, mitä on tapahtunut, muistaa miten

hän voitti naapurinsa ja otti häneltä parhaimmat paikat, muistaa

miten hyvin hän on kaikesta suoriutunut. Lisäksi on niin suloista

tietää, että kaikki merrat ovat ulkona ja kokoovat ja tuovat saalista

taloon. Ne tekevät siellä hiljaisuudessa työtä, pyydystävät alinomaa.

On kuin olisi turvattu pitkiksi ajoiksi, ei tarvitse pelätä mitään.

Vaikka sekatavarakaupan lasku olisikin suuri — hummeri selvittää

kaiken loistavasti. Se on niin hyvä kaveri, ettei kukaan satamassa voi

itselleen parempaa toivoa. Se saa kalastajan hyvälle tuulelle, hän

ottaa takin naulasta ja lähtee ulos juttelemaan vähän. Tuolla nurkalla

kävelee juuri Anders, hän on hyvällä tuulella, hänkin, eikö hän käykin

tohveleissa ja pitkä piippu kädessä, käy ja tepsuttelee ja vetää savuja

ja puhaltelee niitä hyväntuulisesti ilmaan. Vanhasta tottumuksesta

suuntautuu kulku sillalle — aivan oikein, siellä seisoo koko joukko

väkeä keskustellen, ilakoiden ja nauraen. Siellä on Aanon ja Torvald,

siellä on Kristen ja Knud ja monta muuta. He juttelevat siitä kuka

aloitti, kenen on syy, että kaikki muut heittivät mertansa liian

aikaisin. Edellisenä vuonna oli syy Karelin, sitä edellisenä Trulsin.

Mutta kenen mahtoi olla syy tänä vuonna? Niin tulee suutari lentäen ja

osoittaa Knudia ja sanoo syyn olleen hänen. Mutta siihen ei Knud tahdo

myöntyä: merta putosi itsestään, sanoo hän, tuulenpuuska vieritti sen

mereen, ja niin alkoivat toiset laskea. Syy ei suinkaan ollut hänen,

häntä moitittiin aivan syyttä...

Tirskutaan ja ryitään ja tehdään pilaa.

— Mene ja sano, tuumivat he viekkaasti.

— Etkö itse laskenut!

— Mene hemmettiin, sinä punakarvainen kettu!

— Ei, sinä olet niin viaton, että...

— Ajattelehan, olisiko hän voinut sitä estää, ei!

Viekastellaan ja pistellään ja väliin purskahdetaan nauramaan. Hihi,

hahaha, iloa kestää myöhään yöhön.

Nyt on kiire käsissä. On tosin tehtävä työtä, mutta sellaista työtä,

josta ei kukaan tahdo olla poissa ja josta riittää iloa joka päivä. On

kysymyksessä koota kotiin, korjata oman työnsä hedelmiä — ei mitään

iloa voida verrata siihen. Tietää itse kaiken ansainneensa, saa

kiittää omaa järkeään ja varsinkin omaa ahkeruuttaan kaikesta minkä

korjaa! Silloin tuntee leikkuumiehen iloa, syvintä iloa maan päällä —

ei mikään ole niin kestävä ja rikas kuin se. Markus on pystyssä, kun

kukko kiekuu; hän ei voi nukkua jännityksestä edes auringon nousuun,

vaan pujahtaa virkkuna nopeasti vaatteisiinsa. Mitä on Herra antanut

viime yönä, montako hummeria hän saanee nostaa? Ja millainen mahtaa

olla ilma, ajattelee hän ja varjostaa käsillään silmiään ja katsoo ulos

ikkunasta, onkohan kirkasta, niinkuin eilen ennusti? Kyllä, kirkasta

on ja tyyntä, tähdet kuvastuvat mereen muistuttaen palavia liekkejä.

Voi niitä hyviä siunattuja tähtiä! Markus tulee oikein kiitolliseksi

niille, niin iloiseksi ja pirteäksi sisintään myöten. Hän kulkee

hymisten edestakaisin lattialla, hän puhuu lopuksi ääneen itsekseen.

Nyt menemme ulos kokemaan, sanoo hän ja maiskuttaa tyytyväisenä

suutaan, tule, niin tepastelemme matkaan, ukko Markus. Hän paiskaa

oven kiinni jäljessään ja lähtee astumaan alas tunturia; klak, klak,

kaikuu kalliosta, ja klak kuuluu vastaus talonseinästä. Nyt hummeri

syö aamiaista, menemme sitä hiukan häiritsemään. Markus kulkee läpi

sataman, niin että askelet kajahtavat taloista. Hän on iloisin ihminen

maan päällä, Herra, anna hänelle anteeksi.

Sitten hän tyhjentää veden veneestä, loiskis, loiskis, ja irroittaa

köyden keulasta ja lähtee merelle. Vesi on hienon virvatulen peitossa,

se loistaa keltaisena, ja kun Markus laskee ja nostaa aironsa, niin se

sammuu syttyen uudelleen.

— Sinäkö se olet, Karel? kysytään takaa.

— Ei, vastaa Markus, — minä se vain olen.

Meriruoho rannalla humisee hiljaa, kun meren laineet sitä huojuttavat.

Skibsheia kohoaa hänen edessään — huippu hohtaa hämärässä aamuvalossa,

joka ilmaisee päivän juuri koittavan. Ja valon kasvaessa ja levitessä

taivaalle, sen vaihdellessa mitä hienoimmissa värivivahduksissa, niin,

herkimmän aamuhetken koittaessa ja varjojen ja aaveitten hävitessä —

Markus soutaa merralta merralle, hän kulkee kuin korjuumies pellollaan

ja kaivaa sen sinistä multaa. Hän kaivaa syvälle ja hän kaivaa

matalalle joka paikalla, jonka hän on itselleen merkinnyt. Ja hänen

kaivaessaan multaansa ja kootessaan ja turvatessaan elämäänsä hänen

mielensä kirkastuu kuin lapsen. Hänestä tuntuu, kuin hänen kohtalonsa

olisi parempi kuin kenenkään muun maan päällä, hän tuntee olevansa

melkein kadehdittava, ikuinen kiitos ja kunnia Herralle...