XII.

On kirjoitettu ja sanottu, että huulikala on kuin sika kalojen

joukossa, ja kun vain tuomitsee ulkomuodosta, niin se on aivan oikein

ja totta. Mutta jos syventyy asiaan — jos vakavasti käy kalaan

käsiksi ja tutkii sen ominaisuuksia, niin jää jäljelle kovin vähän

yhtäläisyyttä. Sillä niin lihava, täyteläs ja pyöreä kuin huulikala

voikin olla — se on kuitenkin kauttaaltaan niin täynnä ruotoja, että

helposti menettää kaiken halunsa siihen. Ja mitä siasta sanottaneenkin

— niin se on ainakin siinä suhteessa moitteeton eläin, ettei siinä

ole sen enempää luita kuin on tarpeen. Voi huoletta ottaa eteensä ja

syödä, ei tarvitse istua ja tunnustella kielellään ja tarkastaa joka

palaa, ennenkuin sen nielaisee. Mutta huulikala sitävastoin — no, ei

suinkaan ole tarkoitus millään tavoin moittia luojan tekoja, luojan

työt ovat tietysti hyvät — mutta huulikala olisi voinut tulla toimeen

vähemmilläkin ruodoilla kuin sille on annettu. Nyt ne pilaavat lihan

ja vähentävät kalan arvoa. Siinä on liiaksi perattavaa, kärsimättömät

eivät millään muotoa saa siitä tolkkua. Se on heistä liian

vaivalloista. Eikä heillä ole aikaa istua ja noukkia ruokaansa ja syödä

sitä pala palalta, ja niin on tehtävä sen, joka syö huulikalaa. Sillä

ruotoja ei ole vain paljon, ne ovat lisäksi kovia ja teräviä kuin lasi-

tai terässirut. Ja kun sitä lisäksi on paha perata, niin ei naisväki

juuri tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, ja siksi ei sitä juuri

paljoksi arvioida.

Sentähden huulikala ei ole mikään haluttu kala, ihmiset eivät siitä

juuri välitä, he syövät sitä paremman puutteessa tai käyttävät sitä

hummerinsyötiksi. Vain joku erikoistuntija, jolla on aivan toinen

käsitys asioista, voi joskus olla eri mieltä. Hän antaa huulikalalle

sille tulevan arvon, suuremman kuin useimmille muille kaloille. Hän

osaa käyttää sitä tuoreena, vähän suolattuna ja suolaisena. Hän tuntee

kalan perinpohjin, sen sisimpiä ominaisuuksia myöten. Hän onkin

alituisesti matkassa onkineen, niin pian kuin vain pääsee lähtemään.

Hän asettuu pariksi kolmeksi päiväksi saarelle, hän rakentaa tulisijan

ja keittää ruokansa taivasalla ja kulkee ja iloitsee yksikseen.

Hänellä on korvo ja suolaa mukanaan, ja hän valmistaa kalansa sitä

mukaa kuin hän ne saa. Ja kun päivän työt, ovat lopussa, hän sytyttää

tulen ja panee kahvipannun kiehumaan tarkaten ilmaa ja tuulta. Niin,

katsohan nyt vain Markusta, hän istuu ja oikein juhlii saarella ja elää

mielestään herroiksi kuin itse keisari.

Täällä on kuin toinen maailma, hiljainen, hyvä ja rauhallinen

maailma, joka ei muuta muutosta tunne kuin vuorokauden, tuulen ja

sään vaihteluja. Sinne voi tulla milloin tahansa — saari on aina

ystävällinen ja tarjoaa aina suojaa. Se on siinä kuin maailman

äärenä, sen takana on ihmisten kuumeinen maa, edessä alkaa toinen,

ääretön maailma, itse ikuisuus. Se viittailee sinessä ja tuulessa, se

humisee mereltä ja pilvistä — oi, ei ole suurempaa iloa elämässä kuin

saada istua syyspäivänä saarella, rauhassa ja yksinään, ja kalastaa

huulikaloja. Markus nauttii olemassaolostaan, hän laulaa ja puhuu

ääneen välillä, ei kukaan voi kuulla häntä täällä. Hän istuu yksin ja

hallitsee saarta, istuu kallionkielekkeellä, jota meren kuohuvat aallot

huuhtelevat. Hän istuu niin siunatun mukavasti ja kääntää selkänsä koko

maailmalle paiskatessaan siinä huulikaloja kalliolle ja katsellessaan,

miten ne potkivat ja sätkyttelevät. Hänen takanaan on kasa, joka

loistaa vihreänä, ruskeana ja kuparinvärisenä kasa räpytteleviä eviä

ja kiiltäviä suomuja. Silloin tällöin heittäytyy aalto ylös pitkin

kallionseinää, vesi kuohuilee valkoisena untuvana hänen ympärillään.

Ja hänen edessään levenee meri, se levenee eteenpäin ja molemmille

sivuille ilman alkua ja loppua. On kuin itse äärettömyys olisi avattu

hänen eteensä. Markus istuu sen kynnyksellä, istuu siinä, missä nöyrät

istuvat, missä koko luomakunnan pitäisi olla.

Mutta eikö aika joskus käy pitkäksi ja eikö ole väliin yksinäistä?

Ei, aika kuluu aivan liian nopeasti. Ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin

ei täällä saarella ole lainkaan yksinäistä, täällä on päinvastoin aivan

tarpeeksi seuraa. Täällä on tuuli, joka leikkii kanervikossa ja viuhuu

kallionhalkeamissa ja kuivissa korsissa. Ja täällä on lintuja, jotka

rakentavat pesänsä saarelle ja joilla on poikasia ja munia. Täällä on

merilokkeja ja tiiroja, täällä on haahkoja, rantaharakoita ja vikloja.

Ne ovat kaikki eläviä olioita, ajattelevia luotuja, niinkuin ihminen

itse. Ne taistelevat ja riitelevät ravinnosta, ne koettavat aamusta

iltaan tyydyttää ruumiinsa tarpeita. Niiden elämä on sattuman varassa,

ne käyttävät hyväkseen merta, luottavat kallioon ja rakentavat hiekalle

— mitä muuta tekee oikeastaan ihminen itse? Ja jos linnut eivät riitä,

niin on täällä lampaita, ne ovat uskollisia, kärsivällisiä eläimiä,

ystäviä, jotka palvelevat ihmistä. Mutta niiden kanssa ei voi puhua.

Puhua — mitä pitäisi sitten puhua! Jos täällä maailmassa puhuttaisiin

vähemmän, niin varmasti päästäisiin pitemmälle. Puhumalla ei onnea

saavuteta, puhe ei ole muuta kuin turhaa hälyä. Voit muuten puhua

lampaillekin, niiltä saa yhtä järkeviä vastauksia kuin useimmilta

ihmisiltä...

Niin istuu Markus kallion kolossa saaren uloimmassa kärjessä ja

onkii vapa kaarena laineitten aurinkoisessa kisailussa. Hän iloitsee

sydämensä pohjasta, hän katselee taivasta, merta ja hymyilevää

sineä ympärillään. Hän seuraa katseellaan lintua, joka liitää hänen

ohitsensa, kiveä, joka lojuu odottaen rannassa, ja auringonpaistetta,

ja kiitos valtaa hänet. Kaikki tämä on häntä varten, hänen tarvitsee

vain avata sydämensä, niin se kohtaa hänet lempeänä ja rauhallisena.

Ja silloin ei Markus voi muuta kuin virittää ylistyslaulun maalle, ei

kuuluvina säkeistöinä, vaan sisäisinä sävelinä ja sanoina.

Kuinka suloista onkaan elää, hän ajattelee, kuinka ihmeellinen maailma

on! Miten sininen on meri, miten loistava taivas, miten hyvältä ja

raikkaalta tuntuu hengittää ilmaa! Ja kuinka luonto on täynnä rauhaa,

miten kaikki ympärillä laulaa ja hymyilee! Ja itse voi yhtyä rauhaan,

liittyä muihin ja laulaa mukana! Niin, miten käsittämättömän suloista

on syntyä ja saada kokea niin paljon, niin kirjavaa vaihtelua kuin

elämä on...

Lähde · 第 16 / 23 题