Syksy lähenee nyt hiljalleen.
Silmäillessään ulos ikkunastaan Markus näkee väriloiston, joka päivä
päivältä tulee yhä kauniimmaksi. Tunturi hehkuu ja loistaa punaisena,
kanerva on puhjennut tuhansiin pieniin kukkiin ja antaa päivälle uuden
hohdon. Se huojuu siinä tuulessa ja auringossa — mätäs mättään vieressä
yli koko vuoren. Keskellä vehreyttä on hopeanharmaata kosteutta, varvut
täynnä pienenpieniä helmiä, ylhäältä latvasta alas juureen asti, niin
että koko mätäs loistaa punaisena. Ja miten kaunista ja hienoa se on,
niin hentoa, niin heleätä, niin eloisaa, niin kevyttä — mutta samalla
kovaa, kestävää ja sitkeää. Tuulkoon miten paljon tahansa, satakoon
vettä tai rakeita — kanerva säilyy aina yhtä hyvänä. Kanerva hehkuu
ja palaa ja nauttii elämästä ja onnesta. Pouta ja sade ovat kummatkin
hyvät — kanerva viihtyy missä ilmassa tahansa, ja mikä sää tahansa on
sille hyvä.
Kaiken tämän punan vastakohtana aaltoilee meri sulavan raikkaana ja
sinisenä. Ja missä tunturi kuvastuu mereen, siellä kohtaavat toisensa
punainen, sininen ja vihreä muodostaen niin kauniin näyn, ettei sitä
voi kyllikseen katsella. Ne sulavat yhteen, suhisevat ja sointuvat
kaikissa äänilajeissa, niin että luulee miltei kuulevansa niiden
soinnun. Ja syvällä ihmisen sisimmässä soi sama sävel, soi elämänilo,
rohkeus ja usko. Jos silloin kohottaa katseensa, niin se kiitää
äärettömään syvyyteen. Kesä on mennyt. Ilman on vallannut selkeys,
yli maan lepää puhtaus ja loisto, joka on kuin tuulahdus uudelta
rannikolta. Katsohan vain lipputankoa tuolla vuorenharjalla, se on kuin
ohut neula vasten sineä. Katsohan prikiä ulkona Akerø-satamassa, siinä
voi erottaa jok'ainoan köyden. Ja katsohan Knudin vaatenuoraa, joka
pingoittuu vinosti talosta — se muistuttaa repeämää taivaassa, on kuin
siihen olisi lyöty hieno rako...
Nyt on hummerinpyynti ovella, vanhat sumput ja merrat on tarkastettava,
paikattava ja laitettava kuntoon, ja uusia on tehtävä. Mutta ensin
on huolehdittava talvisista puista, voi tulla myrsky ennenkuin
huomataankaan, ja sitten ei enää saadakaan puita kotiin. Sillä ne
täytyy noutaa syvältä sisämaasta Vallesvær-vuonosta. Täytyy lähteä
niin kauan kuin on tyyntä ja kaunista; kun alkaa tuulla, on mahdotonta
niitä tuoda, sentähden Markus valmistautuu heti matkalle ja jättää
kaiken muun siksi aikaa. Hän laskee rahat kaapissaan — kymmenen kruunua
sylestä — ja sitten hän menee Knudin luo ja lainaa vanhan lautan
päiväksi. Se on kylläkin hyvin kallis — puoli kruunua pelkästä lautasta
— mutta siten hän saa puut kotiin päivässä eikä hukkaa niin paljon
aikaa. Se on muuten raskasta työtä, lautta on iso ja airot raskaat,
lisäksi Markus on yksin, niin että hänen täytyy soutaa molemmilla
airoilla edestakaisin, mutta siitä huolimatta sujuu matka.
Väylän varrella on luonto kaunista, vesitie vie sisämaahan alituisesti
vaihdellen ja kiemurrellen. Mutta miten se vaihtelee ja kiemurteleekin
— aina on matkan varrella kanervaa. Se seuraa rantoja molemmin
puolin antaen vedelle ruusunpunaisen hohdon. Ja miten paksuna ja
runsaana se kasvaa! Siihen voi paneutua nukkumaan ja tuntea olevansa
kuin kotoisessa vuoteessaan. Ja kuinka se hohtaa auringossa ja
päivänvalossa! Sitä ei saata verrata mihinkään, maa ei milloinkaan ole
niin kaunis kuin kukkivan kanervan sitä koristaessa. Ei mutta katsohan,
tuolla loistaa koivu kallionkielekkeellä, se ihan nyökkii rannalla —
niin täällä on kyllin katseltavaa ympärillä. Mutta vaikkakin vesi on
suolaista merivettä, niin ei täällä ole kuin merellä, kaikki on aivan
erilaista. Aina saaria myöten on kaikki toisin, ne eivät ole paljaita
ja harmaita, ei, ne ovat vihreän maan, väliin kokonaisen metsänkin
peitossa. On suorastaan ilo nähdä tämä kaikki, ja jos alus olisi
toisenlainen, niin voisi jo luulla olevansa huvimatkalla...
Puut ovat valmiiksi ladottuina rannalla, mutta Markuksen täytyy itse
mitata ne. Siihen kuluu vähän aikaa jo siihenkin, täytyy ottaa joka
halko käteensä ja panna se kauniisti ja huolellisesti paikalleen, ellei
tahdo pettää itseään. Sylen pakkaamiseen tarvitaan taitoa, siihen
tarvitaan huolellisuutta ja tottumusta, joka sormenpäässä pitäisi olla
silmä, on meneteltävä viisaasti ja ovelasti. Ei ainoatakaan halkoa saa
panna umpimähkään, ei, jokaisen täytyy sopia toisiin, liittyä muihin
niin tiiviisti kuin suinkin. On tarkastettava ja aherrettava, kuta
enemmän aikaa siihen voi panna, sitä parempi; kun tulee pakkanen, niin
näkyy kyllä, onko osannut pitää puolensa. Kun halot sitten vihdoinkin
on mitattu valmiiksi, on ne saatava lautalle ja ladottava niin hyvin
kuin mahdollista — se on taas kiusallista aherrusta. Jokaisen halon
täytyy mennä käden läpi ja ne on taas ladottava varovaisesti. On pakko
käyttää tila niin tarkoin, että saisi mukaansa jokaisen tikun. Kun
puut sitten vihdoin ovat lautalla, on heti lähdettävä matkalle kotia
kohti niin nopeasti kuin suinkin. Lautta ei näet ole suinkaan tiivis,
varsinkaan nyt, kun se kulkee niin syvällä — ei saa hukata aikaa, ellei
tahdo upota.
Jospa edes saisi istua kunnolla, mutta ei, täytyy kyyröttää niin
ahtaassa kuin suinkin. Ei ole tilaa muulle kuin haloille, lisäksi
on lautta niin syvällä, että pyyryt lyövät polviin heti, kun nostaa
aironlavat vedestä. On soudettava vain käsillä, käsivarret ja jalat
ovat vain haittana, tuntuu kuin olisi liian monta jäsentä, ne ovat
toistensa tiellä ja vain harmiksi toisilleen. Lyhyesti sanoen, ei
pääse oikein soutamaan, ei voi kiskoa voimakkaasti, täytyy enimmäkseen
istua saamattomana tuhdolla ja molskia vedessä kuin naisväki. Tämä
on oikea koettelemus eikä suinkaan niitä pienimpiä. Jos konsuli
kaupungissa tietäisi, miten täytyy väliin ponnistella, mutta konsuli
ei tiedä mitään sellaisesta. Konsuli saa halkonsa siltaansa saakka,
soutamatta ainoatakaan vetoa itse; konsuli istuu alituisesti omassa
mukavuudessaan, palveluttaa itseään ja voi hyvin. Istuisipa hän
tunninkin täällä...
Uh, tämä puiden kuljetus on kuolettavaa, siitä tulee oikein
surumieliseksi. Murhaajalle voisi olla sopiva rangaistus ponnistella
ja soutaa — se olisikin kova rangaistus. Ja sellaista täytyy ihmisen
kestää, ihmisen, joka ei ole tehnyt vähintäkään pahaa! Jokaista jäsentä
särkee niin kuin selkäranka olisi keskeltä poikki. Mitähän konsuli
tekee sillä välin? Hänellä on aivan toisin, suurenmoista, hän ehkä
lepää ja laiskottelee sohvallaan, juo kahvia ja polttaa sikaria — kunpa
saisi edes hetkeksi vaihtaa hänen kanssaan!
Mutta ei, täällä ei ole ketään konsulia, jonka kanssa voisi vaihtaa,
ja jos täällä olisikin, niin hän ei tahtoisi, mikä kylläkin voi olla
järkevää. Sillä täällä ei ole vehnästä, on vain mustaa leipää, niin
karkeata ja mustaa kuin se voi olla. Eikäpä kukaan syö mustaa leipää,
kun voi saada vehnästä. Vain silloin kun ei ole valitsemisen varaa,
täytyy tyytyä mustaan leipään. Mutta miksi toisten täytyy tyytyä
mustaan leipään, kun toiset saavat alituisesti syödä vehnästä...
No, ja nyt alkaa vielä tuulla, ja tietysti väärältä suunnalta — niin,
eikö ole kuin noiduttua väliin! Nyt on tuullut lännestä koko viikon,
mutta juuri kun siitä olisi hyötyä, kääntyy tuuli aivan vastaiseksi.
Puhutaan kärsivällisyyskokeesta, mutta jos tämä ei ole kärsivällisyyttä
kysyvää, niin ei sitten mikään. Kuinkahan kauan konsuli jaksaisi
soutaa, jos hänellä olisi tämä kiusa kestettävällään?
Kahviaika on jo aikoja ohi, kun Markus vihdoin saapuu perille. Hänen
koko ruumiinsa on hervoton, käsivarret ovat kuin poikki, ja selkä —
älkäämme puhukokaan selästä, se puhuu kyllä omasta puolestaan. Lisäksi
Markus on niin kahvinjanoinen, että kieli oikein palaa suussa, mutta
kaikesta halusta ja himosta huolimatta täytyy hänen hillitä itsensä
ja taas vain ryhtyä työhön. Ole hyvä ja toimita halot maihin — ettei
lautta uppoa! Ei se mitään auta, vaikka käsivarsia särkeekin, vaikka
selkäranka onkin poikki kolmesta, neljästä kohden — halot täytyy saada
lautalta ja joutuin, niinkuin sanoisi yks-kaks-kolme.
Hih hei...
Sillalla kolisee ja kalisee, Markus käy kiinni molemmin käsin ja
heittää halot, kaksi kerrallaan, maihin. Siinä on mäntyä ja koivua ja
haapaa, kustakin lähtee sille ominainen ääni, kun se putoaa kasaan,
niin että voi kuulla, mitä lajia se on. Männystä lähtee kumea jymähdys,
koivusta iloinen ja kirkas kalahdus — haloissa on oikein sointu, on
kuin erikoinen sävel pyrkisi niistä ilmoille. Haapa sitävastoin on
käheä, toisin sanoen epämusikaalinen, se on niin kehnoa ja hataraa eikä
kelpaa muuksi kuin keittopuiksi. Ohoi, pois tieltä, lapset, tässä tulee
pölkky, joka on kuuden vertainen!
Vasta kun puut ovat maalla, voi hetken ajatella itseään. Mutta vain
hetken, sillä puut eivät voi jäädä sillalle sulkemaan tietä ihmisiltä.
Ei, siitäpä syntyisi hälinä! Siksi on taas oltava sillalla ennenkuin
on syönyt suunsa tyhjäksi, ei ole aikaa hukattavissa, jos tahtoo saada
puunsa kotiin ennen iltaa. Hevonen? Ei, siitä ei tule mitään, eipä
suinkaan, itse hän saa olla hevosena ja kauniisti taivuttaa selkänsä
vielä kerran. Ei auta, vaikka olisi kuinka uupunut, tässä on kantolauta
ja köysi, käy vain käsiksi...
Niin kulkee Markus ja laahaa puita, kunnes tulee hämärä. Hän kulkee
sillalta rotkoon ja rotkosta sillalle, kulkee siinä kuin vuorolaiva,
ja raahaa vähitellen puut kotiin. Matka ei juuri ole pitkä, mutta se
on raskas, on kuljettava ylämäkeä. Lisäksi on kulku vaivalloista,
on astuttava varovaisesti, jottei kompastuisi halkeamiin ja kiviin.
Muutamin paikoin on kalliossa portaat, silloin polvet alla vapisevat,
silmissä väliin oikein mustenee. Ja samalla köysi syö olkapäätä, kalvaa
siihen yhä uusia haavoja, niinkuin kiusaisi häntä espanjankärpänen, ja
lopuksi syntyy oikein rakkoja. Sill'aikaa tulee ilta. Joka kerta kun
Markus pääsee ylös kalliolleen, hän katsoo hämärtyvää hiljaisuutta,
joka tulee yhä syvemmäksi. Saaret katoavat varjoon, aukot ja raot
sulkeutuvat, puut ja talot katoavat näkymättömiin. Maa häviää
pimeyteen, ja vesi tunturin ympärillä kohoaa tehden siitä vähitellen
saaren.
Sarana narahtaa, säppi kolahtaa, Markus sulkee vajan oven. Hän
on saanut työnsä valmiiksi ja seisoo talonsa edessä hetkisen
hengähtämässä. Kanervapuna hymyilee hänelle mäenrinteeltä, se peittää
tunturin kuin punainen usva ja luo ystävällistä valoa ympärilleen.
Ja kun Markus hengähtää ja oikaisee selkäänsä, valtaa hänen mielensä
kiitos ja ylistys. Jumalan kiitos, että se on tehty, ajattelee hän, ilo
lämmittää hänet perin pohjin, hän tuntee syvää tyydytystä kaikkeen,
hiljaista kiitollisuutta kaitselmusta kohtaan, joka on järjestänyt
kaiken niin hyvin. Eikö ole lohdullista ajatella, että tämäkin kaikki
on nyt tehty? Miten hyvältä tuntuukaan seistä täällä tunturilla ja
antaa huminan ja tuulen hyväillä itseään ja nähdä siunattu kanerva
ympärillään. Mikä rauha vallitseekaan mielessä, miten varmaksi ja
turvalliseksi tunteekaan itsensä! Nyt voi talvi tulla, nyt hänellä on
millä ottaa se vastaan, makrillia suolassa ja puita vajassa, tulkoon
vain milloin haluaa.
Markus pyyhkäisee hien otsaltaan ja luo tyytyväisenä katseensa kohti
taivasta. Tähdet tuikkivat, silloin tällöin näkyy ilmassa viiruja,
hiljaisia, sinertäviä hyvänilman merkkejä. Markus tulee yhtäkkiä
ajatelleeksi:
Huomenna hän ottaa onkensa ja soutaa saarille onkimaan huulikaloja. Hän
on omasta mielestään ansainnut loman, on puuhannut ja uurastanut puiden
haussa, niin, todellakin, eikö hän niin ole tehnyt? Huulikalat voivat
sitäpaitsi maistua, päät ovat kuin hienointa hilloa, ja liemi...
Markus maiskuttelee suutaan ja nousee varovaisesti taloaan kohden. Ja
kun hän sulkee oven jäljessään, tuntee hän liemen maun suussaan ja
päättää toteuttaa aikomuksensa.
Huomenna kalastetaan ainoastaan huulikaloja, se on päätetty.