Mutta eräänä päivänä ovat makrillit poissa...
Minne tahansa sontaakin, missään ei kala nykäise. Verkko on tyhjänä
lahdessa, nuotta saa keinua veneessä ja haalistua auringonpaisteessa
aamusta iltaan, omistajien istuessa kalliolla ja käydessä taas
happamiksi, eikä se auta vähääkään. Mutta sitten sattuu eräänä aamuna,
Markuksen ollessa kaukana ulkona merellä onkimassa valkoturskia, että
hän saakin makrillin, eikä vain yhtä eksynyttä, ei kahta tai kolmea,
vaan pelkkää makrillia niin paljon kuin hän jaksaa vetää. Ja nyt alkaa
hauskin kalastus, minkä Agde-rannikko tuntee, sillä nyt on makrilli
palannut — tieto kulkee salamana miehestä mieheen — eikä mikään vedä
niinkuin se. Kaikki, jotka voivat pitää siimaa kädessään, lähtevät
merelle — ihmiset parveilevat taloista — niin, vieläpä vanha isoisä
Børrekin kulkee ympäri kalavehkeineen valmistellen lähtöään. Ja
viisailla on ruokaa mukanaan, ruokaa paperissa ja kahvia pullossa, ja
oikein ymmärtäväisillä on sitäpaitsi peitteitä ja huiveja, niin ettei
heidän tarvitse illallakaan lähteä kotiin, vaan voivat kyykkiä veneessä
koko vuorokauden, jos heitä haluttaa. Niin on Markus tehnyt useana
yönä, kun on vain ollut poutainen sää. Hän makaa tuhdon alla, öljytakki
peitteenään ja säkki olkia tai kanervia patjanaan. Tosin on vähän
koleata — varsinkin hetkisen aamuyöstä — mutta niin hänellä onkin varma
paikkansa, tulkoon miten paljon väkeä tahansa.
Sillä makrilli voi pysyä paikoillaan päivän toisensa jälkeen, koko
viikon — Jumala ties, mikä sitä täällä viehättää — mutta siinä se
vain pysyy aivan kuin muutkin kalat ja syö aivan samalla tavalla.
Täytyy olla varuillaan ja pitää puolensa niin hyvin kuin voi. Jos
soutaa pois, vaikkapa vain hetkeksikin, niin ei ole lainkaan varmaa,
että pääsee mukaan leikkiin, kun palaa jälleen. Täällä on hyvin monta
saaliinjaossa, usein kaksi- tai kolmekymmentäkin venettä, ja yhä
useampia tulee. Ne ovat siinä kuin laivat laivastossa, laita laidassa,
kuusi, seitsemän sidottuna yhteiseen riippakiveen, jottei vesi tule
liian täyteen köysiä. Ne ovat taajassa kuin lintuparvi vuonossa, väliin
on aukko niiden välillä niin pieni, etteivät siimat pysy selvinä,
vaan menevät ristiin ja sekaantuvat. Siitä syntyy hämmennystä ja
iloa, veneissä ympärillä pilkataan ja nauretaan, kun ne kaksi, joiden
siimat ovat sekaantuneet, koettavat selvittää niitä ja ovat poissa
pelistä. Jos kala ympärillä silloin syö hyvin, niin on vaikea pysyä
hyvällä tuulella ja näyttää huolettomalta. Usein siinä asianomaiset
tulevat sekä punaisiksi että kalpeiksi, varsinkin jos siimat eivät ota
selvitäkseen — ja silloin laukeaa helposti:
— No koetahan nyt vihdoinkin tulla valmiiksi!
— Niin niin, vastaa toinen rauhallisesti, — malta nyt vain mielesi
hetkinen.
Mutta nyt on edellinen saanut suunsa auki, eikä ole helppoa hillitä
häntä enää:
— Sinä olet semmoinen kihokynsi ja olet aina ollut! Kunpa voisit edes
katsoa eteesi, kuten olen pyytänyt, etkä tuppaisi toisten päälle —
niin sellaista se on, kun on niin hätäinen! Vieläpä kesken parhainta
kalansaantia — en ole mokomaa kuullut eläissäni! No nyt olen menettänyt
ainakin tusinan kaloja, onko siinä mitään järkeä, häh? Pitääkö
minun istua ja kärsiä siksi, että sinä olet nauta etkä voi totella
toisia? Kiiruhda nyt ja koeta päästä valmiiksi, hitto vie, tämähän on
narrimaista, kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!
Tämä lankeaa hyvään maahan, tätä on hauska kuulla, ja ihmiset alkavat
kikattaa ympärillä. Hihi, hahaha, kuuluu veneestä veneeseen, siinä he
istuvat ja nauravat, niin että vesi alkaa lainehtia. Ja väliin joku
nuorista kertaa viimeisen sanan ja ärsyttää minkä taitaa:
— Kiiruhda, senkin dromedaari, kuuletko!
Nyt tulee ilo ylivoimaiseksi, kaikki yhtyvät siihen ja nauravat
sydämensä pohjasta. Toinen huuto kohtaa toisen, ilma oikein säkenöi
vahingoniloa:
— Kas tätä, sanoo joku, — peijakas taas!
— Ja tässä, huudetaan ympärillä.
Käsivarret ja kädet alkavat liikkua kahta kiivaammin, he pitävät
kalojaan korkealla ilmassa, jotta oikein näkyisi mitä he saavat.
— Varjelkoon, miten nyt syö!
— Minä olen saanut kolmekymmentä tällä aikaa!
— Ja niin raskaita kuin ne ovat!
— Niin, käsivarsia oikein särkee.
Ja niin lutkutetaan ja nauretaan taas, haha, hihihi, he istuvat ja
ilakoivat tuhdoillaan muistuttaen eläinlaumaa poikasineen.
Päivä kuluu hiljaa ja rauhallisesti jonkun uuden silloin tällöin
tullessa joukkoon. Ihmiset aterioivat, syövät ja juovat, toisilla on
keittotarpeet mukanaan, he tarjoavat naapurilleenkin kuumaa kahvia.
Väliin joku miehistä nousee ja suoristautuu ja valittaa vähän —
kihti ei salli hänen istua niin kovalla, sanoo hän anteeksipyytäen.
Tämä herättää taas naurua, ja kaikkia mahdollisia neuvoja annetaan.
Eikö hän ole voidellut itseään parafiinilla? Onko hän koettanut
espanjankärpäsellä? Sillävälin pysyvät veneet kärsivällisinä
riippakiviköydessä, virran tai tuulen niitä hiljaa keinuttaessa.
On kuin vedessä olisi kokonainen kylä, ei puutu tulta eikä savua,
eikä puutu joukosta kauppiastakaan: Markuksella on aina syöttikaloja
myytävänä — kymmenen äyriä äyskärillisestä — ja hän tekee kaupat
nopeasti. Vasta illan tullen syntyy levottomuutta ja hälinää, veneet
alkavat liikkua, toinen toisensa jälkeen valmistautuu lähteinään
kotiin. Väliin syntyy hiukan hämminkiä, soudetaan ja kalistellaan
airoilla ja hangoilla, vene työntyy vähitellen esiin — — no, vihdoin
ollaan selvässä vedessä ja voidaan soutaa täyttä vauhtia. Hyvää yötä,
sanoo lähtijä. Hyvää yötä, hyvää yötä, vastataan ympäriltä. Lopuksi
Markus on yksin, kylä hänen ympärillään on kutistunut kokoon, ihmiset
ovat muuttaneet pois. Missä hetki sitten meluttiin ja puheltiin, missä
oli vain kiireistä kuumetta minne katsoikin, siellä on nyt vesi tyynenä
ja kirkkaana. Hiljaisuus vallitsee, hiljaisuus, joka lepää kuin rauha
yli maan ja kehoittaa miettimään ja lepäämään. Mielen valtaa kotikaipuu
ja ihmetys, Markus kohottaa katseensa vedestä tähtiin ja saa lohtua ja
luottamusta ja toivoa.
Niin tulee yö, tulee hämärä syvine varjoineen ja kolkkoine äänineen. Ja
kun luonto nukkuu hänen ympärillään, kun salmet ja saaret sulautuvat
yhteen ja häviävät hämärään salaperäisyyteen, silloin Markus kyyristyy
veneeseensä ja nukahtaa suloisesti kuin lapsi. Hän makaa ja keinuu
ankkurissa eikä tiedä mistään...
Kun nyt Markus palaa kotiin keskellä päivää, on hänen veneensä usein
puolillaan kaloja. Niin on hänen soudettava Lillesandiin, kun hän
ensin on ottanut kaloja omiksi tarpeikseen, siellä on niin monta,
jotka tarvitsevat ruokaa, maailma on niin täynnä ihmisiä, jotka
on ruokittava, ettei Markuksen tarvitse soutaa sinne turhaan. Voi
ehkä näyttää vähäarvoiselta työltä lojua sillan vieressä ja myydä
makrillia, mutta mitä hän oikeastaan tekee? Hän ottaa osaa kansan
elättämiseen, hän suorittaa todellisuudessa teon, jolla on mitä suurin
merkitys maalle ja jolle ei voida antaa kyllin arvoa. Hän on jäsen
maan taloudessa, ja vieläpä tärkeä ja oleellinen jäsen, josta maa on
suorastaan riippuvainen. Se luottaa häneen — nostakaamme hattuamme
Markuksen työlle, Markukselle itselleen ja hänen kaltaisilleen! No,
kun hän on toimittanut kalansa kaupunkiin, niin hänen on ajateltava
hiukan itseään ja saatava kunnon ateria, sitten on kalat perattava ja
suolattava ja pantava pyttyyn talveksi. Ole varma siitä, että Markus
taitaa tehtävänsä! Hän ei ole ottanut laihoja mukaan — ne voi Lillesand
saada — ei, hän on valinnut joka kalan huolellisesti ja koetellut niitä
kädessään ja puristellut vatsasta, ennenkuin hän on ne hyväksynyt.
Sillä savustetun makrillin täytyy olla lihava, paksu vatsan puolelta
ja pyöreä kuin tamma, niin siitä tulee aikaa voittaen rasvainen kuin
silava. Niin, ei ole väärin sanoa, että se vetää vertoja savustetulle
lohelle, jos se alusta alkaen valitaan huolellisesti ja sitten
valmistetaan oikealla tavalla.
Katsohan miten Markus käsittelee kalojaan, miten taitavasti ja varmasti
hän käy niihin käsiksi. Katso peukalon otetta, katso miten kätevästi
hän käyttää veistä, miten nopeasti hän kiskaisee sisälmykset ulos.
Huomaa kyllä, että hän on tottunut työhönsä, kun näkee hänen istuvan
siinä porraskivellä ympärillään astioita, pyttyjä ja soikkoja.
Viilto ja repäisy ja niin on kala auki kurkusta alas ohi peräaukon.
Samassa silmänräpäyksessä käsi vetää mahan ja sisälmykset esiin —
läiskis, siinä ne ovat keskellä puutarhaa, sinne ne saavat jäädä ja
muuttua mullaksi. Ja läiskis, kala lentää soikkoon samassa kuin uusi
otetaan perattavaksi. Viilto ja repäisy — ja niin työ jatkuu. Lopuksi
tulee pesu, suolaus ja latominen, joista jokainen vaatii erikoista
taitavuutta ja huolellisuutta. Ja niin on päivän työ tehty; Markus
sirottaa vähän sahajauhoja sisälmysten päälle tai tuo vähän tuhkaa,
jotteivät ne haisisi. Tai hän ottaa lapion ja kaivaa kaiken maahan,
niin hän saa samalla kääntää vähän multaa, jonka pitäisi olla erittäin
terveellistä. Siten lisääntyy multa alituisesti, se oikein ryömii ylös
pitkin muuria, väliin kokonaisen tuuman viikossa.
Ja seuraavana aamuna ollaan taas merellä, jos vain makrilli edelleenkin
on paikoillaan ja jos siellä on tilaa uusille tulokkaille. Niin jatkuu
kalastus viikon tai useampia, aina sen mukaan millaisella tuulella kala
on...
Sillävälin istuu suutari kotonaan ja palaa halusta päästä mukaan. Eikö
ole hullua, ajattelee hän, että kaikki muut paitsi hän saavat kaloja,
että hänen täytyy istua kuin naulattuna pönttöönsä toisten lentäessä
mielensä mukaan. Oven ulkopuolella on ruokaa, ja sitä voi ammentaa
paljain käsin, ja hänen täytyy istua kuin orja ja paikata risaisia
saappaita, kaikkien muiden ollessa kalastamassa ja varaamassa itselleen
ruokaa mielensä mukaan! Onko siinä vähintäkään järkeä, onko maan päällä
mitään oikeutta, eikö jako ole kohtuuton? Ei, siinä ei ole mitään
järkeä, ei vähintäkään, kaikki on niin väärin ja hullusti, että voi
suorastaan raivostua, kun sitä ajattelee. Tässä täytyy suutari-paran
istua ja rehkiä pöntöllään koko viikko ja palvella kaikkia muita. Tässä
täytyy hänen istua ja palvella koko maailmaa ja olla koko maailman
mieliksi joka päivä. Tekevätkö he jotakin hänen tähtensä? Ei, he eivät
tee mitään, he huolehtivat vain itsestään, soutavat merelle kalastamaan
ja huvittelemaan ja antavat hänen istua kotona ahertamassa — totta vie,
niinpä he tekevätkin! Mutta annahan olla, he saavat maksaa sen, hän
ei aio istua kuin palvelija ja kuluttaa itseään kurjan palkan tähden,
siitä he voivat olla varmoja. He saavat jukoliste maksaa työn, saavat
jok'ikinen pulittaa kymmenen äyriä enemmän, niin totta kuin hän on
syntinen Jumalan silmien edessä. Niin, annahan olla, syksyyn mennessä
saadaan nähdä, ja jos he eivät tähän asti ole tunteneet suutariaan,
niin he saavat nyt todentotta oppia hänet tuntemaan. Sillä silloin
suutari liittyy sosialisteihin, niin, saapa nähdä eikö hän sitä tee, ja
sitten he voivat istua omassa onnessaan.
Vasara takoo kiivain iskuin, niin että pilkki väliin singahtaa kattoon.
Ja neula lentää kädessä kuin salama — huu! se lentää varmaan sen
nenään, joka on kyllin onneton käymään sisään. Sillä nyt suutari on
todella vihainen, sen saa Markus tuntea, kun hän eräänä iltapäivänä
tulee viattomasti tuomaan kenkiään: — Panetko uudet pohjat näihin
kenkiin? — En ikimaailmassa, sillä ne tarvitsevat ehkä paritkin pohjat,
mene nyt vain hiton pian matkoihisi. Sinulla, joka saat niin runsaasti
kaloja, on kai varaa kustantaa itselleen uudet, mutta sinun laitasi on
kai kuten kaikkien muittenkin — he eivät soisi suutari-paran ansaita
edes sen vertaa, kuin hän tarvitsee syödäkseen!
No niin, mutta eräänä päivänä ovat Torvald ja Aanon vetämässä
nuottaa ja tekevät oikein suurenmoisen yrityksen. He ovat aivan
sataman edustalla, suutari näkee ikkunastaan, miten he ponnistelevat
ja puuhailevat, hän istuu suu täynnä pilkkejä ja oikein vapisee
kateudesta, ja hänen hiuksensa ovat pystyssä kuin harjakset. Mutta
miten nyt onkin — nuotta tarttuu pohjaan, keskelle tulee repeytymä,
josta makrillit häviävät kuin avonaisesta ovesta.
Sinä iltana suutari on hyvällä tuulella. Hänen mieltään oikein
kutkuttaa, ja kun hän illalla makaa vaimonsa vieressä, ei hän enää voi
pysyä vaiti:
— Torvald ja Aanon olivat nuotalla tänään ja yrittivät makrillia
Knudsin sillan luota, mutta sitten meni heidän nuottansa rikki, eivätkä
he saaneetkaan mitään, — parahiksi niille, senkin...