Sillävälin vaikenee päivä hiljalleen. Tunturi, joka on seisonut
kätkettynä pimeyteen ja ollut kuin peitetty salaisuus, tulee
harmaanpehmeästi esiin hunnun takaa ja jäykistyy vähitellen
todellisuudeksi. Katajapensaat, kivet ja kanerva tulevat toinen
toisensa jälkeen näkyviin, tunturi saa taas jokapäiväisen näkönsä
ja katselee totuttuun tapaansa merelle. Vielä on alhaalla pohjassa
pimeätä, vielä viipyy varjo vedessä ja tekee levämetsän mustaksi kuin
yö.
Kuuluu kuin hiljainen huohotus, kun merta tulee pinnalle, vesi särkyy
sen ympärillä ja vajoaa taas huokaisten entiseen tyyneyteensä. Markus
tarttuu kahvaan ja nostaa merran veneen laidalle — katajanoksista
punottu pullo, josta tippuu ja tihkuu vettä — hän on tullut niin
käteväksi, hän ei tosin enää ole mikään poikanulikka, mutta siitä
huolimatta hän on innostunut. Onkohan siinä tänään elämää vai ei?
Kyllä, merrasta kuuluu läiskynää ja litinää, on kuin siellä sisällä
olisi oikein pienet tanssiaiset, pyrstöt lyövät kuin rummunpalikat!
Tuollainen räiske on muuten ihanaa musiikkia, mutta Markus tietää,
ettei se merkitse juuri mitään, kun on kysymys ankeriaista. Sillä
siellä on useimmiten kuokkavieraita, ja ne pitävät aina hirveätä melua,
suoraan sanoen syntistä hälinää; ankerias itse on mielellään hiljaa,
se ikäänkuin jollakin tavoin häpeää seuraansa. Mitä seuraa sillä
sitten on? Pelkkää levämetsän roskaväkeä, huulikaloja ja tokanpoikia
ja merikrapuja — kehnoa varasjoukkiota kaikki, kutsumattomia
vieraita! Millainen sitten oikein on tokanpoika? Se muistuttaa paksua
sammakonpoikasta. Huulikalasta emme tahdo puhuakaan, se on niin
harmittava, kauttaaltaan niin julkea ja ahne, kun se tietää olevansa
turvassa, ja samalla niin lapsellisen viattoman näköinen, että se
voittaa meidätkin viekkaudessa. Ja merikrapu, joka ei ole edes kala...
Tappi auki ja merta kumoon — ja niin ulos kaikki, saavi räpytteleviä
eviä, jotka hyppivät ja tanssivat, niin että vesi räiskyy. Ja aina
välillä luikertaa ankerias esiin, lihava kiiltoankerias, jolla on
tylppäkuonoinen terävä pää, vatsanpuolelta kullanvärinen kelta-ankerias
— yks — kaks — kolme — neljä — viisi — — hitto soikoon, eikö niitä
olekin yksitoista, ja noin käsivarren pituisia! Ne ovat kylläkin
enimmäkseen kelta-ankeriaita, mutta kaupungissa ne menevät täydestä,
siellä ne ovat kaikki vain ankeriaita, vaikka edellinen suorastaan
sulaa suussa ja jälkimmäinen on sitkeätä, se on kuin margariini
voihin verrattuna. Mutta mitäpä sika ymmärtäisi seitsentähdestä ja
kaupunkilainen ankeriaasta? Kaupunkilainen katsoo vain paksuutta
ja tiedustelee painoa ja hintaa ja muuta sellaista, hän ei tiedä
mitään ankeriaan laadusta. Hän ei huomaa, että on kahdenlaisia päitä,
toiset teräviä ja toiset tylppiä, hän ei tiedä olevan muuta kuin yhtä
lajia. Kelta-ankerias ja kiiltoankerias, yö ja päivä, se on hänelle
yhdentekevää. Kelta-ankerias, jota kalastaja tuskin syö, ellei hän ole
ruoan puutteessa, menee itse konsuliin kuin silava.
Merta on täytetty syöttisillillä ja heitetty mereen kovalla
läiskinällä; tästä samasta paikasta täytyy saada jokunen ankerias lisää
kaupunkilaisille. Merta ei ole vielä ehtinyt pohjaan, kun Markus jo on
matkalla seuraavan luo, valkoturskan yhä hyppiessä lahdessa ja veden
yhä uudelleen avatessa hämmästyneen silmänsä. Ja taas tulee hän uudelle
merralle — niin jatkuu kokeminen aamuvarhaisella, yhä eteenpäin ja
eteenpäin pitkin rantaa soutaa Markus poiketen sinne tänne. Ensimmäinen
lokki tulee maata kohti ja liitelee kuin iso koiperhonen yli veneen,
siivet kuin kylmästä kankeina, mutta samalla se himoitsee saalista
valppaana ja sammumattoman nälkäisenä. Se on syönyt silliä koko viikon
saamatta itseään kylläiseksi, ruoka tulee niin pian ulos, ettei joudu
saamaan kyllin sisään. Nyt se liitelee matalalla yli salmen, pudistaen
ehtimiseen päätään ja katsellen himokkaasti uutta saalista.
Tjek, kuuluu etäältä rinteeltä, siellä istuu kivitasku ja keikuttelee
päätään. Tjek, tjek, yö väistyy, ensimmäinen tuulenpuuska laskeutuu
veteen puhallettuaan ensin tähdet sammuksiin. Se kutistuu kokoon kuin
kylmästä väristen — kun Markus on selvinnyt viimeisestä merrasta, on
koko salmi aamusinen vallassa ja kullanhohto tapaa maan. Katso, päivä
kiiruhtaa yli maan tuoden valoa ja liverrystä ja kaikenlaisia säveliä,
männyt ravistelevat oksiaan ylhäällä vuoren harjalla, lokit muodostavat
kuin pilven lahdelle — tri egg, tri egg! Markus soutaa kotiin sävelten
kaikuessa kaikkialta, hän soutaa värisäteilyssä, joka leikittelee
tunturilla hänen ympärillään. Tunturi kukkii kultaisen punaisena,
kivillä kasvaa kultaista sammalta, tulikukkia puhkeaa vuorenseiniin...
Sillalla seisoo Kristofer ja haukottelee, hänen vaimonsa on ajanut
hänet ylös kalaan, mutta se on ollut aivan liian aikaista, nyt ei
hänestä ole juuri mihinkään. Hänestä ei muutenkaan paljon heltiä,
vaikka hän saa maata rauhassakin, siksi laiska hän on, mutta tänään hän
on aivan kuitti.
— Hyvää huomenta, Markus, sanoo hän ja jaksaa tuskin pysyä pystyssä, —
ei suinkaan onni ole niin suotuinen, että voisit myydä minulle vähän
kalaa, niin pääsisin itse lähtemästä merelle?
Ei, Markuksella on vain ankeriasta, hänen pitää lähteä uudelleen
siimapyyntiin, kun hän ensin on käväissyt kotonaan.
— Eikö sinulla ole sumpussakaan?
Ei, Markuksella ei ole, hänen on täytynyt hankkia niin monelle,
Nilsille ja Kathrinelle, Marenille ja monelle muulle...
— Ei edes vähäistä simppua?
Markus pudistaa taas päätään; jos hänellä vain olisi...
— Voitko sitten neuvoa minulle jonkin hyvän kalapaikan?
Kyllä, sen Markus voi tehdä, Kristoferin tarvitsee vain soutaa ulos
Galteniin ja asettua sen ja merimerkin väliin, niin voi hän vetää miten
paljon tahansa. Mutta sitä pitää tullimies liian pitkänä matkana:
Jumala varjelkoon, aina ulos Galteniin asti, ei, hän tahtoo ennemmin
koettaa Paulenissa, eiköhän sieltä saisi turskaa!
Ja niin soutaa tullimies ulos Pauleniin ja istuu ja ruokkii
huulikaloja, sill'aikaa kuin Markus menee kotiinsa ja sytyttää tulen
keittouuniin, panee kahvipannun tulelle ja kattaa pöydän. Nyt kahvi
ja musta leipä maistuvat, nyt olemme ansainneet sen kaksin kerroin...
turska on harmaa ja valkoturska valkoinen. Pusseissa ja tötteröissä
rapisee, nurkkakaapin lukko narahtaa ja pöytälaatikko lentää auki ja
kiinni. Mutta lohi on vaari ja lohi on mies ja kiertää maailman ääriä!
Markus kolistelee tuvassa, minne aurinko esteettä paistaa läpi akkunan,
hän hyräilee lauluaan ja järjestelee. Hän ottaa esiin rintasokeria
ja juustoa — parhainta mitä talossa on. Vieläpä hän kuorii maidon
ruukusta ja saa ainakin teelusikallisen kermaa, hän on loistavalla
tuulella siinä puuhaillessaan ja tuntee itsensä onnelliseksi sisintään
myöten. Makkaranpätkä? Tule vain mukaan, tänään emme tahdo kitsailla,
kaupunkilaiset maksavat. Ja koska kaupunkilaisilla on kyllin rahaa,
suomme itsellemme ylimääräisen kahviaterian, eihän voi alituisesti
säästää. Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään ja siitä, että sitä
on hyvä raapia, ei, katsohan miten kauniisti karahvi loistaa vasten
aurinkoa tuolla hyllyllä! Hän muistaa yhtäkkiä olevansa janoinen ja
menee kiireesti täyttämään sen, sitten hän kaataa maljaan ja juo. Se
maistuu, se maistuu kuin hienoin viini, älkää naurako, niin se maistuu
todellakin.
Kun hän on juonut ja syönyt, heittäytyy hän hetkeksi penkille ja
ummistaa vain vähän silmiään. Mutta vain vähän, sillä nyt on ankerias
pantava laatikkoihin ja lähetettävä ostajille kaupunkiin. Höyrylaiva
on täällä täsmälleen kello seitsemän, on kaksi tuntia aikaa järjestää.
Ja sitten on kalastettava päivälliseksi, niin ettei tarvitse ostaa
ruokaa, ja sitten on hetkeksi mentävä kalastamaan vadalla syöttisilliä
ankeriasmertoihin — niin, hänellä on todellakin tarpeeksi työtä. Ja
vihdoin on yritettävä makrillia, niitä on nyt alettu pyytää uistimella,
eilen niitä oli ulkosatamassa. Oikeastaan olisi veneen pitänyt olla
maalla, jotta siitä olisi saanut laasta pois liman, sillä sitä oli
kertynyt liiaksi, vene oli aivan vihreänä, mutta sen täytyi jäädä
pariksi päivää.
Niin istuu Markus taas tuhdollaan, hän on juuri saanut ankeriaansa
matkaan, vuonolaivan savu riippuu vielä ilmassa kuin jonkinlainen
pyrstö ulkona saaren lähettyvillä ja näyttää pitkälti laivan väylän.
Kaikkialla ympärillä lörpötellään ja nauretaan, naiset tulevat
täysinäisin pussein ja tyhjentävät ne mereen, huuhtelevat niitä ja
menevät, ja paalun luona, aivan Andersin ja Karelin kaksoistalon
edessä, istuu Anders ja viskaa vettä veneestään, niin että sitä räiskyy
Karelin veneeseen. Huomenna Karel tekee hänelle samoin, ja niin on piru
taas irti.
Mutta uloinna sillalla seisoo vanha Kathrine ja on huolissaan
munistaan, hän kun on lähettänyt kaksi tiuta kaupunkiin ja tahtoo nyt
puhua jonkun kanssa. Ja kun Markus on lähinnä käsillä, niin tämä saa
sen osakseen:
— Eivät ne suinkaan vain töytäile koria laivalla?
Ei, Markus ei sitä usko.
— Niin, sillä se oli täynnä munia, saan sanoa, ja munat eivät kestä
kolahduksia.
Markus myöntää, että niin on asian laita, mutta kuitenkin...
— Uskooko hän, että ne tulevat kokonaisina perille?
Sen Markus uskoo aivan varmasti.
Vanhus seisoo vähän mietteissään. — Niin niin, sillä hän tietäköön,
että se olisi suuri tappio minulle, jos minun munani särkyisivät!
Niin Markus soutaa jälleen merelle, kuten hän on tehnyt niin monta
kertaa ennen. Hän aikoo aina Galteniin asti ja suuntaa kulkunsa
lyhyintä tietä Paulenin ohi — totta tosiaan, siellä istuu yhä tullimies
ja ruokkii huulikaloja minkä jaksaa.
— No, sinä olet merellä taas, Markus?
Kyllä, Markus on merellä taas.
Silloin on tullimiehellä ilon hetki.
— Et suinkaan tahtoisi hankkia vähän minulle, niin voin samalla
lopettaa ja soutaa kotiin.
Tullimies vilkuttaa hiukan silmiään:
— Sinä pyydystät minulle ja itsellesi, Markus, vai?
Harakka räkättää levottomana rannalla lampaat määkivät kuorossa ulkona
saarilla veneen soljuessa ohi. Merikotka uhkaa lennosta, ja uloinna
Risholmsgrundenissa kelluu merimerkki kallellaan virrassa, pyörien
ympäri.
Tri egg, tri egg!
Siinä parveilee silli pitkin Knivenin rantaa, lintuparvi lentää kirkuen
yläpuolella muistuttaen valkoista vaahtoa auringossa...
Niin laskee Markus riippakiven ja asettuu onkimaan, aaltojen
keinuttaessa venettä ja pilvien liidellessä yli taivaan kuin sineen
häipyvät haaveet. Heti hänen takanaan loppuu maa, hän istuu ja keinuu
maan äärellä, tässä alkaa äärettömyys, se tulee häntä kohti kuin
hopeasiivillä liidellen.
Ja täällä hän on taas huomenna samaan aikaan; päivä menee niinkuin
toinen, eikä mitään merkillistä tapahdu. Voi vain sattua, että tuuli
kääntyy ja kalan mieli vähän muuttuu, ankerias on enemmän tai vähemmän
halukas syömään ja merrat siten enemmän tai vähemmän täydet. Hän on
ylhäällä anivarhain joka päivä ja menee levolle vasta pimeän tullen,
hän raahaa multaa puutarhaan, hän kantaa pussejaan edestakaisin ja
kokoaa maata saarilta ja luodoilta. Silloin tällöin hän oikaisee
selkäänsä, huokaisee ja seisoo hetken hämärässä ylhäällä talonsa
edustalla katsellen äärettömyyttä ja ymmärtäen huminan avoimin mielin.
Niin kuluvat vuorokaudet, niin kuluu aika. Jokapäiväinen elämä ei ole
muuta.