VI.

Muuri näytti erinomaisen kauniilta, kun Markus vihdoin sai sen

valmiiksi, varsinkin kun sitä oli hiukan maalattu, jottei kosteus

pääsisi läpi. Mutta niin hyvältä kuin se näyttikin ja niin pitkälle

kuin hän työssään oli päässytkin — vielä oli hyvä joukko jäljellä,

niin, enemmän kuin hän koskaan oli ajatellutkaan. Se selvisi hänelle

oikein vasta silloin, kun hän alkoi täyttää sitä mullalla, hän ymmärsi

ottaneensa suorittaakseen tehtävän, mihinkä ei jokainen olisi ryhtynyt,

että hänellä oli edessään työ, joka vaati aikaa ja kärsivällisyyttä

pitkän pitkät ajat. Sillä mullan laita oli samoin kuin kivien,

multaakaan ei ollut saatavissa, tunturi ympärillä oli alaston ja

paljas, niin paljas, että vain kanerva voi siinä kasvaa, niinkuin

se siinä huojui tuulessa ja koristi karua kalliota. Ihmiset olivat

sitäpaitsi hänen kimpussaan heti, kun he huomasivat, mitä hän puuhaili,

ja kielsivät häneltä luvan, ennenkuin hän oli sitä pyytänytkään.

Sinä et ota multaa minulta, he sanoivat, minun täytyy saada lehmäni

laitumelle ja tarvitsen joka mättääni. Niin täytyi vihdoin tehdä

samalla tavalla kuin kivien hankkimisessa: koota kaukaisilta paikoilta,

pitää varansa silloin, kun vesi oli matalalla, ja kaivaa pohjamultaa

matalista lahdista, joissa sitä oli paksuina kellukkeina — hän kaivoi

sitä pusseihin ja ämpäreihin ja kuljetti kotiin niin hyvin kuin taisi.

Ja lisäksi oli hänen otettava talteen kaikki mikä voitiin käyttää

tähän tarkoitukseen, kuten kalojen ja muiden eläinten sisälmykset ja

kaikenlaiset jätteet, perunankuoret, tuhka ja vaaterievut — ne eivät

juuri täyttäneet sanottavasti, mutta ne antoivat maalle enemmän voimaa

ja muuttuivat itse vähitellen mullaksi.

Jos Markuksella nyt olisi ollut kyllin aikaa, jos hän olisi voinut

kuten Truls tai Kristen järjestää kaiken mielensä mukaan — kysymättä

kelloa — niin olisi työ sujunut kuin leikki. Mutta Markuksella oli

päinvastoin paljon, työtä, sillä ankeriaan pyydystys oli juuri

alkanut, ja hänen oli viekoiteltava ankeriaat kokoon niinkuin aina

tehdään, ennenkuin pyydykset lasketaan. Ja kun ei voi viekoitella

ilman silliä, eikä silliä saa ilman vataa, niin oli pidettävä silmällä

tiiraa, kuunneltava sen kirkumista ja muutenkin kaikin mahdollisin

tavoin oltava niin varuillaan kuin suinkin, sillä heti kun silli

tuli lahteen, oli vata laskettava; eihän ollut sanottua, että sen

vierailu tulisi pitkäaikaiseksi, ja Jumala ties', milloin se taas

uudestaan tulisi. Ja sitäpaitsi oli huolehdittava jokapäiväisestä

kalastuksesta, oli hankittava oma ruokansa ja väliin keitos toisillekin

— ei, päivä oli liian lyhyt eikä sietänyt mitään sivutoimia. Mutta kun

muuri nyt kerran oli valmis, niin ei Markus tahtonut antaa perään,

niin mahdottomalta kuin työ saattoikin näyttää. Päinvastoin, hän

teki työtä innokkaammin kuin koskaan ennen. Hänessä oli herännyt

itsepintainen päätös voittaa vaikeudet ja näyttää pystyvänsä siihen.

Oli kuin hän ei olisi sallinut itsestään sanottavan, että hän oli

ryhtynyt työhön, jota ei kyennyt suorittamaan. Ja niin hän otti pussin

käsivarrelleen joka kerta, kun hän astui askeleenkin ulos ovesta.

Lyhyesti, hän ei koskaan mennyt tyhjin käsin, minne hän sitten menikin,

vaan käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen ja toi joka matkaltaan

jotakin mukanaan. Tällä tavalla työ sittenkin edistyi, joka päivä

antoi lisänsä puutarhalle — vähän multaa rotkosta salmessa, vähän

sahajauhoja, vähän sammalia, vähän santaa tai ruskolevää. Varsinkin

viimeksimainittu oli hyödyllistä, sillä ruskolevä säilyttää kosteuden,

niin että maa ei niin helposti kuivu. Lisäksi se on erinomaista

lannoitusainetta, josta varsinkin peruna pitää, mutta myöskin rabarberi

ja kaali ja muut vihannekset. Niin, jos ruskolevää ei olisi, niin moni

saaristolaistalonpoika saisi yhtä hyvin kuin Markuskin heti lopettaa

viljelyksensä.

Mutta nyt Markus siis pyydysteli ankeriaita...

Eipä se juuri ole mikään taito, mutta se vaatii tarkkuutta ja kalojen

elämän tuntemista. Lisäksi täytyy tuntea seutu ja tietää millainen

pohja on, sillä ankerias ei viihdy likimainkaan kaikkialla. Se ei ole

mikään seuraa rakastava kala, kuten tiedetään; se ei koskaan liiku

parvissa tai joukoissa lukuunottamatta osaa kasvuajasta, jolloin sitä

sanotaan lasiankeriaaksi; se vaeltaa silloin maata kohden. Sentähden se

on syöteillä viekoiteltava kokoontumaan, jos mieli saada hyvä saalis,

ja koska ankerias pitää sillistä, niin pannaan niitä syöteiksi sinne

tänne veteen, missä kalastajalla on merkkinsä. Ankerias, jolla varmaan

on jonkinlainen hajuaisti, löytää pian syöttipaikoille, ja niin ne

kokoontuvat himokkaina odottamaan lisää. Kun niitä näin on viikon ajan

viekoiteltu ja saatu ne innostumaan ja totutettu ne olemaan paikoillaan

— silloin kalastaja muuttaa eräänä kauniina päivänä menettelytapaa ja

panee salakavalasti sillin mertaan, ennenkuin laskee sen veteen kuten

ennen. Ankerias ehkä vähän kummastelee — tämähän ei ole sopimuksen

mukaista. Mutta kun se on nuuskinut mertaa ulkoapäin ja huomannut,

että ruoka on sisässä ja että sinne vie aukko tai ovi — kun se on

päässyt selville tästä kaikesta, niin se tuntee itsensä heti taas

turvatuksi. No, kaikki on kunnossa, tämä on vain uusi menettelytapa,

tällä kerralla onkin kysymys huvimajasta — ja samassa se pujahtaa

iloisesti sisään. Aivan oikein, täällä vilisee ruokaa, täällä on oikein

katettu kuin jollekin seuralle, kas vain, tämähän olikin helppoa. Ja

ankerias menee iloisena heti pöytään ja syö hyvällä ruokahalulla; se

herkuttelee huvimajassa ja voi paremmin kuin koskaan ennen elämässään.

Kapea suu avautuu ja sulkeutuu, terävä pää pöyhii ruoassa ja valitsee

parhaimman ja mieluisimman; se nielee, niin että sen ruumiissa näkyy

miten ruoka kulkee, se oikein hymyilee hyvinvoinnista. Tämä huvimaja on

todellakin hieno, tänne se tulee usein, se on varmaa. Ja ankerias syö

syömistään ja heiluttaa hiljaa pyrstöään, syö, niin että rasva tihkuu

nahasta, ja on kohta kuin makkara, niin täyteläinen ja hyvä. No, niin

on makkara vihdoin täyteen ahdettu, kiitos ja kunnia ruoasta, se on

ravittu ja tahtoo mennä vähän ulos, se on kuin ihminen, ja sillä on

ihmisen tavat. Mutta tuhat tulimmaista, missä on ovi? Se etsii sieltä,

täältä; ei, kaikkialla on verkkoseinää. Rakkaani, mitä tämä merkitsee,

olihan niin helppoa tulla sisään. Se pujahtelee edestakaisin merrassa

ja etsii pientä aukkoa, se tuntee levämetsän hajun ulkopuolella ja

huomaa, että seinä on jotenkin ohut. Mutta ei, täältä ei voi löytää

aukkoa, kaikkialla on vain samaa huvimajaa, minne hyvänsä tuleekin. Ja

täällä on vielä niin surkean pimeätä, niin kiusallisen hämärää, että

täytyy koko ajan hapuilla eteensä kulkea umpimähkään, kuten keväisin,

kun on jäästä sokea ja tarvitsee ruokaa. Eikö tämä ole noiduttua? Onko

joku ehkä sulkenut oven? Ei, tänne ei enää tulla, tämä oli kerrassaan

sietämätön pesä, hyi häpeä, miten kehno paikka. Ei, parempi on toinen

menettelytapa ilman huvimajaa ja turhaa touhua, ennemmin ottaa ruokansa

mäeltä, niin voi mennä, kun haluttaa. Mutta samapa se, pian kai tulee

sen verran valoisampaa, että voi ottaa näön avukseen...

Nyt sopii kalastajan olla siellä, nyt on hänen aikansa täpärällä,

jos hän tahtoo saada saaliinsa kotiin. Olkoon merta kuinka hyvä

tahansa, aukko niin ahdas ja taidokas kuin suinkin — heti kun tulee

valoisa, pujahtaa ankerias tiehensä. Tietysti sinne voi jäädä joku

myöhäinen, joku ahne, joka ei ole syönyt kyllikseen tai joka juuri

on tullut sisään, mutta suurin osa tahtoo ehdottomasti mennä.

Ankeriaskalastajan täytyy sen tähden nousta jo aikoja ennen kuin tähdet

sammuvat taivaalla. Kello oli tuskin vielä kahta aamulla, kun Markus

nousi makuupenkiltään ja tavoitteli housujaan ja kenkiään. Voi voi,

miten uninen hän olikaan väliin, hän haukotteli niin, että korvissa

naksahti, ja saattoi tuskin pitää päänsä pystyssä. Kahvia —, mene,

mene niin pitkälle kun pippuri kasvaa, ei, niin hyvin eivät asiat

todellakaan olleet, että olisi saanut kahvia, ennenkuin meni ulos. Sai

olla iloinen, kun sai nukkua niin kauan kuin suinkin oli varaa. Kunpa

hänellä sentään olisi ollut naisväkeä talossa — heillehän kahvinkeitto

kuului, ja he saivat sen kyllä valmiiksi milloin hyvänsä. He eivät

välittäneet ponnistuksistaan ja vaivoistaan, eivät kysyneet aikaa

tai hetkeä niin pian kuin oli kysymys kahvitilkasta. Niin, hänellä

pitäisi olla vaimo, se olisi mukavaa monessakin suhteessa. Ei, hän oli

ehkä jo liian vanha, ja lisäksi hän oli hiukan liian vähissä varoissa

sellaiseen — sillä vaimo tulisi hyvin kalliiksi, jos mieli pitää hänet

ruoassa ja hepeneissä.

Satama on niin hiljainen näin aamulla varhain, että joka askel

kajahtelee taloissa — kulkekoon Markus miten varovaisesti tahansa,

sittenkin kuuluu siltä, kuin hän kulkisi kolistellen, hänen askeleensa

tuntuvat monta kertaa raskaammilta kuin muulloin. On kuin kaikki olisi

toisenlaista kuin päivällä, ilma on kaikuvampaa ja herkempää, tunturi

valppaampi — ken siellä, näyttää se kysyvän. Vesikin on toisenlaista,

se uneksii kuin vaipan peitossa, se on kuin ajelehtiva varjo; yö on

paneutunut siihen nukkumaan ja tunturi kohoaa siitä kuin haamu. Mutta

samassa kuin astutaan veneeseen, syntyy uudelleen levottomuutta,

pohja ja airot kolisevat niin että itsekin hätkähtää — kuka siellä,

kuuluu taas kysymys. Vasta kun kalastaja on istuutunut tuhdolle ja

saanut airot veteen ja liukuu merelle — vasta silloin palautuu entinen

hiljaisuus.

Markus istuu mielellään ja katselee, se on niin viehättävää

yötunneilla, ei saata kyllikseen katsella. Tietysti kaikki on

entisellään, ei mikään ole toisin, kalkkilaiva ei ole siirtynyt

paikaltaan, salmi ei ole tullut entistään leveämmäksi — näyttää vain

siltä siksi, ettei siitä voi saada yleissilmäystä. Maa sukeltautuu

vähitellen esiin, niemeke siellä ja kukkula täällä; täytyy istua ja

olla tarkkana, jos tahtoo nähdä missä on. Odottakaahan hiukan, tässä

pitäisi olla kivi, älkäämme soutako sitä päin, niinkuin tullimies teki

kerran viime vuonna. Hän kellistyi tärähdyksestä selälleen veneessä,

ja lisäksi vene sai siitä sellaisen sysäyksen, että se hypähti pystyyn

ja rupesi vuotamaan kuin kori. Ei, älkäämme tehkö kuten Kristofer —

ottakaamme se niin levollisesti ja ilman touhua, että tiedämme millä

puolella kari on. No, tuolta se tulee hiljaa näkyviin veneen vasemmalta

puolen, niinpä niin, kylläpä oli lähellä...

Loiskis, kuuluu lahdelta, missä valkoturska leikkii ja hyppii vedessä

koko yön. Vesi aukaisee silmänsä ja katsoo ylös, katse laajenee

laajenemistaan — ei, nyt se makaa taas sokeana ja torkkuu pinnan

peitossa kuten ennenkin.

Markus soutelee lahdelle päin, kunnes hän vihdoin on Stang-saaren luona

— sitten hän hiljentää vauhtiaan ja katselee ympärilleen. Täällä tulee

vähitellen matalampaa, meriruoho vihannoi kuin niitty vedessä, se

ulottuu pohjasta yli pinnan ja tarttuu joka vedolla airoon. Tässä on

ensimmäinen rysä, merkkipalikka uiskentelee ruskolevässä kuin nukkuva

lintu. Markus saa sen airolleen ja tarttuu ruohoköyteen ja hilaa rysän

ylös.