VIII.

Niin, mutta väliin tulee pyhä, siunattu sunnuntai, jolloin voi levätä

kaikista vaivoistaan.

Markus makaa kahdeksaan asti, hän herää tosin paljon aikaisemmin, mutta

maistuu niin hyvältä, kun saa maata — ja tietää, ettei ole kiirettä

nousta. Ei ole mitään mertoja selvitettävinä, ne saavat riippua

naulassa, Markus on koko päivän vapaa kalastuksesta ja voi tehdä mitä

haluaa. Ulkona rotkossa humisee tuuli, aurinko paistaa vinosti läpi

ikkunan, tri egg, tri egg...

Markus makaa jonkin aikaa ja kuuntelee tiirojen kirkunaa, sekin

ilmaisee iloa, siinä on jotakin sytyttävää, siinä on koko meren

kesäinen riemu. Ja niin kaunis lintu kuin se on — ja niin taitava,

sanopas siihen jotakin! Jos se vain näkee allaan pienen kalan, sillin

tai katkorapon — heti syöksyy se mereen salaman nopeudella. Läiskis,

kuuluu matkan päähän, ja pää ja siivet, jalat ja pyrstö — koko ruumis

sukeltaa salamana veteen, niin että syntyy renkaita, aivan kuin kivi

heitettäisiin veteen. Mutta katso, tuolla se nousee jälleen näkyviin

ja pudistaa vesipisarat päältään ilmassa, ja aivan oikein, nokassa

kiiltää jotakin: Lintu on ottanut sillin nokkaansa niin suorastaan

käsittämättömän varmasti ja nopeasti, sellaisella ihmeellisellä

mestaruudella, että sitä sopii suuresti kummeksua. Akrobaatti

sirkuksessa on sukkela, hän voi tehdä kuperkeikan ilmassa, kävellä

narua pitkin, seistä hevosen selässä, hän saa siitä kättentaputuksia

ja hyvähuutoja, ihmiset heiluttavat hänelle nenäliinojaan ja huutavat.

Mutta mitä on hänen taitonsa tiiran temppuihin verrattuina? Ne eivät

ole mitään, hän on suorastaan köntys, kehno ja kömpelö, paksu ja raskas

tiiran rinnalla, joka osaa paikalleen niin usein kuin se tahtoo. Tai

asettukoon yrittämään ja tehköön tempun perässä, ottakoon koko järkensä

avukseen. Hän syöksyköön alas korkeudesta suoraan kalan kimppuun, joka

ui vedessä; antaa hänen koettaa ottaa se hampaisiinsa, ennenkuin se

ehtii siirtyä paikaltaan. Jos hän sen voi, niin on hän parhain maan

päällä, ainoa ja ensimmäinen...

* * * * *

Markus pukeutuu tavallisesti nopeasti, mutta tänään hän ei kiirehdi,

hän pistää päänsä kokonaan pesuvatiin ja puhaltaa ja puhkuu melkein

kuin pyöriäinen. Hän pesee kaulan ja tukan ja korvat, hän vaihtaa vettä

monta kertaa ja iloitsee sydämensä pohjasta. Ja kuta enemmän hän pesee

ja hieroo, sitä paremmalle tuulelle hän tulee, silmät kilpailevat

sinellään karahvin kanssa, hän nauraa hiljaa itsekseen ja nauttii

pyhästä ja rauhasta ympärillään. Tukka, joka on märkä pesun jälkeen, ei

oikein tahdo taipua kamman mukaan, se nousee heti pystyyn kiharoina,

kun hän on näyttänyt sille tien, jota hän tahtoisi saada sen menemään.

Se ei koskaan ole yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta kihartukoon vain,

saakoon tahtonsa läpi aivan niinkuin se haluaa, täällä ei ole ketään

näkemässä, ei kukaan arvostelemassa. Täällä omassa tuvassaan hän voi

tietysti olla niinkuin häntä huvittaa — kuule, kahvipannu kiehuu yli

laidan, ylös tulelta, ennenkuin poro menee ylitse, siitä raha maksetaan!

Sitten juhlavaatteet päälle, sinistä friisikangasta joka kappale, kello

liivintaskuun ja kaulahuivi kauniisti kaulaan. Pari kolme varovaista

vetoa harjalla ei suinkaan voi juuri vahingoittaa, mutta täytyy harjata

kohtuudella, ettei nukka lähde. Takkia ei tarvita, ellei hän nyt lähde

jonnekin, se voi riippua naulassa: on mukavampaa olla paitahihasillaan.

Lopuksi pitää kattaa ja panna liina pöytään tai muuten laittaa niin

kauniiksi kuin suinkin. Meidän Herramme pitää siitä, että pyhää

juhlitaan ja näytetään, miten iloiseksi se tekee ihmisen.

Sunnuntaiaamuna ruoka maistuu paremmalle kuin milloinkaan. Se on

kylläkin samaa kuin muulloin — mustaa leipää ja voita ja vähän keksiä

jälkiruoaksi, kalaa, juustoa tai jotakin muuta, mitä nyt sattuu olemaan

— mutta nyt on hänellä aikaa pureskella ja nauttia joka palasta, jonka

hän syö. Markuksella ei ole kiirettä, hän voi istua tuolilla ikkunan

ääressä ja katsella yli saarten kauas ulos merelle, katsella miten

tuuli kiidättää laivoja, kunnes ne kokonaan katoavat. Tai hän katselee

laaksoon, mistä katot pistävät esiin, katselee miten savu nousee

piipuista ja häviää ilmaan kuin vaaleansininen nauha. Välistä hulmahtaa

lippu, se yrittää hiukan erilleen tangosta, mutta on liian varhaista,

tuuli ei tartu siihen, ennenkuin se kääntyy. Tuollainen lippu on muuten

kaunis, se esiintyisi edukseen vuoren harjalla punasinivalkoisena, ja

täällä on sitäpaitsi aina tuulta. Se voisi upeilla puutarhassa, niin

voisi Markus istua juuri siinä, missä hän nyt istuu, ja aina se olisi

hänen edessään. Ajatelkaamme sitä, Markus, niin, ajatelkaamme sitä

todellakin, sellainen ei nyt kai voi maksaa niin hirveästi...

Jos on saarnasunnuntai ja ilma ja tuuli sen sallivat — sinne on

nimittäin hyvän joukon matkaa — niin nostaa Markus usein heti syötyään

purjeet ja lähtee kirkolle. Mutta muuten hän pysyy tavallisesti

kotona, hän ottaa vain raamatun esiin ja lukee kappaleen kummastakin

testamentista ja etsii niistä lohtua parhaan taitonsa mukaan.

Vapaakirkossa on kylläkin kokous, mutta Markus ei ole vapaakirkollinen,

hänen mielestään melutaan siellä liiaksi, siellä nousevat kaikenlaiset

ihmiset puhumaan Jumalasta ja selittämään, niin ettei lopuksi erota

sanaakaan. Siellä esiintyy leipuri Tangenista, sama, joka edellisenä

vuonna pääsi turvakodista, ja vanha kauppapalvelija, jota on rangaistu

varkaudesta, — no niin, heistä on ehkä tullut kunnon ihmisiä, mutta

että he esiintyvät ja opettavat muita... Ja siellä puhuu pieni

Morten Kuviga, joka viime vuonna pääsi ripille. Ei suinkaan voi

olla oikein, että lapsi opettaa aikaihmisiä? Niin niin, raamatussa

sanotaan kylläkin, että lasten ja imeväisten suusta — — mutta täytyy

toki alaikäisyydelläkin olla rajansa. Ja sitäpaitsi se on pahaksi

Mortenille, hän luulee olevansa jotakin hyvin suurenmoista ja tulee

kelpaamattomaksi tosi elämään. Ei, on paljon parempi tarttua suoraan

sanaan, on kymmenen kertaa parempi tutkia ja ymmärtää se hiljaisuudessa

kuin saada se väärin selitettynä. Sillä Morten ei ole vain alaikäinen,

Morten on ennen kaikkea tietämätön. Ja viisauden ei pidä lähteä

tietämättömyydestä, ei tyhmän suusta.

Jumala...

Markus kohottaa katseensa kirjasta ja antaa sen liitää yli vuorten ja

meren, sinne, missä taivas tapaa etäisyyden ja rauhan. On kuin sana

viettäisi hiljaista juhlaa; sitä ei voi ymmärtää, on vain taivuttava

sen edessä tomuun; se on kohotettu korkealle ajatuksen yläpuolelle,

selittäköön Morten Kuviga mitä tahansa, eikä tomu voi sitä täysin

käsittää. Ja kuitenkin tahtoo pikku Morten selitellä sitä ja olla kuin

jonkinlaisena välittäjänä tomun ja valon itsensä välillä. Mene tiehesi,

pikku Morten, sinä olet vain tiellä, varjostat vain, niin ettei valo

pääse tunkeutumaan esiin. Mene kotiin äitisi luo, Morten, kiertämään

hänen mankeliaan tai auttamaan isääsi puiden hakkuussa.

Jumala on maan ja kaikkeuden lähde, ihmistä ympäröivän tomun alku,

valon ja elämän luoja, kaiken olevaisen voima ja kipinä. Hän on myöskin

sille muodon antanut, hän on päästänyt maan kädestään ja pannut sen

liikkeelle. Nyt se kiertää aurinkoa samalla pyörien hiljaa itsensä

ympäri, niin että sen asema muuttuu päivästä päivään. Sillä tavoin

vuorottelee täällä yö ja päivä, tulee kesä ja talvi, työ ja lepo.

Kaikki on järjestetty suurenmoisella taidolla, kaikki puolet on otettu

huomioon, kaikki on ajateltu niin hienosti ja tyydyttävästi, ettei

ole ainoatakaan hyönteistä, jolle ei olisi osoitettu sen paikkaa

— sen tehtävää tuossa valtavassa voimain käytössä, sen kutsumusta

ja päämäärää. Miten on perhosen laita? Mikä sisäinen yhteys onkaan

kimalaisen ja kukan, mullan ja puun välillä? Eikö tuuli ja aurinko ja

sade ja kaikki ole ihmeellisesti järjestetty? Mutta kaikesta tästä

järjestyksestä huolimatta on sittenkin narreja, jotka arvelevat,

ettei mitään luojaa ole ollut. Sillä kaikella ei ole mitään alkua, ei

mitään luojaa, suurinta luotua ei ole kukaan luonut. Jos sensijaan

samat ihmiset saavat nähdä kehnon hummerimerran, niin he eivät epäile

hetkeäkään, ettei sillä olisi mestariaan. Heidän ei ole suinkaan

tarvinnut nähdä häntä, merta on kyllin hyvä todistus siitä, että hän

todella on ollut olemassa. Katso, miten viisaasti se on tehty, siinä on

avonaisia silmukoita ja tikkuja, niin että vesi ja valo voivat vapaasti

leikitellä siinä. Ja lisäksi on siinä kaksi aukkoa vieraalle, kaksi

aivan erinomaista ovea, jotka kyllä päästävät hänet sisään, kun häntä

haluttaa, mutta tuskin päästävätkään hänet jälleen ulos. Se on tehty

erinomaisen viisaasti, koko merta on nerokas ja todistaa tekijänsä

viisautta ja ymmärrystä. Merralla on varmasti luojansa, merta ei

suinkaan voi syntyä itsestään? utelee viisas ja hymyilee.

Ja mitä on sellainen merta maailmaan verrattuna? Vähän lankaa

ja säleitä sovitettuina yhteen solmuilla ja nastoilla. Sillä on

epäilemättä alkunsa, mutta maalla ja tähdillä, koko luonnolla,

elävällä elämällä, itse olemassaololla — ei sensijaan ole mitään

alkua. Sillä ei ole mitään tekijää, se on syntynyt ilman suunnitelmaa

ja järkeä, ilman päämäärää ja tarkoitusta, ilman tahtoa ja henkeä. Se

on sattuman leikkiä, se on luonnollinen eikä muuta. Merta sensijaan,

kas, se on jotakin muuta. Sillä on selvästi tarkoituksensa, ja se on

suunniteltu huolellisesti ja viisaasti, sen on laskettu palvelevan

tekijäänsä — sillä on siis epäilemättä mestarinsa. Kaikella pienellä,

järjellä käsitettävissä olevalla, yksinkertaisella — sillä on

herransa ja rakennusmestarinsa. Suuri, arvoituksellinen, korkea — se

on vain sokeata sattumaa. Viisastelevainen ei ymmärrä luomakuntaa,

siis ei mitään luojaakaan ole. Suurimmalla talolla ei ole mitään

rakennusmestaria, suurimmalla lailla ei ole mitään laatijaa. Ymmärtääkö

hummeri, miksi sitä pyydetään?

Ei, sitä ei hummeri ymmärrä, mutta siitä huolimatta on pyydystäjä

olemassa...

Kun Markus on kyllin kauan ylentänyt mieltään, vetää hän mielellään

takin ylleen, ottaa hatun naulasta ja lähtee kävelemään. Täältä vie

tie sisämaahan päin, oikein hieno ajotie, se kulkee talosta taloon

kiemurrellen peltojen ja niittyjen poikki. Täällä ollaan tavallisesti

kävelemässä sunnuntaisin, varsinkin sellaisena kesäsunnuntaina kuin

tänään. Jotkut taluttavat pienokaistaan ja osoittavat kukkia ruohikossa

ja kuuntelevat lintujen laulua ympärillä. Miten kaunista täällä on

tänään, he sanovat, tällaista ilmaa ei meillä ole ollut pitkään

aikaan. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he pysähtyvät ja

keskustelevat ja kertovat kaiken maailman kuulumisia. Joku on jo

korjannut viinimarjansa, toisella ovat kirsikat kypsyneet. Oletko

kuullut, sanovat he molemmat ja ovat täynnä ihmetystä ja uteliaisuutta.

Täällä ovat myöskin Kristen ja Truls kävelemässä, heitä seuraa joukko

naisia, heidän vaimonsa, sisarensa, kälynsä ja muut sellaiset, ja

he pöyhistelevät itseään kuin kukko tunkiolla. Varsinkin Kristenin

tapana on kulkea muiden edellä; näyttää siltä, kuin hänen naisensa

eivät oikein uskaltaisi hänen rinnalleen, vaan varmuuden vuoksi

pysyttelisivät hiukan jäljessä. Vain kun Kristen pysähtyy puhumaan, kun

hän joskus suvaitsee avata suunsa sanoakseen pari sanaa, kokoontuvat

he hänen ympärilleen niin nopeasti kuin voivat. Ja sanokoon Kristen

silloin mitä tahansa, he tarttuvat hänen joka sanaansa ja nauravat

itsensä kuoliaaksi ilosta ja huojuttavat ruumistaan ja huutavat jessus.

Niin, Kristen saa paljon aikaan! Ja Kristen pitää siitä, hän haluaa

laskea leikkiä ja herättää iloa joka sanallaan. Hän tuntee tyydytystä

tuosta naisten hyväilevästä naurusta ja haluaa olla se »joka voi

saada jotakin aikaan». Niin hän seisoo ja tuntee tyydytystä ja luulee

olevansa suurenmoinen, oikein verraton pilkkakirves. Jos Markus nyt

sattuu olemaan ulkona ja Kristen näkee hänet, niin Markus voi panna

vaikka päänsä pantiksi siitä, ettei hän pääse huomaamatta ohi. Ei,

Kristen asettuu oikein häntä vartoimaan, hänen seurueensa seistessä

hänen takanaan. Ja nyt Markus tietää tarkalleen, mikä häntä odottaa,

hän on niin usein ennen sen kuullut, että hän osaa sen miltei ulkoa.

Nyt hän saa hetken olla peilinä, nyt Kristen voi oikein näyttää,

millainen mies hän on.

— Hyvää päivää, Markus, mitä teille nyt kuuluu siellä yläilmoissa?

— Voi jestas! sanovat naiset ja piipittävät kuin hiiret, enempää ei

tarvita.

— Kiitos, vastaa Markus sävyisästi eikä ole millänsäkään, — minulle

kuuluu vain hyvää.

— Et ole kuullut mitään uutta kuusta — niin, kun asut niin lähellä sitä?

Tämä saa naiset nauramaan täyttä kurkkua.

Markus ymmärtää olevansa pöhkö, vaikk'ei hän oikein käsitäkään mitä

tyhmyyksiä hän nyt on sanonut. Mutta Kristen on taas hänen kimpussaan,

ennenkuin hän ehtii vastata, tämä kysymys kuusta oli kuin jokin

keksintö:

— Sinä, joka tiedät niin paljon, Markus, sinä kai tiedät, miten pitkä

matka täältä on sinne?

Ei, Markus pudistaa nolona päätään.

— Minulla ei ole mitään pyydyksiä siellä, hän sanoo, — mistäpä minä sen

tietäisin?

Eihän se ole niinkään tyhmä vastaus — mitä hyötyä olisi Markuksella

kuusta tai yläilmoista? Markukselle on kymmenen kertaa hyödyllisempää

tuntea, miten syvä on Bedstefarsgrund ja monenko sylen pituiset ovat

hänen omat siimansa. Mutta siitä huolimatta Kristen virnistelee ja

katsoo naisiin ikäänkuin tahtoisi sanoa:

Oletteko koskaan kuulleet moista tyhmeliiniä?

Saattaa niin olla, mutta Markus ei ole luullutkaan olevansa mikään

nero. Markus tietää hyvin, mistä hän on kotoisin, tietää, että hän

on niitä maan hiljaisia, pienin satamassa, jos niin tahdotaan. Mutta

hän ei ole kenenkään tiellä, hän saa kai olla olemassa ja iloita

osuudestaan elämässä. Eikö hänen muka ole lupa viettää sunnuntaita,

ottaa siitä osansa; hän ei suinkaan häiritse sillä ketään. Miksi

Kristenin pitää sitten kiusata häntä? Eihän hän anna Kristenille

aihetta siihen, päinvastoin, hän tekeytyy niin pieneksi kuin voi,

jos vain toinen on hänen lähellään. Luonnollisestikin Kristen on

suurempi mies kuin hän, Kristenillä on oma laiva ja rahaa ja valtaa,

kuten näkyy. No niin, mutta Kristen käyttää väärin valtaansa, hän käy

häikäilemättä lähimmäisensä kimppuun, hän leventelee enemmän kuin

hänellä on lupa. Hän tahtoo alituisesti näyttää ympäristölleen, kuinka

mahtava hän on — hän uskaltaa polkea kaikkia. Ei kukaan saa seistä

hänen rinnallaan, jos se vain jollakin tavoin voidaan estää, muiden

tulee tuntea alemmuutensa ja pelätä häntä. Niin, Kristen tahtoo, että

häntä pelätään. Tuntuu siltä, kuin hän sisimmässään tietäisi, että

hän voi tulla suureksi vain pelättynä. No, todentotta, hänen toivonsa

täyttyy: hänen vaimonsa pelkää häntä, lapset pelkäävät häntä, he eivät

ole koskaan niin iloisia kuin Kristenin ollessa hetken poissa. Kristen,

jolla on laiva ja rahaa ja joka voisi olla omaisiensa ilo, heidän

kaikkien pieni hyväntekijä, hän on vain pelätty kotonaan, kaikkien

kiusa varhaisesta myöhään. Kristen, joka olisi voinut luoda iloa

ympärilleen, siksi että hänellä on siihen varoja, Kristen, joka olisi

voinut keventää niin monen raukan kuormaa — Kristen on ollut vain kylmä

ja lisännyt kuormaa, seisonut tiellä ja tehnyt kiusaa...

Puolittain häpeissään Markus jatkaa matkaansa, hän ei muuten oikein

tiedäkään, onko hän häpeissään enemmän itsensä vai Kristenin puolesta.

Mutta ympärillä on niin kaunista, täällä on niin paljon laulavia

lintuja, niin paljon suhisevia lehtiä pitkin tietä, että hän unohtaa

kaiken ikävän. Ja kukkain paljous ympärillä! Kukkia Markus ei kerta

kaikkiaan voi vastustaa. Ne ovat niin hyviä hänen mielestään, niin

puhtaan viattomia täällä maailmassa, niin enkelimäisen näköisiä ja

tapaisia. Ja millainen ilme niillä on! Katso vain orvokkeja, joita

kasvaa kaikkialla. Ne ovat kuin pieniä, viehättäviä lapsenkasvoja,

jotka katsovat hymyillen eteensä. Ja katso päivänkakkaroita ja

sinikelloja. Ne ovat kaikki yhtä ihmeellisiä, niin että saa hävetä

syvästi siinä seisoessaan. Edellistä reunustavat valkeat kielekkeet,

jotka laskeutuvat niin kauniisti kuin hienoin kaulus ja voisivat

olla enkelin koristeita. Ja jälkimmäinen on kuin valettu sormen

ympärille, joka on kastettu taivaan sineen, ja sitten sievästi

leikattu reunoistaan irti ja ripustettu koruksi vihreään korteen. Ja

katso orjantappuraa ja ahomataraa, katso lemmikkiä ja maitohorsmaa.

Tuollainen muotojen kekseliäs vaihtelu ja värien moitteeton valinta on

ollut kautta aikojen oppimisen arvoista. Parhain mestari maan päällä ei

olisi voinut suunnitella kasveja kauniimmiksi, vaikka hän olisi saanut

tuhat vuotta oppiaikaa. Ja kaiken tämän kauneuden pitäisi muka olla

sattuman leikkiä! Kaikki tämä muotoaisti ja väri-ilo, joka todistaa

luojansa suuruutta, sekö olisi sokeata sattumaa? Olisiko se, mitä ei

parhain mestari maan päällä olisi voinut kauniimmaksi ajatella, siitä

huolimatta syntynyt itsestään? Kengät sensijaan, jotka Markuksella on

jaloissaan, nuo kuolleet, kömpelöt esineet, jotka kalvavat jalkoja

ja synnyttävät haavoja, ne ovat mestarin, vieläpä taitavan mestarin

työtä ja tuotetta. Mutta orjantappura, kielo ja sinikello, jotka

ovat tehdyt udusta ja helmistä, taivaankalvosta ja itse valosta, ja

henkivät hyvää tuoksua ja uhkuvat elämää — ne seisovat siinä hylättyinä

ja orpoina eivätkä ole muuta kuin sattuman työtä. Perhonenkin, joka

liehuu kukasta kukkaan niinkuin kukkasen oma sielu, on vain sattuman

satoa. Se, mikä on kuin ihaninta runoutta, kuin Jumalan kiitävä

salama, jos niin voi sanoa, minkä tuhlaileva luoja on sirotellut

ympäri sanatonna todistamaan luojansa kykyä — sekö olisi voimattoman

sattuman synnyttämää? Se ei oikein käy yhteen, ei mitenkään. Onhan

totta, me emme ymmärrä luojaa, emme ymmärrä hänen tarkoitustaan, mutta

miksi sentähden kieltää hänen olemassaolonsa? Voiko selittää kenkien

syntyneen ilman suutaria? Ei, olisi aivan käsittämätöntä, jos kengät

syntyisivät ilman häntä. Mutta vielä käsittämättömämpää olisi, jollei

liljalla ja kellokukalla ja perhosella, jotka ovat niin äärettömän

paljon kenkiä korkeammalla, olisi tarkoituksestaan tietoista luojaa,

kun ei kengiltäkään sitä puutu. Sitä ei kylläkään saata selittää niin,

että me voisimme sen täysin ymmärtää — mutta mitä yleensä voidaan

selittää? Suutari istuu naskali ja lanka kädessään, me näemme hänen

pistävän läpiä nahkaan ja naputtavan kengän kokoon. Se ei tosin ole

juuri mikään suuri työ, mutta siitä selviää menettelytapa. Suutari

todistaa olemassaolonsa. Me uskomme suutariin kenkien tähden, vaikka

kengät ovatkin sellaiset kuin ne ovat. Mutta me emme usko luojaan

luomakunnan tähden, vaikka luomakunta onkin vailla vertaansa. Kaukana

siitä, me emme usko luojaan niinkuin meidän oikeastaan pitäisi, jos me

päättelisimme samalla tavalla. Suutari sensijaan on varmasti olemassa,

eläköön suutari, eläköön!

Päivällisen ja päivällisunen jälkeen on Markuksella mieluinen

lepohetki; sill'aikaa kuin kahvi on tulella kiehumassa, hän lukee

viikkoiset sanomat. Hän istuu, edessään pöydällä pinkka sanomalehtiä,

silmäilee ne läpi toisen toisensa jälkeen. Eiväthän ne ole juuri

tuoreita, mutta arkipäivinä ei hänelle jää hetkeäkään aikaa

lukemiseen, hän joutuu hät'hätää avaamaan ne ja katsomaan, onko niissä

oikea numero, ennenkuin hän jo panee ne hyllylle. Siten hän tulee

purjehtineeksi perä edellä, se on kylläkin totta ja varmaa, mutta

mitäpä siitä... Nehän ovat kuitenkin uutisia sille, joka ei niistä

ennen mitään tiedä. Joka tapauksessa Markus istuu ja lukee, hän siirtyy

rotkosta ulos avaraan maailmaan, harhailee ympäri vieraita valtakuntia

ja kokoaa tietoja kaikesta mitä hän näkee. Välillä hän kaataa kahvia ja

juo ja on hetken kotonaan, sitten hän taas purjehtii ulos maailmalle.

Hän kaivaa kultaa kaukaisessa lännessä, hän matkustaa mukavasti

höyrylaivalla Kiinaan, hän raataa hiilikaivoksissa syvällä maan alla

ja väsyy suurkaupunkien hälinään. Hän näkee rikkautta, kunniaa ja

köyhyyttä — lyhyesti sanoen, maailma kiitää hänen ohitsensa alituisesti

vaihtelevin värein ja muodoin. Markus tarkkaa jokaista seikkaa,

hän ei tosin ymmärrä likimainkaan kaikkea, mutta se tekee häneen

vaikutuksensa, hän ihmettelee sitä ja ajattelee omalla tavallaan. Niin

paljon vaivaa itsensä tähden, ajattelee hän ja näkee ihmiset selvästi

edessään, kuinka he voivatkaan olla sellaisia kuin ovat? Heillä voisi

olla niin mukavaa, jos he antaisivat toistensa olla rauhassa, täällähän

on kyllin tilaa. Mutta mitä he tekevät? He koettavat levennellä ja

työntää lähimmäisensä luotaan, he riitelevät pienimmästäkin asiasta

ja ovat valmiit tappamaankin toisensa pienen edun tähden. Markus ei

voisi tappaa ketään, vaikka hän saisi koko maailman palkaksi. Mitä hän

tekisi maailmalla? Mitä se merkitsee, jos toisella onkin hiukan enemmän

omaisuutta kuin toisella! Ja minkä huolen he itselleen hankkivatkaan!

Hyvä on olla koko touhun ulkopuolella, ajattelee hän, kun hän kääntää

kokoon viimeisen lehden; hän luo katseensa ulos läpi ikkunan ja kohtaa

jälleen taivaan ja meren. Tuntuu siltä kuin hänen vastassaan olisi

ystävälliset kasvot, hän kumartuu eteenpäin nähdäkseen paremmin. Niin,

hänelle oikein nyökätään, täällä vallitsee maailman rauha ja viehätys,

vesi säteilee valoa, siinä ovat hänen hyvät tutut saarensa, hän on

niille kaikille hiukan sukua. Ja katso, tuolla on puutarha rotkossa,

se ei kylläkään ole valmis, ei, siitä puuttuu niin paljon, mutta nyt

jo saattaa nähdä mitä siitä syntyy. Sinne on jo tullut aikalailla

maata, sitä on kohta puoliväliin muuria, vain lisää vielä vähän,

odotappa niin se tulee varmasti täyteen. Vaikein työ on kyllä jäljellä,

mutta kun hummerinpyynti on ohi, jää hänelle runsaammin aikaa. Niin,

odotahan vain, jouluksi on multaa jo kasoittain, ja heti kun maa sulaa

keväällä, istuttaa hän sinne kaikenlaisia kasveja. Siellä on oleva

viinimarjapensaita, tuhatkaunokkeja, kieloja ja kaikenmaailman kukkia.

Puutarhan täytyy loistaa rotkossa, niin että sen näkee penikulman

päähän merelle kuin tulen tunturilla. Varjelkoon, mikä ilo siitä syntyy.

Ilta hämärtyy huomaamatta. Vesi, joka on ollut täynnä elämää ja

väreillyt heikosti lipattaen koko päivän, on nyt hiljaa ja katsoo

ylös taivasta kohden. Ja taivas onkin katsomisen arvoinen siinä maan

yllä hymyillessään ja väri- ja valosävyinä leikkiessään. On kuin

se ylentäisi koko luonnon, se hurmaa meren ja nuoren metsän, tuuli

vaikenee ja kukkaset tuoksuvat, harras kaipuu herää kohti sineä,

ajallinen ikävöi kotiin. Katso koivua tuolla, miten hartaana se seisoo,

katso Kanervasaarta sataman edustalla, mikä rauhan paikka se on. Katso

merimerkkiä Risholmenilla, miten sekin yhtyy hetken tunnelmaan. On kuin

maalla olisi rukoushetkensä, ilma ympärillä henkii hyvyyttä, äänettömät

kultakellot soivat vuoren takana...

Ja kaiken tämän keskellä istuu Markus kivellä talonsa edustalla ja

katselee kunnioittavasti kaikkea. Laskevan auringon hohto valaisee

tunturin, tikut ja korret ja loistavat takanaan syvät kasvavat varjot.

Tjek, kuuluu kaukaa rotkosta, siellä istuu kivitasku ja heiluttaa

pyrstöään, ennenkuin pujahtaa koloonsa. Mutta miten nyt lieneekään,

se ei ole köyhä ja harmaa kuten muulloin, vaan muistuttaa somaa

satulintua, sen rinta loistaa kuin peittäisivät sen kultaiset untuvat.

Alhaalla satamassa hämärtyy yhä. Ihmiset, jotka eivät vielä tahdo

mennä levolle, menevät ylös Markuksen luo, missä tietävät olevan

valoisaa. Kas, täälläpä on sievää, sanovat he ja istuutuvat ympärillä

oleville kallionkielekkeille, tästähän oikein heltyy. Ja he ilmaisevat

ihastuksensa ja huokaavat, eivätkä voi hillitä liikutustaan. Ja

vapaakirkon Maria ristii kätensä ja sanoo:

— On kuin näkisin Sionin kaupungin!

Mutta sitten joku tulee katsoneeksi alas salmeen, joka uneksii

ruusunpunaisessa hohteessa — siellä vesi väräjää levottomana, tumma

vihuri kulkee pitkin rantoja ja siirtyy vähitellen ja hiljaa maalle

päin.

— Kas vain makrillia, huokaisee hän.

Se herättää ympärillä olevan miesväen — niin, todellakin, eikö se

olekin makrilli! Se tulee leikkien sisään satamaan, se pysähtyy salmeen

kylpemään iltaruskosssa selkäevät pystyssä. Siinä vilisee elämä

kirjavana, toinen kala nostaa toista, on kuin vedessä olisi parvi

surisevia hyönteisiä, ne särkevät pinnan missä vain liikkuvat Vesi

rypistyy kuin pakkasesta ja tulee väliin melkein mustaksi, se poreilee,

sen pinnan alla on elämää, on kuin vedessä olisi kiehuva varjo, se

leikkii ja loistaa punaisena...

Suutari keksii vapauttavan sanan:

— Eikös tämä voikin harmittaa!

Miehet seisovat siinä rivissä ja töllistelevät; peijakas, että

onkin sunnuntai, ajattelevat he ja unohtavat hurskauden. He oikein

tipsuttelevat kalliolla, heidän kätensä ja sormensa elävät, kunpa

vain uskaltaisi mennä ulos merelle. Yksi ja toinen katsoo ympärilleen

— mutta ei, se ei käy laatuun naapurin tähden; jos he olisivat

olleet yksin, niin... Katse siirtyy taas veteen, voi, ajattelevat

he itsekseen, olisipa ollut hienoa vetää makrillia tänä iltana, ne

ovat niin otollisella paikalla. Tarvitsi vain laskea nuotta ulos

kotiniemestä Knudsenin sillalle, niin saisi vedetyksi ylös koko parven.

Ja niin valtavan suuri parvi. Ei, tämä on suorastaan kiusaus, viettelys

syntiin, voi sanoa, parasta on mennä kotiin ja paneutua levolle.

Suutari puuttuu taas puhumaan.

— Hyvää yötä, sanoo hän äreästi ja nyrpeänä, — tämähän vain ärsyttää,

menköön matkoihinsa koko makrilli...

Muut ympärillä myöntyvät vastahakoisesti.

— Hyvää yötä, muristaan joukossa, ja joku lisää vaatien:

— Tulkaa, niin menemme kaikki yhdessä.

He lähtevät laahustavin askelin, tuon tuostakin katsoen taakseen — ei

suinkaan kukaan vain jää jälkeen ja aio mennä merelle tänä yönä?

Niin Markus jää yksin istumaan kesäyön rauhaan, joka ottaa hänet

valtoihinsa kuin unelma. Hän istuu ja katselee taivaanrantaa,

missä meri ja taivas yhtyvät, ja kuuntelee suhinaa, joka tulee ja

menee. Täällä on taas sunnuntaituntua, vielä vähän pyhää ympärillä.

Kultakellot eivät tosin enää soi, mutta päivänsäteet loistavat vielä

kuin etäisestä kultakaivoksesta lännessä.

Markus istuu hiljaa ja ihmettelee, hän istuu kuin iäisyyden portin

edessä. Syvyys leviää vähitellen hänen ylitseen, tähdet syttyvät toinen

toisensa jälkeen. Mikä tarkoitus voi tähdillä olla? Jos taivas on

pilvetön, hopeoi kuu merestä noustessaan hohteellansa koko huoneen,

ja Markus ihmettelee sitäkin. Mikä merkitys mahtaa kuulla olla? Se on

erinomaisen hieno, niin kyllä, mutta mitähän muuta se oikeastaan tekee

kuin kaunistaa? Hän ihmettelee elämää ja hän ihmettelee kuolemaa, mutta

enimmän hän ihmettelee itse ihmistä.

Minkätähden ihminen oikeastaan on olemassa, ja mikä on hänen tehtävänsä

täällä maan päällä? Hän tulee sisään ovesta ja menee ulos toisesta —

mistä, minne?